 |
| Ekman, Kinkeripäivän aamuna, 1867. Äiti kuulustelee vielä kerran lapsen taidot. |
1600-luvulla ehtoolliselle pääsemisen ehdoksi määrättiin kristinopin perusosaaminen. Siihen vaadittiin lukutaitoa. Aleksis Kivi on kuvannut kirjassaan Seitsemän veljestä lukutaidon saavuttamisen vaivoja ja välttämättömyyttä. Ehtoolliselle pääseminen oli täyden aikuisuuden ehto. Ilman sitä ei vihitty avioliittoon, ei voinut todistaa käräjillä eikä toimia kummina. Käytännössä ihminen syrjäytyi yhteisön elämästä, ellei päässyt ehtoolliselle. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tilanne ei ollut kirjailijan fantasiaa, vaan totisinta totta.[1]
Papiston
merkintöjä rahvaan lukutaidosta 1700-luvulla on mahdollista tutkia varsin
yksityiskohtaisesti rippikirjojen avulla. Niitä on Kuopion maaseurakunnasta
säilynyt vuodesta 1727 alkaen. Pöljän kylä kuului 1700-luvulla Kuopion
maaseurakuntaan.
Rippikirjoihin
merkittiin seurakuntalaisten osaaminen kristinopin eri osa-alueista. Lukutaitoa
opetettiin, koska rahvaan tuli Lutherin mukaan osata itse tutkia ja ymmärtää
Raamatun sanomaa. Kirjoitustaito oli aivan sivuasia, sillä tuolloisen
näkemyksen mukaan rahvas ei juuri tarvinnut kirjoitustaitoa, sillä kirjurit
pystyivät vähät paperiasiat heidän puolestaan hoitamaan.[2]
Esimerkiksi 1700-luvun Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa kaikki
talonpojat ja todistamassa olleet lautamiehet vahvistivat asiakirjat puumerkillään.[3]
Kunnon
kristityn tuli osata kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous sekä kaste,
rippi, synnintunnustus ja ehtoollinen selityksineen. Lisäksi tuli osata aamu-
ja iltarukous sekä ruokarukous. Rippikirjassa oli lopussa sarake, johon
merkittiin sisälukutaito. Vaatimukset vaihtelivat jonkin verran, välillä
kuulusteltiin myös huoneentaulua ja keskeisiä raamatunlauseita.
Rippikirjaan
merkittiin X tai sen variaatioita kuvaamaan kuulusteltavan taitotasoa. Risti
(X) tarkoitti hyvää uskonkappaleiden osaamista, vinoviiva (/) merkitsi
välttävää taitoa. Tyhjä sarakkeen kohta merkitsi sitä, ettei kuulusteltava
osannut riittävästi. Lisäksi käytettiin pisteitä, joista osaamisen edistyessä
viivoilla muotoutui risti, vinoviiva tms. Merkinnät ovat tulkinnanvaraisia eikä
lähteistä selviä, millainen tosiasiallinen osaaminen oli.
Pöljän
kylällä vuosina 1727-1736 pidetty rippikirja kertoo varsin vaatimattomasta
lukutaidosta ja kristinopin hallinnasta. Esimerkiksi Pöljän sotilasvirkatalossa
ei ollut yhtään lukutaitoista henkilöä. Talon vuokraajana oli ensin Martti
Hiltunen ja vaimonsa Kristiina Toivanen, sitten Henrik Kinnunen ja Kaarina
Karhunen.
Väki osasi kymmenen
käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen taulukon alkupäästä jollakin
tavoin, mutta sitten merkinnät loppuvat lähes kaikilta. Lars Kinnunen näyttäisi
pääsevän ehtoolliselle 24.6.1733, vaikka osasi vain kymmenen käskyä,
uskontunnustuksen ja Herran rukouksen.[4]
Lisäksi useilla ei ollut minkäänlaista merkintää, osaamista ei siis ollut tai
henkilöt ovat kartelleet kinkereitä.
Sen sijaa
Lauri Miettisellä (k. 1728) ja hänen puolisollaan Marketta Puurusella (k. 1746)
oli rippikirjassa komea rivi X-merkkejä, kymmenestä kohdasta vain sisälukukohta
oli tyhjä. Pariskunta osoitti hyvää kristinopin osaamista. Heidän poikansa
Pekka Miettinen (1706-1785) sai hyvät lukumerkit, hänellä oli myös merkintä
kohtuullisesta sisälukutaidosta.[5]
Myös Paavo Miettisellä (k. 1735) oli selkeät rastit kaikissa sarakkeissa. Eli
Miettisillä oli vanhemmassa ikäpolvessa osaamista hyvin, nuoremmat saivat huonompia
tuloksia.
Olli
Toivanen ja vaimonsa Kaisa Haatainen, sekä poika Iivari hallitsivat hyvin
kristinopin. Sen sijaan Pulasteen Kejosten kohdalla on hataria merkintöjä.
Ehtoolliselle on päässyt, kun on osannut kolme ensimmäistä kohtaa edes
jotenkuten. Tämä oli kaukana kirkon tavoitteista. Niissä vähimmäisvaatimuksena
oli kuusi kristinopin pääkohtaa.[6]
Savolaisten
taloista löytyi hyviä osaajia. Lukutaito ei ollut ankaran sukupuolittunutta,
sillä esimerkiksi Iivari Savolaisen ((1679-1755) puoliso Silja Knuutinen sai
paremmat merkinnät kuin puolisonsa.[7]
Koko kylän
osalta on kuitenkin sanottava, että vain kahdella oli merkintä auttavasta sisälukutaidosta
aikavälillä 1727-1736.
 |
| Svebiliuksen katekismus (1746) |
Tärkeimmät
opetusmateriaalit olivat katekismus ja vanha virsikirja. Vuoden 1701
virsikirjassa oli alussa ns. katekismusvirsiä, joita opettelemalla oppi myös
vaaditut katekismuksen opinkappaleet. Raamattuja oli liikkeellä varsin vähän,
sillä kirkko ei oikeastaan suositellut rahvaalle Raamatun lukemista, sillä
siinä oli väärien tulkintojen ja harhaoppien vaara. Tietysti Raamattu oli myös
kallis kirja. Turvallisinta oli pitäytyä Lutherin tai sittemmin Svebiliuksen
katekismukseen, jossa oppi oli puhtaasti selitetty.[8]
1700-luvun
lopulla rippikirjasta voi seurata, minkä katekismuksen opinkappaleita
kuulusteltava oli opetellut. Parhaiden lukijoiden kohdalla saattoi olla merkinnät
molempien katekismusten osaamisesta. Rippikirjamerkintöjen mukaan pöljäläiset
lukivat useammin Lutherin katekismusta kuin Svebiliusta.
Kirkko
edellytti, että vanhemmat huolehtivat lasten lukutaidosta, jota sitten
kinkereillä valvottiin. Vaatimus oli kohtuuton, sillä vanhempienkin taidot
olivat köykäisiä. Parhaimmillaan opetus tarkoitti kotihartauksia, joissa
käytettiin apuna katekismuksen rukouksia. Niitä opittiin toiston kautta ulkoa. Tuija
Laine sanookin, että ”lukeminen oli kuulemista ja kuullun toistamista”.[9]
On huomattava, että ulkoa opittu voi olla myös syvällisesti ymmärretty.
 |
| Kirkkomatka oli paljon muutakin kuin uskonnonharjoittamista. Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887. |
Saatettiin
myös lukea ääneen muuta hartauskirjallisuutta, kuten postilloja. Esimerkiksi
Kolmisopen Heikkilässä oli Väänäsillä vuonna 1800 neljä virsikirjaa, katekismus
ja Johan Gerhardin hartauskirja.[10]
Aaro Miettisellä Pöljällä 1820-luvulla virsikirja, Raamattu sekä Wegeliuksen
postilla.[11]
Kotihartaudet tarkoittivat sitä, että talon väki kokoontui yhdessä sanan
ääreen. Kirkko suhtautui hyvin kielteisesti herätysliikkeiden kokouksiin, jossa
laajempi kylän tai kylien väki kokoontui hartaushetkeen. Niissä kristinoppia
selitettiin kirkon mielestä väärin.
Kaikkien
oletettiin käyvän säännöllisesti kirkossa. Ennen varsinaisia kirkonmenoja
pidettiin katekismussaarnoja, joissa oli mahdollista oppia ehtoolliselle
vaadittavia opinkappaleita. Opetus oli hyvin hataraa ja kirjoja vähän. Onpa
rippikirjassa säilynyt merkintä, kuinka nuori piika Anna Sofia Väänänen on
valittanut papille isännästä, joka lyö. Anna Sofian lukumerkinnät olivat
puutteelliset. Olisiko niin, että piialla ei ollut ollenkaan aikaa opetella
vaadittuja taitoja, koska isäntä patisti töihin?[12]
Kuulustelut kinkereillä saattoivat olla noloja ja osaamattomuudesta
rangaistiin. Eipä ihme, että osa väestöstä alkoi vieroksua kirkkoa ja syrjäytyi.[13]
 |
| Maaningan kirkon jalkapuu, pituus 2,7 metriä. Kuva Ahti Rytkönen. |
Kirkko joutuikin taiteilemaan korkeiden vaatimusten ja arjen todellisuuden ristipaineessa. On merkkejä, että vaatimuksista annettiin periksi täällä Savossa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Laineen mukaan se saattoi edistää sosiaalisesti tasa-arvoisemman yhteisön muodostumista.[14] Otsikon lause lukevasta lahnasta ja laulavasta lohesta viittaakin siihen, että joskus ehtoolliselle pääsyä on varmasti edistetty myös lahjuksilla.
Vuosina
1739-48 pidetyssä rippikirjassa on merkittävä kohennus auttavan lukutaidon
kohdalla. Peräti 30 kyläläistä saa merkinnät auttavasta lukutaidosta- Piika
Karin Kasuritar (Kasurinen) ja talollisen tytär Anna Olofintytär Toivanen olivat
kuitenkin kylällä ainoat, jotka osasivat lukea merkintöjen mukaan sujuvasti.[15]
Merkinnöistä
ei voi suoraan sanoa, että talolliset olisivat olleet merkittävästi edellä
muita kylän sosiaalisia ryhmiä lukutaidossa. Talon isännältä ja emännältä
ilmeisesti odotettiin kuitenkin enemmän osaamista. Heidän vastuullaan oli
opettaminen. Esimerkiksi 1700-luvun puolivälissä Pöljälle vastikään
muuttaneiden Anders ja Knut Väänäsen perheissä niin isännät, emännät kuin
lapsetkin saivat hyvät merkinnät. Olipa Knut Väänäsen Räimältä taloon tuotu
piika Anna Tossavainenkin saanut koko rivin osaamismerkintöjä. Hänet oli myös
merkitty auttavasti sisälukutaitoiseksi.[16]
Hamulan ja
Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas Lars Kaja ja puoliso Karin Hapalatar
(Haapalainen) ovat saanet merkinnä ”bäggee literat”, molemmat lukutaitoisia.[17]
Kaiken
kaikkiaan rippikirjan merkintöjen mukaan pöljäläisten lukutaito ja kristinopin
ymmärrys on selvästi kohentunut 1700-luvun aikana. 1700-luvun lopulta on tieto
Kuopion seurakunnan tarkastusraportista, jossa tarkastaja totesi
seurakuntalaisten pystyvän lukemaan sekä ”ulkoa että sisältä” Lutherin
katekismusta. Tavaamista ei kuitenkaan hallittu ja varsin monelta puuttui
tosiasiallinen sisälukutaito.[18]
Rippikirja-aineisto
ei anna mahdollisuutta sanoa mitään niistä, jotka syrjäytyivät ja karttoivat
kirkon tilaisuuksia. Esko M. Lainen on tutkinut piispan- ja
rovastintarkastusraportteja, joissa näkyy paremmin syrjäytyminen. Nolatuksi
tulemisen pelko vähensi kirkossakäyntiä ja osallistumista.[19]
Opetustaulu havainnollistaa kinkerikuulustelun jännittävyyttä, varsinkin jos piispa sattui
tarkastusmatkallaan kuulustelun johtoon. Tällaisia tilanteita monet pakoilivat.
[1]
Kuparinen, Riitta, Seitsemän veljeksen rippikoulu, 2019
[2] Laine,
T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan
lukukulttuurin kehitys
varhaismodernina aikana, 35
[3]
Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2020/01/isojako-poljalla-kuopion-pitajassa-1700.html
[4] Kuopio
maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 199 Sivu 90 Pölliä
[5] Lauri
Ollinpoika Miettinen https://www.geni.com/people/Lauri-Miettinen/6000000076879544128,
Kuopio
maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 200 Sivu 90 Pölliä, SSHY
[6] Laine,
E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja
1700-luvulla. Teoksessa Elämän
veden
virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002
[7] Kuopio
maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) Sivu 205 Pöliä; SSHY
[8] Laine,
E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja
1700-luvulla. Teoksessa Elämän
veden
virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002
[9] Laine,
T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan
lukukulttuurin kehitys
varhaismodernina aikana, 62
[10]
Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2025/04/heikki-vaanasen-perunkirjoitus.html
[11]
Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2024/12/aaro-miettisen-perunkirjoitus-poljalla.html
[12] Kuopio
maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11) Sivu 342 Pöljä 1 ; SSHY
[13] sama,
64-65
[14] sama
[15] Kuopio
maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 205 Pöljä; SSHY
[16] Kuopio
maaseurakunta rippikirja 1749-1759 (AP_II I Aa:4) Sivu 15 Pöliä; SSHY
[17] Kuopio
maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 210 Pöljä; SSHY
[18] Laine,
E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja
1700-luvulla. Teoksessa Elämän
veden
virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002
[19] Laine,
E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja
1700-luvulla. Teoksessa Elämän
veden
virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002
