Nuoren tytön kunnia - veli puolustamassa 13-vuotiaan Anna Kejottaren mainetta

 

Pöljän kotiseutumuseon aittoja. Kuva Aira Roivainen.

Talon isäntä Risto Kejonen Pöljältä haastoi 1761 renki Lauri Haataisen samalta kylältä käräjille, koska Haatainen oli väittänyt maanneensa Riston 13-vuotiaan Anna-sisaren. Anna Kejonen kiisti lihallista yhteyttä Haataisen ja hänen välillä olleen, joten Risto Kejonen vaati käräjillä Haataista perumaan puheensa. Tällaiset puheet olivat nuoren tytön maineelle ja tulevaisuudelle hyvin vaarallisia.

Ensimmäisessä istunnossa Anna Kejonen ei ollut paikalla, joten Haataisen väitteet jäivät ilmaan. Renki Matti Kasurinen Kasurilasta todisti kylläkin Laurin puhuneen suhteestaan Annaan, kun he olivat kävelleet Pöljätä Kasurilaan. Kun vielä todistajat, talonpoika Jaakko Miettinen Pöljältä ja torppari Juho Ruuskanen Kasurilasta eivät olleet tulleet paikalle, juttua piti siirtää.

Seuraavilla käräjillä Risto väitti edelleen, että oli ollut Annan kanssa yhdessä edellisenä syksynä, yhden kerran saunassa ja toisen kerran pirtissä. Anna Kejonen oli nyt itse paikalla ja kiisti asian. Todistamaan oli ensiksikin kutsuttu talollinen Jaakko Miettinen, torpparin vaimo Karin Toivatar ja torppari Jaakko Martikainen, kaikki samalta Pöljän kylältä. Jaakko Miettinen tuli jäävätyksi, sillä hän oli kantajan sukulainen ja Karin Toivatar taas oli ollut syytettynä heinävarkaudesta, joten hänkään ei päässyt todistamaan. 

Jaakko Martikainen kertoi nähneensä, että kerran eräänä syksyiltana Haatainen oli mennyt pirttiin, jossa Anna nukkui yhdessä äitinsä, Maria Pekantytär Eskelisen kanssa. Vaikka Jaakko oli nähnyt Laurin menevän pirttiin, hän ei voinut vannoa Laurin maanneen Annan kanssa. 

Pöljän kotiseutumuseon savusauna. Kuva Aira Roivainen.

Risto Kejonen oli kutsunut Annan mainetta puhdistamaan Pöljän puustellin isännän, Lars Orbinskin, talonpoika Lauri Rautiaisen Käärmelahdesta ja talollisen pojan Risto Skopan Niuvanniemestä. Kävi ilmi, että Haatainen oli puhunut sivu suunsa käräjäsalin porstuassa. Orbinski kertoi Haataisen luvanneen perua syytöksensä, jos Risto antaisi Annan hänelle puolisoksi. Kun vielä Rautiainen ja Skopa olivat kuulleet samat puheet, Haataisen väitteet joutuivat uuteen valoon. Hän näytti kiristivän Ristoa taipumaan avioaikeisiinsa. 

Oikeus katsoi Haataisen puhuneen palturia. Hänelle tuomittiin 12 paria (kolme lyöntiä pari) raippoja, pyytämään julkisesti anteeksi oikeudessa, maksamaan Anna Kejosen oikeuskulut ja vahingonkorvauksia 16 riikintaalaria. Tuomiota voi pitää varsin ankarana. 36 raipanlyöntiä tuntuu kovapintaisessakin selkänahassa ja sakoissa oli renkipojaella maksamista. Rengin vuosipalkka jäi alle 10 riikintaalarin. Anna Kejosen maine oli näin virallisesti puhdistettu. 

Nykylukijaa hämmentää se, ettei Annan ikä noussut käräjäsalissa erityisesti esille, hän joutui itse puolustamaan itseään käräjäsalissä. Avioliittopuheetkin olivat erikoisia, sillä lailliseen avioliittoon piti naisen olla vähintään 15-vuotias ja ripillä käynyt. 

Anna Kejonen meni naimisiin 1782 talollisenpoika Tuomas Jääskeläisen kanssa. He elivät Käärmelahdessa. Anna jäi leskeksi nuorena, silla Tuomas Jääskeläinen kuoli vain 35-vuotiaana. Anna meni uudestaan naimisiin Sakari Savolaisen kanssa 1789. Tämänkin perheen tarina kertoo 1700-luvun ihmisten elämän epävarmuudesta, silla Anna Kejonen kuoli 31-vuotiaana 1790. Mutta hän ehti synnyttää Tuomaksen kanssa kolme lasta, joista suku jatkui Jääskeläisinä, Venäläisinä ja Järveläisinä.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773, KO a:79, tiedosto 901

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773 KO a:63, tiedosto 954

Wirilander, savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Penkkiriita juhannuskirkossa 1768

 

Pyhämaan uhrikirkon penkit. Soile Tirilä.
Museovirasto

Entisinä aikoina kirkko vaati, että joka sunnuntai olisi käytävä kirkossa. Tämä ei toteutunut kuin harvojen kohdalla, sillä matkat olivat pitkiä, säät ja kulkuväylät haasteellisia. Mutta epäilemättä kirkkomatka oli ainakin ripiltä päässeille aina mieleinen. Silloin irrottiin arjesta, päästiin tapaamaan tuttuja ja sukulaisia, tasainen arjen aherrus taukosi. 

Juhannuksena 1768 olivat Pöljän isännät Ivar Savolainen ja Olli (Olof) Toivanen lähteneet Kuopioon kirkkoon. Kirkko oli ollut varsin täynnä,  Ivar Savolainen oli onnistunut saamaan istumapaikan. Kun Olli Toivanen tuli paikalle, hän alkoi räyhäkkäästi komentaa penkillä jo istuvaa renki Matti Peltosta antamaan hänelle tilaa. Matti oli kotoisin Ryönän kylältä. “Tämä on pöljäläisten penkki ja minä vanhempana miehenä istun tähän!”, sanoi Olli. Peltonen vastusteli, mutta antoi periksi. 

Todistajat kertoivat molempien miesten olleen juopuneita, kirkkoväki oli kiinnittänyt mellakkaan huomiota. Oman penkin puolustamisessa saattoi olla myös isäntien pullistelua julkisella paikalla, kun renki ei ollut heille riittävän nöyrä. Isännillä oli vielä 1700-luvulla kuritusvaltaa, joka saattoi joskus läikkyä yli. 

Paikalla olleiden todistajien kuulemisen jälkeenkin jäi epäselväksi, olivatko miehet lyöneet toisiaan kirkossa, vai lähinnä mekastaneet ja tönineet. Kun lisäksi osa todistajista oli jäänyt tulematta paikalle, asiaa siirrettiin johonkin seuraaviin käräjiin. Pelkastä juopumuksesta oli varmasti tulossa tuomio, mutta tappelu jäi vielä todistamatta. 

Kirkkomatkoihin kuului varsin yleisesti viinan nauttiminen, kenellä sitä oli. Talolliset saivat itse valmistaa viinaa tarpeisiinsa. Kun matkalla oli jo nautittu “ehtoollista”, niin meno saattoi joskus olla kirkossa levotonta.

Pääsiäisenä 1763 lauantaipäivänä seurakuntalaiset tappelivat Kuopion kirkon pihamaalla. Isäntä Pe Kasurinen Kasurilasta ja ruotusotilas Heikki (Hindrich) Puurunen Pöljältä olivat sanallisesti ottaneet yhteen kirkon pihamaalla. Silloin adjutantti Johan Arenius ja lukkari Thomas Starck olivat menneet rauhoittelemaan miehiä. Hr muistuttivat pääsiäisen ajasta ja, ettei ole ollenkaan sopivaa elämöidä tällaiseen aikaan. Adjutantti Arenius oli tavannut tappelijat reestä, jossa he kumpikin kiskoivat toisiaan tukasta. 

Tässä oikeus katsoi, että miehiä oli sakotettava, mutta tappelu ei sentään tapahtunut sunnuntaina eikä kirkon sisällä. Lisäksi kumpaankaan mieheen ei tullut näkyviä sinelmiä tai verivammoja, joten asia katsottiin lieväksi. Niinpä miehet saivat tuomion juopumuksesta, 5 riikintaalaria. Lisäksi Puuruselle oli tulossa lisärangaistus poissaolosta käräjiltä. Poissaolot olivat yksi varsin tehokas keino pakoilla tuomiota, sillä käräjiä oli harvakseltaan. Kuopion pitäjässä oli jo 1700-luvun alkuvuosikymmeniltä alkaen oma käräjätupa Kuopiossa.

 

Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Albert Edelfelt, 1887.
Herätysliikkeiden vaikutuksesta kirkkoretket raitistuivat
1800-luvulta alkaen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1769-1769. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:75, tiedosto 1022

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1764-1764, KO a:68, tiedosto 404

Wirilander, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Murhenäytelmä Pöljän myllyllä 1782

 

Pöljän mylly 2025. 

Pekka Savolainen tuli itsellismies Sven Styrin kanssa Pöljän myllylle iltapäivän hämärissä 5.2. 1782 jauhamaan viljaa. Pöljänjoessa oli kaksikin myllyä, puhuttiin ylämyllystä ja alamyllystä. Tullessaan alamyllylle Savolainen näki, että ylämyllyn ovi oli auki ja pihalla oli hevonen perässään reki. Savolainen meni avoimesta ovesta sisälle huhuilemaan, oliko siellä ketään. Kun kukaan ei vastannut, hän meni tutkimaan myllyn alakertaa. 

Siellä Savolaista kohtasi kaamea näky, sillä mies oli kiilautunut vesirattaan ja myllyn seinän väliin. Pakkautunut jää oli murskannut miehen rinnan. Mies oli ilmiselvästi kuollut. Lattialla oli rukkaset ja kirves. 

Vainajaa ei päässyt siirtämään ilman apuvoimia. Savolainen ja Styr ottivat hevosen ja lähtivät hakemaan apua. Paukalle heettiin Risto Kejonen, Iivari savolainen ja Pekka Launonen, kaikki lähellä asuvia Pöljän kylän miehiä. Yhdessä he saivat miehen, joka nyt tunnistettiin Gustaf Maliseksi, pois myllyn alta. Malinen oli Pöljän kylällä asuva mäkitupalainen ja entinen sotilas. 

Ala- ja ylämyllyn ideaaa kuvatkoon nämä
vesimyllyt Paanajärven Mäntykoskessa.
I.K.Inha 1905, Museovirasto.

Tiedämme Malisen kuoleman yksityiskohtia sen vuoksi, että Kuopion maaseurakunnan väliaikainen kirkkoherra Aron Molander ei suostunut hautaamaan vainajaa ilman tutkintaa. Vainajan ruhjeet olisivat voineet syntyä myös ihmisen tekosina. Niinpä Malisen ruumiin myllyn rattaista irrottaneet miehet kutsuttiin käräjille, jossa he kertoivat tapahtumista. 

Savijärven vesimyllyn iso vesiratas. Aarne Turunen 1958.
Museovirasto

Malinen oli ollut yksin myllyllä. Hän oli ilmeisesti lähtenyt kirveellä purkamaan hyyhdepatoa rännissä, joka toi veden vesirattaaseen. Jää esti veden tulon, eikä myllyä voinut siis käyttää. Kävi vain niin onnettomasti, että vesi purkautui sellaisella voimalla, ettei Malinen ehtinyt alta pois ja hän murskautui rattaan ja myllyn seinän väliin. Jää oli iskeytyi hänen rintaansa. Tutkinnassa ei tullut esille mitään riitoja Pekka Savolaisen ja Malisen välillä, joten oikeus katsoi tapahtuneen onnettomuudeksi.

Pöljän myllyt olivat ns. ratasmyllyjä, joissa vesi on mennyt myllyn ali. Myllyjen ylläpito ja huolto oli työlästä, joten niitä pidettiin yllä yhteisvoimin. Myllyjen käyttöikä oli varsin lyhyt, sillä kosteus lahotti puuta, talvi kevättulvat ja jäät rikkoivat rakennelmia, joita vesien ohjailu vaati. Kuvaavaa oli, että vuonna 1794 isojaon kyläkuvauksessa sanottiin, Pöljänkosken myllyn olevan pois käytöstä huonon kunnon vuoksi. Nimestään huolimatta Pöljän mylly ei ollut Pöljän kylän, vaan Kasurilan mailla ja Kasurilan isäntien hallinnoima. 

Gustaf Malinen oli naimisissa Margareta Jauhiaisen kanssa. Heidät oli vihitty 7.4.1765, jolloin molempien kotipaikaksi on merkitty Koivumäki. Pariskunnalla oli isän kuollessa 50-vuotiaana kotona viisi lasta: Anna (1769), Pekka (1774), Aatu (1775), Marketta (1779) ja Eeva Lovisa (1782).

Lapsista kaksi vanhinta sijoitettiin Aaro Hollenderin taloon Kuuslahteen. Ilmeisesti leski muutti Kasurilan kylälle.

 

Pöljänkoski 2025.

Pöljänmyllyä vuokrataan nykyisin yöpymiseen ja illanistujaisiin. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1782-1782, KO a:97, 295

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1776-1781 (AP_II I Aa:6) sivu 161, Pöliä 3

Kuopion maaseurakunta lastenkirja (1769-1785) (AP I Ab:2) sivu 549 Pöljä

Kuopio maaseurakunta kuolleet 1767-1802 (AP I Fa:5 sivu 182

Tuomisto, Jari, Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen - sukututkimus ja historiablogi:

https://tuomjari.wordpress.com/2016/05/21/harkinhierin-ja-jalka-myllyt/

Väino Holopaisen kotisivut, tieto Malisen sotilapalvelusta, https://rajapuro.net/

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Unohduksiin jäänyt paikallinen edelläkävijä- kirjakauppias Pietari Väänänen (1781-1846) Kehvon kylältä ja Kuopiosta

 

Kuopio 200 vuotta sitten. Jukka Pekka Räsänen 2025.

Milloin suomalaiset oppivat lukemaan? Uskonnontunneilla saatoimme oppia, että kirkko opetti 1600-luvulta alkaen kinkereillä ja lukkarinkouluissa rahvaan tutkimaan itse luterilaisen uskon perusoppeja, kuten Luther oli kehottanut. Tarkemmin asiaan perehtyessään joutuu siirtämään lukutaitoisuuden aikarajaa selvästi myöhemmäksi aina 1800-luvulle asti. Silloinkin kattavan ja aidon sisälukutaidon varmisti lopulta kansakoululaitos. 

Mutta lukutaidon ja uskonnon nimissä tehtiin lujasti töitä pitkään. Eräs kiinnostava paikallinen suurmies lukemisen ja kirjallisen kulttuurin edistäjänä Savossa oli Pietari Väänänen Kehvolta. Hän perusti Kuopioon 1819 uskonnollista kirjallisuutta myyvän kirjakaupan. Hanke oli rohkea ja omaperäinen, sillä koko itäisessä Suomessa ei ollut tällaista liikettä. 

Pietari syntyi Kehvolla talonpaikseen perheeseen Haapalahden tilalle vuonna 1781, Hänen isänsä oli Iivari Mikonpoika Väänänen ja äitinsä Anna Katariina Hollender. Hänellä oli kaksi veljeä, Iivar ja Aaro sekä sisar Eeva Kristiina. Yksi lapsista oli kuollut pienenä. 

Vaikka Pietari Väänänen syntyi talonpoikaiseen sukuun, kylällä ei eletty umpiossa. Pietarin serkut Kehvon Puiroonlahden tilalta, Erik Mikael, Aaron ja Juhan Väänänen (Venell), olivat opiskelleet Turun yliopistossa. Myös nuorin veljeksistä Fredrik muutti Turkuun ja toimi siellä kauppiaana. Aaron Väänäsestä tuli Kuopion triviaalikoulun opettaja ja sittemmin rehtori. Aaron Venell toimi vuodesta 1832 Nurmeksen kirkkoherrana. 

Pietarin äidin Anna Katariina Hollenderin ukki oli ollut Kokkolan kirkkoherra, joten hänenkin kauttaan perheeseen saattoi tulla kirjallisen kulttuurin taitoa ja tietoa. Pietari Väänäsen veli Iivar Jordan Väänänen oli lautamies ja aikansa talonpoikaisvaikuttaja Kuopion pitäjässä. Näin voi sanoa, että Pietari Väänäsen kirjakauppiaan ura ei syntynyt täysin talonpoikaiselta pohjalta, vaan hänellä oli ainakin periaatteessa hyvät verkostot yliopistoon ja Turkuun. 

Kirkolle riitti, kunhan rahvas osasi edes ulkoa kristinopin perusasiat ja siihen riitti katekismuksen opit. Pietari Väänäsen lisäksi 1810-luvulla Kehvon kylälle on merkitty vain kaksi muuta sisälukutaitoista henkilöä, he olivat Puiroonlahden vanha emäntä Katariina Hyvärinen sekä korpraali Gustaf Adolf Mellin. Mutta tilanne oli muuttumassa 1700-luvun vaihteessa, sillä Suomessakin alkoivat vaikuttaa erilaiset herätyskristilliset liikkeet. 

Meille Pohjois-Savossa tutuin on Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys, jonka piiriin Pietari Väänänenkin kuului. Herännäisyyteen liittyi ajatus, että jokaisen pitää pystyä itse tutkimaan Raamattua ja muutakin uskonnollista kirjallisuutta. Kirkkokin oli omalta osaltaan suosinut kotihartauskirjallisuutta. Pitkät kirkkomatkat olivat totista totta vielä pitkälle 1800-lukua. Näin uskonnolliselle kirjallisuudelle alkoi syntyä uutta kysyntää.

Pietari Väänänen osti rakentamattoman tontin Kuopion kaupungista 1819 everstiluutnantti Ofsennikovilta Pohjoisen Vuorikadun varrelta 300 seteliruplalla. Tälle tontille hän rakennutti talon, jossa hänen kirjakauppansa toimi Väänäsen kuolemaan saakka 1846. Pietari Väänänen sai alkupääomaksi perintöosuutensa 2000 riikintaalaria Kehvon Haapalahden tilasta. 

Kuopio 1820-luvulla. Tuomiokirkon vieressä Vuorikadulla
punainen rakennus on Väänäsen kirjakauppa. 1800-luvun
lopulla rakennuksessa oli Minna Canthin kangaskauppa ja
salonki. Museovirasto.

Kuopiossa Väänänen liittyi pietistisesti suuntautuneeseen hengelliseen ryhmään, jonka johtohahmoja olivat hopeaseppä Jacob Herman Lundström ja apteekkari Anders Jacob Malmgren. Savon herätyksen johtohahmo Juhan Lustig muutti vuosiksi 1811-1812 torppariksi Nilsiän Murtolahteen, Kuopion kupeeseen. Myös Kuopion triviaalikoulun teinejä oli mukana. Alusta asti hartauskirjallisuus oli ollut Kuopion hengelliselle liikkeelle tärkeää. 

Millaisia kirjoja tästä Kuopion ja Suomen ensimmäinen sisämaan kirjakaupasta voi ostaa? Väänänen myi ja kustansikin evankelikaalisen kirjalähetysseuran kirjasia, kuten Yhden Torppari Flikan kristillinen elämä, Sydämellinen Neuvo Käändymättömille, Waroitus Sana Suruttomille Syndisille jne. Evankelikaalinen liike oli kansainvälinen ja Pietari Väänänen mainitaan vuonna 1817 New Yorkissa liikkeen vuosikertomuksessa. Kehvon kirjakauppias oli amerikkalaisille innoittava hengellisen työn esikuva. Ennen kirjakaupan perustamista hän oli omatoimisesti levittänyt kirjasia jo kymmenisen vuotta. 

Varoitus Sana Suruttomille Syndisille
1815. 

Pietari Väänänen avioitui 1819 Anna Margareta Sellströmin kanssa. Sellström oli edellä mainitun hopeaseppä Lundströmin ottotytär. Perheeseen syntyivät lapset Antti Weänänen (1820), Maria Dahlström (1825), Agata Neiglick (1828) ja Loviisa Väänänen (1830). Voi sanoa, että kaikki lapset onnistuivat pysymään kohonneessa kaupunkilaisessa säädyssään koulutuksen tai avioliittojen kautta. 

Kirjakauppa oli Väänäselle elämäntyö, johon liittyi syvä oma vakaumus. Se ei ole välttämättä hyvä lähtökohta liiketoimille. Väänäsen kirjapuodin arkistoa ei ole säilynyt, joten myydyistä kirjamääristä ei ole tarkkaa tietoa. Hän myi kirjoja vähittäiskauppana sekä välitti suuria kirjaeriä ainakin Kajaaniin, Pieksänmäelle, Liperiin ja Mikkeliin. Väänäsen kirjakauppa oli hyvällä paikalla Kuopion tuomiokirkon vieressä silloisen torin laidalla, joten vähittäiskauppakin varmasti käytiin. 

Väänästen perhettä kohtasi skandaalimainen murhenäytelmä, kun Pietarin veljen Iivar Jordanin kaksi vanhinta poikaa hankkivat palkkamurhaajat surmaamaan isänsä. Kehvon Haapalahden isäntä hakattiin hengiltä ja upotettiin Räimän järveen, niin ettei häntä koskaan löydetty. Vuonna 1837 tapahtunut isänmurha oli koko seutukuntaa vahvahduttanut tapaus. Pietari Väänänen oli ollut hyvin murheissaan, kun oli saanut jo aiemmin tietää, että Iivar Jordanin kotielämä oli tavattoman riitaisaa. Veli oli jopa uskoutunut hänelle epäilyksistään poikiaan kohtaan. 

Kaksi vuotta myöhemmin Pietari Väänäsen vaimo Anna Sällström kuoli. Väänäsen terveys alkoi horjua vuodesta 1843 ja kirjakaupan toiminta hiipui, mutta se pysyi pystyssä velkaantuneenakin aina Pietari Väänäsen kuolemaan saakka. Perikunta jäi selvittelemään konkurssiin julistetun pesän asioita. 

Suurimmat konkurssipesän velkojat olivat Frenckell Turusta ja Mathias Ingman Kuopiosta. Heille pesä oli velkaa lähes 1000 hopearuplaa. Muuten velat olivat yksittäisiä pienempiä summia Kuopion käsityöläisille ja kauppiaille, kuten kauppias Gusf Gröndahlille, Johan Fellmannille (Oulu), leipuri Carl Wiikille, värjäri Fileniukselle, puuseppä Gustaf Björklundille, nuohooja Henrik Koistiselle ja räätäli Johan Lundenille. Ananias Koponen Lamperilasta oli lainannut 160 hopearuplaa Väänäselle. Lisäksi oli sairasteluun liittyen lääkäri Lars Oskar Thuringille ja apteekkari Anders Wembergille jäänyt maksettavaa. 

Pietari Väänänen ponnisti talonpoikaisesta taustasta kaupunkiin ja kulttuuripiireihin. Hänen lapsensa siirtyivät luontevasti rovasteiksi, opettajiksi ja säätyläisperheiden emmänniksi. Mainitaanpa Loviisa Väänänen Jyrkän ruukin taloudenhoitajana puolisonsa Otto Fredrik Braxin kuoltua. Kirjojen levittäminen edisti varmasti lukutaitoa ja omaehtoisen uskonnollisen maailmankuvan rakentamista alueella.

 

Kuninkaankatu Kuopio 1820-luvulla.
Museovirasto

Lähteet

Tämä teksti on kaiken velkaa Olli Viitaniemen väitöskirjan artikkelille Kirjakauppias Pietari Joosef Väänäsen verkostot ja elämäntyö pietistisen lukukulttuurin edistäjänä Savo-Karjalassa.

Olen lisäilyyt joitakin perhetietoja ja ehkä paikallisesti kiinnostavia yksityiskohtia, mutta Pietari Väänäsen työ tulee hienosti kuvattua Viitaniemen väitöskirjassa Kerettiläisten kirjakulttuuri. Savo-Karjalan talonpoikien kirjallistaminen kustavilaiselta ajalta konventikkelikäräjille (2025).

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1844-1847 RO a:17, s. 1045

Aaro Mikonpoika Venell Geni, jossa Jorma Väänäsen kirjoittama elämäkerta https://www.geni.com/people/Aaro-Wenell/6000000010399558414

Lisäksi jo perinteiset kiitokset Väänästen sukua perusteellisesti tutkineille sukututkijoille, joiden työtä olen Genin avulla hyödyntänyt.

Ivar Jordan Väänäsen murhasta kertova blogiteksti http://airaroivainen.blogspot.com/2025/05/ivar-jordan-vaanasen-elama-ja-kuolema.html

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rikollisen elämän varjopuolia - lapset heitteillä ja eliniäksi Siperiaan

 

 

Rauta kaulassa, Juho Rissanen 1900.

                                                              

                                        

Suomesta lähetettiin autonomian aikana tuhansia vankeja suorittamaan rangaistuksiaan Siperiaan. Vuonna 1825 kuolemanrangaistus muutettiin automaattisesti elinikäiseksi pakkotyöksi Siperiassa. Lisäksi monet lyhempiäkin tuomioita suorittavat anoivat itse päästä pois Suomen vankiloista ja pakkotyölaitoksista Venäjälle, sillä olosuhteet eivät täälläkään hääppöiset olleet. Lisäksi karkaaminen Siperiasta näyttäisi olleen suhteellisen helppoa, vapaalla jalalla oleminen sitten ei yleensä pitkään onnistunut.

Kuopion pitäjän, nykyisen Nilsiän alueelta tiedetään joutuneen ainakin kaksi miestä karkotetuksi Siperiaan. Nilsiän Hannonmäessä syntyneet Pekka Ruuskanen (1797- ) ja hänen poikansa Pekka Pekanpoika Ruuskanen (1816- ) taivalsivat tuon raskaan tien. Tai sitten he uupuivat jo matkalla. Vankeja kuljettiin aluksi jalan tuhansien kilometrien matkoja, mutta sittemmin jo junilla ja laivoilla osan matkaa. Nopeimmillaankin aikaa kului noin kolme kuukautta. Monet uupuivat jo matkalla.

 

Pysähdyspaikka Siperiaan karkotetuille. Kuljetusreitin varrella 
oli säännöllisin välein lepopaikka, jossa vankeja pystyi myös 
hyvin valvomaan. Kuva 1890-luvulta.
Museovirasto.

Pekka Ruuskasen isä oli talollinen, eikä isällä ole minkäänlaisia rikosmerkintöjä rippikirjassa. Tosin Pekan setä Olli Ollinpoika Ruuskanen oli tuomittu varas ja Viaporin vanki, samoin hänen tätinsä Maria Ruuskanen oli saanatu tuomion varkaudesta. Pekka oli nuorena talollisena merkitty kylän varalautamieheksi ja veli Aaro Ruuskanen toimi lautamiehenä. Lautamiehet olivat arvostettuja kylän luottomiehiä, jotka istuivat käräjiä ja toimivat viranomaisten ja kyläläisten välimiehenä.

Mikä vei nämä miehet rikosten tielle?

Varkauksien, ryöstöjen ja henkirikosten taustalla 1800-luvun alussa oli monia selittäviä tekijöitä. Vuosisadan alkuun sattui useampia katovuosia samaan aikaan, kun alueella pantiin toimeen isojakouudistus. Se aiheutti tilallisille runsaasti kuluja ja verorasituksen kasvua. Monet olivat tyytymättömiä maiden jakoon. Jakokunnissa riideltiin pitkään niityistä ja kaskimaista. Se kulutti niin perheiden kuin kylänkin hyvää henkeä.

Antti Lappalainen on esittänyt, että kotitalon menetys Hannonmäessä olisi ollut Pekka Ruuskasen kohdalla ratkaiseva vaikuttaja. Ainakin sukulaisten välille jäi ankara katkeruus, josta Lappalainen kertoo kirjassaan Savon metsärosvot.

Kolmantena syynä rikollisuuden kasvuun oli Suomen sodan (1808-1809) aiheuttama oikeudettomuuden ja väkivallan aika sekä sodan jälkeensä jättämä trauma. Kun Ruotsi luovutti Suomen Venäjälle, täältä lakkautettiin myös ruotuarmeija. Upseereille annettiin eläkkeet, mutta noin 15 000 sotilasta jäi tyhjän päälle. Heidän palkkansa oli maksettu kylien luovuttamilla sotilastorpilla, joita ei enää tarvinnut sotilaille vuokrata. Monet ruotusotilaat joutuivat pois torpistaan.

Kuuslahdessa, Sänkimäessä ja Vaivionniemessä vaikuttivat ainakin Pekka Lampelainen (Björn), Aapo Sutinen (Ståhl) ja Tuomas Hynynen (Udd) ja Olli Savolainen (Saf). He olivat entisiä sotilaita, jotka alkoivat elättää itseään ja perheitään varkauksilla 1810-luvulla. Sotilaat olivat tottuneet ottamaan tarvitsemansa asukkaiden aitoista. He olivat myös nähneet, kuinka vihollinen ryösti avuttomilta siviileiltä tarvitsemansa ja ylikin. Sodan aikana 1808 Siilinjärven Kolmisopella murhattiin ruotusotilas Aapo Turunen (Bask). Ehkäpä hän oli erehtynyt luvatta jonkun kyläläisen aittaan?

Aapo Sutinen ja Tuomas Hynynen tosin olivat jo sodan aikana talvella 1808 varastaneet viljaa Nilsiässä. Pitäjään oli tuotu Kuopiosta kruunun viljaa turvaan venäläisiltä. Pitkäkynnet sieppasivat näistä osansa.

Nilsiän Pahkamäen Pekka Ruuskanen joutui ensimmäisen kerran käräjille vuonna 1826. Antti Lappalainen on tutkinut Pekka Ruuskasen rikokset tarkkaan teoksessaan Savon metsärosvot. Ruuskanen osallistui useisiin varkauksiin ja murtoihin Nilsiässä ja Oulusta Savonlinnaan ulottuvalla alueella. Kiinni jäätyään Ruuskanen sai tuomioksi 40 paria eli 120 raipaniskua ja 17 vuotta pakkotyötä Viaporissa. Lisäksi hänen oli kärsittävä Nilsiän kirkossa julkinen kirkkorangaistus. Ennen tuomioita hän onnistui pakoilemaan lain kouraa vuosikausia.

 

Pekka Ruuskasen perhe muutti Kuopioon 1830.
Näkymä Kuopiosta, Kuninkaankatu.
1820-luku, Museovirasto.

Ruuskanen joutui Siperiaan, koska hän osallistui vankien joukkopakoon Viaporista. Paon yhteydessä vangit hakkasivat kaksi vartijaa hengiltä. Kun pakolaiset saatiin kiinni,  Ruuskanen ja muutkin osalliset tuomittiin kuolemaan. Tuomio muutettiin ajan tavan mukaan elinikäiseksi karkotukseksi Siperia kaivoksissa. Lähtöselvityksessä vangit vielä ruoskittiin ja lähetettiin Hämeenlinnan vankilasta 7.6.1835 pitkälle matkalle kohti Siperiaa. Reitti kulki linjaa Viipuri - Pietari - Novgorod -Jekaterinburg - Tjumen - Tobolsk - Tara - Tomsk - Atšinski - Krasnojarsk - Irkutsk - Nertšinsk. Mikäli Pekka Ruuskanen jaksoi perille raahustaa, niin siellä odotti loppuelämän työ hopeakaivoksessa.

Pekka Ruuskasen puoliso Anna Pitkänen jäi sinnittelemään neljän lapsensa kanssa Kuopioon, jonne perhe oli muuttanut 1830. Anna Pitkänen oli syntynyt 1795 Nilsiän Sänkimäessä. Vanhin lapsista oli 19-vuotias, nuorin 7-vuotias, kun perheen isä lähti Siperian taipaleelle. Perhe asui aivan keskustassa, Anna Pitkäsellä oli jonkunlainen vahtimestarin työ kaupiaan talossa. Lapset olivat Pekka (1816- ), Aaro (1818- ), Anna Maria (1833- ) ja Kristiina (1828- ).

Anna Pitkänen tuomittiin ensikertaisesta varkaudesta sakkoihin ja kirkkorangaistukseen vuonna 1833. Hän oli tutkintavankina Kuopion lääninvankilassa, voi olettaa, että ainakin nuorimmainen lapsista eli Kristiina oli hänellä siellä mukanaan. Oikeusjuttuja löytyy raastuvanoikeuden pöytäkirjoista muitakin. Esimerkiksi halkovarkaus 1836 talvella, siinä tuomion sai poika Pekka Pekanpoika. Syytteen mukaan hän oli ottanut luvatta käyttöönsä yhteisellä tontilla lämmityspuuta. Voi olla, ettei perheellä ollut varaa ostaa puita lämmitykseen.

Lisäksi Anna Pitkänen oli sekaantunut apteekkari Wembugin taloon vuonna 1848 tehtyyn murtoon. Mukana oli kovan linjan ammattirikollisia. Esimerkiksi Samuel Heikkinen, jota epäiltiin Kaavilla tehdystä murhasta. Voidaan ehkä päätellä, että Anna Pitkäsen elämä Kuopiossa jatkui lain rajamailla, vaikka vankilatuomiota hän ei saanut. Häntä ei enää mainita Pekka Ruuskasen vaimona, joten avioliitto lienee purkautunut. Siperiaan eliniäksi lähetettyjä käsiteltiin tavallaan elävina kuolleina, avioliitot purkautuivat ja perintöoikeutta ei enää ollut.

Perheen lapsista Aaro Ruuskanen onnistui hankkimaan itselleen räätälin ammatin, muutti Savonlinnaa ja Pietariin. Meni naimisiin siellä Anna Petrovna Reppinan kanssa. Muutti 1851 Helsinkiin.

Anna Maria Ruuskanen asui ainakin 1850-luvun alussa Kuopiossa äitinsä kanssa. Häntä ei syytetty rikoksista.  Tytär Kristiina ei esiinny asiakirjoissa, joten hänen kohtalonsa jää avoimeksi. Sen sijaan Pekka jatkoi isältään oppimalla tiellä.

Pekka Pekanpoika muutti Kuopiosta 1837 rengiksi Nilsiän Korpijärvelle. Siellä hänen elämäntaipaleensa jatkui toistuvien varkaus- ja juopumustuomioiden myötä vuonna 1851 Viaporiin pakkotöihin. Vuonna 1868 Senaatin oikeusosasto päätti lähettää nuoremmankin Ruuskasen elinkaudeksi Siperiaan. Hän lähti matkaan 14.7.1868. Pekan puoliso Anna Kaisa Raatikainen jäi Nilsiään ja elätti itsensä piikana. Pariskunnalla oli Heikki-poika, jonka vaiheista ei ole tietoa. Olisiko hänestä jo polvi parantunut?

 

Lähteet

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1836-1837, RO a:5, 38

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1836-1837, RO a:5, sivu 72

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1848-1848, RO a:12, 111

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1848-1848, RO a:12, 118

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1832-1835 RO a:4, 280

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisten asioiden renovoidut pöytäkirjat 1832-1835 RO a:4, 323

 

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvot

Juntunen, Alpo , Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa

Roivainen, Aira, Suomen sota (1808-1809) Kasurilassa ja lähialueella - miehitetty maa, https://airaroivainen.blogspot.com/2025/02/suomen-sota-1808-1809-kasurilassa-ja.html

 

Olen hyödyntänyt oheisessa tekstissä seuraavia Geni-profiileja

Pekka Juho Pekanpoika Ruuskanen (1797- ), Anna Juhontytär Pitkänen (1795- ), Pekka Pekanpoika Ruuskanen (1816- ) ja Olli Ollinpoika Ruuskanen (1759- ), Aaro Ruuskanen (1818- ) Kiitokset tutkijoille!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Voivarkaita Nilsiän Kinahminlahdella - tilaisuus tekee varkaan?

Talvimaisema Savosta auringonlaskun aikaan. Ferdinad von
Wright, 1848. Kansallisgalleria.

Nilsiän Niinimäen talolliset Juho Heikinpoika Savolainen, hänen poikansa Heikki Savolainen ja Juho Urponpoika Savolainen olivat vieneet 51 leiviskää eli noin 430 kiloa voita kahdesa tynnyrissä ja pienemmässä voiastiassa Kinahminlahden rantaan odottamaan voikauppiaan tuloa. Kuinka ollakaan yöllä 16.9. 1811 tynnyrit olivat joutuneet varkaiden kynsiin. Menetys oli musertava, sillä tuossa saattoi olla talojen koko kesän myyntiin tehty voi.

Ville-Pekka Kääriäisen mukaan Ylä-Savossa voin merkitys viljelijöiden tuloissa on suuri jo 1600-luvulta alkaen. Kuopion alueella kaskeaminen oli vielä voimissaan 1800-luvun vaihteessa. Kaskiahot olivat hyvä rehun lähde, jolloin karjataloudelle oli paremmat edellytykset kuin pelkän pellon varassa karjaa hoitaneilla alueilla. Arvo Soinisen mukaan yksi lehmä tuotti 1700-luvulla 1-2 leiviskää voita vuodessa. Tuotanto lienee ollut aika sama 1800-luvun alussa.

Talonpoikaisvoin kuljetusastioita. Kuvaaja Gösta Grotenfelt
1900-1909. Museovirasto

1800-luvun alussa varkauden alkuselvittely jäi pitkälti rikoksen uhrien asiaksi. Nilsiän nimismiehen oli mahdoton tutkia laajan pitäjän asioita omin voimin. Niinimäen miehet levittivät sanaa varkaudesta ja etsivät tynnyreitä voimiensa mukaan. Asia alkoi kuitenkin selvitä vasta marraskuun alkupuolella sattuman kautta.

Juho Heikinpoika Savolainen oli palkannut itsellismies Pekka Leskisen Pieksänsalon metsiin lähelle Kinahminlahtea valmistelemaan seuraavan vuoden kaskea.  Maanantaipäivänä 1.11.1811 Leskinen löysi metsästä voitynnyrin, josta otettu puolitoista leiviskää voita (noin 13 kg). Ei ollut epäilystäkään, että tässä oli yksi Savolaisten kadonneiista tynnyreistä!

Leskinen meni läheiselle Pieksänkosken myllylle kertomaan löydöstään. Sieltä mylläri Taavetti Hoffren ja Olli Väänänen olivat vieneet tynnyrin Niinimäkeen Juho Heikinpoika Savolaisen kotiin. Hän tunnisti sen olevan Juho Urponpoika Savolaisen omaisuutta. Koska kaikki oli tuolloin käsityötä, ihmiset tunnistivat käyttöesineensä helposti.

Miehet jatkoivat voitynnyreiden etsimistä samalta alueelta. Mukana olivat Juho Heikinpoika Savolainen, Pekka Leskinen ja Matti Kokkarinen. Lopulta he löysivät hevosen ja miehen jälkiä seuraten maastosta kohdan, josta selvästikin oli kaivettu tynnyrinmuotoinen esine pois. Etsintää helpotti kovasti se, että lunta oli maassa. Tämä paikka oli lähellä Juho Pietikäisen kaskimaata.

Miehet olivat seuranneet reen ja hevosen jälkiä Pieksänjärven rantaan, Hanhisalmeen ja Kaaraslahteen Olli Ollinpoika Ruuskasen (s. 1759) talon luokse. Yö oli jo laskeutumassa, kun Savolainen seurueineen pyrki Ruuskasen tupaan ja taloon tekemään tarkastusta. Ruuskanen heitti miehet huutaen pihalle, jolloin he katsoivat parhaimmaksi vetäytyä yöpuulle Heikki Ruuskasen taloon Vaivionniemeen.

Savutupa-asumus Nilsiän Pölkkypurolta. 
Karl Granit 1890-93. Museovirasto.

Tällainen omaehtoinen tutkinta oli laillista, joskus etsijät saattoivat ottaa epäillyltä tavaraa ikään kuin pantiksi, että tämä varmasti tulisi käräjille vastaamaan syytöksiin.

Seuraavana päivänä etsijät löysivät Ruuskasen talon lähelä sijaitsevalta luodolta voitynnyrin. Savolainen otti sen itselleen, tynnyristä oli otettu noin kaksi leiviskää (17 kg) voita. He tutkivat Ruuskasen pihalla olleen työreen, jonka he totesivat tekevän samanlaiset jäljet kuin luodolle menevät jäljet olivat. Reetkin olivat käsityötä, niiden jäljistä saattoi hyvinkin tunnistaa kulkijan.

Tutkimuksen aikana Niinimäen Savolaiset saivat jäljistä ja todistajilta mielestään riittävän varmuuden siitä, että varkauden olivat tehneet Olli Ollinpoika Ruuskanen, hänen poikansa Aatu ja Aapeli sekä Juho Pietikäinen. Asiaa tutkittiin Kuopion tuomiokunnan käräjillä huhtikuussa 1812.

Hoffren kertoi oikeudessa, että Olli Ollinpoika Ruuskanen Kaaraslahdesta oli käynyt 14.11. myllyllä tuomassa jyviä jauhettavaksi. Hän oli myös todistajan nähden poikennut metsään samassa paikassa kuin piilotetun ja poiskuljetetun tynnyrin jäljet löytyivät. Hoffren oli nähnyt Ruuskasen poistuvan paikalta, mutta ei voinut sanoa, oliko reessä tynnyriä. Ruuskanen kertoi oikeudessa käyneensä hakemassa halkoja ja muuta puutavaraa.

Talvitie, Hugo Simberg 1889.
Kansallisgalleria

Taavetti Hiltunen oli ollut yötä Olli Ruuskasen talossa 14.11. Talonväki heräsi koiran haukuntaan, jolloin Taavetti oli mennyt ulos ja nähnyt Olli Ruuskasen tulevan pihaan peltojen yli luodolta päin. Ruuskanen oli sanonut menneensä katsomaan, josko ulkona liikkuu varkaita, kun koira on niin levoton.

Todistajien puheideiden Ruuskasen rikoskumppani olisi ollut torppari Aapo Sutinen (entiseltä sotilasnimeltään Stähl) puolisonsa Maria Ruuskasen kanssa. Beata Heikkinen oli asunut kolme viikkoa Sutisen torpalla syksyllä voivarkauden jälkeen. Hän oli nähnyt Maria Ruuskasen tuovan voita metsästä torpalle. Tuolloin paikalla oli ollut myös varkaudesta aiemmin tuomion saanut Tuomas Hynynen.

Beata Heikkinen kertoi Maria Ruuskasen sanoneen: “Vaikka tietäisin, missä varastettu voi on, en näyttäisi missä se on, vaan siunaan kädet, jotka voin varastivat.” Tämä kuulostaa varsin katkeran ihmisen puheelta. Ilmeisesti varkailla oli jonkin verran yhteiskunnallista hyväksyntää toimintansa takana, vaikka Savon metsärosvot eivät mitään Robin Hoodeja olleetkaan. Erityisesti entisten sotilaiden perheissä kyti varmasti katkeruus. Ruotsin lakkautetun armeijan upseereille annettiin täysi eläke, sen sijaan ruotusotilaat jätettiin tyhjän päälle.

Syytetyt kiistivät syytteet. He sanoivat olleensa syyskuussa kotona 16.-17. päivänä, lisäksi Kaaraslahdesta oli Kinahminlahdelle kovin pitkä matka (10 km).

1800-luvulla savolaisessa tuvassa nukkui sekalainen seurakunta. Perheen lisäksi palkolliset ja satunnaiset yöpyjät. Oli ihan tavallista, että monen kilometrin työmatkoilta piipahdettiin lepäämään tuttuihin taloihin. Todistajien mukaan Olli Ruuskasen liikkeet kriittisinä öinä eivät olleet aivan aukottomia. Kun lisäksi voitynnyri löytyi läheltä Ruuskasen taloa ja hänen työrekensä jäljet sopivat tynnyrin kuljettelusta jääneisiin jälkiin, oikeus vangitsi Olli Ollinpoika Ruuskasen odottamaan asian jatkokäsittelyä.

Antti Lappalainen on tutkinut Savon metsärosvoja 1800-luvun alkupuolella. Heistä muutamat olivat kotoisin Nilsiästä. Kuuluisin Nilsiän rosvoista oli Pekka Pekanpoika Ruuskanen (s. 1797). Tässä tarinassa esiintyvä Olli Ollinpoika Ruuskanen oli Pekan setä. Ollin rikosten aikaan Pekka oli vielä hyvin nuori. Pekka oli talollisen poika, joka on rippikirjoihin merkitty Kaaraslahden kylän varalautamieheksi. Eli hän oli hyvämainen kylän luottomies. Myös Olli Ollinpoika oli tilallinen. Kuitenkin nämä molemmat ajautuivat tai valitsivat rikollisen elämäntavan.

1800-luvun alussa suomalaisia kurittivat heikot satovuodet, sota ja miehitys vuosina 1808-1809, isojaon aiheuttamat kustannukset ja siitä johtuneet veronkorotukset. Hyvin monilla tilallisillakin elämä saattoi olla melkoista sinnittelyä. Kun sota-aika jätti myös jälkensä ihmisten moraaliin ja mieliin, niin lipsahtaminen lain väärälle puolelle tulee ehkä paremmin ymmärrettäväksi.

Eikä tämä suinkaan ollut Nilsiän tai Ruuskasten ongelma, vaan koko itäisen Suomen laillisuus horjui. Kun tähän vielä lisätään tuhansia torpistaan pois joutunutta entistä ruotusotilasta, niin laittomuuksille oli hyvä kasvualusta. Arviolta 50 000 ruotusotilasta ja heidän perheenjäsentään jäi tuuliajolle, kun Ruotsin armeija Suomessa lakkautettiin.

Toukokuun välikäräjien asiakirjoja ei ole digitoitu, joten asia jää tässä osittain auki. Se tiedetään rippikirjamerkinnöistä ja käräjien sakkoluettelosta, että Oikeus katsoi varsinaisiksi varkaiksi Olli Ollinpoika Ruuskasen ja Aapo Sutisen, kyseessä oli varkaus ilman murtoa. Voitynnyrit olivat olleet taivasalla, joten murtoa ei ollut tarvinnut tehdä. Lisäksi Aapo Sutisen vaimo Maria Ruuskanen tuomittiin avunannosta varkauteen sekä Sutisten luona majaillut Tuomas Hynynen (Hynninen) varkaudesta.

Maria Ruuskanen oli Olli Ruuskasen sisko, Tuomas Hynynen taas oli Marian ja Ollin sisaren Reetta Ruuskasen poika. Eli suku oli tiiviisti yhteistyössä rikoksen poluilla.

Olli Ollinpoika Ruuskanen ja Aapo Sutinen saivat tuomioksi 40 paria raippaa, Tuomas Hynynen 39 paria ja Maria Ruuskanen 40 paria vitsaa. Yksi pari tarkoitti kolmea lyöntiä. Eli nämä olivat ankaria ja nöyryyttäviä tuomioita. Miesten rangaistusvälinen oli taipuisaa koivua tms. Naisilla vähän kevyempi vitsa.

Olli Ruuskanen ja Aapo Sutinen jatkoivat tuomionsa jälkeenkin rikollista elämää, Olli tuomittiin kolme kertaa varkauksista ja viimeisellä kerralla 1816 hänet passitettiin kolmeksi vuodeksi Sveaborgiin eli Suomenlinnaan pakkotyöhön.

Maria Ruuskasen puoliso Aapo Sutinen kuoli vuonna 1820. Maria Ruuskanen oli ollut vuodesta 1788 naimisissa Jaakko Asprothin kanssa, mutta puoliso on kuollut tai kadonnut. Maria solmi avioliiton Aapo Sutisen (Ståhl) kanssa, he elivät Nilsiän Sänkimäessä. Aapon kuoleman jälkeen hän meni vielä kolmannen kerran naimisiin, tällä kertaa Taavetti Hiltusen kanssa. He asettuivat Kuuslahteen. Oli aikakaudelle tyypillistä, että leski meni varsin pian uudelleen naimisiin. Naisten tosin odotettiin pitävän kokonaisen suruvuoden. Maria Ruuskanen kuoli leskenä Kuuslahdessa 1849.

Ollin pojat Aapeli ja Aatu säästyivät tuomioilta, eikä heillä näy rikosmerkintöjä myöhemminkään rippikirjassa. Viimeiset merkinnät Olli Ollinpoika Ruuskasesta on Nilsiän kirjoissa Sänkimäeltä 1816, jossa hän oli asustellut leskimiehenä poikiensa luona. Olli Ollinpoika Ruuskanen lienee kuollut tuomiota suorittaessaan, ainakaan Sänkimäkeen hän ei palaa. Olli oli jo 57-vuotias pakkotyötuomion saadessaan.

  

Kaaraslahti Vaivionniemestä päin 2025. Etualalla näkyvä
kaislikon ympäröimä luoto voisi olla luoto, johon varkaat
piilottivat voitynnyrin syksyllä 1811. 

Lähteet

 

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s.558

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1812-1819,AP_II I Aa:17 s.264

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1805-1813, (TK1627_I, s.225 Kareslax

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1812-1819, Aa:17, rippikirja II. s.320

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 1472

Tuomas Hynninen https://www.geni.com/people/Tuomas-Hynninen/6000000222561280823

Olli Ollinpoika Ruuskanen https://www.geni.com/people/Olli-Ruuskanen/6000000052425713844?through=6000000064671943835

Maria Ollintytär Ruuskanen https://www.geni.com/people/Maria-Ruuskanen/6000000064674619891?through=6000000052425713844

Kääriäinen, Veli-Pekka, Kaupankäynti osana kaskitalonpojan toimeentuloa, teoksessa Uudisraivaajien maa - Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot (toim. Jari Ojala & Riina Turunen)

Karonen, Petri, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Suomen sodan jälkeen - 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria (toim. Einonen, Piia & Voutilainen, Miika

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvojen jäljillä

Luttinen, Jaana, “Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”, sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä

Räihä, Antti ja Impola Petteri, Varkaudet esimodernissa Suomessa

Olen hyödyntänyt Genin sukutukimusohjelman tietoja, erityisesti kiitos nimimerkille Anna Helena, hän ystävällisesti kaivoi jo tutkimalleen Maria Ollintytär Ruuskaselle vielä yhden aviopuolison, Aapo Sutisen (Ståhl).