Matin ja Siljan tarina – elämänkamppailua 1800-luvun Kasurilassa

 

Aidan tekoa ja kaskeamista. Magnus von Wright.
Museovirsto.

Jokaiselle sukututkijalle ovat tuttuja kirkon asiakirjat, joista voi seurata ihmisten elämänkulkua syntymästä kuolemaan. Niistä avautuu riskien maailma, joka on nyky-Suomessa eläville ihmisille hyvin vieras. Olemme eläneet toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, jolloin terveys ja turvallisuus ovat edistyneet valtavasti.

Korona muistutti karusti, että tappavien kulkutautien aika ei ole ohi. Samaan aikaan sota on hiipinyt ihan kotinurkille asti, joten kriisien ja riskien maailma on taas tullut todeksi. Turvaverkot ja varautuminen, väestön kriisinkestävyys ovat tulleet takaisin julkiseen keskusteluun. Jonkinlaista perspektiiviä riskien maailmaan ilman valtion tai kunnan luomia turvaverkkoja saa, jos tarkastelee suomalaisten elämää 1800-luvun maaseudulla.

Savolainen talvivaatteissa. 1828.
Museovirasto

Matti Matinpoika Kasurinen (1774-1827) ja Silja Paavontytär Kasurinen (1780-1849) menivät naimisiin 25.5.1801. Molemmat olivat syntyneet Kuopion pitäjässä, Kasurilan kylässä. Molemmat olivat talollisen lapsia. Perheen ensimmäinen lapsi Silja Maria syntyi 18.6.1801. Tyttö selvisi synnytyksen ja pienokaisiän riskeistä ja jäi eloon.

Matti Matinpoika Kasurinen merkitään kirkonkirjoissa talonpojaksi, hänellä oli osuus Kasurilan talosta N:ro 5. Isojako toimitettiin vuosisadan vaihteessa Kasurilassakin, mutta vanhat talonumerot ja elämä taloissa säilyi pitkään entisellään.

Perheen seuraava lapsi syntyi 27.3.1803, mutta hän sairastui syyskesästä isorokkoon ja kuoli. Sen sijaan Anna-Liisa, joka syntyi kaksi vuotta myöhemmin, jäi elämään. Tästä eteenpäin vuosina 1808-1816 perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista yksikään ei elänyt aikuisuuteen. Isorokko, turvotustauti (pöhö) ja kuume mainitaan kuolinsyinä.

Silja synnytti kolmoset 1.1.1814, heistä vain Jaakko eli 3-vuotiaaksi. Pekka ja Ulriikka kuolivat kastettuna, mutta pian syntymän jälkeen. Eikä ihme, sillä monikkoraskaus on nykyisinkin riski, jota huolella tarkkaillaan ennen synnytystä. Kalle Juho hukkui 11-vuotiaana. Matti Rietrikin sanotaan kuolleen pöhöön 8-vuotiaana. Tämä voi olla myös ns. turvotustautia, joka tarkoittaa nälkiintymistä. Lapselta on puuttunut riittävä proteiini ravinnosta. Talollistenkin toimeentulo oli ajoittain todella niukkaa. Juho Kusti kuoli huhtikuussa 1808 isorokkoon, joka levisi liikkuvien sotajoukkojen mukana vuoden 1808 sodassa. Kasurilan kyläkin oli toistuvasti niin venäläisten kuin ruotsalaistenkin joukkojen tallattavana ja majoitusalueena.

Syntymä oli ensimmäinen suuri riski, jonka ihminen kohtasi. Synnytys ja sen jälkeinen toipuminen oli myös äidille usein kohtalokas. Silja Kasurinen oli vahva nainen, sillä hän synnytti vuosina 1816-1824 vielä viisi lasta. Heistä elolle sinnittelivät Pekka s.1818, Jooseppi s. 1822 ja Eeva Stina s. 1824. Kaiken kaikkiaan perheeseen syntyi neljätoista lasta, joista vain viisi eli aikuisuuteen saakka.

Matti Kasurinen kuoli kuumeeseen 25.5.1827. Hän oli tuolloin 52-vuotias. Siljalle jäi hoidettavaksi kolme pientä lasta. Perhe asui edelleen Kasurilassa suvun talossa. Nyt talon numero oli 12, Jysänkoski, vanhalla numerolla tila Kasurila 5.

Kaksi naista. Magnus von Wright, 1857.
Museovirasto

Leskien selviytymisstrategia oli usein uusi avioliitto. Silja ei mennyt nopeasti uusiin naimisiin, mutta vuonna 1834 hän avioitui Taavetti Rautiaisen (s.1786) kanssa, hän oli itsellinen leskimies. Avioliitto ei ollut sopuisa, sillä kirkonkirjoissa Rautiaisen kohdalla on maininta, että häntä on varoitettu epäsovusta ja riitaisuudesta. Silja Kasurinen kuoli hermokuumeeseen 9.3.1849.

Sairastavuudessa oli selkeitä ylikuolleisuuden piikkejä Suomen sodan aikaan, 1830-luvun alussa ja vuosien 1866-68 nälkävuosina. On kuitenkin muistettava, että yksittäiset alueelliset tautiryöpsähdykset olivat jatkuva riesa. Ennen antibiootteja ja rokotuksia influenssa ja rokot tappoivat väestöä. Kansa puhui ”nälkäkuumeesta”. Oli huomattu, että katovuosina riittämättömän ravinnon heikentämät ihmiset kuolivat erilaisiin kuumetauteihin.

Tämän tarinan loppuun sopii vielä mainita, että Siljan ja Matin pojat, Pekka ja Jooseppi kuolivat molemmat nälkävuonna 1866. Jooseppi oli 44- ja Pekka 48-vuotias.

Lähteenä sukututkimusohjelma Geni, jossa tämä perhe oli tutkittu. Lisäksi käytin Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjoja.

Luettelo viinanpolttoon oikeutetuista kotitalouksista Pöljällä 1808

 

Viinapannu. Yläosassa on hattu, johon höyrystynyt viina
kohosi ja mistä tislattu viina valui piippuja pitkin 
erilliseen astiaan.
Museovirasto

Talonpojat saivat polttaa viinaa vuoteen 1866 saakka omaan käyttöön ja myyntiinkin. Viinan valmistaminen ei kuitenkaan ollut koskaan aivan vapaata. Ensinnäkin tuo rajoitus, että maaseudulla sitä sai valmistaa vain maata omistavat talonpojat. Lisäksi viinapannun koko määräytyi tilan manttaalien mukaan. Isommat tilat saivat polttaa viinaa enemmän, pienemmät vähemmän.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut pannun haltuunsa.

Tilan omistaja Carl Wenell kertoi oikeudessa, että hänen äitinsä Kristiina Väänänen oli omistanut Haapalahden tilan Kevolla ja Talvisalon tilan Ryönässä. Heillä oli ollut vuodesta 1842 kuvernööriltä saatu lupa yhdistää näiden tilojen viinankeitto-oikeudet. Tämän vuoksi Kristiina Väänänen oli valmistuttanut 45 kannun pannun. Sen olivat hyväksyneet ja leimanneet kruununvouti Carl Winter ja kruununnimismies Daniel Grönberg. Pannu palautettiin Wenellille, koska manttaalit riittivät isompaan pannuun.

Yksi kannu oli noin 2,5 litraa. Eli talojen polttamat viinamäärät olivat varsin suuria. On kuitenkin sanottu, ettei kotipolttoisen alkoholiprosentti ollut kovin korkea.

Vuonna 1808 viinaveroa maksoivat Pöljällä seuraavat talolliset:

Samuel Paldanius, Antti Knuutinpoika Väänänen, Lauri Väänänen, Aaro Miettinen, Matti Miettinen, Aatu Heikinpoika Miettinen, Påhl Miettinen, Aatu Miettinen, Matti Ristonpoika Kejonen, Jaakko Kejonen, Aatu Kejonen, Fredrik Miettinen, Ivar Toivanen, Antti Toivanen, Johan Toivanen, Taavetti Savolainen, Ivar Pekanpoika Savolainen, Ivar Ivarinpoika Savolainen ja Pekka Miettinen.

Isommissa taloissa oli valmistettu erillinen keittiö viinankeittoon ja oikeusjuttujen perusteella taidon hallitsivat naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Viina oli tärkeä osa taloutta, se oli aina käypää valuuttaa vaihtokaupassa. Usein syytinkisopimuksissakin mainittiin vuosittainen viina-annos, se lienee usein ollut jonkinlainen arvonmitta ei niinkään aidosti vuodessa saatu viina. Aikalaiset kokivat viinan terveellisenä ja erittäin tarpeellisena juomana.

Viinalla juhlistettiin pyhiä, sadonkorjuujuhlia ja hautajaisia. Mitään päivittäin tissuttelijoita 1800-luvun alkupuolen ihmiset eivät olleet. Viina oli arvokasta ja siksi useimmat nauttivat sitä harvoin. Lisäksi laki kielsi juopuneena esiintymisen, siitä sai kiinni jäätyään rapsakat sakot.

Talolliset joutuivat käräjille liian suurista pannuista, pannun luovuttamisesta muille ja sopimattomaan aikaan poltetusta viinasta (sunnuntaina ei saanut polttaa viinaa!). Viinaan liittyviä oikeusjuttuja on paljon, joten sääntöjä ei täysin noudatettu, mutta samalla se kertoo siitä, että viranomaiset todella pyrkivät valvomaan polton.

Lähteenä Savon ja Karjalan läänintili 1808-1809, Förtekning över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare uti Öfre Savolax Häräd, s. 559

 

 

 

Aaro Miettisen perunkirjoitus Pöljällä 1820-luvulla

 

Riikintaaleri, Kustaa III, 1790.
Museovirasto

Tilallinen Aaro Miettinen (1778-1820) kuoli hivutustautiin eli ilmeisesti keuhkotautiin 2.11.1820. Hän oli syntynyt Pöljällä 1778. Hänen isänsä oli Juho Pertunpoika Miettinen (1745-1780), Pöljä 2 kantatilan toinen isäntä. Juho oli naimisissa Susanna Toivasen (s.1747) kanssa. Perheeseen syntyivät lapset Maria (1771), Elisabeth (1774), Joseph (1776), Aaro (1778) ja Johan (1780).[1]

Niin Juho Pertunpoika kuin Aarokin kuolivat varsin nuorina, Juho Pertunpojan kuolinsyynä oli näivetystauti. Mahdollisesti perheessä sairastettiin keuhkotautia sukupolvelta toiselle.

Miettiset isännöivät tilaa Pöljä 2. Se kuului Pöljän pohjoiseen jakokuntaan, jonka isojakotoimitus alkoi 1785 ja päätöspöytäkirja päivättiin vuonna 1804.[2] Jakokuntaan kuului yhteensä 1318 ha (2690 tynnyrinalaa). Jakokunnan maista kuului Miettisten omistukseen 430 ha. Tästä kokonaisuudesta kuului Lauri Pertunpoika Miettisen jälkeläisille lähes puolet.

Suuretkaan maaomaisuudet eivät niin kovin suuriksi osoittautuneet, kun niitä jaettiin pojille perinnöiksi. Aaro Miettinen oli isännöinyt veljensä Johanin kanssa tätä ¼ tilaosaa kantatilasta, isojakokartassa talon tunnus oli A, Ad. Talo sijaitsi Pöljän joen ja järven rantamilla. Sen maita oli Reponiemellä, Mikanjoella ja Kärängän korvessa- Lisäksi talolla oli Saviniemen (Savonniemen?) torppa.[3]

Pöljällä isojaosta alkanut maatalouden murros näkyi siinä, että osalle tilanomistajista kävi ylivoimaiseksi pitää hallussaan isojaossa saatuja maaomaisuuksia. Ainakin Miettisten ja Kejosten osalta voi sanoa näin. Syitä oli monia Suomen sodasta 1808-1809, taudeista ja verotaakasta lähtien. Yhtä selittävää tekijää ei varmasti ole, mutta Aaro Miettisen sukukunnan kohdalla tekisi mieli sanoa keuhkotaudin heikentäneen perheen elinvoimaa merkittävästi. Talon voima oli terveessä työvoimassa, Miettisten isännät kuolivat noin 40-vuotiaana. Aaro Miettisen veli Johankin kuoli kuumeeseen 1818.[4]

Aaro Miettinen oli naimisissa Loviisa Juhontytär Miettisen (s.1772) kanssa. Loviisa oli kotoisin Iisalmen pitäjän Naarvanlahdesta. Joissakin lähteissä heillä mainitaan olleen neljä lasta, mutta löysin lastenkirjoista vain Maria Lovisan (s. 1806, k.1808) ja Josephin (1809-1871).[5]

Perunkirjaa[6] olivat kirjoittamassa kruununvouti Jacob Johan Malmberg sekä uskottuina miehinä Aaro Väänänen ja Pekka Toivanen. Perunkirja antaa varsin tarkan kuvan vainajan taloudellisesta tilanteesta kuoleman hetkellä. Lesken tuli valalla vahvistaa, että kaikki omaisuus on tuotu perunkirjoituksessa esille.

Venäjän keisari Pietari II. Hopearupla 1728.

Perunkirjan tarkastelun tekee kiinnostavaksi se, että Kuopion alueella oli vielä 1800-luvun alkupuolella käytössä Ruotsin valtion rahaa, hopeinen riikintaaleri ja setelirahana pankkoriksi ja Ruotsin valtionvelkakonttorin velkakirja – tai valtionvelkariksejä. Päävaluutta oli periaatteessa rupla, jota käytettiin pääasiassa setelirahana eli pankkoruplana. Lisäksi liikkeellä oli pieniarvoisia kuparikopeekoita.[7]

Eri valuuttojen vaihtosuhteet vaihtelivat ja varmasti vaikeuttivat perunkirjoituksia. Aaro Miettisen perukirjassa käytettiin arvon mittana hopearuplaa, kopeekkoja, pankkoriksiä ja valtionvelkariksejä. Monimutkaisuudestaan huolimatta väestö oli varsin tottunut monivaluuttajärjestelmään, joten se sekavuudestaan huolimatta lienee toiminut kohtuullisesti.[8] Perukirjan laatimiseen tarvittiin kuitenkin rahan vaihtoarvot tunteva asiantuntija, kuten tässä tapauksessa kruununvouti Malmberg.

Aaron maatila ja rakennukset arvioitiin 1000 hopearuplan arvoiseksi. Peltoa oli 10 tynnyrinalaa (5 ha), niittyjä 60 kesäkuorman verran, puuta omiksi tarpeiksi metsistä. Lisäksi erikseen mainittiin, että kalavedet olivat huonot. Se tarkoittaa Pöljänjärveä. Taloon kuului, kuten jo edellä mainittiin yksi torppa.

Irtaimen tavaran arvo oli varsin vaatimaton. Kun yksi hopeaesine, eläimet, taloustavarat, vaatteet ja saatavat laskettiin yhteen, niin omaisuuden arvo oli 1175 ruplaa 62 kopeekkaa. Saatavia oli Pekka Ruotsalaiselta Pajujärveltä kaksi ruplaa ja Pekka Vartiaiselta Toivalasta samoin 2 ruplaa. Pekalle Aaro oli lainannut kaksi kappaa ruista.

Arvokkain omaisuus oli navetassa ja tallissa. Talossa oli ruuna ja vanha tamma, neljä lypsävää lehmää, porsas, kaksi sikaa ja kolme lammasta, arvoltaan 66 ruplaa. Aitassa oli talven varalle säilöttynä 10 tynnyriä ruista, 5 tynnyriä ohraa, yksi leiviskä suolakalaa ja 3 leiviskää suolalihaa. Yksi leiviskä oli 8,5 kg. Ruokatavaran arvoksi tuli 56 hopearuplaa.

Olipa kalavedet huonot tai hyvät, aina yritettiin kalastaa. Aaro Miettiselläkin oli vene, verkko, nuotta ja rysä. Kulkupelinä työreki ja parempi reki ja kuomuton kärry. Sitten on lueteltu tavallisia työvälineitä (kirves, aura, höylä), puisia säilytys- ja lypsyastioita, kirnu, kapan mitta.

Aaro Miettisellä oli vaatekaapissa sarkainen lyhytviittainen takki, villaliivi, housut, lammasturkki, huopahattu, talvimyssy, kaulaliina, pieksusaappaat, villasukat ja nuttu.

Vielä on mainittava pieni hopeaesine (5 ruplaa) ja viinapannu hattuineen ja piippuineen (5 ruplaa). Kylälle poikkeuksellista harrastusta lukemiseen osoitti, että Aaro Miettisen jäämistöstä löytyi raamattu, Wegeliuksen postilla ja psalmit. Kirjat arvotettiin viiden ruplan arvoisiksi. Wegeliuksen postilla oli ilmestynyt 1740-luvulla ja se levisi laajalti Savossakin. Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen sanotaan pitäneen Wegeliuksen teosta suuressa arvossa.[9]

Wegelius Pyhä evankeliumillinen valkeus.
I osa 1747.

Pesästä tuli maksaa köyhäinhoitomaksua 1,47 ruplaa, uskotuille miehille 11,75 ja kruununvoudille 35 ruplaa. Tämän lisäksi Aaro Miettisellä oli velkoja talollinen Antti Rissaselle, talollinen Antti Toivaselle, torppari Aatu Ruuskaselle, renki Josef Ruuskaselle, talollinen Pekka Toivaselle, renki Johan Toivaselle ja talollinen Johan Julkuselle. Pesästä oli maksettava vielä Aaron siskolle Maria Miettiselle sisarosuutta ja kuolleen Juhan veljen leskelle. Kaiken kaikkiaan maksettavaa kertyi 354,70 hopearuplaa. Melkein kaikki velat olivat syntyneet vuosina 1818-1820. Oliko Aaron kunto heikentynyt niin paljon, ettei tilan hoidosta tullut mitään? Samaan aikaan kuoli myös veli Johan.

Aaron ja Loviisan poika Joseph jäi setänsä Juhon perikunnan kanssa pitämään taloa Pöljällä vuoteen 1832 saakka, jolloin hän muutti kotivävyksi Lapinlahden Onkivedelle.[10]

Perukirjaa tutkimalla selvisi, ettei Pöljänjärveä pidetty kummoisenakaan kalavetenä, samoin tuli selväksi terveen työvoiman merkitys talonpidossa 1800-luvulla. Hyväkään talouden pohja ei pidä, jos talon väki sairastelee ja kuolee nuorena.

---

[1]Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1769-1785 (TK1640 II A:6) Sivu 545 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=13227&pnum=284

[2] Isojaon kartta ja asiakirjat, Pöljän pohjoinen jakokunta https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2535053474

[3] sama

[4] Kuopio maaseurakunta kuolleet 1803-1838 (AP I Fa:6) Sivu 114; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=47059&pnum=116

[5] Miettisten sukukirja II, Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1804-1813 (AP_II I Ab:8) Sivu 451-452 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46841&pnum=96

[6] Pien-Savon ylinen tk perukirjoja 1801-1820 (ES3565-3566 Kuopio 71) Sivu 821; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15876&pnum=864 / Viitattu 25.12.2024

[7] Turunen & Voutilainen, Perinteen voitto vai keisarikunnan epäonnistuminen? Suomen rahaolot Venäjän kauden ensimmäisinä vuosikymmeninä, teoksessa Einonen & Voutilainen, Suomen sodan jälkeen, s. 182-183

[8] sama, 184-185

[9] https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html

[10] Miettisten sukukirja II, s. 400

Savon rahvas kelvottomain virkamiesten kynittävänä

 

Fredrika Dorothea ja kuningas Kustaa IV Aadolf.
Jonas Forsslundin maalaus 1797-1800.

Kustaa IV Adolf ja kuningatar Fredrika Dorotean tekivät kesämatkan halki Suomen vuonna 1802. Kuninkaan vierailu oli tietysti hieno asia, mutta Suomessa kaikki eivät olleet innoissaan. Perättäiset katovuodet olivat köyhdyttäneet kansaa, virkamiehet tiesivät seurueen kestityksen ja huollon vaativan paljon resursseja.[1] 

Kaupunkeja alettiin siistiä, aitoja korjata ja katujen kuoppia tasoitella. Maaseutupitäjissäkin kuulutettiin kirkoissa, että kuninkaan matkareitin teitä on viipymättä ryhdyttävä korjaamaan. Tiedettiin, että kuningas tulisi Savoonkin ja ajaisi Kuopio-Oulu -tietä. Matkallaan he tulisivat kulkemaan myös Toivalan, Kasurilan ja Pöljän kylien ohi. Valtamaantie kulki suoraan näiden kylien halki.

Kaisa Kyläkoski on kuvannut kuninkaan matkan kirjassaan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802.

Vieraat saapuivat Turkuun 11.6.1802. Sieltä matkustettiin rannikon kaupunkeja myötäillen Ahvenkoskelle Venäjän vastaiselle rajalle. Täältä lähdettiin kohti pohjoista ja Savon kaupunkeja. Kuopioon saavuttiin noin puoli yhdeksän illalla 11.7. 1802. Koko matka oli kestänyt jo tasan kuukauden. 

Näkymä Kuopiosta, 1820-luku.
Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Kuopiossa kuninkaalliset majoittuivat lääninkamreeri, asessori Gustaf Saloniuksen taloon. Vastaanottojuhlan kuvauksissa ei mainittu Savo-Karjalan läänin maaherra Ramsayta, mutta Kyläkoski arveli hänen liittyneen kuninkaan seurueeseen jo aiemmin, mahdollisesti läänin rajalla.[2]

Kaupunkilaiset panivat parasta pöytään ja maaherran rouva Johanna Barbara Petersen oli suunnitellut ja ohjannut vertauskuvallisen kuvaelman kuninkaan kunniaksi. Oli pystytetty ”kahdeksan aistikkaasti valmistettua alttaria toivolle, rauhalle, oikeudelle, vapaudelle, turvallisuudelle, valistukselle, kasvullisuudelle ja maineelle. Näiden keskellä kohosi vielä kuninkaallisten nimikirjaimilla ja kruunulla koristettu alttari.”[3]

Kuningas viipyi kaupungissa kaksi päivää. Vierailun toisena päivänä kuningasparille esiteltiin upseeristo, virkamiehistö ja porvaristo sekä 20 talonpoikaa ja aterian jälkeen vastaavasti naiset.

Jossakin vaiheessa juhlien, jumalanpalvelusten, esittelyjen ja kuvaelmien välissä kuningas ja virkamiehet tekivät töitäkin. Kuninkaalle alkoivat avautua läänin massiiviset laillisuusongelmat.

Jo vuoden 1800 valtiopäivillä Savon rahvas oli valittanut isojako- ja verollepanotoimitusten vakavista virheellisyyksistä. Arvottomia maa-aloja oli kirjattu verotettaviksi ja toisaalla veronalaisia maita jätetty huomioimatta verotuksessa. Kannettuja veroja oli kavallettu, talonpoikia kiristetty, lahjukset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus ja väkivaltaakin oli käytetty.[4]

Suomalainen talonpoika 1803.
Kuva-arkisto, doria.fi

Esimerkiksi Hakkaralan ja Kasurilan kylän asukkaat valittivat edellä mainituista epäkohdista. Vuoden 1800 jälkeen heille oli kertynyt muutakin mielipahaa. Ei ole tiedossa veivätkö he valituksen lääninkamreeri Saloniuksen väkivaltaisesta käytöksestä Kuopioon vai pysähtyikö Kuningas Kasurilan kievarissa tapaamaan rahvasta.[5]

Salonius oli piessyt Pekka Rautiaista, Pauli Pitkästä ja Lauri Lyytikäistä Korpisuon niityllä Vaajasalossa 1802. Talonpojat olivat aiemmin kieltäytyneet antamasta omilta pelloiltaan keräämiään heiniä sotilaille. Saloniuksella oli mukanaan vänrikki Magnus von Fieandt ja sotilaita, jotka veivät talonpoikien heinät matkassaan.[6] Yksi silminnäkijöistä oli ehkä Kasurilasta Pekka Knuutinen.[7]

Isojakotoimitusten korvausrahoja oli kateissa. Talonpojat maksoivat maanmittareille toimituksista, mutta heille oli luvattu puolet kustannuksista takaisin. Näistä kruunun varaamista rahoista ei kunnon tilitystä ollut olemassa.

Lisäksi isojakotoimitukset olivat osin kelvottomia: ”Maaningan kirkolle vievän valtamaantien varrella sijaitsevan Halolan kylän maista, joihin kuului 900 tynnyrinalaa viljeltyä maata ja hyvät kalavedet, oli metsämaasta ¾ vapautettu verosta hylkymaana. Sen sijaan syrjäisemmässä Kaarakkalan jakoalueessa, jossa viljeltyä maata oli vain 34 tynnyrinalaa, kaikki suot ja louhikot oli laskettu kelvolliseksi maaksi. Manttaalimäärä oli Halolan kylässä 2 ¼ ja Kaarakkalassa 4 ¼. Kaarakkalan manttaalit nousivat peräti 17 kertaiseksi entisestä.”[8] Herää myös kysymys, oliko maanmittari lahjottu?

Kuninkaan vierailu pisti liikkeelle yhden kaikkien aikojen suurimmista rikostutkimuksista lääninhallinnossa. Savossa oltiin varsin kaukana Tukholman keskushallinnon valvonnasta ja tilaisuus oli tehnyt virkamiehistä varkaita. Päärosvona liehui lääninkamreeri Gustaf Salonius.[9] Eipä ihme, että Saloniuksen pytinki Kuopiossa oli komein ja edustavin. Siihen sopi majoittaa vaikka kuningas.

Läänin virkamiehiin kohdistuneita syytteitä alettiin tutkia 1803 alkaen Kuopion käräjillä ja sittemmin Vaasan hovioikeudessa. Ensimmäisenä asiana oli Saloniuksen rauhanrikos.

Epäkohtiin ja säälimättömään kiskontaan väsyneet talonpojat laittoivat toivonsa valituksiin, joilla olikin tällä kertaa varsin nopeasti vaikutusta. Esimerkiksi lääninkamreeri Salonius erotettiin ja hän joutui talonpoikien pahoinpitelystä Vaajasalossa vuodeksi Viaporin linnoitustyömaalle sekä maksamaan sakkoja ja lisäksi maksamaan korvauksia talonpojille. Lukuisia läänin nimismiehiä erotettiin ja Saloniuksen lisäksi muitakin ylimpiä virkamiehiä tuomittiin.[10]

Läänin kuvernööri Ramsay erosi ja hänen tilalleen valittiin Olof Wibelius. Seuraavina vuosina verotusta korjattiin, mutta epäkohtia ei täysin saatu purettua. Kuvaavaa oli, että vuonna 1827 isojakoon liittyneen verollepanouudistuksen jälkeiset verorästit pyyhittiin pois Iisalmen, Kuopion, Pielaveden ja Nilsiän tilallisilta.[11] Kohtuuttomuus oli ollut ilmeinen.

Savo-Karjalan maaherra Olof Wibelius 1808.
Kuva jacob Axel Gillbergin maalauksesta.
Museovirasto

Mielikuvitusta kutkuttaa ajatus kuninkaallisesta seurueesta kotikylässä Pöljällä. Pelkästään kuninkaan seurueen ja tavaroiden vetämiseen oli varattu 77 hevosta. Tämän lisäksi palveluskunta oli kulkenut edellä 53 hevosen kulkieena. He menivät edeltä valmistamaan Iisalmen yöpymispaikkaa kuninkaalliselle seurueelle sopivaan kuntoon.

Parhaimmillaan kuningas eteni noin 100 kilometriä päivässä. Silloin ei joka kievarissa ole pysähdytty. Korkeintaan on vaihdettu hollipaikassa hevosia, jolloin matkalaiset eivät kuitenkaan nousseet pois vaunuistaan.

Voimme kuitenkin olla varmoja, että pöljäläiset, kuten muutkin tienvarsikylien asukkaat kokoontuivat tien varteen 12.6. 1802 odottamaan kuninkaan seuruetta. Kuninkaan matkasta oli kuulutettu kirkoissa, lisäksi talonpoikia oli patistettu korjailemaan teitä ja siistimään ympäristöä. Kesä 1802 oli kylmä ja vaikea. Niittyjen heinä ei lähtenyt kasvuun. Vielä kesäkuussa vedet jäätyivät. Maaherroilla, joiden vastuulla matkan järjestelyt olivat, oli paljon huolta niin rehun kuin ruuan saannissa. Vaikka talonpoikien juhlamieli ei liene ollut ihan tapissa,[12] niin tällä kertaa kuninkaan saapumiseen on kuitenkin varmasti liittynyt paljon toivoa. Löytyisikö se lopulta herra herrallekin?

Armfelt-suvun matkavaunut 1800-luvun alkupuolelta.
Turun museokeskus. Kuva TMK.

---

[1] Kyläkoski, Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, 7-10

[2] Kyläkoski, 82-92

[3] Kyläkoski, 83-84

[4] Vaarama, Kuopion kaupungin historia II, 13; Kovero, Olavi Wibeliuksesta maaherrana, Hist.Aikakauskirja 1.1.1919

[5] Koskivirta Virkakunta varkaissa. Savon ja Karjalan lääninhallituksen johdon väärinkäytökset ja niiden kitkeminen 1800-luvun alussa, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/110303

[6] Koskivirta

[7]Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11) Sivu 192 Kasurila; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46671&pnum=198

[8] Kovero,

[9] Koskivirta

[10] Koskivirta

[11] Luttinen, Talollisen elämisen ehdot isojaosta moderniin maatalouteen, teoksessa Uudisraivaajien maa. Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot, 192

[12] Kyläkoski, 29-33

Horsmalahden hovin vaiheita Leppävirralla - maakauppiaiden nousu ja tuho

 

Ellen Vuosalo 1950-luvulla Kaliforniassa.
Kuva Terttu Männistön kotialbumi.

Syksyllä 2024 tuli elokuvateattereihin katsottavaksi Ellen Vuosalon elämästä kertova elokuva Kurkien äiti (ohjaus Iiris Härmä). Sattumoisin Ellen Vuosalon elämä liippasi jonkin verran kotikylääni Pöljää ja Siilinjärveä, vaikka Ellen Vuosalo on elänyt suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa ja Iranissa. Hänen sukujuurensa juontavat Savoon, Tuusniemelle ja Leppävirralle.

Äidin puolen suvun juuret johtavat Tuusniemelle ja Leppävirralle sekä Haapavedelle. Ellen Vuosalon äidin äiti Katri Hiltunen (os. Nevala) on syntynyt Haapavedellä 16.9.1863. Isä Salomo Hiltunen taas syntyi 9.9. 1863 Tuusniemen talossa Ukonlahti 2. Hänen äitinsä oli Fredrika Rahunen ja isänsä Mikko Hiltunen.[1]

Salomo Hiltunen.
Kauppias-lehti,
2.1.1928.

Salomo Hiltusen taustaa kuvataan muistokirjoitukissa vaatimattomaksi. Ainakin elämän alkutaival oli karu, sillä hänen isänsä Mikko Hiltunen (s. 20.5.1836) kuoli suurina nälkävuosina kuumetautiin 19.4.1866. Salomo oli tuolloin vain 3-vuotias. Leski Fredrika Rahunen muutti kesällä 1866 Salomonin kanssa Leppävirralle. 

Nuoruudessaan hän päätyi Tuusniemeltä kauppa-apulaiseksi mm. Haapavedelle ja Viitasaarelle. Sittemmin hän asettui Leppävirran Saamaisisten kylään Pajuharjun tilalle[2]. Saamaisissa Viuhkalanniemen talossa toimi sitten Leppävirran ensimmäinen separaattorilla varustettu meijeri vuodesta 1888 alkaen.[3] Sen perusti Hiltunen.  Hiltunen harjoitti saman pitäjän Konnuslahden kylässä sittemmin pienimuotoista meijeriliikettä ja kauppaa.[4]

Perheeseen oli syntynyt ajan tavan mukaan melkoinen lapsikatras. Yrjö Juho oli syntynyt Haapavedellä (1889) ja Elsa Ulriikka (1890), Uuno Arvid (1893), Eino Heikki (1894), Saimi Ester (1896), Kaisa Helena (1898), Salomo Lauri (1899), Anna Edith (1902), Eeva Maria (1903) ja Iida Johanna (1906) syntyivät Leppävirralla. Eeva Maria Hiltunen on alussa mainitun Ellen Vuosalon äiti.

Eeva Vuosalo 1930-luvulla.
Terttu Männistön kotialbumi.

Hiltunen myi Konnuslahden tilan irtaimiston eli ”suurehkon määrän lypsy- ja nuortakarjaa, 7 hevosta, useita sikoja, lampaita, paljon kylvö- ja luonnonheinää sekä ruumenia, rukiita, potattia, kauroja, niitto- ja haravakoneen, lautas-, jousi- ja rullaäkeitä, kärryjä ym”[5]. Hän oli päättänyt ottaa ison askeleen yrittäjän urallaan. Kuulu Horsmalahden hovi oli tullut myyntiin.

Matti Savolainen Kurjalanrannan Horsmalahdesta oli yksi Leppävirran ja koko Kuopion alueen suurkauppiaista vuosisadan vaihteessa. Savolainen oli syntynyt 24.7.1844 Saamaisissa Leppävirralla.[6] Hänen vanhempansa olivat Antti Hannunpoika Savolainen ja Leena Liisa Holopainen. Horsmalahti oli osa äidin perintöä, aluksi vaatimaton pikkutila. Matilla oli Saamaisissa pieni aitta, josta hän myi Leppävirran kirkolta hankkimiaan tarvekaluja kyläläisille. Kyläläiset myivät hänelle omia tuotteitaan, jotka Matti souti kirkolle. Matkaa tuli noin 50 kilometriä.

Kansasen kauppakartano Leppävirran kirkonkylällä.

Sittemmin Matti Savolainen siirtyi leppävirtalaisen suurkauppiaan Heikki Kansasen palvelukseen. Hän työskenteli suvun kaupoissa Suonenjoella ja Rautalammilla. Matti Savolainen oppi kaupan töissä lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Työskennellessään rautalampilaisen August Jalkasen liikkeessä Savolainen pääsi myymään voita Pietariin ja ostamaan sieltä tavaraa. Ajatus omasta liikkeestä alkoi muotoutua.

Losko-Lassi ja muut Jalkasen miehet metsällä kapteeni
Wareliuksen kanssa. Kuvassa Jalkasen sukua Rautalammilla,
Matti Savolaisen kauppakumppaneita. Voisiko Matti olla
äärimmäisenä oikealla oleva mies?
Museovirasto

Vuonna 1875 Savolainen perusti Kuopioon Savolainen & C:o nimisen kauppayhtiön. Liikekumppaneina hänellä olivat Rautalammin Jalkaset. Aluksi hän osti ja myi voita ja vasikannahkoja. Savosta koetettiin viedä 1800-luvun lopulla voita Pietarin lisäksi Lontooseen, mutta täkäläisen voin laatu ei niille markkinoille vielä riittänyt. Sen sijaan nahkoja meni kaupaksi Saksaan.

Savolainen perusti vuonna 1885 Horsmalahden tilalle jauhomyllyn ja vähän myöhemmin pajunkuorimyllyn. Liike osti paikallisilta pajunparkkia ja vei rouhittua parkkia Pietariin, paluulastina tuotiin enimmäkseen viljaa.

Horsmalahteen syntyi varsinainen teollinen keskus, kun sinne valmistui 1890-luvulla luujauho- ja liimatehdas. Niin ikään siellä valmistettiin tervaa, pikiöljyä ja tärpättiä. Savolainen harjoitti Horsmalahdessa myös konepajaliikettä ja laivanrakennusta.[7]

Horsmalahti 1906. Etualalla kaaliviljelmä. Taustalla navetta, 
jonka takana tilan päärakennus.
Museovirasto

Vuonna 1890 Savolainen aloitti Kuopion Likolahdessa öljykaupan. Hän varusti lähes 200 000 kilon rautasäiliön petrolille. Lamppuöljyn kysyntä oli suurta. Petroli kuljetettiin ensin Pietarista Lappeenrantaan ja sieltä Kuopioon. Savolainen rakennutti Horsmalahdessa oman petrolilaivan, joka sai nimekseen Valoapu. Laivan säiliöön mahtui 150 000 kg petrolia.

Pietarin tavaraliikenteeseen sopivia aluksia Matti Savolaisella edellä mainitun Valoavun lisäksi Onni, Erik ja Jalo. Lisäksi yhtiöllä oli pienempiä hinaajahöyryjä ja lotjia. Matkustajaliikennettä harjoitettiin Kaatra ja Laine laivoilla. Horsmalahti oli kaukana rautatiestä ja Leppävirran kirkollekin oli maantietä pitkin kymmenien kilometrien matka. Vielä 1930-luvulla Horsmalahteen pääsi näppärästi Kuopiosta joka päivä laivalla klo 13.45. Liikennettä hoiti Louhi- laiva, joka sittemmin vuonna 1934 kaatui Vehmersalmen Enonlahdessa vieden mukanaan 33 matkustajaa.

Lokki Konnuksen kanavassa.
Kuopion museo.

Viipuriin ja Pietariin sekä Suomenlahden kautta muualle Eurooppaan suuntautunut säännöllinen liikenne loi Savon syrjäisille seuduille uusia mahdollisuuksia. Tuli tietoa, taitoa ja näkymiä suurkaupunkien kaduilta. Ei ollut konsti eikä mikään hypätä Horsmalahdesta höyryn kyytiin ja kohta saapastella Pietarin Nevski Prospektilla! Vuosisadan alussa elettiin Suomessa höyrylaivaliikenteen vilkkaita aikoja, liikenne alkoi hiljalleen hiipua 1920-luvulla, kun auto- ja junaliikenne otti lujemman otteen niin ihmisten kuin tavaroidenkin kuljettamisesta.

Matti Savolainen muutti vuonna 1896 Kuopiosta Horsmalahteen. Hän kehitti tilan viljelyä ja perusti tilalle mm. höyrymeijerin.[8] Tila sai vuonna 1906 Kuopion maanviljelysnäyttelyssä kunniapalkinnon maataloudestaan. Savolainen hommasi omin voimin puhelinlinjan Horsmalahdesta Leppävirralle ja postitoimipaikan kylälle.

Horsmalahden tilan päärakennus. Oikealla Herman Savolainen, 
Matti Savolaisen veli. Matin sukulaisia työskenteli Horsmalahden
tehtailla ja tilalla.
Gösta Grotenfelt, Museovirasto. 

Matti Savolainen myi kauppahuoneensa ja Horsmalahden vuonna 1907. Oliko omapäinen ja tarmokas yrittäjä tallonut paikallisten varpaille, kun posti vaadittiin heti patruunan poistuttua siirrettäväksi Horsmalahdesta Kurjalanrantaan ja telefoonilangatkin roikkuivat ikävästi hevosliikenteen tiellä.[9]

Matti Savolainen vaimonsa Hilman (os. Ahlén)
ja tytär Elsa Olsonin kanssa 1902. Kuopio,
Likolahti. Museovirasto.

Aluksi yritystä jatkamaan suunniteltiin osuuskuntaa, mutta hanke kaatui.[10] Hankkeessa olivat mukana Otto Nissinen, Kalle Haatainen, R.W. Karvonen, Herman Hartikainen, Kustaa Piisinen ja Matti Luostarinen sekä Maria Savolainen.  Horsmalahden kaupan osti Nissinen & Kauhanen Leppävirralta. Sahaa näyttäisi pyörittäneen jonkin aikaa Heikki Peura, suursahanomistaja Rautalammilta.

Pitempiaikaiseksi Horsmalahden tilanomistajaksi tuli sitten vuonna 1909 Salomo Hiltunen. Tilaa huutokaupattiin syksyllä 1908. Horsmalahti koostui kuudesta eri tilasta, jotka Matti Savolainen oli ostanut. Tilalla sanottiin olevan noin 100 ha peltoa ja 500 ha metsämaata. Kartano ja hyvässä kunnossa oleva kivinavetta. Lisäksi huutokaupattiin karjaa, hevosia, viljoja ja erilaisia talouskaluja.[11] Huutokauppa peruuntui, koska Salomo Hiltunen osti tilan.[12]

Hiltunen viljeli tilaa, piti Horsmalahdessa kauppaa, sahaa, tiilitehdasta ja myllyä sekä harjoitti laivausliikettä Saimaan alueella. Hiltusella oli myös joitakin vuosia sivukauppa Varkaudessa, sen hän kuitenkin myi vuonna 1917.[13]

Salomon puoliso Katri Hiltunen kuoli 31.8.1924. Hänen kerrottiin olleen syvästi uskonnollinen ”eikä ollut kynnykset korkeat köyhimpäinkään astua Horsmalahden suureen kartanoon, joka on taivaan tien kulkijain rakas majapaikka.”[14] Katria jäivät lähimpinä kaipaamaan kolme poikaa, kuusi tytärtä, kolme vävyä, ja kolme lastenlasta.[15]

Katri Hiltunen Horsmalahden puutarhassa 1920-luvulla.
Teoksesta Kurjalanranta- kylä Suvasveden kainalossa.

Myös Salomonin sanottiin sairastelleen loppuvuosinaan, hän kuoli 13.12.1928 kotonaan Horsmalahdessa. Tilaa ja muuta liikettä jäivät hoitamaan pojat Eino ja Lassi. Kauaa ei poikien taloudenpito Horsmalahdessa jatkunut, sillä jo kaksi vuotta isä-Salomonin kuoleman jälkeen Horsmalahti myytiin vapaaehtoisella huutokaupalla vuonna 1930.[16]

Huutokauppailmoituksessa tilan päärakennusta luonnehdittiin herraskartanoksi, jossa oli 13 lämmintä huonetta, puutarha, oma sähkövalo ja vesijohto. Navettarakennukseen sopi 55 lehmää, myytävänä oli 30 lehmää, 5 hevosta, 5 sikaa ja muuta joutokarjaa. Lisäksi myytävänä oli 200 000 markan arvoinen maanviljelyskalusto, heiniä ja viljaa. [17]

Maakauppiaan ja yrittäjän maksukyvyttömyys ei ole vuoden 1930 oloissa ihme. Luotetuille asiakkaille oli varmasti annettu tavaraa velaksi, sehän oli maan tapa, mutta sitten huono aika iski kaikkiin. Velkaan perustuva järjestelmä kaatui, kun heikkoja lenkkejä oli riittävästi.

Lisäksi on huomattava, että kauppaolot Itä-Suomessa kärsivät kovasti yhteyden katkeamisesta Venäjälle. Kaikki kauppa pysähtyi itsenäistymisen ja vuoden 1918 tapahtumien jälkeen. Markkinat oli etsittävä muualta lännestä. Horsmalahden suurisuuntaisten teollisten hankkeiden aika oli ohi, eikä muinoisesta yritteliäisyydestä ole tänä päivänä jäljellä kuin Matti Savolaisen rakentama komea tiilinavetta. Se seisookin jykevällä kivijalalla.

Horsmalahti 2024.

Navettarakennus kuvattuna samasta suunnasta kuin kuvassa
vuodelta 1906.

 

Matti Savolaisen rakentama navetta 2024.

Horsmalahti, laituri 2024.

Suojaisa reitti Suvasvedelle Horsmalahden
pohjukasta 2024.

Tekstiä korjattu ja täydennetty 7.11.2024 Leena Hiltusen tiedoilla Mikko Hiltusen kuolemasta: Tuusniemi kuolleet 1866 ja Fredrikan muutto: Leppävirta muuttaneet 1865-1881.

Peruslähteenä Rinta-Tassi, Osmo (toim.), Leppävirran kirja, 1982.

---

[1]Tuusniemi syntyneet 1804-1880 (MKO1-36)  1863 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=447&pnum=418 / Viitattu 04.11.2024

[2] Leppävirta rippikirja 1884-1893 (MKO203-266)  Sivu 1521 Saamais 14 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=7093&pnum=1423 / Viitattu 04.11.2024

[3] Savon Sanomat 29.8.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911296?page=4

[4] Kauppias: Suomen vähittäiskauppaliiton äänenkannattaja 2.1.1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/949208/articles/81667408

[5] Otava 31.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735605/articles/81671174

[6] Leppävirta syntyneet 1844, https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5822785646&aineistoId=1190076704

[7] Kauppalehti 2.2.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1551634/articles/81670403

[8] sama

[9] SS 27.6.1910 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/697331/articles/81671176

[10] SS 21.8.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/686936/articles/81671215

[11] Otava 22.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735592/articles/81671180

[12] Otava 31.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735604/articles/81671175

[13] Kauppias 2.1.1928

[14] Siionin lähetyslehti 1.10.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828508/articles/81667405

[15] Uusi Suomi 3.9.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1505972/articles/81667406

[16] Savon Sanomat 5.8.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911177/articles/81671258

[17] sama