Lapuan laki ja työväentalojen sulkemiset 1930-luvulla Siilinjärvellä

 

Siilinjärven työväentalo. Työväenarkiston kuva.

Siilinjärven nykyisen kunnan alueen ensimmäiset kansalaisten itselleen rakentamat kokoontumispaikat olivat vanhan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen voimannäytteitä. Jo vuonna 1908 valmistui Siilinjärven työväentalo Kuopion tien varteen ja Pöljän työväentalossa tanssittiin ensimmäiset tanssit vuonna 1914. Molempien talojen historia oli sittemmin myrskyinen.

Pöljän työväentalo vuoden 1952 asussa. Talo oli palautettu
vuonna 1947 takaisin työväenliikkeelle.
Kuva Työväenarkisto.

Ylpeästi yhdistykset ilmoittivat, toimitaan ”omalla talolla”. Ruuskasen mukaan ”työväentaloihin latautui jo niiden alkuajoista lähtien erittäin vahvoja symbolisia merkityksiä: kaupunkeihin, teollisuustaajamiin, kirkonkyliin ja monien pitäjien syrjäkyliin ulottuva työväentalojen verkosto ilmensi konkreettisesti suomalaisen työväenliikkeen ja työväenkulttuurin elinvoimaisuutta sekä yhteiskunnan luokkapohjaista jakautumista.”[1]

Talot rakennettiin talkoovoimin ja niistä oltiin tavattoman ylpeitä. Monella työväenliikkeen aktiivilla ei muuta ”omaa taloa” ollutkaan. Siilinjärvelle rakennettiin vasta vuonna 1920 edistysseurojen talo, joka toimi sittemmin suojeluskuntatalona ja porvarillisten yhdistysten isompien tapahtumien keskuksena. Talo tunnettiin vuoden 1944 jälkeen Manttaalikunnantalona.[2]

Koko Suomen ja vanhan työväenliikkeen suuri tragedia oli vuoden 1918 sota. Sen jälkeen työväenliike hajaantui ja esimerkiksi Pohjois-Savo kääntyi äärivasemmistolaisen, kommunistisen työväenliikkeen kannattajien käsiin. Niin Siilinjärven kuin Pöljänkin työväenyhdistykset toimivat kommunistien peitejärjestöjen piirissä. Käytännössä yhdistysten toiminta näivettyi, sillä kommunistien julkinen toiminta oli kiellettyä. Kuopion alueella oli aktiivista maanalaista toimintaa, Kuopiosta puhuttiinkin ”Suomen Moskovana”.[3]

Työväentaloihin kulminoitui työväenliikettä ja sosialismia kohtaan tunnettu pelko ja inho.[4] Kun lapuanliike aloitti loppusyksystä 1929 toimintansa, niin työväentalot olivat heti vandalismin kohteena.

Lapuan liikkeen tavoitteita ajamaan perustettiin keväällä 1930 Suomen Lukko. Sen Kuopion piirin toimikuntaan valittiin Siilinjärveltä piirimielisairaalan ylilääkäri Elon Enroth.[6] Kommunisminvastainen henki oli korkealla Pohjois-Savossa kesäkuun puolivälissä 1930. Pöljän työväentalo naulattiin kiinni ja kommunistilakien perusteella talo takavarikoitiin valtiolle.[7] Siilinjärven työväenyhdistyksen talolle kävi samoin.

Siilinjärveltä löytyi toimen miehiä kyydityksiinkin. Kesällä 1930 siilinjärveläiset kyyditsivät kuopiolaisen toimittajan, K. Korhosen. Korhosen olivat hakeneet Smolanderin torpasta Toivalasta Antti Keinänen, Martti Koponen, Eino Konttinen ja Antti Raatikainen. Miehet olivat saaneet tiedon, että Korhonen piileskelee Toivalassa. Korhonen oli otettu kiinni, hänet siirrettiin kauppias Janne Savolaisen ohjaamaan autoon. Kyyditykseen olivat osallistuneet myös Emil Tuhkanen ja Eino Lappalainen. Nilsiän Halunassa Korhonen luovutettiin pankinjohtaja Heikkisen ja isännöitsijä Johanssonin käsiin.[8] Korhonen päätyi Venäjälle.[9]

Työväentalot huutokaupattiin. Pöljän työväentalon osti kylän maamiesseura pakkohuutokaupassa. Talon hinnaksi jäi huutokaupassa 7360 markkaa.[10] Maamiesseura käytti, vuokrasi ja remontoi taloa. Se piti sitten vuonna 1936 ”tupaan tulijaisjuhlan vasta valmistuneessa seurantalossa”.[11] Savon Sanomien jutussa ei mainittu sanallakaan talon aiemmasta historiasta.

Siilinjärven kirkonkylän työväentalo myytiin huutokaupassa vuonna 1934 ”paikallisten lapualaisten ja maalaisliittolaisten isäntäin, apteekkarien ja muiden isänmaallishenkisten porukalle, jonka puolesta sen huusi talollinen Erik Jordan Väänänen 38 000 markalla.”[12] Yrjö Räisäsen pakinasta on pääteltävissä, että huutokaupassa oli myös mukana Kuopion sosiaalidemokraattinen piiri. Taloa ei annettu ilmaiseksi, haluttiin näyttää, että ”kiusantekokin maksaa”.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Siilinjärven kunta osti talon Väänäseltä 35 000 markalla.[13]

Siilinjärven työväentalo paloi poroksi 25.6.1939. Taloon oli sijoitettu yhdeksän köyhää perhettä, jotka menettivät tulipalossa kaiken omaisuutensa.[14]

”Siilinjärvi oli, kun se kuului Kuopion maalaiskuntaan, maakunnallisen työväenliikkeemme kannalta vilkkaimpia paikkakuntia toiminnaltaan. Varsinkin opettaja Vilho Alhojärven toiminta vaikutti paikkakunnalla laajalti työväen ja vähäväkisen kansan herättämäseksi. Kuopiolaisten vakituisia retkeilypaikkoja oli Siilinjärven työväentalo, jolla monet muistorikkaat kesäjuhlat on vietetty, monet vierailumatkat sinne tehty.”[15]

 

Vilho Alhojärvi

  

---

[1] Ruuskanen, Viholliskuviin ja viranomaisiin vetoamalla vaiennetut työväentalot, 43

[2] Manttaalikunnan talon tarina http://airaroivainen.blogspot.com/2018/12/mita-manttaalikunnantalo-eli-manttu.html

[3] Pöljän työväenyhdistys 1919-1930 http://airaroivainen.blogspot.com/2018/06/poljan-tyovaenyhdistysten-ja.html

[4] Ruuskanen, 45

[5] Ruuskanen,

[6] Ruuskanen, 102

[7] Laki on niin kuin se luetaan, http://airaroivainen.blogspot.com/2018/06/laki-on-niinkuin-se-luetaan-poljan.html

[8] Savon Työmies 20.3.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912253/articles/79782857/images/122722797?scale=1.0

[9] Kinnunen, Savon historia V, 405

[10] Savon Työmies 13.10.1931. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912191/articles/79780881

[11] Savon Sanomat 27.10. 1936. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2090611/articles/79780888

[12] Savon Työmies 10.7.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912673/articles/79782873

[13] Pohjois-Savo 9.9.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1894425/articles/79782869

[14] Savon Työmies 27.6.1939 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2092215/articles/79780887

[15] Savon Työmies 10.7.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2092215/articles/79780887

Punavangin tie – Heikki Hartikainen 1918-1920

Lastukosken kylät ry:n kotisivut.

Kuopion valtiorikosoikeus tuomitsi 17.7.1918 Heikki Aadolf Hartikaisen kahdeksan vuoden vankeuteen yllytyksestä valtiopetokseen[1] Heikki oli kanavarengin poika Lastukoskelta, Nilsiän pitäjästä. Hänen isänsä Adolf Hartikainen oli toiminut Lastukosken kanavavartijan Gustaf Mathias Brunoun apulaisena ja poika toimi tehtävässä ”lyhyitä taukoja lukuunottamatta” aina vuoteen 1928 saakka.[2]

Heikki Adolf Hartikainen.
Kuva Korhonen, Lastukoski, rajojen kylä.

Heikki Hartikainen pidätettiin kotoaan Nilsiän Vuotjärveltä 28.2.1918. Tuolloin aloitettiin yleisemminkin valkoisten hallitsemilla alueilla työväenliikkeen aktivistien vangitsemiset. Heikki Hartikainen oli osallistunut Lastukosken työväenyhdistyksen toimintaan, hän oli Nilsiän sosiaalidemokraattisen kunnallistoimikunnan tilintarkastaja vuonna 1915[3] ja kirjoitteli lukijan kirjeitä Savon Työmieheen.[4] Kirjoituksessa tammikuussa 1917 H.H. valitti työväenyhdistyksen toiminnan lamaannusta. ”Me emme saa enää nukkua, mutta meidän on alettava toimia päämäärämme saavuttamiseksi, ja velvollisuutemme on saada koko työtätekevä luokka liittymään työväen suureen järjestöön.”[5]

Nilsiän työväentalo 1912. Työväen kalenteri 1.1.1912.

Taistelu punaisten ja valkoisten välillä Pohjois-Savossa päättyi 8.2., kun valkoiset valloittivat Kuopion. Kuopion pohjoispuoleiset pitäjät säästyivät taisteluilta, mutta julkisesti työväenliikkeessä toimineille henkilöille koitti kovat ajat. Nilsiän suojeluskunta piti Hartikaista vangittuna noin kuukauden. Maaliskuun 23. päivänä suojeluskunta kuulusteli todistajia ja pidätettyä.

Erityisen raskauttavaksi asiaksi tuli kolmen todistajan voimin Heikki Hartikaisen puheet Lastukoskella 10.2.1918 August Heikkisen mökissä. Kolme todistajaa kertoi, että Hartikainen oli puhunut kiivaasti valkoista hallitusta vastaan, solvannut Kuopion suojeluskunnan johtaja Malmia ja muistuttanut, ettei Kuopion taistelun häviön tarvitse merkitä punaisten asian häviötä. Kuulusteltava kielsi puhuneensa kiihottavasti ja sen sijaan kehottaneensa kaikkia rauhallisuuteen.[6]

Nilsiän suojeluskunta kokoontui 27.3. päättämään osaltaan asiasta. Paikalla olivat Y. Riihosalmi, V. Koistinen, I. Kranqvist, P. Kuosmanen, A.G.Reijonen, H. Janhunen ja Johan H. Hyvärinen.

”Keskusteltiin työmies H Hartikaisen kuulustelupöytäkirjan johdosta sekä siitä millaisena hän on yleensä tunnettu seutukunnalla. Yleinen mielipide oli, että hän on toiminut kapinaan kiihottajana ja tyhjäntoimittajana ja että on saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.” Tällä lausunnolla Nilsiän suojeluskunta tuomitsi Heikki Hartikaisen kuolemaan. Päätöksen allekirjoittivat kaikki muut, paitsi Hyvärinen, joka selitti, että vastikään paikkakunnalle muuttaneena ei tunne Hartikaista riittävästi yhtyäkseen tuomioon.[7]

Vankileiri Kuopion kasarmilla 1918. Kuva V. Barsokevitsch.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Tuomiota ei pantu toimeen Nilsiässä, vaan tuomittu lähetettiin Kuopion vankileirille, jonne hän saapui 28.3.1918. Kesäkuun alussa 1918 Nilsiän suojeluskunta antoi lausunnon vangista. Hänet luonnehdittiin kiivaaksi, veltoksi ja agiteeraavaksi ja paikkakunnan ehkä vaarallisimmaksi henkilöksi. 

Nilsiän suojeluskunnan esikunnan jäsenet kirkkoherra Hannuksela, Riihossalmi, Kuosmanen ja Matti Väänänen kertoivat, ettei vangittu ole tehnyt mitään varsinaista työtä ja punakaarti jäi häneltä perustamatta vain sen vuoksi, että jäi valkoisten hallitsemalle alueelle. Lausunnossaan esikunta kuitenkin myönsi, ettei Hartikainen ole tehnyt mitään väkivaltaista. Lopuksi esikunta vielä sanoi syytetystä, että ”olisi suotavaa, ettei palaisi milloinkaan paikkakunnalle.”[8]

Hartikaisen puolesta antoivat lausuntonsa Mathias Brunou, Matti Hartikainen, Oskar Wikman, Kalle Hartikainen ja Heikki Tuovinen. He sanoivat, ettei Hartikainen ole ottanut kapinaan osaa millään tavoin. He vakuuttivat myös, että Hartikaisesta ei olisi vaaraa, jos hänet laskettaisiin vapaalle jalalle.

Kuopion vankileirin olot olivat ankarat. Kova nälkä, vesipöhö ja syöpäläiset vaivasivat siellä vankeja. Paikalliset saivat toimitettua ainakin jonkin verran elintarvikkeita vangeille, mutta muualta Suomesta Kuopioon siirretyillä oli hyvin vaikea tilanne. Esimerkiksi Tampereelta tuotiin satoja vankeja toukokuussa. Pahimmillaan kymmeniä vankeja kuoli vuorokaudessa, vainajia laitettiin kolme samaan arkkuun, muistelee Kuopion punakaartilainen Matti Niskanen.[9]

Heikki Hartikainen anoi Kuopion valtiorikosoikeuden langettamaan kahdeksan vuoden tuomioon armoa valtiorikosylioikeudelta. Se ratkaisi asian 17.8. 1918 Hartikaisen kannalta kielteisesti. Tuomio pysyi ennallaan.[10] Kuopion vankileiriä alettiin syyskuussa 1918 tyhjentää. Vangit siirrettiin Hennalan vankileiriin Lahteen. Vangit lastattiin härkävaunuihin eikä ovia avattu ennen kuin Lahdessa. Mukana oli eri tavoin sairaita vankeja ilman ruokaa ja juomaa.

Konnunsuon vankien asuntoja 1919. Kuva Vankeinhoito 1.1.1924.

Vankien kaivamia kuivatusojia Konnunsuolla. Vankeinhoito 1.1.1925.

Tulijoihin Hennalan kasarmit tekivät siivottaman vaikutuksen verrattuna Kuopion oloihin.[11]

Marraskuussa 1918 ”riskin näköisiä” vankeja valittiin Konnunsuon vankileiriin suon kuivatustöihin. Heikki Hartikainen oli pienen Konnunsuolle siirretyn ryhmän mukana.[12] Leirin olot olivat kolkot, vankien piti rakentaa asuinparakit ensimmäiseksi. Työpäivät olivat pitkiä ja ravinto riittämätöntä. Osa vangeista sairastui espanjantautiin.[13] Jossakin vaiheessa Hartikainen siirrettiin Riihimäen vankilaan.[14]

Kun Riihimäen vankileirillä paloi yksi kasarmirakennus poroksi keväällä 1919, siirrettiin osa vangeista Sukevalle ja Kajaanin lähistölle suonperkuutöihin. Varkautelainen Uuno Pekka Kekäläinen oli yksi Riihimäeltä siirretyistä. Hän kirjoitti muistelmateoksen Poika maailman hartioilla. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka Riihimäeltä lähdettiin 4.6.1919. Vangit saivat uudet vaatteet, matkaevääksi reikäleipää, 50 g voita ja kaksi silliä. Härkävaunuista pääsi matkalla välillä uloskin. Kuopioon saavuttiin klo 12.45. Vankeja jätettiin Nerkoon pysäkille. Kajaanissa oli suojeluskunta ottamassa vastaan vankeja. Asemalta miehet kuljetettiin höyrylaivalla Kuluntalahden laituriin. Vielä parin kilometrin kävely Vaarainsuolle, joka oli vankien työmaa.

Vaarainsuo 1918. Suomen paperi- ja puutavaralehti 15.3.1923.

Kekäläinen kertoo, kuinka ”ensimmäiseksi työksi Heikki Hartikaiselle ja minulle määrättiin talon ulkomaalaus.”[15] Ilmeisesti Lastukoskelta alkanut punavangin tie jatkui siis Kainuun korpimaille. Heikki Hartikainen vapautui tammikuussa 1920 annetun armahduslain nojalla 6.3.1920. Hän palasi kotiseudulleen, perusti perheen ja työllistyi kanavanvartijan apulaiseksi Lastukoskelle.

Lastukoski. Kuva Lastukosken kylät ry.

---

[1] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201810

[2] Korhonen, Lastukoski, Rajojen kylä häikäilemättömien patruunoiden pihdeissä, 111

[3] Sanantuoja 13.4.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1223888/articles/4028488

[4] Sanantuoja 25.1.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1224437/articles/4028489

[5] sama. Nimimerkki H.H. voi toki olla joku muukin, mutta tuntuu varsin todennäköiseltä, että kyseessä on

  Heikki Hartikainen.

[6] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201820

[7] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201822

[8] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201818

[9] Sisällissota 1918 – punaiset muistot: Loukussa Kuopion kasarmilla https://areena.yle.fi/1-4326641#autoplay=true

[10] Valtiorikosylioikeuden päätöstaltiot http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=48613158

[11] Kekäläinen, Poika maailman hartioilla, 233

[12] Konnunsuo kirjoitettu Hartikaisen asiakirjojen etulehdelle. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201809

[13] Sisällissota 1918 – punaiset muistot: Loukussa Kuopion kasarmilla https://areena.yle.fi/1-4326641#autoplay=true

[14] Riihimäki kirjoitettu Hartikaisen asiakirjojen etulehdelle. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201809

[15] Kekäläinen, 273