Kuopion pitäjän ensimmäisen kansakoulun vaiheita Kehvolla ja Kasurilassa

 

Haapalahti 1901.
Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Suomessa kirkko oli huolehtinut kansanopetuksesta jo 1600-luvulta alkaen. Hatarana ja aika ajoin katkeilevana oli opetusta annettu Kuopion pitäjässäkin. Lukkareiden ja itseoppineiden kyläopettajien voimin kansalle saatiin kohtuullinen lukutaito. Jo 1700-luvulla arvoitiin, että lähes puolet rahvaasta olisi osannut ainakin auttavasti lukea. Kinkerit ja rippikoulut koettiin kuitenkin jo 1800-luvun alkupuolella auttamattoman vanhanaikaisiksi ja tehottomiksi.

Kuopion alueella olimme J. V. Snellmanin vaikutuspiirissä, oleskelihan hän 1840-luvulta alkaen Kuopiossa ja julkaisi täältä käsin Saima-lehteä. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra Matias Ingman otti Snellmanin aatteet omikseen ja oli innokas kansansivistyksen ja kansakoulujen edistäjä.

Kuopion maalaiskunnan ensimmäinen kansakoulu perustettiin Kehvolle Haapalahden tilalle 1.9.1873. Haapalahti oli veljesten Erik ja Aaro Väänäsen omistama tila, jonka pihapiirissä oli kaksi koulun toimintaan sopivaa rakennusta, toiseen tuli poikaosasto ja toiseen tyttöosasto. Koulukartanon tonttia kuvattiin hyvin kauniiksi, näkymä Haapalammelle oli ”iki-ihana”. Mutta ennen koulun perustamista oli käyty ankaraa taistoa koulun tarpeellisuudesta, paikasta ja kuluista.

Kansakouluasia oli ensimmäisen kerran esillä kuntakokouksessa 25.10.1870. Talonpojat vastustivat hanketta ankarasti. Tapio-lehti kertoi tuomiokirkossa pidetystä kokouksesta: ”Jos jotakin on nähty maailmassa, mutta tuskin vielä kummempaa rähinätä Herran huoneessa. Jokainen talonpoikainen mies oli vastaan kansakoulua, sillä ei yhtään ääntöä tullut heidän puoleltaan kouluin perustamisen puolelle, ja koko puuha olisi loppunut siihen, mutta jalomielinen esimies teki asetuksen turvissa äänestyksen ja kansanvalistusta rakastavaiset, oppineemmat miehet, joilla ääntöoikeutta oli, antoivat koulun perustamisen puolelle äänensä ja voittivat."

Tunnelma kävi kuumana, sillä kokouksen jälkeenkin osa paikallaolijoista uhkaili ja räyhäsi kokouksen esimiehelle ja hankkeen kannattajille. Talonpojat aikoivat valittaa kuvernöörille ja vaikka senaattiin saakka. Taustalla se, että varat kouluhankkeeseen aiottiin ottaa viljamakasiinista, jolloin kustannusten pelättiin siirtyvän yksin heidän kannettavakseen.

Kansakouluja vastustettiin myös muista syistä. Niiden pelättiin vierottavan kansaa työnteosta tai puolisivistyneiden alkavan luulla liikaa itsestään. Jotkut puhuivat turmeltumattomista korpimaiden asukkaista, joiden puhdas mieli vain sekoittuu koulunkäynnistä.

Kansansivistyksen kohentamiseen liittyi hyväntekeväisuuden idea: Haluttiin opettaa kansaa kehittämään olojaan, puhtautta ja terveyttä.

Toisaalta valistuksen aatteet olivat 1700-luvulta alkaen muokanneet maata kansalaiselle. Ei riitä enää muuttuvassa maailmassa kyky alamaisuuteen ja tottelemiseen, tarvitaan myös aktiivisia kansalaistaitoja. Tämä yhdistyi luontevasti kansallisuusaatteeseen, suomenmielisen ja suomenkielisen kansan kasvattamiseen.

Riitaisasta alusta huolimatta ensimmäinen koulu aloitti siis toimintansa Kehvolla. Haapalahden tilan neljä asuinhuonetta ja vintti kunnostettiin poikakouluksi sekä tyttöjä varten kolme asuinhuonetta. Tilan 700 markan vuokraan kuului kahden pirttirakennuksen lisäksi kaksi aittaa, kolmen mittatynnyrin ala valmista peltoa ja navetasta tila yhdelle lehmälle.

Ensimmäisiksi opettajiksi valittiin Simo Hirvonen ja Adelé Hedman. Hirvonen oli valmistunut Jyväskylän seminaarista ja Hedman Kymölän seminaarista (Sortavala). Hirvonen ei viihtynyt Haapalahdessa kuin yhden lukukauden, mutta hänen jälkeensä valittu Pekka Ikonen teki työtä Kasurilan koulun opettajana aina eläkeikään saakka vuoteen 1897. Hedman työskenteli Kasurilan koulussa vuoteen 1883.

Adele Hedman. Kuva on löytynyt
Haapalahden talosta.

Kun uuden koulun vihkijäisjuhlia vietettiin, kaikki halukkaat eivät mahtuneet höyrylaiva Kainon kyytiin, kun se Kuopion satamasta lähti Kehvolle. Siihen kiinnitettiin vielä toinen vene, että kaikki halukkaat pääsevät mukaan. Vihkiäisjuhlaa suosi kaunis sää ja isänmaallisia lauluja laulaen seurue matkasi Haapalahdelle.

Tilaisuudessa puhuivat kirkkoherra Granit, kuntakokouksen puheenjohtaja, tohtori Nylander ja rehtori Therman. Kuopion vallasväki oli Tapio-lehden mukaan ottanut kouluasian omakseen. Nylander kannusti puheessaan kansaa ylittämään turhat epäluulonsa, että kansakouluissa opetettaisiin nuoriso laiskoiksi, veltoiksi ja herramaisiksi. Se tapahtuu hänen mielestään paremminkin oppikouluissa.

Juhlassa kohoteltiin ihan reippaasti maljoja, ensin isänmaalle ja sitten Aaro ja Erik Väänäselle, Aaro Väänänen piti maljapuheen tohtori Nylanderille jne. Aika kului puheita kuunnellessa hyvin hupaisasti, kunnes höyrylaiva Ilma vihelsi Haapalahdella ja vei vieraat Kuopioon.

Kansakouluasetus määräsi tarkkaan opetettavat aineet, lukuvuoden pituuden, oppilaita koskevat minimivaatimukset ja opettajien palkan. Oppilaiden oletettiin osaavan kouluun tullessaan uskonopin ja lukemisen alkeet. Kouluun tultiin 10-12-vuotiaana, mutta käytännössä ikähaitari oli laajempi. Kuopion pitäjän historiassa mainitaan, että kansakoululaitoksen alkuaikoina läänin vanhin kansakoululainen oli 26-vuotias Kontiolahdella ja nuorin 6-vuotias Tohmajärvellä.

Kasurilan koulun alakoulussa vakiintuivat oppiaineiksi uskonto, lukeminen, kirjoitus, luvunlasku, muoto-oppi, kuvanto, laulanto, voimistelu ja käsityöt. Lisäksi tuli yläkoulussa opettaa maantiedettä, historiaa, pintain ja kappaleiden mittaamista sekä luonnontiedettä ja sen käytäntöä.

Vuonna 1873 syyslukukaudella poikaosastolla oli 13 ja tyttöosastolla 15 oppilasta. Työ näyttää lähtenee hyvin liikkeelle. Uskontoa oli viikossa 7 tuntia. Oppilaat olivat ehtineet tutustua Vanhan Testamentin alusta 35 kertomukseen. Lisäksi oli tietysti tutkittu Katkismusta, kaikki pääkappaleet käyty läpi ja ensimmäisiä kappaleita vähän selitetty. Viikon viimeisellä tunnilla opettaja selitti tulevan sunnuntain Raamatun tekstin.

Suomenkielen opinnoissa oli ehditty lukea lähes kokonaan J. Länkelän ensimmäinen lukukirja. Parhaita runokappaleita luettiin ulkoa ja ”lausunnnon” harjoituksissa. ”Kieliopissa harjoitettu paljas lause ja kohde.” (6h)

Maantieteessä oli opittu valtameret, maanosat, ilmanalat ja vuoden vaihteet. Suomen maasta rajat, vuoret ja ilmansuunnat sekä Keski-Suomen vesistö. (2h)

Laskentoa opiskeltiin E. Bonsdorffin laskuharjoitus mukaan ja oli ehditty tutkia luvut 1-10 sekä harjoitella yhteen- ja vähennyslaskua taululla. (3h)

Kaunokirjoituksessa ennätettiin jouluun mennessä osa pienistä kirjaimista harjoituksineen. (5h)

Laulannossa tutustuttiin luonnolliseen c-skaalaan ja harjoitettu sen intervallit sekundi, terssi ja kvartti. Laulettu yksiäänisesti, kaksiäänisesti ja kolmiäänisesti eri lauluja. Kolmiäänisesti laulettu Hoosianna. Lisäksi laulannon harjoituksiin kuului virsilaulu. (3h)

Voimistelussa pojat olivat edenneet K. Göösin voimisteluopin mukaan 8 kaavaa. (3h)

Käsitöissä harjoiteltiin vuolemista, höyläämistä ja varvaamista tekemällä tavallisimpia pieniä kapineita. (4h)

Tyttöjen lukusuunnitelma oli oikeastaan ihan vastaava. Samat oppikirjat ja samalla tavalla oli lukukauden aikana edetty. Ainoa ero tuli, ettei tytöillä ollut aluksi voimistelua ja käsitöissä harjoiteltiin ompelua ja neulomista.

Aluksi poikakoulun lukuvuosi oli 33 viikkoa. Tytöt sen sijaan saivat alusta asti opiskella kansakouluasetuksessa määrätyn 42 viikkoa. Pojat eivät käyneet lauantaina koulua, koska heidän työpanostaan ilmeisesti tarvittiin kotona enemmän. Koulua käytiin lauantaita lukuun ottamatta kuusi tuntia päivässä, lauantaina koulu loppui puolilta päivin. Koulupäivä aloitettiin yhdeksältä.

Kansakoulun alkutaipaleella jokainen lukuvuosi päättyi julkiseen vuositutkintoon. Uusi Suometar kertoi Haapalahden koulun ensimmäisestä tutkinnosta 6.6.1874 seuraavaa:

Viime lauantaina oli vuositutkinto maaseurakunnan kansakoulussa, Haapalahden kartanossa Kehvon kylässä. Tämä juhlallisuus aloitettiin rukouksella ynnä virren veisuulla, johonka yhdistettiin harmonin soitto. Sen jälkeen rupesi opettaja Simon Hirvonen ja neiti Hedman kyselemään lapsilta uskontoa, maantiedettä, historiaa, luvunlaskua (paraiten päässälaskentoa) ym., joihinka kysymyksiin lapset vastasivat hyvin tyydyttävästi. Ilomielellä lasten vanhemmat ynnä muut kokoontunut kansa kuuntelivat näitten pienten lasten vastauksia, jotka eivät vielä ole olleet koulussa kuin kaksi lukukautta, ja usea yhden lukukauden, eivätkä moni kouluun tullessaan ole osanneet oikein tavata eikä suoraan lukea. Tämä tutkinto osoitti sen, että opettaja ja opettajatar eivät ole olleet laiskana opetuksessansa. Toimitus päätettiin rukouksella ja veisattiin virsi n:ro 75, Koko mailm’ iloit’ mahtaa neliäänisesti harmonin soiton avulla. Virren veisattua piti kirkkoherra Pothan puheen kansakoulun johtokunnan puolesta, johon hän kuuluu. Hän vertaili tätä alkavaa kansakoulua maanviljelijäin kylvöntekoon, sanoen että kuinka maamieskin kylvää siemenensä peltoon raesäällä ja pahallakin ilmalla, eikä tiedä jos siemen pellossa itää ja juurtuu, niinpä tähänkin ensimmäiseen kansakouluun on kylvetty siemen pahalla säällä, oikein raesateella.”

Porthan viittasi puheessaan siihen ankaraan vastustukseen, jota kouluhanke oli aikanaan saanut. Haapalahden koulussa oli keväällä 1874 jo 37 mies- ja 25 naisoppilasta. Eli koulu oli otettu hyvin vastaan.

Kovin tutulta kuulostaa, että jo vuonna 1879 vuositutkintojuhlan jälkeen Savo-lehdessä arvioitiin tyttöjen edistyneen paremmin kuin poikien ja olevan kypsempiä. Jo tuolloin kirjoittaja epäili syyn olevan mahdollisesti käytetyssä opetusmetodissa.

Jo opettaja Simon Hirvonen oli valittanut palkan pienuutta ja lähtenyt Hartolaan opettajaksi. Kansakoulunopettajien palkka jäi varsin vaatimattomaksi. Opettajiksi koulutettiin kansanmiehiä ja -naisia. Ajatuksena oli, että seminaareissa heistä koulittaisiin ”sopivan” sivistyneitä, mutta ei kansan elämästä ja tavoista vieraantuneita kansankynttilöitä. Sen vuoksi seminaareihin ei aluksi ollenkaan otettu oppikoulun käyneitä opiskelemaan. Koulutus oli kallis, 4 vuotta seminaarissa ja sitten vuosi harjoittelua koulussa. Naisopettajille määrättiin ajan tavan mukaan selkeästi huonompi palkka kuin miesopettajille.

Haapalahden koulun miesopettaja sai noin 900 markkaa ja naisopettaja 700 markkaa palkkaa vuodessa. Palkka muodostui valtionavusta, 600 mk miesopettajalle ja 400 mk naisopettajalle, sekä luontaiseduista. Luontaisetuina opettajat saivat Kasurilassa vapaat asunnot, ruuan, viljaa, heinää, kasvimaata, peltoa ja niittyä.

Opettajat eivät luonnollisestikaan harjoittaneet maataloutta, mutta hyödynsivät maat ja heinät tavalla tai toisella. Palkkauksen tietty epämääräisyys oli omiaan lietsomaan riitaisuuksia, kun koulujen johtokunnat koettivat selvitä koulun pidosta mahdollisimman halvalla ja opettajat koettivat saada palkan järkevällä tavalla kasaan.

Uusi koulu Kasurilaan

Koska suurin osa oppilaista tuli Kasurilan kylästä, heräsi ajatus siirtää koulun paikka lähemmäs kyläkeskusta. Paavo Kasurinen ja Erik Väänänen alkoivat ajaa asiaa, talvella 1874 pidettiin Kasurilan kylässä Eljas Laitisen talossa kokous. Mielet lämpenivät kouluasialle niin, että saman tien katsottiin koulun paikka ja päätettiin tehdä siitä suuri ja upea.

”Koulun piirustukset laati arkkitehti Öhman lahjaksi, mutta piirustus ei tyydyttänyt herroja Nylander ja Therman. He määräsivät pohjakaavan, jonka mukaan koulusta piti tulla kaksikerroksinen ja erikoisella kirjastohuoneella varustettu. Tämä meni tietenkin läpi. Kaksikerroksinen koulu saatiin ja myöntää täytyy, ettei se ollut liialla käytännöllisyydellä pilattu.” Näin koulun rakentamisesta kertoi Albanus Sonninen vuonna 1926.

Kasurilan kansakoulu. Rakennus toimi vuodesta 1923 
Siilinjärven vasta perustetun seurakunnan pappilana.

Kasurilan kansakoulurakennus valmistui 1876. Se vihittiin suuremoisin juhlamenoin, saksalaisista soittajista kokoonpantu orkesteri soitti, kuopiolainen ravintoloitsija Hollberg piti tilaisuudessa ravintolaa (!), josta ei puuttunut ruoka eikä juoma. Suuri kansanjoukko oli kokoontunut juhlaan.

Haapalahden koulun nimeksi vaihdettiin virallisesti Kasurilan kansakoulu. Koulutyö alkoi uusissa tiloissa syyslukukauden alusta 1876.

Koulu ei ollut missään nimessä vielä valmis. Johtokunnan kokouksissa toistuu vielä pitkälle 1880-lukua erinäiset viimeistelytyöt. Esimerkiksi ulkovuoraus valmistui vasta 1889. Sen valmistumista edisti se, että koulun päädyissä havaittiin seinien pullistuvan ulospäin. Johtokunta totesi, että koko rakennus turmeltuu, ellei toimenpiteisiin ryhdytä. Lisäksi koulukartanolta puuttui vielä kymmenen vuotta koulun valmistumisen jälkeen liiteri, sauna, navettarakennus sekä aitta.

Koulun piha-alue jäi myös viimeistelemättä. Kasurilan höyryvenelaituri sijaitsi koulun rannassa. Käytäntö osoitti, että siihen liittyvä liikenne haittasi koulun rauhaa. Matkustavaiset mm. pyrkivät huonolla säällä alakerrassa sijaitseviin opettajien huoneisiin suojaan. Sitä ei pidetty ollenkaan sopivana. Kirjoittajan mukaan koulun piha tulisi myös mitä pikimmin aidata.

Höyrylaiva Neiti Kuopion satamassa 1904.
Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Koulurakennukset olivat ensimmäisiä julkisia tiloja kylillä. Niistä muodostui välittömästi kylän kansalaistoiminnan keskuksia. Aiemmin oli kokoonnuttu talojen tuvissa, kestikievarissa tai ulkosalla. Nyt kylällä oli komea sali, jossa erilaisia tilaisuuksia pystyttiin järjestämään.

Koulun tarpeisiin hankittiin varoja järjestämällä arpajaisia. Vuonna 1880 kerättiin rahaa koulun lainakirjaton hyväksi. Kirjasto käsitettiin tuolloin koko kylän käyttöön, ei pelkästään koululaisten. Juhlissa oli yleensä aina jotakin musiikkia, koulun harmonia vähintään soitettiin. Kirjastoarpajaisissa puhui opettaja Pekka Ikonen, koulun sali oli koristettu juhlavin köynnöksin. Tilaisuuden tuotto oli peräti 350 markkaa.

Vuositutkinnot kevätlukukauden lopulla olivat aina suuri kansanjuhla, johon tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Esimerkiksi vuonna 1880 höyrylaiva Neiti kuljetti tutkintojuhlaan jopa läänin kuvernöörin von Kraemerin sekä vaimonsa Ulrika Charlotan.

Aivan mutkaton paikallisten suhtautuminen kansakouluun ei ollut. Kasurilan kievarilla järjestettiin syksyllä 1881 arpajaiset ja juhla köyhien kansakoululaisten hyväksi. Oli tarkoitus hankkia käsityötarpeita niille koululaisille, jotka eivät niitä itse pystyneet hankkimaan. Kievarissa soitti asevelvollisten soittokunta ja agronomi Kolström avasi tilaisuuden. Kaikki meni hyvin, kunnes oli tarkoitus aloittaa tanssit. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään ja joku heitti tiilin ja tyhjän pullon ikkunoista sisään. Alkoholilla arveltiin olleen osuutta asiaan:

”Sanottiin, en tiedä tosi vai valhe lienee, että jostakin läheisestä torpasta olisi viinankultaa salakähmässä anniskeltu niin runsaasti, että sen syyksi voinee kertomani konnamaisuuden lukea. Yleisesti arveltiin, että ilkityön tekijä ei ollut kasurilainen, vaan jostain naapurikylältä.” Kuvauksen kirjoittaja itse oli Kasurilasta.

Ajankuvana mainittakoon, että Kasurilassakin järjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Suuriruhtinaamme Aleksanteri II kunniaksi riemujuhla, jolla kunnioitettiin hänen 25 vuotta vallassa. Väenpaljous oli kokoontunut koululle kuuntelemaan esitelmää ja koululapsien ”kimakalla” äänellä laulamia lauluja. Juhlan jälkeen ”väki hajosi iloisena kantaen hiljaisissa sydämissään hartaita onnen ja siunauksen toivotuksia rakkaalle keisarille.”

Myöhemmin Kasurilan kylään perustetut yhdistykset tottuivat käyttämään koulua kokouksissaan ja tilaisuuksissaan. Siellä järjestettiin aikanaan vaalitilaisuuksia ja äänestettiin.

Koulua johti johtokunta, jonka vastuulla oli koulun talous, koulurakennuksen kunto, opettajien palkkaaminen ja palkasta sopiminen, koulun lomapäivät ja koulutarvikkeiden hankkiminen yms. Johtokunnan puheenjohtaja oli aluksi maaseurakunnan kirkkoherra ja esimiehenä toimi joku kylän talollinen. Esimies pystyi johtamaan kokouksia.

Koulun johtokunnan jäseninä 1800-luvulla eri tehtävissä toimivat mm. Paavo Kasurinen, Aaro Fr. Väänänen, Aaro Miettinen, Taavetti Miettinen, Juho Savolainen, Aaro Väänänen, Wilho Zacheus, Elias Laitinen ja Pekka Aschan. Opettaja osallistui kokouksiin. Kasurilan koulun johtokunta oli osaava, opettajan ei tarvinnut toimia sihteerinä eikä Pekka Ikonen edes kuitannut pöytäkirjoja. Käytäntö muuttui, kun opettajaksi tuli Vilho Alhojärvi 1898.

Kasurilan vanhasta kansakoulusta on jäljellä enää koulun 
tontin rajoja merkannut rajapyykki. Nähtävissä vuosiluku
1876.

Lähteet

Tapio 6.9.1870, Kuopion pitäjän historia, Uusi Suometar 17.6.1874, Tapio 7.6.1874, Kansakoulun lehti 14.8.1926, Kasurilan koulun johtokunnan pöytäkirja 9.4.1885, Tapio 7.6. 1879, Savo 18.6.1880, Savo 10.1.1881, Tapio 10.3.1880, Tapio 13.6.1883, Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975 - puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Salmin keskikoulun tulo Siilinjärvelle

 

Salmin Tuleman kylän raittia 1920-luvulla. Tulema oli vilkas
liikepaikka, Salmi keskikoulu toimi täällä.
Museovirasto

Talvisodassa tuhoutui suuri osa Salmia, niin myös Salmin keskikoulun rakennukset. Oppilaat joutuivat vanhempiensa mukana ympäri Suomea. Salmin keskikoulun oppilaat kerääntyivät Saarijärven yhteiskouluun, jossa rehtori Heikki Haavio suhtautui salmilaisiin mitä suurimmalla ymmärtämyksellä, olihan hänen veljensä professori Martti Haavio juuri vähän ennen sotia tehnyt tuloksellisen matkan Salmiin keräten talteen kansanrunoutta ja kansatieteellistä aineistoa. Talvisodan jälkeen Salmin keskikoulu lakkautettiin 1.6. 1940 alkaen sen jäätyä luovutetuille alueille.

Salmin keskikoulun talvisodassa tuhoutunut koulurakennus.
Museovirasto

Salmilaisia oli evakuoituna mm. Utajärvellä. Kun Utajärvestä oli muodostumassa salmilaisten uusi asuma-alue, nähtiin kunnassa mahdolliseksi, että keskikoulu voitaisiin avata uudelleen siellä. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja, opettaja A. A. Laitinen toimi puuhamiehenä. Asiassa ryhdyttiin selvittelyihin vuoden 1941 aikana. Keskikouluasiaa selviteltiin eri virastoissa, mutta lopulta selvisi, ettei Salmin keskikoulua ollut mahdollista perustaa uudestaan.

Jatkosodan aikana kesällä 1942 kysymys koulun uudelleen aloittamisesta Salmissa nousi esille. Niinpä Salmin keskikoulu aloitti uudestaan toimintansa jatkosodan aikana 1942. Salmin evankelisluterilaisen seurakunnan kirkkoherra Matti J. Huhtinen muisteli: Entinen rehtori jäi Jyväskylään, jossa hänellä oli lehtoraatti, ja niin joutuivat kunnanisät näissä peräti vaikeissa ja ainutlaatuisissa olosuhteissa etsimään uutta rehtoria. Asuin tuohon aikaan Tulemajoen länsirannalla kunnallislautakunnan esimiehen pienviljelijä Yrjö Pesosen talossa. Minua pyydettiin rehtoriksi. En voinut kieltäytyä ja niin Yrjö Pesosen kamarista muodostui kirkkoherranvirasto ja rehtorin kanslia. Koko kirkonkylä oli poltettu ja raunoina, oli työlästä määritellä paikat missä kadut olivat ennen kulkeneet. Kaikki saunat ja liiterit oli muokattu asuinrakennuksiksi. 

Opettajat haalittiin eri puolilta Suomea, Salmin keskikoulun entisistä opettajista vain Martta Setkänen ja Eva Röppänen palasivat, mutta kouluhallituksen avulla ja epävirallisin tiedusteluin opettajakunta saatiin haalittua kasaan. Koulurakennukseksi Salmin kunnan esikunta järjesti entisen kreikkalaiskatolisen seurakunnan vanhainkodin, sähköt rakennukseen saatiin vasta joulukuussa 1942. Rehtori kävi itse tekemässä ja hakemassa lämmityspuita sotavankien kanssa metsästä. Kun pulpettaja ei ollut, hankittiin yksinkertaiset lankkupenkit. Vanerilevyn palanen oli oppilailla kirjoitusalustana. Oppikirjat sentään saatiin hankittua. Ajan mittaan koulu kalustettiin asiallisesti. 

Salmin keskikoulu oli aloittanut syyskuussa 1942 ”yksin uskon varassa”, mutta vähitellen toiminta vakiintui. Rehtoriksi kirkkoherran tilalle tuli marraskuussa suomen kielen lehtori Laila Karhe. Lukuvuonna 1942-43 koulussa oli 134 oppilasta.

Salmin keskikoulun koululehti keväällä
1943.
JMA

Koulutyö keskeytyi kesäkuussa 1944 ja koulu joutui taas evakkomatkalle. Tällä kertaa ehdittiin pakata mukaan myös jonkin verran koulutarvikkeita, jotka aikanaan sitten kulkeutuivat evakuointikuntaan, Siilinjärvelle.

Talvi ja jatkosodan alueluovutuksilla oli seurauksia myös muiden kuin luovutettujen alueiden kouluille. Kuopion seudun koulumaailma muuttui, kun talvisodan jälkeen Viipurin klassillinen lyseo lakkautettiin ja opetus siirtyi 1940 perustetuttuun Kuopion klassilliseen lyseoon. Myös Pitkärannan keskikoulu siirtyi Kuopioon. Ja lokakuussa 1944 annetulla asetuksella määrättiin Salmin keskikoulu siirtymään Siilinjärvelle ja alkamaan siellä toimintansa Salmin keskikoulun nimellä.

Salmin keskikoulun siirtyminen Siilinjärvelle ei ollut itsestään selvää. Paikkakunnalla oli ilmennyt käsityksiä, että siilinjärveläisillä, jotka haluavat kouluttaa lapsensa, on varaa koulutta heidät Kuopiossa. Jos koulunkäyntiin ei ollut varaa, ei siihen ollut tarvettakaan. Pitkin pitäjää oli kerätty nimiä listaan Salmin keskikoulun saamiseksi Siilinjärvelle. Ihan kaikki eivät olleet halukkaita siihen nimeään laittamaan. Kenties myös kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen pitkä, toukokuuhun 1945 kestänyt hiljaisuus kouluasian suhteen kertoo, ettei todellista yksimielisyyttä saatu sielläkään heti aikaiseksi. 

Koulua havittelivat muutkin, esimerkiksi Nilsiä ja Maaninka. Eduskunnan sivistysvaliokunta suositti lokakuussa 1944 koulun sijoittamista Nilsiään, jonne oli sijoitettuna suurin osa salmilaisista. Lisäksi Siilinjärveltä oli muutenkin ”helppoa” käydä oppikoulua Kuopiossa. Salmin hoitokunnan puheenjohtaja V.A. Mensonen ja aktiivisesti koulun puolesta lobanneet siilinjärveläiset saivat kuitenkin päätöksen pyörrettyä Siilinjärven eduksi.

Siilinjärven kansakoulu 1920-luvulla.
Museovirasto

Salmin keskikoulu aloitti toimintansa syksyllä 1944 Siilinjärven kansakoulun tiloissa. Tästä syystä koulut joutuivat jaksottamaan toimintansa vuoroihin siten, siten että kansakoulun tunnit olivat aamupäivisin ja keskikoulun tunnit iltapäivisin. Käytettävissä oli neljä luokkahuonetta ja yksi ryhmä oli sijoitettuna pieneen opettajan asuntoon. Lisätilaa vuokrattiin läheiseltä Pitkäsen talosta ja manttaalikunnan talosta, jossa pidettiin kreikkalaiskatolisen uskonnon, kotitalouden, voimistelun ja laulun tunteja.

Oman koulurakennuksen puuhaaminen alkoi välittömästi. Kunnanvaltuusto lahjoitti koululle oman tontin jo keväällä 1945. Keskikoulu toimi kuitenkin vielä vuoteen 1952 näissä puutteellisissa oloissa.

Osa Salmissa koulunkäynnin aloittaneista oppilaista jatkoi Siilinjärvellä syksyllä 1944. Vuonna 1942 koulunsa Salmissa aloittaneista 108 oppilaasta 32 on saanut päästötodistuksen Siilinjärveltä. Vuonna 1943 koulun Salmissa aloittaneista 54 oppilaasta 17 oli jatkanut koulunkäyntiä Siilinjärvellä.  Vuonna 1944 ensimmäisen luokan aloittaneista oppilaista 41% oli salmilaisia ja 59% savolaisia.

Salmin keskikouluun pyrkineet ja hyväksytyt syksyllä 1944 

 

Hakeneista siirtoväkeä	Hakeneista paikkakuntal.	Hakeneet yht.	Hyväks. salmilaisia	Hyväks. siilinjärvel.	Hyväks. muualta	Hyväks. yhteensä
110	180	290	97	59	11	167

 

Keväällä 1944 , koulun toimiessa viimeisiä aikoja Salmissa, opettajakuntaan kuuluivat rehtori Laila Karhe ja opettajat Kyllikki Eskola, Karin Forstadius, Helvi Lähti, Eeva Römppäinen, Martta Setkänen ja Aino Hakala.

Ensimmäisenä lukuvuonna Siilinjärvellä opettajina toimivat Martta Setkänen (voimistelunopettaja), Karin Forstadius (luonnonhistoria ja maantiede), Aili Hyvönen (ruotsi, saksa), Airi Salminen (matematiikka, luonnonoppi), P. Huhtinen (ev.lut. uskonto), Artemi Palsola (kreikklaiskatolinen uskonto), Hannes Virsu (poikien voimistelu), Maria Sonninen (piirustus, muovailu ja kaunokirjoitus), A. Matikka (laulu), Albanus Sonninen (kirjanpito), Katri Skinnari (tyttöjen käsityö). Rehtorina toimi Tauno Tiili (suomenkieli, historia). Opettajista ainoastaan kaksi, Setkänen ja Forstadius olivat opettaneet jo Salmissa. Pastori Palsola oli myös salmilainen.

Rehtori Tauno Tiili ja lehtori Harry Horsma koulun pihalla.

Vakinaisten ja pätevien opettajien saaminen oli ollut vaikeaa jo Salmissa, eikä Siilinjärvellä tilanne ollut juuri parempi. Siilinjärven opettajakunnan keskuudessa oli yleistä, että opettajat asuivat toisella paikkakunnalla. Opettajakunta vaihtui tiuhaan, oli asuntopulaa, alipalkkausta ja kehnot koulutilat. Syksyllä 1945 tilanne oli niin paha, että koulutyön aloittaminen siirtyi opettajapulan vuoksi. ”Ei voitane vaatia, että pätevä opettaja asuu esimerkiksi kanalassa, niin kuin täällä tapahtui!” kovisteli rehtori Jaakkola vanhempainneuvostoa ja kuntaa.

Vuoteen 1948 mennessä suuri osa opettajien viroista oli saatu vakinaisesti täytetyksi. Myös rehtorikysymys ratkesi pitkäksi aikaa, kun luonnonhistorian opettaja Rauha Jaakkola valittiin tehtävään 1948. Virkaan valittu Tauno Haaramo kuoli yllättäen joulukuussa 1947. Rauha Jaakkola toimikin oppikoulun ja yhteislyseon rehtorina aina vuoteen 1968 saakka.

Rauha Jaakkola oli koulun ruhtinatar. Hän tuli luonnonhistorian ja maantieteen lehtorin virkaan 1.9. 1946 alkaen. Hän oli syntynyt Messukylässä 1905 ja valmistunut filosofia maisteriksi 1935. Rauha Jaakkola oli ulkonäöltään hyvin tumma ja saikin oppilailta lisänimen Mongoli. Opettajana hän oli tiukka, arvostettu, jopa vähän pelätty. Kaiken näkevä ja kuuleva Mongsu koettiin myös töykeäksi ja epäystävälliseksi. Jaakkolan terävyyden saivat huomata myös kunnan päättäjät ja kouluhallituksen virkamiehet: Jaakkola höysti omaa koulutaloa ja opettajien asuntolaa koskevat kirjeensä napakoilla huomautuksilla alkukantaisista oloista.

Lähes kaikilla Johanna Virsun tutkimukseen haastatelluilla salmilaisilla tuli mieleen kokemus tai muistikuva, johon liittyi oppilaiden epätasa-arvoisuus opettajien edessä. Koettiin, että salmilaisten oppilaiden oli vaikeampi saada yhtä hyviä numeroita kuin paikallisten. Suomen kielen opettajan suusta kuultu lausahdus ”Karjalaisissa virtaa ryssän veri, ei ne osaa mitään” oli harmittanut ja itkettänytkin joitakin oppilaita. Voimistelunopettaja Setkänen oli tehnyt oppilaiden kanssa evakkomatkan Salmista ja hänkin pahoitti mielensä tällaisista puheista. Eräs opettaja kielsi oppilaita kertomasta evakkomatkastaan esitelmissään.

Vaikka ikäviä kokemuksia opettajien suhtautumisesta oli lähes jokaisella, oppilaan taustasta johtuvaa, laajamittaista opettajien kohdalta koettua kiusantekoa tai epätasa-arvoisuutta ei liene ollut. Siilinjärvellä opettajat eivät kieltäneet karjalan kielen käyttämistä. Kuitenkin kaikki salmilaiset koulun haastatellut oppilaat kertoivat, että kieltä ei puhuttu kuin välitunnilla kaveriporukassa, jos sielläkään. Joidenkin opettajien suhtautuminen kieleen oli kiinnostunut ja hyväntahtoinen. Koulunkäynnissä kieli ei enää tuottanut keskikoululaisille samanlaisia ongelmia kuin kansakoululaisille.

Salmin/Siilinjärven keskikoulussa kreikkalaiskatolisen uskonnon opetuksesta huolehtivat papit. Ensimmäisenä ja toisena lukuvuonna uskonnon opettajana toimi pappi Artemi Palsola. Palsolan jälkeen opettajaksi tuli Johannes Railas, joka toimi virassa kesään 1950 saakka. Molemmilla oli salmilainen tausta. Heidän jälkeensä ainakin vuodesta 1953 opettajana toimi Aleksanteri Kasanko.

Siilinjärven keskikoulun opettajia 1846-47. Takana Hannes Virsu,
Kalle Tiitinen ja Martta Setkänen, edessä toinen oikealta Rauha
Jaakkola.
 

Uskonnon tunneilla luokat jakaantuivat, ortodoksioppilaat saivat opetusta Kosken Pitkälässä ja luterilaiset jäivät koululle. Mitään erottelua oppilaiden välille ei tämän perusteella haastateltujen mukaan syntynyt. Kirkkoon ja uskontoon liittyvään koulukiusaamista ei kenellekään haastatelluista ollut jäänyt mieleen. Sen sijaan paikkakunnan pojat pelleilivät ikkunan takana kreikkalaiskatolisen jumalanpalveluksen aikana.

Eri uskontokuntien opettajat vierailivat toistensa tunneilla. Ortodoksisen kulttuurin vieraista piirteistä tehtiin tuttuja luterilaisille ja siten hälvennettiin kummastelua. Päivänavaukset olivat luonnollista kulttuurien vuorovaikutusta, sillä kaikki osallistuivat yhteisiin päivänavauksiin, joita kirkkokunnat pitivät vuorotellen. Tapaus, jossa savolaiset luterilaiset joutuivat murheellisella tavalla tutustumaan kreikkalaiskatolilaisuuteen, oli salmilaistytön kuolema. Hänen hautajaisiinsa Kuopiossa osallistui koko luokka.

Oppilasmäärän kasvaessa myös tilaongelmat kasvoivat. Vuosikertomuksessa 1946-47 todetaan, että kouluun on pyrkinyt enemmän oppilaita kuin on voitu ottaa. Paikkakunnalle muuttaneiden siirtokarjalaisten perheiden lapsia yritettiin tilanahtaudesta huolimatta sijoitta kouluun, ja tämän vuoksi luokkakoot paisuivat. Tilavan ja ajanmukaisen koulutalon tarve oli huutava. 

Näytti kuitenkin siltä, että uudet ja suunnitteilla olevat valtion oppikoulut vievät kouluille varatut vähäiset varat. Vanhempainneuvoston, kunnanvaltuuston ja Salmin kunnan edustajien kouluhallitukselle tammikuussa 1948 lähettämässä kirjeessä koulutalon saaminen otettiin osaksi laajempaa siirtoväen asuttamiskysymystä. Koulutalon tarpeellisuutta perusteltiin myös sillä, että kirkonkylän kansakoulu vapautuisi sen toimintaa haittaavasta ”alivuokralaisesta”. Maaliskuussa 1948 Savon Sanomat uutisoikin, että ” Siilinjärven keskikoulu toimii kurjemmissa olosuhteissa kuin yksikään muu valtion oppikoulu.”

Elokuussa 1951 uuden koulurakennuksen perustuksia alettiin viimein tehdä ja marraskuussa 1952 Siilinjärven keskikoulu pääsi vihdoin muuttamaan uuteen koulutaloon. Savon Sanomat sanoi Siilinjärven saaneen kulttuuritalon, kun talo valmistui Siilinlahden päähän. Se maksoi 100 miljoonaa tuolloista markkaa. Komea koulurakennus on vieläkin, neljä kerrosta ja kaunis näköala Siilinlahdelle. Juhlalliset koulun vihkiäiset pidettiin 18.4.1953. Koulun salmilaista taustaa muistettiin juhlapuheissa. 

Siilinjärven keskikoulu 1953.

Pian pohdittiin jo koulun muuttamista yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Vanhempainneuvosto keskusteli asiasta jo maaliskuussa 1954. Myös naapuripitäjistä, kuten Nilsiästä, Pielavedeltä ja Juankoskelta oli tullut pyyntöjä, että Siilinjärven keskikoulu muutettaisiin oppikouluksi. Ensimmäisen lukuvuotensa yliopistoon johtavana yhteislyseona koulu toimi 1959-60.

Valtion keskikoulun saaminen Siilinjärvelle oli merkittävä parannus alueen kouluoloihin. Pitkät ja hankalat koulumatkat olivat olleet aitona esteenä monen hyväpäisenkin koululaisen opintaipaleella. Kiitollisuus, jota paikkakunnalla asiasta on koettu kantaa näihin päiviin saakka. Viimeksi tämä näkyi 2017, jolloin Siilinjärven lukio juhli 100-vuotista taivaltaan. Lukio ja tavallaan myös Ahmon yläkoulu kantaa salmilaisia juuria. Siilinjärven yhteislyseon oppilasmäärä sen viimeisenä työskentelyvuonna ennen peruskoulujärjestelmään siirtymistä 1974-75 oli noin 940. Peruskoulun toteutuessa keskikoululuokat sulautuivat kunnalliseen koululaitokseen ja lukio jatkoi toimintaansa kunnallisena lukiona.

  

Salmin keskikoulu 1942-45

Siilinjärven keskikoulu 1945-1959

Siilinjärven yhteislyseo 1959-1975

Siilinjärven lukio 1975- ; Siilinjärven kunta on lukion omistaja ja ylläpitäjä

Koulun rehtorit 

Matti Huhtinen 1942

Laila Karhe 1942-1944

vt. Tauno Tiili 1944-46

vt. Vilho Voutilainen 1946-47

Tauno Haaramo 1947 (kuoli 2.12.1947)

Rauha Jaakkola 1948-1968

Eila Koikkalainen 1968-69

Esko Kivistö 1969-1995

Rauha Pesonen 1995-2013

Aurora Hansen 2013-2022

Olli Lipponen 2022-

Lähteet:

Oheinen teksti perustuu pitkälti Johanna Virsun tutkimukseen. Tämä on julkaistu myös Jukka Kokkosen toimittamassa Salmin pitäjän historiateoksessa Sama mua, uuvet rannat. salmilaiset 1948-2018.

Virsu, Johanna; Kummastelusta kaveruuteen, alkukantaisuudesta ajanmukaisuuteen: Salmilaiset ja siilinjärveläiset yhteisessä keskikoulussa 1944-1954. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

Kasurinen, Riitta & Kasurinen, Jukka, Siilinjärvi: Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä kuvin ja sanoin

Kylli, Ritva, Vapaasta virrasta valjastettuihin vuosiin: Utajärven historia 1865-2015

Savo 19.4.1953

Savon Sanomat 18.10.1951

Huhtinen, Martti, Tarinoita Salmista

 

 

 

 

 

Suomen sota (1808-1809) Kasurilassa ja lähialueella - miehitetty maa

 

Sven Dufva Koljonvirran sillalla. C.T. Staaf . 
Museovirasto

Suomen sodan pitkällinen rintamalinja kulki Savossa kesän 1808 aikana Toivalan salmessa, Kuopion pohjoispuolella. Paikallisten sotakokemukseen täällä kuului siis niin sotatoimien läheisyys sekä omien ja vihollisen joukkojen majoitus ja huolto. Venäläiset joukot kulkivat kolme kertaa Kasurilan kylän läpi. Sotatapahtumista on kirjoitettu paljon, mutta vähemmän siitä, miten sota vaikutti paikallisiin ihmisten elämään. Toivalan, Kasurilan ja Hakkaralan kylät olivat eturintamaa ja välitöntä huoltoaluetta.

Alueen talonpojat osallistuivat myös taisteluihin. Toukokuussa 1808 kapteeni Malm johti Ruotsin armeijan operaatiota, jossa Kuopio kaapattiin hetkeksi takaisin venäläisiltä. Malmin joukkoihin liittyi ainakin Pöljältä ja Kasurilasta satoja talonpoikia. Heidän tehtävänään oli edetä Väinölänniemelle ja estää venäläisten pakoreitti etelään. Kuopio valloitettiin ja talonpojat aloittivat kaupungissa yleisen ryöstelyn. He kokivat ilmeisesti kaupunkilaisten aittojen ja varastojen olevan täynnä heiltä ryöstettyä omaisuutta, joka nyt perittiin takaisin.[1]

Eversti Sandels perääntyi kaupungista ja perusti puolustusaseman Toivalaan.

Sandelsin esikunta sijaitsi lähellä nykyistä Toivalan rautatieasemaa Vartialan talossa. Kasurilassa hoidettiin sairaita ja haavoittuneita sotilaita. Kulkutaudit alkoivat levitä kesän ja syksyn aikana ankarasti. Huono hygienia, liikkeessä olevat huoltojoukot ja siitä johtuvat lukuisat kontaktit pitivät huolen siitä, että taudeilla oli otolliset olot jyllätä. Sairaita sotilaita vietiin Pulkkilaan saakka.

Paikalliset talonpojat osallistuivat rantojen vahtivuoroihin, sillä vihollisella oli mahdollisuus kiertää vesiteitse Sandelsin joukkojen selustaan. Voi kysyä, minkä verran asukkaat ehtivät piilottaa ruokaa ja arvoesineitään venäläisten läpimurron varalta? Harvalla lienee ollut mahdollista lähteä kokonaan pois asuinsijoiltaan piilopirtteihin. Taloudenpitoon kuului se, että esimerkiksi naurissato oli osittain säilötty kaskimaille, samoin heinää ja viljaa oli saloniityillä ja kaskipelloilla hajautetusti säilytettynä. Kaikki varastot eivät olleet kotitanhuvilla.

Sodan välitön vaikutus Kasurilassa ja koko maassa oli se, että kulkutaudit alkoivat levitä. Maaliskuussa 1808 kuolleisuudessa näkyy nousu, lapset alkoivat kuolla kuumeeseen ja hinkuyskään. Keväällä ja alkukesästä ilmaantui myös isorokko kylälle. Kuopion maaseurakunnan kuolleiden kirjanpidossa on vuodella 1808 55 merkintää Kasurilassa. Vainajista 17 on aikuisväestöä ja muut alle 20-vuotiaita. Karkeasti voisi sanoa, että ensin kuolivat lapset keväällä ja syksyllä aikuisväestön kuolleisuus kasvoi.[2]

Savolaispojat menossa saunaan, Varpaisjärvi 1890-1899.
Kuva I.K.Inha, Museovirasto.

Pitkässä Kasurilan kylän kuolleiden listassa on yksi ampumaahaavoihin kuollut sotilas, Johan Sikain. Lisäksi on maininta, että Pöljän ruotusotilas Abraham (Aapo) Bask (Turunen) olisi murhattu Kolmisopella.[3] Kuopion komppanian palkkaluettelon mukaan hän oli karannut joukoista 23.9.1808.[4] Bask/Turusen perhe asui Pöljällä, vaimo Maria Holopainen kuoli 8.11.1808 kuumeeseen.[5] Pariskunnan sotavuonna 1808 syntynyt Johan-poika kuoli sylilapsena, 4-vuotiaan Aaron kohtalo jää avoimeksi. Voi vaan kuvitella, että isättömän ja äidittömän pikkupojan kohtalo kovin varmalla pohjalla ollut.

Eri puolille Kuopion maaseurakuntaa haudattiin nimettömiä sotilaita, jotka olivat jääneet perääntyvistä joukoista sairastamaan taloihin. Kasurilan ruotumies Kalle Skopa (s.1778) jäi venäläisten vangiksi ja merkittiin sittemmin kuolleeksi.[6] Sen sijaan Elias Paldaniuksesta löytyy tieto, että hän olisi siirtynyt perääntyvän armeijan mukana Ruotsiin.[7]

Räimällä venäläiset ampuivat renki Antti Toivasen 10.11.1808. Myös Ritoniemellä venäläiset tappoivat ampumalla 25-vuotiaan torppari Pekka Kinnusen.[8] Puolustivatko miehet omaisuuttaan tai läheisiään, jolloin heidät ammuttiin?

Suomen sodan raskaimman uhrin joutuivat antamaan lapset. Sota-ajan suuri kuolleisuus syntyi hyvin pitkälti siviiliväestön tappioina. Yhden kyläkunnan kuolleita lapsia laskiessa on vielä hyvä muistaa, että tilanne oli aivan sama Toivalassa, Hakkarilassa, Pöljällä, Kuuslahdessa jne. Sukua ja läheisiä oli joka puolella, kuolinsanomat kulkivat nopeasti.

Suomen sodassa kuoli noin 4500 suomalaista sotilasta, koko Ruotsin armeijan tappiot kaatuneina olivat 10 500 miestä. Koko maassa ns. ylikuolleisuus oli 66 000 ihmistä. Jos tämä tappio suhteutettaisiin nykyiseen 5,5 miljoonan väestöön, kuolleita oli ollut lähes 400 000. Tämä ylittää reippaasti II maailmansodan tappiot samoin kuin suurten nälkävuosien 1866-68 kuolleisuuden.[9] Tutkimusten mukaan siviilikuolleisuus kaksinkertaistui verrattuna normaalivuosiin, jolloin kuolleisuus oli usein varsin korkealla ilman sotaan liittyviä riskejäkin.

Lähteissä näkyy myös lapsiin kohdistunut väkivalta. 6-vuotias sotilaan poika Eskel Kanganpää löytyi 7.6.1809 surmattuna palavasta uunista. Lähteistä ei selviä, kuka teon teki tai ketä edes epäiltiin. Eskelin löysivät hänen äitinsä Margareta Turunen ja lossimies Heikki Korhonen Sakari Knuutisen pirtin uunista Kasurilan kylästä.[10] Mitä oli tapahtunut?

Eskelin vanhemmat elivät normaalisti Kasurilan kylällä vielä vuoteen 1811, heitä ei ilmeisesti epäilty. Pohjois-Savossa on kansan muistitietona kiertänyt, että venäläiset sotilaat sieppasivat lapsia. Tarinoissa on ollut vaikea hahmottaa, mihin alueen monista sodista muisto liittyy. Maria Kustaava Tietäväisen 3-vuotias Pertti poika oli kadonnut 27.10.1808 Hakkaralasta Pauli Vartiaisen talosta.[11] Venäläiset olivat vieneet lapsen. Lapsi löytyi kuolleena lähes vuosi myöhemmin.

Toinen silmiinpistävä tieto seurakuntien väestökirjanpidossa on se, että mukaan alkaa tulla nimettömiä vainajia tai vain etunimellä mainittuja, ammattina ”kerjäläinen”. Tai mainitaan: ” Vanha nainen oli vaeltanut Karjalasta ja kuoli pappilan pihaan.” Tämän vuoksi kuolintilastot eivät ole kattavia vuoden 1808-09 ajalta. Suuret joukot olivat lähteneet pakoon sotaa tai etsimään ruokaa. Tämä ongelma näyttäisi vain syvenevän vuoden 1809 aikana.

Niinpä kuolleiden kirjasta voi löytää yksin kulkeneita lapsia, kuten Leena 5v., Staffan 8v. ja Joel 6v., jotka sotapakolaisina, kerjäämällä olivat koettaneet elossa pysyä siinä onnistumatta.[12] Samoin Hakkaralasssa kuoli 5-vuotias Antti Venäläinen kerjätessään elantoaan. Kerjäläinen Pauli Koponen taas kuoli Pöljällä 50-vuotiaana 21.1.1809 tappelussa. Oliko Koponen yrittänyt varastaa jotakin vai miksi hänet mukiloitiin hengiltä? 

Hän nosti nyrkkiä valtavaa: Tää mulle turvan tuo." Valitettvasti
miehitysarmeijan jalkoihin jääneillä siviileillä ei juuri muuta 
turvaa ollutkaan. 
Albert Edelfelt, Kansallisgalleria.

                                                     

Nämä ovat pieniä paikallisia kurkistusikkunoita yhteisöön, joka oli joutunut sodan myllertämäksi. Pahoinpideltyjä lapsia, sotilaiden raakaa väkivaltaa siviilejä kohtaan ja samaan aikaan armoton tautien kierre joka pirtissä. Sotilaiden puhtaaksi ryöstämissä kylissä tätä kauhua lisäämään tuli vielä nälkä. Kun osa alueen ihmisistä turvautui hätäravintoon hyvinäkin satovuosina, niin tilanne oli monien kohdalla toivoton. Vanha kansa puhui nälkäkuumeesta, kun ihmiset alkoivat sairastua erilaisiin kuumetauteihin huonoina satovuosina.

Venäläisten pääjoukot poistuivat viimeisen kerran sodan aikana Kasurilan ja lähialueen kylistä marraskuussa 1808. Varsinkin seudun tievarsikylissä monet katsoivat kauhulla tyhjiin ryöstettyjä aittoja ja karjasuojia. Talonpoikien tekimistä vahinkoilmoituksista avautuu karu näkymä asukkaiden tilanteeseen.

Otetaan esimerkiksi Juhan Savolainen, joka oli tehnyt vahinkoilmoituksen 1809 käräjille.

Ensimmäisen kerran vahinkoja tuli maaliskuussa 1808, kun venäläiset perääntyivät Iisalmen, Alapitkän ja Pöljän kautta Kasurilaan. Venäläiset olivat ottaneet Savolaiselta kuusi tynnyriä ohraa, 30 leiviskää heinää, yhden lypsävän lehmän ja yhden vanhan lampaan. Yksi leiviskä on 8,5 kg.

Toisen kerran venäläiset tulivat Kasurilan kylään lokakuussa 1808. Silloin he tallasivat ja tuhosivat Savolaisen ruispellon täysin. Joukot olivat lähes kuukauden sijoillaan, joten ne kuluttivat kylän tyhjäksi. Ohraa, ruista, kaikki saatavissa oleva rehu kelpasi. Maitoa, voita, humalaa, suolaa, leipää, suolattua muikkua, kolme isoa sikaa, suolalihaa ja karjaa katosi parempiin suihin. Lisäksi vietiin yksi hevonen.

Tämän lisäksi Savolainen oli kirjannut menetyksiin kaksi poltettua aittaa ja kamarin. Tavaroita oli viety Savolaisen kärryillä, joita hän ilmoitti kadonneeksi kahdet. Samoin uusia säkkejä oli varastettu 40 kappaletta. Kynttilöitä, sarkavaatteita, miehen paita ja kolme posliinilautasta löytyivät vielä listasta, jonka loppusumma oli hiukan yli 700 riikintaalaria. Se oli iso menetys, kun sitä vertaa alueen muiden talonpoikien vastaaviin vahinkoilmoituksiin.[13]

Venäläiset sotilaat ottivat kaiken tarvitsemansa asukkailta. Armeijan huolto perustui itsenäisesti toimiviin joukko-osastoihin, jotka huolehtivat ruuasta. Käytännössä pienryhmä kokoontui padan tai keittoastian ympärille. Niinpä monista taloista vietiin ensimmäisenä pata. Talvi oli tulossa ja hyytäviin syyskeleihin oli varauduttava. Yksi varautumiskeino tuntui olleen paloviinan ryypiskely, sitä oli viety taloista kannukaupalla.

Kylmissään venäläiset polttivat aitoja ja aittoja sekä toteuttivat ihan normaalia ryöstelyäkin, sillä he varastivat kulta- ja hopeaesineitä, kätköjä etsittiin hajottaen seiniä, lattioita ja välipohjia.

Savolaisia talonpoikia.
Costumes des paysans de divers cantons en Suéde.
1797-1805.

Pöljällä Juho Savolainen[14] syytti 31.12.1810 käräjillä naapuriaan Taavetti Miettistä[15] varkaaksi. Venäläiset olivat ryöstäneet Savolaiselta hopeisen kupin, joka sittemmin oli Savolaisen mukaan löytynyt Taavetti Miettiseltä.

Miettinen kertoi löytäneensä kupin, lisäksi todistaja Aaro Miettinen sanoi kupin olleen erilainen ja pienempi kuin Savolaiselta varastettu esine. Samoin todisti renki Sakari Savolainen. Tässä istunnossa ratkaisua ei vielä tullut, vaan Miettisen tuli hankkia lisätodisteita seuraavaan istuntoon. Miettinen oli siis hankkiutunut jo eroon kupista.[16]

Mainittakoon, että Savolaisten ja Miettisten vihanpito jatkui, sillä 1814 käräjillä oli esillä pahoinpitelyjuttu. Iivar Savolainen[17] oli mennyt sunnuntai-iltana Miettisen pihaan ja taloon perimään velkojaan. Miettisellä ei ollut rahoja ja hän oli heittänyt juopuneen ja räyhäkkään Savolaisen ulos talosta. Savolainen oli Miettisen mukaan syyttänyt häntä varkaaksi.

Savolainen väitti Miettisen lyöneen häntä halolla, mutta todistajat eivät halkoa olleet nähneet. Joka tapauksessa Savolaisen silmä ja nenä olivat ottaneet osumaa, verta vuoti. Molemmat tuomittiin sakkoihin, Miettinen pahoinpitelystä ja Savolainen juopumuksesta.[18] Kylällä oli sen verran Savolaisia ja Miettisiä, että tämä riita ei välttämättä liittynyt edellä mainittuun varkaussyytteeseen. Mutta tästä tappelusta onkin hyvä siirtyä jo rauhan aikaan ja toipumiseen. Miten siirtymävaihe näkyi paikallistasolla?

Toipuminen

Kun rauha solmittiin keväällä 1809, suurin osa Suomesta oli ollut jo lähes vuoden venäläisten hallinnon alla. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan rauhankriisistä, kun tutkitaan siirtymävaihetta avoimesta vihanpidosta rauhanaikaan. Silloin on yleensä tarkasteltu armeijan demobilisaatiota, yleisen järjestyksen ja siviilihallinnon palauttamista, sotaveteraanien ja invalidien hoitoa sekä sodasta kärsimään joutuneen siviiliväestön hoitoa ja huoltoa. Tähän voi lisätä myös sodan muiston vaalimisen ja sotatraumojen käsittelyn.[19]

Oikeusasioissa näkyy esimerkiksi varastettuun tavaraan liittyviä oikeusjuttuja sodan jälkeen. Edellä olikin jo puhetta Pöljällä kadonneesta hopea-astiasta. Venäläiset olivat ottaneet Kasurilassa laitumelta Hannu Jääskeläisen hevosen, joka sitten sodan jälkeen löytyi Kotasalmelta Olli Savolaisen hallusta. Savolainen kertoi ostaneensa hevosen torppari Heikki Takkuselta Ryönästä. Venäläiset varastelivat, mutta he myös tekivät kauppaa varastamillaan tavaroilla.[20]

Sodan aikana ihmiset piilottivat rahojaan. Talollisen poika Pekka Vartiainen[21] kertoi oikeudelle 1812, että hänen edesmennyt isänsä Pekka Vartiainen[22] oli kätkenyt rahaa metsään samaan paikkaan kuin lampuoti Antti Koponen Räimältä.[23] Vartiaisen rahat jäivät kateisiin, sillä hän kuoli 1808 ennen kuin rahoja oli haettu piilosta. Vartiainen nuorempi vaati oikeudessa Koposelta selvitystä rahoista. Sen paremmin todistajat kuin vastaaja Koponen eivät saapuneet oikeuteen, joten asia siirrettiin seuraaville käräjille. Vartiaisen oli ilmeisen vaikea todistaa asiaa.

Sen lisäksi, että paikalliset selvittelivät keskinäisiä välejään sodan jälkeen käräjillä, venäläiset sotilaat aiheuttivat edelleen hankaluuksia. Niinpä kesällä 1810 nimismies Malmberg oli pysähtynyt Kasurilan kievariin matkallaan Kuopioon. Samaan aikaan sinne tuli venäläinen sotilasosasto, joka oli matkalla Joensuuhun.

Kievarin isäntä ei ollut luovuttanut hevosia sotilaiden käyttöön, jolloin nämä olivat alkaneet pahoinpidellä isäntää. Kun nimismies Malmberg oli mennyt auttamaan uhria, niin sotilaat olivat pidättäneet nimismiehen sekä kievarin kaksi renkiä. Heidät oli kuljettu päävartioon Kuopioon vangittuina. Maaherran Aminoff puuttui asiaan ja ilmeisesti sotilaita rangaistiin.[24]

Kun Ruotsi hävisi sodan, se tarkoitti Suomeen sijoitetun ruotuarmeijan lakkauttamista. Upseereille uusi venäläinen hallinto lupasi entiset palkat ja eläke-edut loppuelämäksi. Esimerkiksi Pöljän puustellin viimeinen ruotuarmeijan upseeri, kapteeni Aminoff nautti puustellin virkatalon etuja kuolemaansa vuonna 1823 asti. Sen jälkeen hänen tyttärensäkin sai puustellista elatusta muutaman vuoden.

Toisin kävi ruotutorpissaan eläneelle sotaväelle perheineen. Heitä oli arviolta 50 000 ihmisestä. Heidät sanottiin irti torpista vuoden 1809 lopulla.[25] Talollisia ei enää velvoitettu luovuttamaan torppia, joten ne siirtyivät joko talollisten omille sukulaisille tai liitettiin talojen maihin.

Venäläisten sotilaiden keskuudessa ilmeni jonkin verran karkulaisuutta sodan jälkeen. Vielä 1812 venäläinen upseeri, majuri Ossenikoff syytti Nils Ruuskasta ja Antti Hiltusta Kaavin Kortteiselta siitä, että he olivat yrittäneet houkutella kahta venäläistä sotilasta karkaamaan Ruotsiin. Asiaa oli suunniteltu Kelloniemen ja Toivalan kestikievareissa.[26] Vaaraman mukaan Kuopion läänin asukkaat piilottelivat ja suojelivat venäläisiä karkureita, vaikka viranomaiset kehottivat ottamaan heidät kiinni.[27]

---

[1] Jahvetti: PSR:n poikien omalehti, 15.6.1929

[2] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 37-51

[3] Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1812, s.195

[4] https://rajapuro.net/savojr/kuopio/kuopio_49.html

[5] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 50

[6] Kuopion maaseurakunta rippikirja 1805-1812, s. 289

[7] sama

[8] sama

[9] Karonen, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Einonen & Voutilainen (toim.), Suomen sodan jälkeen – 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, 97-123

[10] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 55

[11] sama, s. 56

[12] Maaningan seurakunta kuolleet 1807-1842, s. 16

[13] Kuopion käräjäkunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1809-1809. Cha:26, JoMA

[14] Todennäköisesti Juhan Iivarinpoika Savolainen (s. 1761), Pöljä 6; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[15] Todennäköisesti Taavetti Matinpoika Miettinen (s. 1780), Pöljä 2; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[16] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1811-1811, KO: a:14, s. 716

[17] Mahdollisesti Ivar Iivarinpoika Savolainen (s. 1776), Pöljä 6; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[18] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, s. 843

[19] sama

[20] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812 KO: a:16, s. 822

[21] Pekka Vartiainen (s. 1779) Toivala 8, Kuopion maaseurakunta, rippikirja, 1805-1812

[22] Pekka Vartiainen (s. 1756-1808), Toivala 8, Kuopion maaseurakunta, rippikirja, 1805-1812

[23] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 499

[24] Vaarama, Kuopion kaupungin historia II, 34

[25] Karonen, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Einonen & Voutilainen (toim.), Suomen sodan jälkeen – 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, 97-123

[26] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 805

[27] Vaarama, 35