Pöljän kyläläisten lukutaidosta 1700-luvulla – se oli sitä aikaa, kun lahna luki ja lohi lauloi!

 

Ekman, Kinkeripäivän aamuna, 1867. Äiti 
kuulustelee vielä kerran lapsen taidot.

1600-luvulla ehtoolliselle pääsemisen ehdoksi määrättiin kristinopin perusosaaminen. Siihen vaadittiin lukutaitoa. Aleksis Kivi on kuvannut kirjassaan Seitsemän veljestä lukutaidon saavuttamisen vaivoja ja välttämättömyyttä. Ehtoolliselle pääseminen oli täyden aikuisuuden ehto. Ilman sitä ei vihitty avioliittoon, ei voinut todistaa käräjillä eikä toimia kummina. Käytännössä ihminen syrjäytyi yhteisön elämästä, ellei päässyt ehtoolliselle. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tilanne ei ollut kirjailijan fantasiaa, vaan totisinta totta.[1]

Papiston merkintöjä rahvaan lukutaidosta 1700-luvulla on mahdollista tutkia varsin yksityiskohtaisesti rippikirjojen avulla. Niitä on Kuopion maaseurakunnasta säilynyt vuodesta 1727 alkaen. Pöljän kylä kuului 1700-luvulla Kuopion maaseurakuntaan.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten osaaminen kristinopin eri osa-alueista. Lukutaitoa opetettiin, koska rahvaan tuli Lutherin mukaan osata itse tutkia ja ymmärtää Raamatun sanomaa. Kirjoitustaito oli aivan sivuasia, sillä tuolloisen näkemyksen mukaan rahvas ei juuri tarvinnut kirjoitustaitoa, sillä kirjurit pystyivät vähät paperiasiat heidän puolestaan hoitamaan.[2] Esimerkiksi 1700-luvun Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa kaikki talonpojat ja todistamassa olleet lautamiehet vahvistivat asiakirjat puumerkillään.[3]

Kunnon kristityn tuli osata kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous sekä kaste, rippi, synnintunnustus ja ehtoollinen selityksineen. Lisäksi tuli osata aamu- ja iltarukous sekä ruokarukous. Rippikirjassa oli lopussa sarake, johon merkittiin sisälukutaito. Vaatimukset vaihtelivat jonkin verran, välillä kuulusteltiin myös huoneentaulua ja keskeisiä raamatunlauseita.

Rippikirjaan merkittiin X tai sen variaatioita kuvaamaan kuulusteltavan taitotasoa. Risti (X) tarkoitti hyvää uskonkappaleiden osaamista, vinoviiva (/) merkitsi välttävää taitoa. Tyhjä sarakkeen kohta merkitsi sitä, ettei kuulusteltava osannut riittävästi. Lisäksi käytettiin pisteitä, joista osaamisen edistyessä viivoilla muotoutui risti, vinoviiva tms. Merkinnät ovat tulkinnanvaraisia eikä lähteistä selviä, millainen tosiasiallinen osaaminen oli.

Pöljän kylällä vuosina 1727-1736 pidetty rippikirja kertoo varsin vaatimattomasta lukutaidosta ja kristinopin hallinnasta. Esimerkiksi Pöljän sotilasvirkatalossa ei ollut yhtään lukutaitoista henkilöä. Talon vuokraajana oli ensin Martti Hiltunen ja vaimonsa Kristiina Toivanen, sitten Henrik Kinnunen ja Kaarina Karhunen.

Väki osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen taulukon alkupäästä jollakin tavoin, mutta sitten merkinnät loppuvat lähes kaikilta. Lars Kinnunen näyttäisi pääsevän ehtoolliselle 24.6.1733, vaikka osasi vain kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen.[4] Lisäksi useilla ei ollut minkäänlaista merkintää, osaamista ei siis ollut tai henkilöt ovat kartelleet kinkereitä.

Sen sijaa Lauri Miettisellä (k. 1728) ja hänen puolisollaan Marketta Puurusella (k. 1746) oli rippikirjassa komea rivi X-merkkejä, kymmenestä kohdasta vain sisälukukohta oli tyhjä. Pariskunta osoitti hyvää kristinopin osaamista. Heidän poikansa Pekka Miettinen (1706-1785) sai hyvät lukumerkit, hänellä oli myös merkintä kohtuullisesta sisälukutaidosta.[5] Myös Paavo Miettisellä (k. 1735) oli selkeät rastit kaikissa sarakkeissa. Eli Miettisillä oli vanhemmassa ikäpolvessa osaamista hyvin, nuoremmat saivat huonompia tuloksia.

Olli Toivanen ja vaimonsa Kaisa Haatainen, sekä poika Iivari hallitsivat hyvin kristinopin. Sen sijaan Pulasteen Kejosten kohdalla on hataria merkintöjä. Ehtoolliselle on päässyt, kun on osannut kolme ensimmäistä kohtaa edes jotenkuten. Tämä oli kaukana kirkon tavoitteista. Niissä vähimmäisvaatimuksena oli kuusi kristinopin pääkohtaa.[6]

Savolaisten taloista löytyi hyviä osaajia. Lukutaito ei ollut ankaran sukupuolittunutta, sillä esimerkiksi Iivari Savolaisen ((1679-1755) puoliso Silja Knuutinen sai paremmat merkinnät kuin puolisonsa.[7]

Koko kylän osalta on kuitenkin sanottava, että vain kahdella oli merkintä auttavasta sisälukutaidosta aikavälillä 1727-1736.

Svebiliuksen katekismus
(1746)

Tärkeimmät opetusmateriaalit olivat katekismus ja vanha virsikirja. Vuoden 1701 virsikirjassa oli alussa ns. katekismusvirsiä, joita opettelemalla oppi myös vaaditut katekismuksen opinkappaleet. Raamattuja oli liikkeellä varsin vähän, sillä kirkko ei oikeastaan suositellut rahvaalle Raamatun lukemista, sillä siinä oli väärien tulkintojen ja harhaoppien vaara. Tietysti Raamattu oli myös kallis kirja. Turvallisinta oli pitäytyä Lutherin tai sittemmin Svebiliuksen katekismukseen, jossa oppi oli puhtaasti selitetty.[8]

1700-luvun lopulla rippikirjasta voi seurata, minkä katekismuksen opinkappaleita kuulusteltava oli opetellut. Parhaiden lukijoiden kohdalla saattoi olla merkinnät molempien katekismusten osaamisesta. Rippikirjamerkintöjen mukaan pöljäläiset lukivat useammin Lutherin katekismusta kuin Svebiliusta.

Kirkko edellytti, että vanhemmat huolehtivat lasten lukutaidosta, jota sitten kinkereillä valvottiin. Vaatimus oli kohtuuton, sillä vanhempienkin taidot olivat köykäisiä. Parhaimmillaan opetus tarkoitti kotihartauksia, joissa käytettiin apuna katekismuksen rukouksia. Niitä opittiin toiston kautta ulkoa. Tuija Laine sanookin, että ”lukeminen oli kuulemista ja kuullun toistamista”.[9] On huomattava, että ulkoa opittu voi olla myös syvällisesti ymmärretty.

Kirkkomatka oli paljon muutakin kuin uskonnonharjoittamista.
Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887.

Saatettiin myös lukea ääneen muuta hartauskirjallisuutta, kuten postilloja. Esimerkiksi Kolmisopen Heikkilässä oli Väänäsillä vuonna 1800 neljä virsikirjaa, katekismus ja Johan Gerhardin hartauskirja.[10] Aaro Miettisellä Pöljällä 1820-luvulla virsikirja, Raamattu sekä Wegeliuksen postilla.[11] Kotihartaudet tarkoittivat sitä, että talon väki kokoontui yhdessä sanan ääreen. Kirkko suhtautui hyvin kielteisesti herätysliikkeiden kokouksiin, jossa laajempi kylän tai kylien väki kokoontui hartaushetkeen. Niissä kristinoppia selitettiin kirkon mielestä väärin.

Kaikkien oletettiin käyvän säännöllisesti kirkossa. Ennen varsinaisia kirkonmenoja pidettiin katekismussaarnoja, joissa oli mahdollista oppia ehtoolliselle vaadittavia opinkappaleita. Opetus oli hyvin hataraa ja kirjoja vähän. Onpa rippikirjassa säilynyt merkintä, kuinka nuori piika Anna Sofia Väänänen on valittanut papille isännästä, joka lyö. Anna Sofian lukumerkinnät olivat puutteelliset. Olisiko niin, että piialla ei ollut ollenkaan aikaa opetella vaadittuja taitoja, koska isäntä patisti töihin?[12] Kuulustelut kinkereillä saattoivat olla noloja ja osaamattomuudesta rangaistiin. Eipä ihme, että osa väestöstä alkoi vieroksua kirkkoa ja syrjäytyi.[13]

Maaningan kirkon jalkapuu, pituus 2,7 metriä.
Kuva Ahti Rytkönen.

Kirkko joutuikin taiteilemaan korkeiden vaatimusten ja arjen todellisuuden ristipaineessa. On merkkejä, että vaatimuksista annettiin periksi täällä Savossa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Laineen mukaan se saattoi edistää sosiaalisesti tasa-arvoisemman yhteisön muodostumista.[14] Otsikon lause lukevasta lahnasta ja laulavasta lohesta viittaakin siihen, että joskus ehtoolliselle pääsyä on varmasti edistetty myös lahjuksilla.

Vuosina 1739-48 pidetyssä rippikirjassa on merkittävä kohennus auttavan lukutaidon kohdalla. Peräti 30 kyläläistä saa merkinnät auttavasta lukutaidosta- Piika Karin Kasuritar (Kasurinen) ja talollisen tytär Anna Olofintytär Toivanen olivat kuitenkin kylällä ainoat, jotka osasivat lukea merkintöjen mukaan sujuvasti.[15]

Merkinnöistä ei voi suoraan sanoa, että talolliset olisivat olleet merkittävästi edellä muita kylän sosiaalisia ryhmiä lukutaidossa. Talon isännältä ja emännältä ilmeisesti odotettiin kuitenkin enemmän osaamista. Heidän vastuullaan oli opettaminen. Esimerkiksi 1700-luvun puolivälissä Pöljälle vastikään muuttaneiden Anders ja Knut Väänäsen perheissä niin isännät, emännät kuin lapsetkin saivat hyvät merkinnät. Olipa Knut Väänäsen Räimältä taloon tuotu piika Anna Tossavainenkin saanut koko rivin osaamismerkintöjä. Hänet oli myös merkitty auttavasti sisälukutaitoiseksi.[16]

Hamulan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas Lars Kaja ja puoliso Karin Hapalatar (Haapalainen) ovat saanet merkinnä ”bäggee literat”, molemmat lukutaitoisia.[17]

Kaiken kaikkiaan rippikirjan merkintöjen mukaan pöljäläisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys on selvästi kohentunut 1700-luvun aikana. 1700-luvun lopulta on tieto Kuopion seurakunnan tarkastusraportista, jossa tarkastaja totesi seurakuntalaisten pystyvän lukemaan sekä ”ulkoa että sisältä” Lutherin katekismusta. Tavaamista ei kuitenkaan hallittu ja varsin monelta puuttui tosiasiallinen sisälukutaito.[18]

Rippikirja-aineisto ei anna mahdollisuutta sanoa mitään niistä, jotka syrjäytyivät ja karttoivat kirkon tilaisuuksia. Esko M. Lainen on tutkinut piispan- ja rovastintarkastusraportteja, joissa näkyy paremmin syrjäytyminen. Nolatuksi tulemisen pelko vähensi kirkossakäyntiä ja osallistumista.[19]

 

Opetustaulu havainnollistaa kinkerikuulustelun jännittävyyttä, varsinkin jos piispa sattui
tarkastusmatkallaan kuulustelun johtoon. Tällaisia tilanteita monet pakoilivat.

---

[1] Kuparinen, Riitta, Seitsemän veljeksen rippikoulu, 2019

[2] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 35

[3] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2020/01/isojako-poljalla-kuopion-pitajassa-1700.html

[4] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 199 Sivu 90 Pölliä

[5] Lauri Ollinpoika Miettinen https://www.geni.com/people/Lauri-Miettinen/6000000076879544128,

   Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 200 Sivu 90 Pölliä, SSHY

[6] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[7] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) Sivu 205 Pöliä; SSHY

[8] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[9] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 62

[10] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2025/04/heikki-vaanasen-perunkirjoitus.html

[11] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2024/12/aaro-miettisen-perunkirjoitus-poljalla.html

[12] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11)  Sivu 342 Pöljä 1 ; SSHY

[13] sama, 64-65

[14] sama

[15] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 205 Pöljä; SSHY

[16] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1749-1759 (AP_II I Aa:4) Sivu 15 Pöliä; SSHY

[17] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 210 Pöljä; SSHY

[18] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[19] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002