keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Sairasjuna 3 jatkosodassa - savolaisten juna

 

Sairasjuna 3 henkilökunta jatkosodassa. Kuva Anja Långin
albumi. 

Jatkosodassa Suomen rautateillä liikkui enimmillään 10 sairasjunaa. Niiden tehtävänä oli kuljettaa rintaman läheisistä kenttä- ja sotasairaaloista potilaita toipumaan ja jatkohoitoon kotirintaman sotasairaaloihin. Lisäksi junissa kuljetettiin sodan aikana lapsia Ruotsiin, evakuoituja ja sotavankeja.

Sairasjunat olivat erityisesti kalustettuja, jotta niissä voitiin kuljettaa potilaita myös makuuasennossa. Henkilökuntaa niissä oli yleensä noin 50, potilaita voitiin ottaa enimmillään 300. Tosin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 saattoi junissa olla jopa 1000 matkustajaa, potilaita ja evakuoituja.[1]

Sairasjunalla oli peitenimet, joita piti käyttää puhelinsanomissa, joissa junan liikkeistä kerrottiin asemille. Numerojärjestyksessä ensimmäisestä kymmenenteen peitenimet olivat: Toivo, Tauno, Konstantin, Pekka, Lasse, Mikko, Sulo, Alarik, Jooseppi, Huugo. Junan peitenimi tuli päällikkölääkärin toisesta nimestä.[2] Joissakin lähteissä juna 4 on Aapo, eikä Pekka.[3]

Myös potilaiden laatu piti puhelinsanomissa salata. Kolli oli potilas, puukko oli kirurginen potilas, lasi silmäpotilas, torvi korva-, nenä-, kurkkupotilas, lääke sisätautipotilas, kerä hermotautipotilas, sänky tuberkuloosi, kärry kulkutautipotilas, rasva ihotautipotilas, ruisku sukupuolitautipotilas, pyörä mielitautipotilas, patja makaava potilas ja tuoli istuva potilas.

Näin voitiin vastaanottavalle sairaalalle ilmoittaa: ”Toivo tuo 9 heinäkuuta 300 kollia, joista 150 puukkoja, 20 laseja, 20 torvia, 60 lääkettä ja 50 rasvaa.”[4] Potilaiden siirtäminen juniin ja junista pois oli raskasta työtä. Usein potilaat joutuivat odottamaan asemalaiturilla sairaalaan siirtoa varsin pitkään, sillä kuljetuskalustoa oli liian vähän. Jatkosodan aikana tätä työtä sentään saatiin tehdä pitkään ilman ilmavaaraa, joka talvisodassa oli ollut iso ongelma.

Sairasjunalla oli etuajo-oikeus radalla silloin, kun se ajoi potilaita kyydissään. Poikkeuksen tähän tekivät kuitenkin kiireelliset ammusjunat ja ylipäällikkö marsalkka Mannerheimia kuljettava juna, joille tehtiin tietä.[5] Tyhjänä sairasjuna joutui väistämään muita, jolloin matka-ajat venyivät.

Sairasjuna 3 siellä jossakin. Kuva Anja Långin albumi.

Sairasjunan henkilökuntaan kuului päällikkölääkäri, ylihoitaja, 10-12 sairaanhoitajaa, 7-8 lääkintälottaa, 4-5 muonituslottaa, 25 lääkintämiestä ja 6-8 rautateiden ammattilaista. Sairasjunat olivat suurimmillaan lähes puolen kilometrin mittaisia mammutteja. Henkilökunta asui junissa, heille ja potilaille valmistettiin keittiövaunussa ruoka.

Sairasjuna 3 päällikkölääkäri oli lääkärikapteeni Lauri Konstantin Vestola. Tämän junan kunnosti puolustusvoimien käyttöön Pohjois-Savon suojeluskuntapiiri Kuopiossa.[6] Myös henkilökunta tuli pitkälti Kuopion alueelta.

Lääkintämies Kalle Savolainen (vas.)
suorittamassa asevelvollisuutta 1925-26.
Kuva Anja Långin albumi.

Siilinjärven Lamminmäestä kotoisin oleva Kalle Savolainen työskenteli Sairasjuna 3 lääkintämiehenä koko jatkosodan ajan. Juna perustettiin 18.6.1941 Kuopiossa.

Kalle oli syntynyt vuonna 1905, hän oli palvellut jo talvisodassa lääkintämiehenä JR 38, 1. pataljoonan 3. komppaniassa. Komppaniassa palveli etupäässä Siilinjärven miehiä. Siilinjärveläiset kokivat ankaria tappioita raskaissa Uomaan ja Pitkärannan taisteluissa talvisodan aikana. Eturintaman lääkintämies joutui katsomaan sotaa silmästä silmään.

Kallella oli iso perhe ja jo ikääkin, joten se lienee ollut syynä siihen, että jatkosodassa hänet määrättiin sairasjunaan. Sairasjunissa kaikki tekivät kaikkea, jos tarve vaati. Lääkintämiesten tehtävä oli lastata ja purkaa juna potilaista mahdollisimman tehokkaasti. Sen lisäksi he vartioivat junaa, kun se oli asemilla tai seisomassa. Sairasjuna 3 odotti kuljetusmääräyksiä usein Joroisissa, mutta myös muualla.

Junan oli oltava lähtövalmis noin puolessa tunnissa, kun käsky kävi. Tauoilla juna huollettiin, varastoja täydennettiin ja autettiin siviiliväestöä sadonkorjuussa yms. Asemasotavaiheessa potilaskuljetusten tarve pieneni niin, että junista päästiin välillä pitemmillekin lomille. Välillä vaunut vietiin desinfioitavaksi Helsinkiin.

Sairasjuna 3 ajoi harvakseltaan potilaita Kuopioon. Tavallisen reitti alkoi Joroisista, vei Äänislinnaan ja Karhumäkeen, josta potilaita kuljetettiin eri puolille Suomea. Silloin tällöin juna kävi myös Siilinjärvellä, jossa toimivat 20. Sotasairaalan osastot Tarinaharjun ja Harjamäen parantoloissa.[7]

Sairasjuna 3 Lieksan asemalla 21.7.1941. Autot ovat tuoneet potilaat
asemalle, lastaus meneillään. Kuva A.Kaskela, SA-kuvat.

Lieksan asema 21.7.1941. Sairasjuna 3.
Hyökkäysvaihe loi sairasjunille kovan paineen. 
Kuva A. Kaskela, SA-kuvat.


Sairasjunien henkilökunta teki kesä-, heinäkuussa 1944 valtavan työn pelastaessaan niin potilaita kuin siviilejäkin NL:n suurhyökkäyksen alta. Kalle Savolainen oli lomalla toukokuussa 1944. Hän ilmoittautui takaisin palvelukseen Äänislinnassa 5.6.1944. Siltä otettiin kuorma Iisalmeen ja Ouluun, josta kiirehdittiin takaisin Äänislinnaan Kuopion kautta. Sieltä haettiin ilman taukoja potilaita ja tarvikkeita 12.6.-19.6.1944.

Juniin otettiin potilaiden lisäksi sotaa pakenevia ihmisiä niin paljon, kuin kyytiin mahtui. Junissa saattoi olla yli tuhatkin matkustajaa. Esimerkiksi Sairasjuna 3 kuljetti 22.-23.6. noin 1200 potilasta ja siviiliä turvaan reittiä Puntala-Savonlinna-Jyväskylä. Sairasjunien sotapäiväkirjoissa näkyy siviilien hätä järkyttävällä tavalla. Jalan pakoon pyrkiviä vanhuksia suistui teiden varsille, heitä koetettiin kerätä kyyteihin ja elvyttää junissa. Tässä vaiheessa myös potilaina oli huonokuntoisempia haavoittuneita ja kuljetuksen aikana kuoltiin. Aiemmin jatkosodan aikana kuljetettavat potilaat olivat yleensä olleet siirtokuntoisia, jolloin junakuolleisuus oli vähäistä.[8]

Kalle Savolainen kotiutettiin jatkosodasta 1.10.1944.

Sairasjuna 3 jatkoi vielä toimintaansa 25.11.1944 saakka. Potilaita, evakkoja ja kotiutettavia sotilaita siirrettiin paikasta toiseen. Lisäksi vankikuljetukset työllistivät. Esimerkiksi 18.10.1944 Oulussa junaan lastattiin 253 potilasta, heistä purettiin Seinäjoelle ja Vaasaan 207 potilasta. Junaan jäi saksalaisia potilaita 46, Vaasassa junaan lastattiin vielä 119 saksalaista vankipotilasta. Juna vei nämä kaikki 165 vankia  Vainikkalaan ja rajan yli NL:n viranomaisten ”hoitoon” ja vankileireille.[9]

 



[1] Salo, Kari, Talvi- ja jatkosodan sairasjunat, Resiina 1/1990

[2] Hedman, Sairasjuna Konstantin muisteluissa. Sairasjunien hoitohenkilöstön henkinen kestävyys 1941-44. Kandidaattitutkielma 1918, Turun avoin yliopisto,

[3] Hedman, Salo, K., Resiina 1/1990

[4] Päämajan lääkintätäosaston ohje 11.7.1941. 20.Sotasairaalan hallinnollinen arkisto, Sota-arkisto Mikkeli

 [6]Salo, K., Resiina 1/1990,6

[7] Kalle Savolaisen sota-ajan kalenteri 1943, Ritva Tirkkosen kotiarkisto, Siilinjärvi.

[8] Sairasjunien sotapäiväkirjat, digitaaliarkisto.

[9] 3. Sairasjuna, 8.1.1943-30.11.1944, sotapäiväkirja https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6034070588&aineistoId=2398790144



lauantai 21. toukokuuta 2022

Vainajien karsikot Pöljällä


Lintuniemen kalliolta avautuu näkymä vanhalle 
Kuopio-Iisalmi tielle ja Pöljänjärvelle.
Kuva Aira Roivainen.

 Kun oli syöty kirkoltatuloruoka, suoritettiin karsikonnosto. Laudasta tai rautapellistä tehty karsikko, mihin oli merkitty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika, naulattiin aitan, tallin tai muun rakennuksen seinään oven yläpuolelle. Paikoin näkee aarniopetäjiä, joiden kylkeen on kaiverrettu samat asiat kuin karsikkolautaan. Kansa nimittää niitä karsikkopetäjiksi.[1] Tämä tapahtui kirkkoon mentäessä.[2]

Näin kuvasi maaninkalainen Ahti Rytkönen on kuvannut tämän seudun karsikkoperinnettä kirjassaan Savupirttien kansaa. Vaikka vainaja oli siunattu ja haudattu, oli vielä paljon puuhaa, että niin omaiset kuin vainajakin voisivat olla rauhassa.

Ensimmäinen ja ylipäänsä vanhin kirjallinen tieto vainajan karsikoista on vuodelta 1786: ”Muolalaisilla on tapana lyödä puupilkka johonkuhun tien warrella olewaan petäjään, kun wiwwät ruumista kirkolle. Siihen seisattuwat juomaan. Taitawat arwella, ettei wainajan henki pääse sen petäjän siwutse kotiin kummittelemaan.”[3]

Karsikkoperinteen taustalla voi hyvinkin olla jopa esikristilliset tavat palvoa vainajan sielua. Kerrotaan, että kun uusi asukas otti eräalueita haltuunsa, niin hän ensimmäiseksi valitsi kotinsa läheltä tallaisen pyhän petäjän, josta tuli suvun vainajien muistopaikka. Tapa säilyi ja muuntui vuosisatojen aikana.

Hautajaismatkalla karsittiin sopivassa kohti matkan varrelta polun, tien tai vesireitin läheltä vainajalle muistopuu. Tapahtumaan liittyi puun karsintaa eri tavoin, riippuen vainajan sukupuolesta ja asemasta. Sen lisäksi puun kylkeen tehtiin merkinnät vainajasta. Tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta kummittelemaan elävien maailmaan. Ajateltiin, että vainajan sielu pyrkisi vielä elävien joukkoon, mutta karsikon kohdalla hän ymmärtäisi lopullisesti kuuluvansa kuolleiden maailmaan.[4]

Karsikkomerkintöjä on Suomessa tehty vielä 1900-luvun puolellakin, Pohjois-Savossa karsikkoperinne näyttää olleen elinvoimainen vielä 1800-luvun lopulla.

Aluksi karsittiin ja merkittiin puita, sittemmin puihin alettiin kiinnittää karsikkolautoja. Niissä oli samat merkinnät, mutta laudat naulattiin puihin kiinni. Karsikkolaudat saattoivat olla varsin ammattimaisesti tehtyjä ja kauniisti kaiverrettuja.[5]

Ja seuraava vaihe perinteessä oli se, että muistolautoja ei enää kiinnitetty puihin, vaan vainajan kotitalon pihapiirin rakennuksiin. Yleensä siihen tilaan, missä vainaja oli odottanut hautausta. Karsikkolaudat asetettiin räystään alle sateelta ja auringon paahteelta suojaan. Mikäli talon aitta on säilynyt, niin karsikkolaudatkin ovat säilyneet helposti toistasataa vuotta. Yleensä karsikkolaudat tehtiin talon isännällä, emännälle ja vanhimmalle pojalle. Poikkeuksiakin on.

Salomon Wäänäsen karsikko. Lassilan talo.
Pöljällä tällaisia ulkona paikoillaan olevia karsikkolautoja on Lassilan talon aitassa. Salomon Wäänänen kuoli sairauskohtaukseen kaupunkimatkalla.[6]

Maria Sofia Wäänäsen ja Aaro Johannes Toivasen karsikot.
Pulaste.

Lisäksi Pulasteen aitan seinässä on äidin ja pojan muistolaudat.[7] Talollisenvaimo Maria Sofia Wäänänen kuoli kuumeeseen vuonna 1892. Hänen ainut poikansa Aaro Johannes Toivanen oli kuollut pikkulapsena 1883 hivutustautiin.

Nämä kaikki kolme karsikkolautaa liittyvät toisiinsa sillä tavoin, että Maria Sofia oli Salomon Wäänäsen sisko ja samalla Aaro Johanneksen kummi. Maria Sofia Wäänänen oli naimisissa Pulasteen talon isännän, Aaro Toivasen kanssa. Naiset pitivät näillä seuduilla oman sukunimensä avioiduttuaankin.

Loviisa Toivasen karsikko. Harju.
Harjulla on karsikkolauta otettu talteen sisätiloihin.[8] Siinä muistetaan talollisen vaimoa Loviisa Toivasta, joka kuoli turvotukseen.

Pöljän kotiseutumuseolla varsin iso kokoelma karsikkolautoja lähialueelta, suurin osa niistä on sijoitettuna Jyväskylän museoon.

Vainajan karsikko ja ristipuu Suomessa.
Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot
ja ristipuut, s.40.

Karsikkoperinne on ollut yleistä Kaakkois-Suomesta Kainuuseen ulottuvalla alueella. Joissain paikoin puhutaan ristipuista, mutta merkinnän tarkoitus lienee ollut sama. Merkintöjä on myös tehty kallioihin ja kiviin. Kaikki puista löytyneet merkinnät eivät välttämättä ole vainajan karsikon merkkejä. Karsikkoja saatettiin tehdä mm. jonkin merkittävän tapahtuman, kuten häiden, suuren saaliin, ensikertalaisen kaupunki- tai markkinamatkan muistoksi jne.[9]

Karsikkomerkinnät tehtiin riittävän paksuihin puihin. Männystä voi ottaa korkeintaan yhden viidenneksen ympärysmitasta pois auki. Ensin ohennetaan taltalla kaarnapuuta ja sitten leikataan terävällä veitsellä aivan nilaan saakka. Pihka lähtee valumaan, muttei peitä kuorittua osaa, vaan virtaa pitkin reunoja estäen mukavasti lahosientä pääsemästä kuoren alle.[10]

Pöljän kylää on asutettu noin 500 vuotta, maisema on vuosisatojen työn muokkaamaa. Metsät ovat enimmäkseen varsin nuoria talousmetsiä, taimikoita ja avohakkuita. Jo kaskikansa oli käyttänyt tehokkaasti metsiä. Kaski, aitaaminen, rakentaminen ja savutupien lämmitys vaativat paljon puuta. Sen vuoksi satoja vuosia vanhat puut kotimaisemissa herättävät aina kysymyksen, miksi ne ovat säilyneet?

Karsikkopuut olivat vanhan kansan puheissa suojeltuja, niin kaataminen toi tekijälle huonoa onnea.

Pulasteen petäjä, noin 400 vuotta eloa.
Kuva Jouni Kiimalainen.
Keväällä 2022 kuulin ensimmäisen kerran, että Pöljän kylällä voisi olla karsikkopuita. Kari Törrönen otti yhteyttä ja kertoi, kuinka suvussa oli aina puhuttu Pulasteen karsikkopuusta. Tämä puu porattiin ja arvioitiin keväällä 2022 noin 400 vuotta vanhaksi. Aivan nuoriin puihin merkintöjä ei voinut tehdä. Periaatteessa Pulasteen puuhun on voitu tehdä merkintöjä jo 1700-luvulla. Pulasteen puun määrittäminen karsikkopuuksi on aika vaikeaa, koska puun arvet ovat täysin umpeen kasvaneita. Mänty kuroo veistämiä vuosien saatossa umpeen.

Lintuniemen karsikkopuu on jo kelottunut.
Kuva Aira Roivainen.


Puun kyljessä näkyy selvästi numero 6. 
Lintuniemen karsikkopuu.
Kuva Aira Roivainen.

Sen sijaan Lintuniemen kallioilta löytyi Nestori Halosen opastamana jo keloksi muuttunut ikivanha petäjä, josta oli löydettävissä hyvin selkeä numero 6. Muut numerot oli luonto jo hävittänyt. Karsikkopuu sijaitsee vanhan Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä. Sopii hyvin hautajaismatkan lepopaikaksi, mutta tietenkään ei voi sanoa varmasti, mihin merkintä liittyy.

Nämä vanhat puut kantavat kiinnostavaa kulttuuriperintöä matkassaan, mutta samalla ne ovat kolopesijöiden koteja, täynnä elämää. Ehkäpä Lintuniemen suunnassa äskettäin pesinyt liito-orava poikasineen on asunut tässä muinoisen ihmisen muistopuussa.

Liito-oran poikasia Pöljällä. Kuva Jouni Kiimalainen.


Vainajien karsikoista ja ristipuista enemmän Janne Vilkunan tutkimuksessa.



[1] Rytkönen, Savupirttien kansaa, 69

[2] Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut, 19

[3] sama, 21

[4] sama, 42

[5] sama, 71

[6] Haastattelu Jenni Linnove

[7] Haastattelu Kari Törrönen

[8] Haastattelu Nestor Halonen

[9] Vilkuna, 16

[10] Seppo-Kovalainen, Puiden kansa, 105

torstai 31. maaliskuuta 2022

Elon Enroth – Siilinjärven piirimielisairaalan ylilääkäri (1927-1954) sodassa ja rauhassa

 

Elon Enroth

Elon Enroth syntyi Isossakyrössä 29.1.1890. Hänen vanhempansa olivat Carl Theodor Enroth ja Maria Abramsdotter Enroth. Enroth kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1908. Hän valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1913 ja lääketieteen lisensiaatiksi 1919.

Ensimmäisen maailmansodan aikana hän toimi mm. Ylitornion, Turtolan ja Kolarin vt. aluelääkärinä sekä Karstulan kunnanlääkärinä. Tämän lisäksi hän oli vuonna 1917 Nikkilän mielisairaalan vt. toisena alilääkärinä.[1]

Nikkilän mielisairaala. Kuva Hanna Laitisen albumi.
Lassilan talon arkisto, Pöljä.

Helsingin yliopistossa värvättiin ahkerasti ylioppilaita 1915 alkaen sotilaskoulutukseen Saksaan. Enroth oli ehkä hiukan yli-ikäinen sotilaaksi ja opinnot olivat jo loppusuoralla. Hän oli kuitenkin mukana ylioppilaskunnan ja osakuntien toiminnassa. Enroth oli mm. Eteläpohjalaisen osakunnan kuraattori vuonna 1916.[2] Vuonna 1917 hänet valittiin Eteläpohjalaisen osakunnan edustajaksi osakuntain väliseen valtuuskuntaan.[3] Venäjän maaliskuun vallankumous sähköisti ylioppilasnuorison aktiiviseen toimintaan.

Amiraali Maximov puhuu ylioppilaille 21.3.1917 Venäjän 
maaliskuun vallankumouksen aikana.
Helsingin kaupunginmuseo.

Keväällä 1917 Elon Enroth kuului ylioppilaiden delegaatioon, joka matkusti ottamaan yhteyttä jääkäreihin Ruotsiin. Jääkäreillä oli toimisto Haaparannassa. Delegaation muut jäsenet olivat Sven Donner ja Bertel Appelberg. Delegaation muodollisena tehtävänä oli viedä venäläisen Itämeren laivaston ylipäällikön, amiraali Maximovin viesti jääkäreille. Siinä vakuutettiin, että Venäjän uusi hallinto (tuolloin siis ns. väliaikainen hallitus) pyrkisi takaamaan suomalaisille täyden itsehallinnon.

Delegaatio lähti matkaan, mutta Donnerin mukaan venäläisten lupauksiin ei luotettu eivätkä jääkärit lieventäneet millään tavoin suhdettaan venäläistämistoimiin ja hallintoon. Samalla Donnerin mukaan saatiin häivytettyä kaikki väärinkäsitykset Suomessa ja rajan takana toimineiden aktivistien välillä. Lisäksi sovittiin, että värvätään vielä lisää miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan.[4]

Suomen sisällissodan Elon Enroth koki dramaattisesti punaisten vankina ja Punaisen Ristin lääkärinä Mäntyharjun rintamalla.

Joissakin lähteissä Enrothin kerrotaan olleen Helsingin valkokaartin lääkäri vuonna 1918[5], mutta Mauno Vannaksen mukaan Enroth jäi Punaisen Ristin lääkäriryhmän mukana punaisten vangiksi Kouvolassa helmikuun alussa 1918. Ryhmä oli pyrkimässä punaisten hallitsemalta alueelta valkoisten alueelle. Punaisen Ristin henkilökunnalla oli punakaartin ylipäällikkö Haapalaisen lupa liikkua maassa. Silti heidät pidätettiin.

Kouvolassa vangitsemisen jälkeen Mauno Vannas, Yrjö Renqvist ja Elon Enroth suostuivat lähtemään junalla Mäntyharjun rintamalle, jossa heillä oli tarkoitus sopivassa tilanteessa loikata valkoisten puolelle.

1.2.1918 tultiin Hillosensalmelle, mutta siellä olivat valkoiset räjäyttäneet rautatiesillan. Yö oli vietettävä junanvaunussa, jonka kylkeen lääkärit olivat sommitelleet punaisen ristin merkin. ”Illalla tuli luoksemme eräs hammaspotilas – suuri kolo. Enroth aikoi panna siihen morfiinia ja rupesi pumpulilla puhdistamaan koloa, mutta punakaartilainen juoksi ulos huutaen: ”Te myrkytätte minut.”[6]


Valkoisten sotasairaala Mäntyharjun rintamalla.
I.A. Ekström, Varkauden museot.

Ensimmäinen punaisten haavoittunut oli kotkalainen painija, joka toimi plutoonan päällikkönä. Kyseessä oli olympiavoittaja Kaarlo Koskelo, jonka tiedetään olleen myöhemmin punaisten Savitaipaleen rintaman komentaja.

Enroth tapasi Vannaksen mukana punaista päällystöä, kuten Aleksi Osipoffin ja Mäntyharjun rintaman päällikön, ”Röökerin” eli Heikki Krögerin.

Lääkärit perustivat Voikosken kansakoululle Punaisen Ristin sotasairaalan, jossa hoidettiin niin punaisia kuin valkoisiakin haavoittuneita. Sairaala toimi 2.2.1918-24.4.1918.[7] Koulun opettaja  Oskari Haavila ja hänen vaimonsa olivat pysytelleet sijoillaan. Sairaala perustettiin luokkahuoneisiin ja lääkärit majoittuivat opettajien huoneistoon. Lääkäreitä avustivat punaisten sairaanhoitajat.

Nuoret lääkärit olivat keskellä sisällissodan julmuutta. He näkivät, kuinka punaiset ampuivat valkoisia vankeja ja siviilejä. Punaisten sairaalassa hoidettiin kuitenkin myös valkoisia potilaita Punaisen Ristin periaatteiden mukaan.

Enrothin vaiheet sisällissodan loppuvaiheissa jäävät arvoitukseksi, Mauno Vannas toimi Hennalan vankileirin lääkärinä, mutta hän ei mainitse muistelmissaan Enrothin olleen enää tässä vaiheessa samassa matkassa. Enroth sai ansioistaan vapaussodassa 4.luokan vapaudenristin.[8]

Vuodesta 1919 Enroth hoiti Rautalammin kunnanlääkärin tehtävää. Tässä tehtävässä hän osallistui Rautalammin edustajana Pohjois-Savon piirimielisairaalan valmisteluun. Mielisairaala perustettiin Siilinjärvelle ja se aloitti toimintansa vuonna 1926. Sen ensimmäiseksi lääkäriksi valittiin Reino Lagus. Elon Enroth kuului Rautalammin suojeluskuntaan ja valittiin Rautalammin kunnanvaltuustoon. Puoluekannaltaan hän oli kokoomuslainen.

Siilinjärven piirimielisairaala.

Enroth valittiin Siilinjärven piirimielisairaalan lääkäriksi vuonna 1927. Samalla hänestä tuli Siilinjärven kunnanlääkäri (1927-1944), vastaanotto oli piirimielisairaalassa. Lisäksi lääkäri joutui lähtemään usein kotikäynneillekin pitkin pitäjää. Kunnan alue ei onneksi ollut kovin laaja. Viimeisinä työvuosinaan hän vielä toimi kunnalliskodin asukkaiden lääkärinä.

Siilinjärvelläkin Enroth tuli valituksi kunnanvaltuustoon ja suojeluskunnan johtotehtäviin. Lienevätkö vuoden 1918 tapahtumat radikalisoineet tohtorin, sillä 1930-luvulla hän oli aktiivinen lapuanliikkeen[9] ja IKL:n kannattaja[10]. Tosin koko 1910-luvulla yliopistossa opiskellut sukupolvi oli kasvanut aktivismin hengessä.

Opiskelutovereista hyvin monet kannattivat myöhempinä vuosinaan äärioikeistoa, jotkut hyvinkin ankaria aatteita. Esimerkiksi edellä mainittu Mauno Vannas innostui 1930-luvulla kansallissosialismista ja perusti natsi-Saksaa ihailleen Suomen Valtakunnan Liiton.[11] Samoin Sven Donner ihaili kansallissosialistista järjestelmää ja kannatti mm. vammaisten eutanasiaa.[12]

Enroth toimi vuosina 1927-1954 Siilinjärven piirimielisairaalan lääkärinä ja ylilääkärinä. Sairaalassa käytettiin kaikkia aikakaudelle ominaisia hoitomuotoja, mutta Anu Rissanen on tutkimuksessaan osoittanut, että Enroth oli erityisesti työhoidon kannattaja. Sairaalan yhteydessä toimi suuri maatila, jonka eri töihin potilaat osallistuivat vointinsa mukaan.[13]

Siilinjärven piirimielisairaalaa laajennettiin 1930-luvulla. Laajennuksessa sairaala sai uuden Naisten talon ja henkilökunnan asunnoiksi sairaala-alueelle rakennettiin asuinkerrostalo. Uusi sairaalarakennus ehdittiin juuri kalustaa valmiiksi, kun rakennus otettiin lokakuussa 1939 puolustusministeriön käyttöön.

Lottia sotasairaalan edustalla. 
Irma Roivaisen albumi.
Rakennuksessa toimi sitten 20. Sotas 8. kirurginen osasto vuosina 1939-45. Sotasairaalan ja mielisairaalan yhteiselo ei sujunut kaikin ajoin sovussa. Enroth piti tiukasti sairaalan ja kuntainliiton puolia. Hän oli tyytymätön tilojen huolimattomaan hoitoon, sairaala-alueella liikkuvat sotilaspotilaat häiriköivät mielisairaalan potilaita, varsinkin naisia. Lisäksi sairaalat ajautuivat sovittamattomaan ristiriitaan potilaiden ja henkilökunnan ruokailusta.

Lopulta sotasairaala rakensi oman keittiön naisten talon alimpaan kerrokseen. Riidan syynä lienee ollut se, että sotasairaala halusi noudattaa henkilökuntansa ja potilaiden ruokailussa sotaa edeltävää annostelua, vaikka sotasairaaloille oli annettu selkeät uudet ohjeet.

Kuvassa vasemmalta lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti, 
lääkintäeverstiluutnantti Sven Donner ja lääkintäeversti Mauno Vannas.
Sotasairaalat olivat näiden miesten ohjauksessa. 

Monissa Suomen mielisairaaloissa kuolleisuus nousi sotavuosina järkyttävän korkeaksi. Siilinjärven piirimielisairaalan potilaiden kuolleisuus ei poikennut rauhanajan tilanteesta ollenkaan.[14] 

Elon Enroth oli naimisissa Edith Nygårdin kanssa, puolisoilla oli lapset Eva ja Erik. Hänet ylennettiin vuonna 1937 res. lääkintäkapteeniksi.[15] Enroth jäi eläkkeelle ylilääkärin tehtävästä vuonna 1954.

 

Elon Enroth.
Harjamäen sairaalamuseo.



[1] HS 29.1.1940

[2] Ylioopilaslehti, 26.3.1916, nro 10, s. 9

[3] Ylioppilaslehti, 15.04.1917, nro 12, s. 5

[4] Suomen vapaussota, 25.10.1938, nro 10, s. 4-10

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109848/articles/81501156?page=4

[5] HS 29.1.1940

[6] Vannas, Silmä silmästä. Lehtiä lääkärin sotapäiväkirjasta 28.1.-8.9.1918, Porvoo 1964.

[7] Vannas

[8] Finlands Allmänna Tidning, 10.04.1919, nro 83, s. 1-3

[9] Savo 3.3.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909807/articles/80015893

[10] Savo 3.11.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1910679/articles/80015894

[11] https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauno_Vannas

[12] https://fi.wikipedia.org/wiki/Sven_Donner

[13] Rissanen, Työtä, sokkeja, lääkkeitä: Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoitomuodot vuosina 1926-1959, 60

[14] Siilinjärven piirimielisairaalan vuosikertomukset 1939-45

[15] Savo 28.3.1937, nro 71, s. 2