Piian elämää Pohjois-Savossa 1800-luvun alkupuolella

 

Pyykkiranta, Eero Järnefelt, 1889

Tuomiokirjat historian lähteenä ovat tietenkin vääristynyt näköala elämään, sillä oikeuteen mentiin, kun oli tapahtunut jotakin poikkeavaa. Toisaalta tavallisen rahvaan elämästä on jäänyt vähän lähteitä, joissa arkielämä tulee yhtä monipuolisesti esille kuin tuomiokirjoissa. Kirjoitustaidoton kansa ei jättänyt jälkeensä kirjeitä tai päiväkirjoja. Heidän tahtonsa ja äänensä kuuluu lähinnä erilaisissa sopimuksissa, perukirjoissa ja oikeuden pöytäkirjoissa.

Jokaista riitaisaa palkollissuhdetta kohti oli varmasti kymmeniä sovussa solmittuja ja molemmin puolin sovitusti toteutuneita työsuhteita. Silti oikeustapauksia kannattaa tutkia. Sieltä avautuu kokonaan toisenlainen työmarkkina ja sopimuskäytäntö mihin nykyihminen Suomessa on tottunut.

Piika solmi yleensä työsopimuksen koko vuodeksi. Hän sai ns. pestuurahan ja vuosipalkan. Palkkaan saattoi liittyä muutakin, kuten vaatteita ja kengät. Pestuuraha maksettiin heti, mutta suurin osa vuosipalkasta maksettiin vasta työsuhteen lopussa. Tässä oli erilaisia menettelytapoja, mutta riitatilanteissa näkyy usein, että osa palkasta oli jo maksettu. Yleisimmin oikeustapauksissa pestuuvuosi alkaa 1.11. Töihin sai ottaa vain sellaisia tulijoita, joilla oli edelliseltä työantajalta päästökirja.

Piika oli kirjoilla talossa, mihin hän otti pestin ja isäntä maksoi hänestä henkiveron. Jokaisen työkykyisen ihmisen tuli olla töissä ja kirjoilla. Kuljeskelevaa elämäntapaa ei hyväksytty, siitä saattoi joutua irtolaisena työlaitokseen tai sakotetuksi, jopa vankilaan. 

Maaningan Halolassa piika Anna Loviisa Väyrynen nosti oikeusjutun isäntäänsä, Haapaniemen Abraham Hoffrenia vastaan. Hän oli työskennellyt tilalla vuonna 1844 piikana, vuosipalkaksi oli sovittu 19 seteliruplaa ja 50 kopeekkaa. Isäntä ei maksanut palkkaa, vaikka piialla oli osoittaa Hoffrenilta saatu suomeksi kirjoitettu velkakirja vuosipalkalle. Hoffren ei tullut oikeuteen, mutta siitä huolimatta oikeus ratkaisi asian piian hyväksi.[1]

Eeva Sofia Knuutinen Räimältä taas joutui perimään piian palkkaansa oikeudessa Taavetti Adaminpoika Savolaiselta, jonka luona hän oli ollut töissä koko vuoden. Piian asiaa ajoi edunvalvojana talollinen Johan Väänänen. Oikeus määräsi Savolaisen heti maksamaan puuttuvan palkan ja maksamaan oikeuskulut.[2]

Eeva Stina Kettunen Haatalasta oli pestautunut vuodeksi töihin lampuoti Matti Rautiaisen talouteen. Eeva oli sairastunut vakavasti kesken vuoden, jolloin hänen siskonsa Maria Kettunen tuli piiaksi Rautiaiselle. Palkaksi oli sovittu 20 seteliruplaa, kengät ja vaatetavaraa, siten kuin alueella on ollut tapana. Matti ei ollut maksanut koko palkaa. Marialla oli todistaja talollisen tyttäret Anna Brita Pitkänen ja Maria Pasanen, he todistivat piian puheet oikeaksi. Niinpä tässäkin tapauksessa Rautiainen velvoitettiin maksamaan palkka Maria Kettuselle.[3]

Iltalypsy lehmisavulla. U.S. Salokangas.
Museovirasto

Aina piian nostama palkkajuttu ei suinkaan ratkennut kantajan hyväksi. Vilhelmiina Keinänen Väänälästä väitti, ettei hänen isäntänsä ollut antanut hänelle piian palkkaan kuuluvaa kangasta, kolmea paitaa, hametta ja kaulaliinaa. Isäntä Yrjö Kämäläinen kertoi oikeudessa, että hän oli luvannut vain kaksi paitaa rahapalkan lisäksi. Samalla isäntä kertoi piian olleen laiska ja niskotteleva. Kolme todistajaa kertoivat yhtäpitävästi, että talonväellä oli ollut vaikeuksia Keinäsen kanssa. Talon emäntä oli moittinut piikaansa kevytmieliseksi, sillä hän seurusteli liian vapaasti renkien kanssa.

Keinäsellä ei ollut todistajia istunnossa. Oikeus katsoi, että piian kanne oli aiheeton.[4]

Joskus piika saattoi tehdä sopimuksen, jossa sitoutui työhön isännälle siten, että kaikki palkka ja omaisuus luovutettiin talolle loppuelämän syytinkiä vastaan.[5] Katariina Karvonen oli syntynyt 1794. Hän teki tämän syytinkisopimuksen Juhan Iivanaisen kanssa 1. päivä huhtikuuta 1845 tilanteessa, jossa hänen terveytensä oli jo horjunut. Rippikirjassa mainitaan hänen toisen silmänsä olleen sokea. Karvonen kuoli 13.4. 1846 Iivanaisen talossa, Enonlahti 4.[6] Rippikirjamerkintöjen mukaan Karvonen ei ollut talon pitkäaikainen piika.

Maria Borgman oli henkikirjoilla Lappetelän Makkolassa. Josef Sikasen mielestä Borgman oli hänen piikansa, niin lukee myös rippikirjassa.[7] Maaningan seurakunta tulkitsi kuitenkin antamassaan todistuksessa hänet itselliseksi. Sikaselle harmia tuotti se, että Borgman oli lähtenyt sadonkorjuun aikaan töihin saman kylän toiselle isännälle, Paavo Eskeliselle. Sikanen vaati korvauksia laillisesti palkatun piian nappaamisesta kesken pestuuvuoden.

Eskelinen sanoi, ettei hän tiennyt Borgmanin työsuhteesta, koska oli nähnyt hänet jo vuosia kiertämässä työpaikasta toiseen. Maria Borgman oli syntynyt 1816, hänet oli kirjattu Maaningan köyhiin vuonna 1859. Maria Borgmanilla oli tyrä, joka esti raskaat työt. Hän esitti oikeudelle vaivastaan lääkärintodistuksen.[8]

Tämän oikeustapauksen ratkaisu jäi vielä arvoitukseksi. Maria Borgman oli ollut naimisissa Pekka Väisäsen kanssa, mutta hän ei elänyt puolisonsa kanssa. Vuonna 1862 hän avioitui renki, leskimies Johan Timosen kanssa. Pariskunta muutti Lappetelästä saman pitäjän Tavinsalmelle.[9] Ainakaan Marialle ei kyseisestä oikeustapauksesta tullut rippikirjan mukaan seurauksia. Avioliitto Pekka Väisäsen kanssa saattoi vaikuttaa siihen, että Maria pystyi valitsemaan vapaammin työnsä, eikä hänen ollut pakko ottaa vuosipalvelusopimusta.

Helena Miettinen varasti leskirouva Karoliina Winterin puuvillamekon, nenäliinan ja puuvillaliinan. Vaatteet olivat olleet kuivumassa Vainikkalan talon pesutuvassa, Hamula 6. Oli joulukuun loppu vuonnq 1854. Helena oli vasta 14-vuotias piika, joka oli ottanut hatkat neljän viikon palvelun jälkeen Hamulan kylällä sijainneesta talosta. Hän väitti isännän lähennelleen häntä. Vainikkalassa oli tuttu piika, joka antoi hänen yöpyä talossa.

Helena Miettinen oli otettu kiinni seuraavana päivänä Haatalassa, silloin hänellä oli ollut mukanaan kadoksissa olleet vaatekappaleet. Hänet vangittiin ja tuotiin oikeuden istuntoon Kuopion lääninvankilasta. Miettinen katsottiin irtolaiseksi, sekin oli rikos.

Isäntä, joka ottanut Miettisen ”kokeeksi” taloon, sanoi hänen olleen ihan arvoton työntekijänä. Oikeuden istunnossa Helena Miettinen myönsi varkauden sekä perui puheensa isännän sopimattomasta käytöksestä.[10] Hänet tuomittiin varkaudesta ja perättömistä puheista sakkoihin. Miettinen istui noin kaksi viikkoa Kuopion vankilassa, joilla sakot tuli kuitattua.[11]

Mitä mahtoi Helena Miettinen, 15-vuotias tyttö miettiä tammikuisena päivänä, kun hän astui ulos vankilan ovesta. Elämä ei ollut varmasti ollut helppoa aiemminkaan. Hän oli syntynyt 2.2.1840 aviottomana lapsena Leena Miettiselle, Laurilan talossa Pöljä 22.

Ensikertalaisena hän oli välttänyt passituksen työlaitokseen, mutta irtolaisuus ja sitä kautta erilaiset pakkotoimet olivat uhkana.

On hyvinkin mahdollista, että Helena Miettinen puhui isännästään perättömiä. Hänellä oli vaikea tilanne, irtolaisuussyyte uhkasi. Oli luvallista lähteä palveluspaikasta, jos piian siveellisyys oli vaarassa. Piikojen ahdistelutapaukset eivät ihan harvinaisia liene olleet, joten tähän syyhyn vetoaminen saattoi houkutella.

Inge Hyvärinen Kotalahdesta oli ottanut pestin Kuopioon kulta- ja hopeaseppä, raatimies Lauri Östmanin leskelle, Katariina Makkoselle 1.11.1835. Hyvärinen oli lähtenyt pois kesken pestuuvuoden. Makkonen oli haastanut Kuopion käräjille Kotalahden isäntiä ja torppareita, jotka olivat ”hyysänneet” eli ottaneet Hyvärisen töihinsä. Makkonen vaati hyysääjiä lailliseen edesvastuuseen.[12]

Hyvärisen todistajina teurastaja Adam Qvick ja palovartija Pekka Meclin Kuopion kaupungista kertoivat leskirouva lyöneen piikaansa kepillä sekä vääntäneen piian sormia, kun tämä ei ollut rouvan mielestä osannut auttaa oikein turkkia päälle. Oikeus uskoi todistajia ja katsoi Hyvärisellä olleen peruste lähteä pois palveluspaikasta. Myöskään hänelle töitä antaneille ”hyysääjille” ei tullut mitään seuraamuksia.[13]

Sitten on eräs tuomiokirjoissa esiintyvä juttutyyppi, joka koskettaa. Nuoret naiset, tytöt, jotka tulevat raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja joutuvat kantamaan vastuun hennoilla hartioillaan yksin. Anna M oli Hamulan talon piika, joka joutui vuonna 1843 oikeuteen lapsenmurhasta. Hän synnytti palveluspaikkansa lampolassa lapsen, joka ruumiinavauksessa todettiin syntyneen täysin kehittyneenä ja kuolleen ulkoisen syyn takia.[14]

Oikeudessa Anna M kertoi, että lapsen isä oli talon isäntä Olli H. Anna oli palvellut talossa vuodesta 1839. Isäntä sanoi, ettei hän edes tiennyt piian olleen raskaana. Anna oli kävellyt Hamulasta Pöljälle edestakaisin juuri ennen lapsen syntymää. Hän oli hakenut Pöljälle joitakin tavaroita, joita oli tarvittu Olli M:n puolison hautajaisissa. Puoliso oli kuollut keuhkotautiin tammikuussa 1843. Anna M surmasi lapsensa 4.2.1843, lapsi oli tyttö. Samaan aikaan talossa valmisteltiin emännän hautajaisia.

Anna M. oli elättänyt itsensä 16-vuotiaasta asti piikana. Hamulan talossa oli toinenkin piika, Liisa. Hän kertoi oikeudessa tienneensä Annan tilasta, mutta hänkin vasta aivan vähän ennen synnytystä. Anna M., jota kuvattiin hennoksi ja pienikokoiseksi naiseksi, tuomittiin maaliskuussa 8 vuoden vankeuteen lapsenmurhasta.[15] Hänet lähetettiin kärsimään tuomionsa Lappeenrannan kehruuhuoneeseen.

Lappeenrannan kehruunuoneen työtupa kuvattuna 1947-1951.
Lappeenrannan museot.

Isäntä Olli H. meni loppuvuodesta 1843 naimisiin toisen piikansa, Liisan kanssa.

Vuosipalkollisuuteen liittyi työntekijän kannalta monia riskejä. Työsopimukset olivat lähes aina suullisia ja niihin liittyi rahan lisäksi muitakin elementtejä kuin rahaa. Oli esimerkiksi saatettu sopia, että nuori piikatyttö saa käydä pestuuvuoden aikana rippikoulun. Tämäkään sopimus ei sitten riitelemättä toteutunut. Lisäksi vaatetavaraa kuului palkkaan.

Isäntäväellä oli oikeus kurittaa kohtuudella palkollisiaan, mutta kovin kovakourainen ei voinut olla. Yhdessä asuminen oli tietysti riski varsinkin naisille. Toisaalta isäntäväen tuli huolehtia sairaasta palkollisestaan. Mitään hoitoa se ei liene tarkoittanut, vaan sitä, että saa levätä sairaana.

Työsopimuksissa oli paljon tulkinnanvaraa, rippikirjat näyttävät, että Savon kylillä piiat ja rengit vaihtoivat palvelupaikkaa usein, niin omalla kylällä kuin yli pitäjän rajojenkin. Tuskin isäntienkään kannatti palkollisiaan kovin huonosti kohdella, sillä hyvä työvoima oli viimeistään sadonkorjuun aikaan arvossaan.

Kiitos Kaija Kainulainen uskonvahvistuksesta ja avuista!

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1846-1846 KO a:26, s.849

[2] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1832-1832, KO a:12, s.708

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841, KO a:21, s.87

[4] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.497

[5] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat1845-1845 KO a:25, s. 679

[6] Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1844-1853, Enonlahti 4, s. 13

[7] Maaningan rippikirja 1854-1863, Lappvetelä 3, sivu 175

[8] Kuopion maaseurakunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.541

[9] Maaningan rippikirja 1854-1863, Tavinsalmi 5, s. 289

[10] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-1855, KO a:35, s. 746

[11] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1853-1856, tammikuu 1855.

[12] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-1836, KO a:17, s. 462

[13] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1838-1838, KO a:18, s.248

[14] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1843-1843, KO a:23, s. 17

[15] Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto I Ba:8, Nimiluettelot (1843-1851), tiedosto 184

Kohtalokas kaupunkimatka Kasurilan miehillä

 

Näkymä Kuopiosta, 1820-luku.
Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Talollisen vaimo Eva Sofia Leskinen teki ilmoituksen kruununnimismiehelle miehensä Adam Toivasen katoamisesta. Adam oli lähtenyt lauantaina 6. kesäkuuta 1857 Hakkaralan kylästä Kuopioon hoitamaan asioitaan. Adam Toivanen ei koskaan palannut kaupunkireissultaan kotiin, vaan hän katosi kuin tuhka tuuleen.

Adam Toivasen puoliso alkoi kysellä miehensä perään heti sunnuntaina, kun kaupunkimatkalaiset alkoivat palailla kotiin.

Viimeinen tieto Adam Toivasesta oli, että hän oli ollut Kuopion Koljonniemellä (nykyistä satama-aluetta) Hakkaraisen veljesten, Adamin ja Gustafin  kanssa. Varsinkin Gustaf Hakkaraisen ja Adam Toivasen sanottiin olleen vahvasti juovuksissa. Hakkaraiset myönsivät olleensa rannassa Toivasen kanssa, mutta kumpikin sanoi lähteneensä kaupunkikortteeriinsa illan aikana. Toivanen oli jäänyt nukkumaan päätään selväksi rannan makasiinien suojiin ulkosalle. Oli ollut lämmin, aurinkoinen kesäilta.

Leski ilmoitti katoamisesta ja rikosepäilyistään lääninviskaali Robert Strengille. Koko Kasurilan kylä kohisi katoamisesta. Eva Sofia Leskinen kovisteli Hakkaraisia, mutta heidän tarinansa pysyi samana. Adam kertoi lähteneensä puolen yön maissa rannasta kortteeriinsa, jolloin hänen veljensä Gustaf ja Adam Toivanen oli maanneet vierekkäin sammuneina rannalla. Miehensä katoamisesta suunniltaan ollut vaimo ei uskonut Hakkaraisten silitystä.

22.6. 1857 Kuopion raastuvanoikeudessa Leskinen syytti talollinen Gustaf Adolf Hakkaraista ja torppari Adam Hakkaraista miehensä murhasta. Alkoi oikeudenkäynti, joka kesti lokakuun lopulle 1857. Oikeus kuuli lähes 70 todistajaa, lopullinen ratkaisu saatiin Viipurin hovioikeudesta loppuvuodesta 1857.

Eva Sofia Leskinen kertoi miehellään olleen kaupunkiin lähtiessä lompakossa rahaa noin 19 ruplaa. Leskinen sanoi miehensä olleen perso viinalle, mutta ei silti uskonut hänen pelkkään humalaan ja laiturilta horjahtamiseen hukkuneen. Leskinen syytti Hakkaraisia siitä, että he olivat väkivalloin hukuttaneet Toivasen ja ottaneet häneltä rahat. Kaupunginviskaali Robert Streng oli aloittanut tutkinnan heti saatuaan katoamisesta tiedon.

Gustaf Adolf Hakkarainen oli syntynyt 17.5.1815 Kasurilassa, hänen puolisonsa oli Loviisa Ruuskanen. Adam Hakkarainen oli syntynyt 27.7 1817, hänen puolisonsa oli Aukustiina Miettinen. Hakkaraisen veljeksien isä oli Pekka Hakkarainen (1791-1853) ja äiti Loviisa Paavontytär Kasurinen (1792-1830). Hakkaraiset asuttivat tilaa Kasurila 6.

Kadoksissa oleva Adam Toivanen oli syntynyt 14.4.1821. Hänen kotitilansa oli Hakkarala 11. Nykyisin puhuttaisiin Harjamäen alueesta. Jutun käsittelyssä tuli selväksi, että näiden kylien väellä oli paljon yhteistä, eikä välimatka kylien välillä ollut pitkä. Adam Toivanen oli tullut samalla veneellä Adam Hakkaraisen kanssa Kuopioon.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että Kasurilasta oli lähtenyt enemmänkin miehiä hoitamaan asioitaan kaupungissa. Osa meni veneellä, sen sijaan Gustaf Adolf Hakkarainen oli mennyt kievarikyydillä Kuopioon Toivalan ja Kelloniemen kautta ja asettunut tavalliseen kaupunkikortteeriinsa ajuri Pekka Jääskeläisen taloon.

Kaupunkimatka Kasurilasta saatettiin taivaltaa joko Kuopio-Iisalmi tietä, Räimän kautta vesireittiä tai sitten Siilinlahdelta suoraan venekyydillä perille asti. Kuopion satama sijaitsi Koljonniemen ja Tuhkaniemen alueella, jossa oli 1850-luvulla mylly ja viinanpolttimo. Oletettavasti niin Kasurilan kuin Hakkaralankin kylillä oli kirkkoveneet käytössä. Kasurilan miesten vene saapui Tuhkaniemeen (Kuopion satamaan) noin seitsemän aikaan aamulla.

Kun oikeutta istuttiin seuraavan kerran 14.7. ja 22.7. tilanne oli muuttunut. Adam Toivasen ruumis oli löytynyt järvestä 22.6. läheltä paikkaa, jossa hänet oli viimeksi nähty elossa. Heinäkuussa oikeudella siis käytettävissään ruumiinavauspöytäkirja. Kaupunginlääkäri Axel Erik Åkesson ei löytänyt vainajasta merkkejä väkivallasta, mutta Hakkaraisia vastaan esitettiin oikeudenkäynnin aikana raskaita todisteita.

Ilmaantui jopa todistajaa, joka kertoi nähneensä kolme miestä rannassa tilanteessa, jossa yhtä maassa maannutta miestä olisi lyöty. Silminnäkijä Pekka Koistinen oli kuitenkin 8-vuotias lapsi, joten häntä kuultiin oikeudessa, mutta valaa hän ei voinut vannoa valaa.

Rannassa oli myös miesjoukko, jotka olivat lastaamassa Iris-nimistä viljalotjaa. Heidänkin havaintonsa olivat ristiriitaisia, jonkinlaisia riitelyn ja avunhuudon havaintoja esitettiin, mutta ei mitään tarkkoja tietoja. Yksi todistaja oli kiinnittänyt huomioita humalaisten toikkarointiin satamalaiturilla. Se oli näyttänyt vaaralliselta ja hän oli kehottanut hiukan selvempää Adam Hakkaraista katsomaan ystäviensä perään. Adam Hakkarainen oli luvannutkin niin tehdä.

Adam Toivanen ja Gustaf Adolf Hakkarainen tapasivat toisiaan päivän aikaan kaupungilla. Murhenäytelmä sai alkunsa Moldakoffin leipäkojulla, jossa Gustaf Hakkarainen ehdotti paikalla olleille vietettäväksi hänen nimipäiväjuhliaan. Tätä ehdotusta oli kuulemassa myös Adam Hakkarainen ja Elias Laitinen. Adam Toivanen oli aiemmin hakenut kruununmakasiinista velaksi kylvöohraa, velkakirjaa todistivat Elias Laitinen ja Gustaf Hakkarainen. Laitinen oli Kasurilan kylän isäntiä.

Adam Toivanen oli heti innokkaasti mukana aatteessa ja toverukset menivät Bomanin tavara-aitalle ostamaan viinaa. Molemmat ostivat puoli korttelia rommia. Yksi kortteli on yli 3 litraa, joten annos oli reilu. Tämän jälkeen Hakkaraiset ja Toivanen kävelivät Koljonniemelle nauttimaan ilta-auringosta ja juomista. Miehet olivat olleet todistajien mukaan koko päivän selvin päin. Lisäksi minkäänlaista riitaa tai epäsopua Hakkaraisten ja Toivasen välillä ollut päivän aikana havaittu.

Talonpojilla oli viinankeitto-oikeus, mutta piinaa sai valmistaa neljä kuukautta vuoden alusta ja syyskuusta alkaen vuoden loppuun. Voi olla, että omat viinat oli jo kesäkuun alussa juotu, eikä uutta saanut polttaa. Olisiko rommi tehnyt tepposet miehille, sillä sanotaan, ettei kotipolttoinen ollut niin vahvaa kuin ammattilaisten valmistama viina?

Todistajien mukaan viimeiset kerrat, jolloin rannassa nähtiin kolme miestä elossa oli noin klo 11-12 aikaan yöllä. Myöhään yöllä oli liikkeellä Ingeborg Huuskonen, joka oli pessyt pyykkiä Koljonniemen vanhalla pesutuvalla. Hän kertoi kuulleensa rannassa huudettavan: ”Kiireesti tänne!” Todistaja ei kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi huudon selittänyt. Johan Vepsäläinen oli liikkunut Tuhkaniemessä ja Koljonniemellä yöllä kolmen aikaan. Hän oli nähnyt jonkun nukkuvan peitettynä makasiinien välissä.

Kuopion satama. Ylhäällä oli Maljalahti, ensimmäinen niemi
Tuhkaniemi ja siitä alempana Koljonniemi. 1838.

Seuraavan kerran oikeutta istuttiin 10. elokuuta. Hakkaraisia vastaan esitettiin vielä edellistäkin kovempia todisteita. Katariina Räsänen kertoi olleensa menossa lauantai-iltana raatimies J.G. Rosénin taloon lähellä Koljonniemeä. Hän oli kuullut huudon. ”Ota rahat, mutta älä lyö!” Hän tunnisti oikeudessa rannassa olleet miehet Gustaf ja Adam Hakkaraiseksi. Myös Kasurilan kylässä kihisi ja kiehui murhasoppa. Oli löytynyt verinen nenäliina Gustaf Hakkaraisen pyykistä ja koko kylä laski Hakkaraisten rahankäyttöä kesän ajalta. Eikö hänellä ollutkin liikaa rahaa? Vaikuttaa siltä, että ainakin osa kyläläisistäkin oli kääntynyt Hakkaraisia vastaan.

Gustaf Hakkarainen oli jonkinlainen käräjämaakari, mutta asiat olivat tavallisia velkomusjuttuja, perintöriitoja. Voi kuitenkin sanoa, että hän oli keskimääräistä hanakampi hoitamaan asioita käräjien kautta. Vuosien varrella oli torppari Erkki Huuskosen kanssa ollut Honkamäen torpan hoidosta erimielisyyttä, talollinen Taavetti Savolaisen kanssa kovin tyhjänpäiväinen riita kasken joutopuista, jotka hän itse oli luvannut Savolaisen kerätä talteen. Äitipuolen, Reetta Kristiina Kinnusen syytinki oli jäänyt huonolle hoidolle.

Gustaf Hakkaraisen maineelle ikävin oli marraskuussa 1856 tapahtunut veljenpojan pahoinpitely. Asiaa käsiteltiin käräjillä keväällä 1857. Gustaf oli humalassa lyönyt Wilhelm Hakkaraista ilman ennakkovaroitusta suoraan naamaan, niin että veljenpoika oli mennyt tajuttomaksi. Gustaf ei tullut käräjille, joten asia oli kesken, kun alkoi oikeudenkäynnit Adam Toivasen katoamisesta. Epäilemättä Gustaf Hakkaraisella oli kylässä vihamiehiäkin. Hänen veljensä Adam ei esiinny tuomiokirjoissa ollenkaan.

Kuopion satama 1800-luvun loppupuolella.
Museovirasto.

Syyskuun istunnossa veljekset vangittiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan.

Käräjäoikeus piti avunhuutoja, riidan ääniä ja kahden epävarman silminnäkijän todistusta riittävä. Oikeus tuomitsi molemmat syytetyt kuolemaan. He olivat käräjäoikeuden mukaan aiheuttaneet Toivasen kuoleman rannassa ja laiturilla. Toivaselta ei löytynyt hänen punaista kukkaroaan ja rahoja, jolloin teon selityksenä oli ryöstö. Kuolemantuomioon kirjoitettiin komeasti, että kaulat katkaistaan, mutta Suomessa ei enää vuoden 1826 jälkeen oltu pantu toimeen kuolemantuomioita. Ne muutettiin karkotukseksi Siperiaan tai elinkautiseksi pakkotyöksi Suomessa.

Kaikki alioikeuksien vakavien rikosten asiat lähetettiin vielä hovioikeuksiin vahvistettaviksi. Tämä oikeusjuttu käsiteltiin Viipurin hovioikeudessa 20.11.1857. Hovioikeus piti Katariina Räsäsen todistusta epäluotettavana, eikä ottanut sitä huomioon. Lisäksi hovioikeus korosti ruumiinavauksen tehneen lääkärin lausuntoa, jossa ruumiissa ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä. Hovioikeus vapautti Hakkaraisen veljekset ryöstömurhasyytteestä.

Adam Toivaselta jäi lapset Adam (s.1844), Erik Johan (s.1850) ja Henrik (s.1851) sekä leski Eva Sofia. Hän oli Adamin toinen vaimo. Gustaf Adolf Hakkarainen kuoli 23.3.1860. Hänen vaimonsa Loviisa Ruuskanen muutti Nilsiään 19.7.1860. Hänelle jäi neljä alle 10-vuotiasta lasta hoidettavaksi, Karoliina (1853), Aaro (1855), Lovisa (1858) ja Paul (1859).

 

Lähteet:

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1857 22.6. 13.6. 22.7. 10.8. 14.9. 24.10. Ca:40 JMA

Viipurin hovioikeuden arkisto Dbc:21 Alistettujen asioiden päätöstaltiot (1857-1857)

 

 

 

 

 

 

 

Isojaon jälkimaininkeja Kolmisopen Syrjänjoella, isännät eri mieltä rajoista

 

Eero Järnefelt, Niitty ja aita, 1882. 
Niityt jouduttiin usein aitaamaan, sillä karja laidunsi
vapaana. 

Vanhan maatalouden kipeä piste Pohjois-Savossa oli rehun puute. Karja nälkiintyi talvisin niin, että sanotaan lehmiä kannetun ulos navetasta huhtikuun lopulla järsimään pälvipaikoilta jotakin heinätuppoja pahimpaan nälkään. 

Heinät koottiin pääasiassa luonnonniityiltä järvien, jokien ja soiden kosteikoilta. Niittyjä toki raivattiin ja pidettiin eri keinoin avonaisina, mutta usein ne olivat luonnontilaisia. Heinää kerättiin joka puolelta, ennen isojakoa talojen niityt olivat pirstaleisina, hyvinkin pieninä aloina pitkin kylän maita. Eipä siis ole ihme, että vielä isojaon jälkeenkin saattoi niittyoikeuksista tulla riitaa. 

Karttalehti Kasurilan pohjoisen jakokunnan maista 1795.
Syrjänjoki kiemurtelee Syrjänjärveen. Nykyisin puhutaan
Syrjänpurosta ja Syrjänlammesta.

Isojaossa kylän maihin vedettiin viivasuorat rajat, pyykkikivet merkittiin ja maariitojen olisi pitänyt siihen loppua. Kuitenkin nykyisen Kolmisopen kylällä uhkailivat isännät jo huhujen mukaan väkivallalla ja ampumisella kesällä 1811 luvattoman niittyheinän korjuun vuoksi.

Hannu Jääskeläinen Hamulan kylältä oli haastanut Kasurilan Ruuskaset, Matin ja Aatun käräjille, koska he olivat hänen mielestään laittomasti korjanneet 15 heinäkuormaa Hannun omistamalta niityltä Syrjänjoen rantamilta. Ruuskaset taas olivat eri mieltä ja katsoivat niityn kuuluvan Kasurila 7 eli Paavolan käyttöön. Jääskeläinen oli ostanut Kasurila 5 Marttilan, jonka maita riidanalainen niitty oli.

Syrjänjoen rantamilla Kolmisopella oli laajoja niittyalueita, joita oli jaettu Kasurilan pohjoisen 1795 isojakokartan mukaan kolmelle talolle, Toivasten Toivalalle, Knuutisten Pertttulalle ja Ruuskasten Ruuskalalle. Todistaja Johan Heikkinen kertoi, että kyseinen niitty on Jääskeläisen puolella. Ruuskasten isäpuoli Yrjö Kääriäinen oli raivannut Ruuskasten suota ja samassa yhteydessä ottanut vähitellen käyttöön Jääskeläisen niittyä. Ilmeisesti Marttilan tilan hoidossa oli ollut leväperäisyyttä, joka oli houkutellut suurpiirteisyyteen rajalla.Kääriäinen mainitaan Ruuskasten torpparina. Toinenkin todistaja Iivari Knuutinen kertoi yhtäpitävästi maanomistusoloista.

Tilat A, F ja H eli Toivala, Perttula ja Ruuskala saivatkukin
oman kaistaleensa Syrjänjoen niittyä, mutta rajoista oli riitaa.
Kartta Anders Rostedt 1795.

Kun Hannu Jääskeläisellä läänin maamittauskonttorilta Israel Caloniuksen todistus, jossa maiden kuuluminen Kasurila Marttilan maihin tuli selväksi, joutuivat Ruuskaset maksumieheksi. Heidän tuli korvata heinänä tai rahana Jääskeläisen heinät sekä maksaa huomattava sakko, 20 riikintaalari tai 10 hopearuplaa. Mikäli sakkoa ei kyettäisi maksamaan, joutuisivat Ruuskaset suorittamaan 14 vuorokautta vankeutta.

Osoituksena riidan tulisuudesta kertokoon, että samoilla käräjillä piti käsitellä ampumisella uhkailua, jota Hannu Jääskeläinen sanoi kuulleensa. Ilmeisesti osapuolet olivat harkinneet asioita uudelleen, sillä tämä oikeusjuttu raukesi.

Kotikylälläni Pöljällä on Riitaniitty, joissakin kartoissa se on Pitkäniitty. Niityt olivat viljelyn ja luonnosta keräilyn rajamaastossa, joka saattoi tehdä rajat liukuviksi ihmisten mielissä. Alussa mainitsemani rehun puute oli tietysti se suurin syy laittomuuksiin. Peltoviljelyssä tarvittiin lehmän lantaa, jota ei saatu, jos karjat olivat kovin pieniä ja nälkiintyneitä.

Hannu Paavonpoika Jääskeläinen (2.2.1769-23.4.1839), puoliso Reetta Laitinen  (20.5.1790-18.5.1852), Matti Ruuskanen s. 1776, Aatu Ruuskanen s.1779.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1912-1812 KO a:16, s.428-429  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/?#/documents/851191/pages/428

Arvo M. Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle,

 

 

Rengin elämää 1800-luvun alkupuolella Savossa

 

Eero Järnefelt, Isäntä ja rengit, 1893.

Pyylahden isäntä Kasurilasta, Aaro Kejonen syytti toukokuussa 1848 Kuopion pitäjän käräjillä renkiään karkaamisesta. Pekka Jaakonpoika Hakkarainen oli ottanut Kejoselle pestin 1. päivä marraskuuta 1847. Palkaksi sovittiin 12 hopearuplaa. Pesti sovittiin aina vuodeksi kerrallaan.

Hakkarainen oli syntynyt vuonna 1803 viereisellä Hakkaralan kylällä ja hän oli lapseton leskimies.[1] Pekka oli solminut avioliiton vuonna 1826. Hänen puolisonsa Anna Pursiainen oli huomattavan iäkäs verrattuna Pekkaan. Anna oli syntynyt 1768, joten puolisoilla oli ikäeroa 31 vuotta. Anna Pursiainen oli kuollut 4.2.1844.[2]

Hakkarainen oli lupia kyselemättä häipynyt palveluspaikastaan huhtikuun 26. päivänä 1848. Hän oli saanut etukäteen viisi ruplaa palkkaa pestinsä aikana. Isäntä Kejonen epäili Hakkaraista myös hopeisen ruokalusikan katoamisesta, mutta hän ei voinut varmaksi asiaa väittää.

Pestistään pois lähteneitä piikoja ja renkejä oli niin paljon, ettei heitä lähdetty erikseen etsimään. Hakkarainen jäi kuitenkin Onkivedellä Iisalmen pitäjässä kiinni varkaudesta. Hän oli tehnyt murron ja varkauden Yrjö Miettisen tilalla. Hakkarainen tuotiin Kuopion käräjille suoraan lääninvankilasta. Papinkirjan mukaan Pekka Hakkarainen oli elänyt tähän asti nuhteettomasti.

Suomessa oli vielä 1800-luvun alkupuolella melkoinen joukko ihmisiä, jotka kulkivat etsimässä töitä ilman muuttokirjoja tai viranomaisten kontrollia. Mikäli asukkaat eivät ajautuneet hankauksiin kulkijoiden kanssa, viranomaisille heistä ei huudeltu. Tilapäinen työvoima oli usein tarpeen. Sitten oli vielä suppea, isompaan tai pienenpään laittomuuteen taipuvainen ryhmä, varsinaiset irtolaiset. Pekka Hakkarainen oli nyt vanhuuden päivien lähestyessä ”saavuttanut” tämän aseman.

Hän oli pyörinyt maantieteellisesti hyvin pienellä alueella, välillä loisena ja sittemmin renkinä. Hänen isänsä oli Jaakko Pekanpoika Hakkarainen tilalta Hakkarala 6. Hakkaraiset asuttivat vanhoja Hakkarralan Panninniemen maita, joskin suvun maaomaisuus oli hiipumassa 1800-luvun puolivälissä.

Irtaimen työväestön asema oli heikentynyt 1800-luvulle tultaessa. Isojako oli vienyt sivuansiomahdollisuudet, kun jakamattomien kylämetsien käyttö loppui muilta kuin tilallisilta ja torppareilta. Suomen sodan, katovuosien, korkean verotuksen ja sairastavuuden myötä tilallisetkin ajautuivat velkoihin, eikä kaikille pojillekaan ollut enää jakaa maata oman elämän pohjaksi. Oli paljon väkeä, joka oli joutunut ylikäymättömään köyhyyteen. Heitä tuomittiin irtolaisena vankilaan ja työlaitoksiin, vaikka he eivät olisi tehneet mitään muuta rikosta kuin kuljeskelu. Lisäksi irtolaisina kohdeltiin yhteiskunnan ulkopuolelle jäänneitä romaneja ja ammattirikollisia.[3]

Käräjillä Aaro Kejonen sanoi, ettei hän halua ottaa karkulaista takaisin palvelukseen. Oikeus määräsi Hakkaraisen palauttamaan saamansa palkan sekä maksamaan Kejosen oikeudenkäyntikulut. Hakkarainen tuomittiin puolen vuoden työpalvelukseen, jolla piti korvata 6 hopearuplan työpanos. Hänet vapautettiin vankilasta, joten hän ei joutunut työlaitokseen. Oikeus määritteli hänet irtolaiseksi.[4] Hakkarainen näkyy kuitenkin normaalisti Hakkaralan kylän rippikirjoissa renkinä 1850-luvulla, joten hänen irtolaisuutensa katkesi nopeasti.

Rengin vuosipalkkaa voi verrata Maamiehen ystävässä julkaistuihin Kuopion tammimarkkinoiden hintoihin 1848. Siellä tynnyri ruista (146 litraa) maksoi 14 ruplaa, ohraa 12 ruplaa, kaura 71/2 ruplaa, nelikko (31 litraa) suolakalaa taimenesta 6 ruplaa ja lohesta 5 ruplaa.[5]

Renki sai talosta asunnon ja ruuan, joskus sopimukseen kuului myös vaatetavaraa. Piian palkka oli yleensä puolet rengin palkasta. Työvuoteen kuului yksi vapaaviikko marraskuun alussa.

Käräjäoikeuden asiakirjoista löytyy varsin helposti palkkariitoja. Vuoden 1831 syyskäräjillä renki Kustaa Hartikainen ja talollinen Kustaa Koponen Lamperilan kylästä puivat palkkaa ja irtisanomista.  Kustaa Hartikainen vaati palkkojaan Kustaa Koposelta. Lisäksi Koponen oli irtisanonut rengin kesken vuosipestin.

Koponen kertoi palkanneensa Hartikaisen koko vuodeksi, mutta renki oli ollut määräilevä, tottelematon ja laiska. Lisäksi hän oli ollut toistuvasti humalassa, niin ettei ollut pystynyt töihin. Hartikainen kiisti väitteet. Isännän todistajat kertoivat Hartilaisen juopotteluista yhtäpitävästi. Niinpä Kustaa Hartikainen hävisi juttunsa, sai jouluna juovuksissa esiintymisestä sakot ja joutui maksamaan isäntänsä oikeuskulut.[6] Sakon pystyi kuittaamaan kahdeksan päivän vankeudella. Kuopion vankila olikin pullollaan sakkovankeja, sillä raha oli tiukassa.

Toisinkin saattoi käydä. Karttulan Hakulilassa renki Herman Fröberg vaati isäntäänsä maksamaan puuttuvat palkkansa. Isäntä Pekka Venäläinen väitti, että renki oli työskennellyt niin huonosti, ettei hän maksa sovittua palkka. Oikeus ei kuitenkaan hyväksynyt isännän puheita, vaan määräsi hänet heti maksamaan puuttuva 5 riikintaalaria 20 killinkiä Fröbergille.[7]

Palkka maksettiin pääsääntöisesti jälkikäteen, mutta useissa jutuissa tuli esille, että ”förskottikaan” ei ollut tuntematon asia. Ainakin yksi sukulainen koetti saada isännältä edesmenneen veljensä renginpalkkaa, joka oli jäänyt kuolemantapauksen vuoksi saamatta. Isäntä ei tarvinnut maksaa, sillä hän pystyi osoittamaan työntekijän olleen käytännössä työkyvytön.

 

Pekka Halonen, Niittomiehet, 1891.

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1848-48, KO a:28, s. 1385, Kuopion maaseurakunnan RK 1844-1853, Kasurila, s. 123

[2] Kuopion maaseurakunta RK 1844-1853, Hakkarala 13, s. 107, Kuopion maaseurakunta vihityt 1813-1834, AP I Eb:6, s.524

[3] Nygård, Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa

[4] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1848-1850 AP Ba:17

[5] Maamiehen Ystävä 22.1.1848

[6] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831, KO a:11, s. 263

[7] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1820-1820, KO a:28, s.74

Matin ja Siljan tarina – elämänkamppailua 1800-luvun Kasurilassa

 

Aidan tekoa ja kaskeamista. Magnus von Wright.
Museovirsto.

Jokaiselle sukututkijalle ovat tuttuja kirkon asiakirjat, joista voi seurata ihmisten elämänkulkua syntymästä kuolemaan. Niistä avautuu riskien maailma, joka on nyky-Suomessa eläville ihmisille hyvin vieras. Olemme eläneet toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, jolloin terveys ja turvallisuus ovat edistyneet valtavasti.

Korona muistutti karusti, että tappavien kulkutautien aika ei ole ohi. Samaan aikaan sota on hiipinyt ihan kotinurkille asti, joten kriisien ja riskien maailma on taas tullut todeksi. Turvaverkot ja varautuminen, väestön kriisinkestävyys ovat tulleet takaisin julkiseen keskusteluun. Jonkinlaista perspektiiviä riskien maailmaan ilman valtion tai kunnan luomia turvaverkkoja saa, jos tarkastelee suomalaisten elämää 1800-luvun maaseudulla.

Savolainen talvivaatteissa. 1828.
Museovirasto

Matti Matinpoika Kasurinen (1774-1827) ja Silja Paavontytär Kasurinen (1780-1849) menivät naimisiin 25.5.1801. Molemmat olivat syntyneet Kuopion pitäjässä, Kasurilan kylässä. Molemmat olivat talollisen lapsia. Perheen ensimmäinen lapsi Silja Maria syntyi 18.6.1801. Tyttö selvisi synnytyksen ja pienokaisiän riskeistä ja jäi eloon.

Matti Matinpoika Kasurinen merkitään kirkonkirjoissa talonpojaksi, hänellä oli osuus Kasurilan talosta N:ro 5. Isojako toimitettiin vuosisadan vaihteessa Kasurilassakin, mutta vanhat talonumerot ja elämä taloissa säilyi pitkään entisellään.

Perheen seuraava lapsi syntyi 27.3.1803, mutta hän sairastui syyskesästä isorokkoon ja kuoli. Sen sijaan Anna-Liisa, joka syntyi kaksi vuotta myöhemmin, jäi elämään. Tästä eteenpäin vuosina 1808-1816 perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista yksikään ei elänyt aikuisuuteen. Isorokko, turvotustauti (pöhö) ja kuume mainitaan kuolinsyinä.

Silja synnytti kolmoset 1.1.1814, heistä vain Jaakko eli 3-vuotiaaksi. Pekka ja Ulriikka kuolivat kastettuna, mutta pian syntymän jälkeen. Eikä ihme, sillä monikkoraskaus on nykyisinkin riski, jota huolella tarkkaillaan ennen synnytystä. Kalle Juho hukkui 11-vuotiaana. Matti Rietrikin sanotaan kuolleen pöhöön 8-vuotiaana. Tämä voi olla myös ns. turvotustautia, joka tarkoittaa nälkiintymistä. Lapselta on puuttunut riittävä proteiini ravinnosta. Talollistenkin toimeentulo oli ajoittain todella niukkaa. Juho Kusti kuoli huhtikuussa 1808 isorokkoon, joka levisi liikkuvien sotajoukkojen mukana vuoden 1808 sodassa. Kasurilan kyläkin oli toistuvasti niin venäläisten kuin ruotsalaistenkin joukkojen tallattavana ja majoitusalueena.

Syntymä oli ensimmäinen suuri riski, jonka ihminen kohtasi. Synnytys ja sen jälkeinen toipuminen oli myös äidille usein kohtalokas. Silja Kasurinen oli vahva nainen, sillä hän synnytti vuosina 1816-1824 vielä viisi lasta. Heistä elolle sinnittelivät Pekka s.1818, Jooseppi s. 1822 ja Eeva Stina s. 1824. Kaiken kaikkiaan perheeseen syntyi neljätoista lasta, joista vain viisi eli aikuisuuteen saakka.

Matti Kasurinen kuoli kuumeeseen 25.5.1827. Hän oli tuolloin 52-vuotias. Siljalle jäi hoidettavaksi kolme pientä lasta. Perhe asui edelleen Kasurilassa suvun talossa. Nyt talon numero oli 12, Jysänkoski, vanhalla numerolla tila Kasurila 5.

Kaksi naista. Magnus von Wright, 1857.
Museovirasto

Leskien selviytymisstrategia oli usein uusi avioliitto. Silja ei mennyt nopeasti uusiin naimisiin, mutta vuonna 1834 hän avioitui Taavetti Rautiaisen (s.1786) kanssa, hän oli itsellinen leskimies. Avioliitto ei ollut sopuisa, sillä kirkonkirjoissa Rautiaisen kohdalla on maininta, että häntä on varoitettu epäsovusta ja riitaisuudesta. Silja Kasurinen kuoli hermokuumeeseen 9.3.1849.

Sairastavuudessa oli selkeitä ylikuolleisuuden piikkejä Suomen sodan aikaan, 1830-luvun alussa ja vuosien 1866-68 nälkävuosina. On kuitenkin muistettava, että yksittäiset alueelliset tautiryöpsähdykset olivat jatkuva riesa. Ennen antibiootteja ja rokotuksia influenssa ja rokot tappoivat väestöä. Kansa puhui ”nälkäkuumeesta”. Oli huomattu, että katovuosina riittämättömän ravinnon heikentämät ihmiset kuolivat erilaisiin kuumetauteihin.

Tämän tarinan loppuun sopii vielä mainita, että Siljan ja Matin pojat, Pekka ja Jooseppi kuolivat molemmat nälkävuonna 1866. Jooseppi oli 44- ja Pekka 48-vuotias.

Lähteenä sukututkimusohjelma Geni, jossa tämä perhe oli tutkittu. Lisäksi käytin Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjoja.

Luettelo viinanpolttoon oikeutetuista kotitalouksista Pöljällä 1808

 

Viinapannu. Yläosassa on hattu, johon höyrystynyt viina
kohosi ja mistä tislattu viina valui piippuja pitkin 
erilliseen astiaan.
Museovirasto

Talonpojat saivat polttaa viinaa vuoteen 1866 saakka omaan käyttöön ja myyntiinkin. Viinan valmistaminen ei kuitenkaan ollut koskaan aivan vapaata. Ensinnäkin tuo rajoitus, että maaseudulla sitä sai valmistaa vain maata omistavat talonpojat. Lisäksi viinapannun koko määräytyi tilan manttaalien mukaan. Isommat tilat saivat polttaa viinaa enemmän, pienemmät vähemmän.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut pannun haltuunsa.

Tilan omistaja Carl Wenell kertoi oikeudessa, että hänen äitinsä Kristiina Väänänen oli omistanut Haapalahden tilan Kevolla ja Talvisalon tilan Ryönässä. Heillä oli ollut vuodesta 1842 kuvernööriltä saatu lupa yhdistää näiden tilojen viinankeitto-oikeudet. Tämän vuoksi Kristiina Väänänen oli valmistuttanut 45 kannun pannun. Sen olivat hyväksyneet ja leimanneet kruununvouti Carl Winter ja kruununnimismies Daniel Grönberg. Pannu palautettiin Wenellille, koska manttaalit riittivät isompaan pannuun.

Yksi kannu oli noin 2,5 litraa. Eli talojen polttamat viinamäärät olivat varsin suuria. On kuitenkin sanottu, ettei kotipolttoisen alkoholiprosentti ollut kovin korkea.

Vuonna 1808 viinaveroa maksoivat Pöljällä seuraavat talolliset:

Samuel Paldanius, Antti Knuutinpoika Väänänen, Lauri Väänänen, Aaro Miettinen, Matti Miettinen, Aatu Heikinpoika Miettinen, Påhl Miettinen, Aatu Miettinen, Matti Ristonpoika Kejonen, Jaakko Kejonen, Aatu Kejonen, Fredrik Miettinen, Ivar Toivanen, Antti Toivanen, Johan Toivanen, Taavetti Savolainen, Ivar Pekanpoika Savolainen, Ivar Ivarinpoika Savolainen ja Pekka Miettinen.

Isommissa taloissa oli valmistettu erillinen keittiö viinankeittoon ja oikeusjuttujen perusteella taidon hallitsivat naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Viina oli tärkeä osa taloutta, se oli aina käypää valuuttaa vaihtokaupassa. Usein syytinkisopimuksissakin mainittiin vuosittainen viina-annos, se lienee usein ollut jonkinlainen arvonmitta ei niinkään aidosti vuodessa saatu viina. Aikalaiset kokivat viinan terveellisenä ja erittäin tarpeellisena juomana.

Viinalla juhlistettiin pyhiä, sadonkorjuujuhlia ja hautajaisia. Mitään päivittäin tissuttelijoita 1800-luvun alkupuolen ihmiset eivät olleet. Viina oli arvokasta ja siksi useimmat nauttivat sitä harvoin. Lisäksi laki kielsi juopuneena esiintymisen, siitä sai kiinni jäätyään rapsakat sakot.

Talolliset joutuivat käräjille liian suurista pannuista, pannun luovuttamisesta muille ja sopimattomaan aikaan poltetusta viinasta (sunnuntaina ei saanut polttaa viinaa!). Viinaan liittyviä oikeusjuttuja on paljon, joten sääntöjä ei täysin noudatettu, mutta samalla se kertoo siitä, että viranomaiset todella pyrkivät valvomaan polton.

Lähteenä Savon ja Karjalan läänintili 1808-1809, Förtekning över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare uti Öfre Savolax Häräd, s. 559