lauantai 19. lokakuuta 2019

Ei tule vaivatta vapaus – Maaningan itäinen vuokralautakunta työssään

Uuhmäki Saariselta päin kuvattuna.
Kuva Jouni Kiimalainen
Vuoden 1909 maanvuokra-asetus määräsi, että jokaisessa kunnassa oli oltava vähintään yksi vuokralautakunta, johon maanomistajat ja vuokramiehet saivat asettaa yhtä monta edustajaa. Edustajat sitten valitsivat lautakunnalle ulkopuolisen puheenjohtajan.[1] Pöljän vuokramiesten ja isäntien erimielisyyksiä ratkoi vuodesta 1910 Maaningan itäinen vuokralautakunta.

Maaningan vuokralautakunnan kokouksessa 22.10.1910 aiheena oli häätö. Maaningan apteekkari oli häätänyt torpparinsa Erik Hiltusen ja vuokralautakunta oli kokoontunut Hiltusen torpalle lähtökatselmukseen. Kokouksessa olivat mukana vuokralaisten edustajana torpparit August Hyttinen ja Ville Kumpulainen ja talolliset Taavetti Saarela ja Erik Toivanen. Puheenjohtaja oli J.M. Kyyhkynen. Tällä kertaa osapuolet sopivat riitansa lähtökatselmuksessa, eikä häätöä yritetty enää panna toimeen.[2]
J.M. Kyyhkynen.
Kuva SK 15.3.1924.
Oheisessa esimerkissä lautakunnan työ onnistui esimerkillisesti. Uusi yhteistyöelin oli tehty riitaantuneiden osapuolten sovittelu- ja ratkaisuelimeksi. Puolueettoman puheenjohtajan rooli oli äärimmäisen tärkeä. Pöljäläisten asioita tässä roolissa hoitivat vuosina 1910-1940 ensin J.M. Kyyhkynen ja vuodesta 1922 Janne Holopainen. Myös Eero Ingman ja Tahvo Hiekkaranta toimivat tehtävässä.

Vuokralautakuntien perustaminen ei miellyttänyt kaikkia isäntiä, jotka katsoivat torpankontrahtien kuuluvan vapaan sopimusoikeuden piiriin. Vuoden 1909 laki antoi sopimusten sisältöjä rajoittavia määräyksiä, jotka kaihersivat maanomistajia. Olkoon esimerkkinä Reponiemen (Hamula N:ro9) isännän Ville Pietarisen ja torppari Aaro Miettisen kiista.
Reponiemi 1908. Piirros Erkki Virtanen.
Pietaristen kotiarkisto.
Ville Pietarinen oli antanut Miettiselle häädön Luelahden (Luvelahti) torpasta joulukuussa 1911. Torppa olisi luovutettava isännän vapaaseen käyttöön 14.3.1913 alkaen. Mitään muuta asiallista syytä ei ollut kuin se, ettei isäntä halunnut enää jatkaa vuokrasopimusta. Isännän kannalta huono puoli oli vain siinä, että vuoden 1909 maavuokra-asetukseen kuului määräys vuokra-aikojen automaattisesta jatkamisesta.[3] Tässä tapauksessa lautakunta kertoi päätöksessään Miettisen vuokra-ajan jatkuvan 14.3.1918 saakka.[4]

Oletettavasti isäntä poistui paikalta pettyneenä. Tämä ei kuitenkaan estänyt tahtojen taistoa jatkossakaan, vuonna 1913 Pietarinen yritti muuttaa Miettisen vuokraehtoja yksipuolisesti. Tämänkin lautakunta esti vedoten vuoden 1909 maanvuokra-asetukseen.[5] Riidat vuokraehdoista ja häätöyritykset ennakoivat myös riitaista torpan lunastusprosessia.

Joka tapauksessa Pöljälläkin oli opeteltu vuodesta 1910 keskustelemaan sopimuksista ja nöyrrytty lain edessä. Torpparivapautuslaki oli sitten vielä kovempi haaste.

Lautakunnan puheenjohtajan tuli olla tasapuolinen, niin vuokraajien kuin vuokranantajienkin kunnioittama henkilö. Lunastuskokouksissa oli varmasti välillä tunteet pinnassa. Maanomistajat kokivat omistusoikeuttaan loukattavan, kun maita oli pakolla myytävä pois. Maanvuokraajat tahtoivat itselleen lampuotitilan/torpan/mäkituvan, jota olivat usein kymmeniä vuosia hallinneet ja sen eteen töitä tehneet.

Puheenjohtaja Eero Ingman oli ilmeisen kovassa paikassa Likopuron torpassa Pöljällä, kun päätettiin Niko Koistisen oikeudesta lunastaa torppa Paavolan tilasta, Pöljä N:ro10.
Paavolan tilan torppareiden Niko Koistisen, Jafet Launosen ja Aaro Liljan lunastusoikeudesta vuokralautakunta oli jo tehnyt myönteisen ratkaisun 8.11.1920. Paavolan tilan omisti Matti Savolaisen perikunta. Paavolan lunastusasioita oli käsitelty useampaan otteeseen lautakunnassa[6] ja elokuussa 1921 vuokralautakunta oli kokoontunut taas Likopuron torppaan.

Paikalla olivat Niko ja Johanna Koistinen, Matti Savolainen, Otto Räsänen (edusti valtakirjalla useita perikunnan jäseniä) ja pesän apuholhooja Juho Ollikainen. Puheenjohtajana toimi Eero Ingman.[7]

Torpassa lienee ollut varsin tiivis tunnelma. Eikä kokous hyvin alkanutkaan. Maanviljelijä Otto Räsänen ilmoitti heti alkuun, että kokous on laiton. Hän vetosi siihen, edellisen kokouksen puheenjohtaja Janne Holopainen olisi ollut esteellinen määräämään uuden kokouksen ajankohtaa. Holopaisen vaimo Aino oli Jafet Launosen tytär. Lisäksi tilan tarvittavat asiakirjat olivat tilan jakoa tekevän toimitusinsinöörin hallussa. Nämä asiakirjat saataisiin vasta sitten käyttöön, kun postijuna tulee.

Lautakunta pyysi asianosaisia poistumaan ja neuvotteli. Päätöksessään lautakunta totesi, ettei Holopainen ole sukulainen nyt käsiteltävän Niko ja Johanna Koistisen asiassa eikä kokous siis ole laiton. Puheenjohtaja myös ilmoitti, että odotetaan postijunan tulo ja jatketaan sitten kokousta. Maanomistajan edustajat ilmaisivat tyytymättömyytensä päätökseen. Ilmeisesti he joutuivat lähtemään Pöljän pysäkille odottamaan postijunaa.

Pöljän pysäkki 1920-luvulla.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
Postijunan mukana tulivat tarvittavat kirjat ja kartat sekä maanmittausinsinööri Evert Lundson. Maanomistajien vastustuksesta huolimatta vuokralautakunta määräsi Niko Koistiselle lohkottavaksi 12,5 ha maata. Eli lähes vuoden kypsyttelyn jälkeen pystyttiin kuitenkin neuvottelemaan sopimus, jolla Koistinen lunasti 5500 markalla tilan itselleen.[8] Puheenjohtajan rooli näissä kokouksissa oli varmasti keskeinen.

Janne Holopainen valittiin Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan puheenjohtajaksi yksimielisesti 4.4.1922. Valinnan tekivät Eero Ingman, Kalle Tuomainen, Pekka Niskanen ja Pekka Hoffrén.  Kihlakunnanoikeus oli aiemmin valinnut tehtävään Albert Ingmanin, mutta hän vetosi korkeaan ikäänsä (60 v.) ja kieltäytyi.[9] Vuokralautakunnan jäsenyys oli tosiaankin nuoren miehen tehtävä. Kokouksia pidettiin torpissa, jotka saattoivat olla tiettömien taipaleiden takana.  Pöljälläkin Saarismäen, Uuhmäen, Humalamäen ja Mehtomäen torppiin piti vielä 1920-luvulla tarpoa polkuja pitkin.

Janne Holopainen 1920-luvun alussa.
Kuva Holopaalan talon arkisto.
Janne Holopainen oli vapaussodan veteraani, entinen torppari. Hän oli torpparin poika, joka sai käydä kansakoulun jatkoluokat ja vielä osuustoimintaopiston.[10] Holopainen oli ilmeisen luotettu niin maanomistajien kuin maanvuokraajienkin taholla. Hänen vaimonsa Aino oli torpparin tytär, joten puheenjohtaja tunsi läheisesti maanvuokraajien tilanteen. Hän oli raitis ja työteliäs mies, joka kasvoi vuokralautakunnan puheenjohtajana merkittäväksi kunnalliseksi vaikuttajaksi vuonna 1925 perustetussa Siilinjärven kunnassa.

Aiemmat torpparivapautukseen liittyneet tekstit:
Torpparivautuksen vaikutukset Pöljällä
Katkera riita Riuttaniemestä


[1] Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918, 21
[2] Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan pöytäkirjat 1910-1916, 22.10.1910.
[3] Rasila, 21-22
[4] sama, 1.7.1912
[5] sama, 1913
[6] sama, 8.11.1920, 15.6.1921, 14.6.1921
[7] sama 18.8.1921
[8] sama
[9] sama, 31.3.1922

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Katkera riita Riuttaniemestä – itsenäinen tilanvuokraaja vai osatilanvuokraaja?

Näkymä Pöljänjärvelle, jonka rannalla kiistelty tila sijaitsi.
Kuva Upe Nykänen.
Vuoden 1918 torpparilakia laajennettiin 1919 koskemaan myös lampuotitiloja. Lampuoti oli ns. kokotilanvuokraaja. Tähän liittyen Atte (Adiel) Rautiainen ilmoitti Siilinjärven vuokralautakunnan puheenjohtaja Janne Holopaiselle kesällä 1926 haluavansa lunastaa vuodesta 1907 jatkuneen vuokravälikirjan nojalla hallinnassaan olevan Riuttaniemi nimisen lampuotitilan Hamula N:ro5. Tila oli Nils Jonatan Snellmanin maita.[1]

Riidassa havainnollistui, kuinka vuodesta 1907 eduskunnassa jatkunut keskustelu ja lainsäädäntötyö vuokraviljelijöiden asemasta oli tehnyt osapuolista melkoisia lainoppineita. Niin maanomistajat kuin vuokraajatkin pyrkivät tulkitsemaan lakia itselleen edullisella tavalla. Vuoden 1909 vuokra-asetus vahvisti merkittävästi vuokralaisten asemaa, joten sen varaan lunastusta perusteltiin.

Vuokralautakunta kokoontui 23.8.1926 Riuttaniemessä. Lautakunnan pj. oli Holopainen, Lauri Koistinen edusti vuokraajia ja Janne Savolainen vuokranantajia. Atte Rautiaisen avustajana toimi asioitsija Toivo Venäläinen Kuopiosta ja maanomistaja Jonatan Snellmanin avustaja oli maanviljelijä Otto Räsänen Alapitkältä. Lunastusasia oli alusta alkaen riitainen, molemmat osapuolet olivat tulleet kokoukseen avustajien kanssa, mikä ei ollut ollenkaan tavallista.[2]

Takana vasemmalta Antti ja Emil Rautiainen, räätäli H.J. Koponen, Atte ja
Taavetti Rautiainen. Keskellä vasemmalta Hannes, Anna Augusta ja Roosa Edita
Rautiainen. Edessä vas. Matti, isä-Pekka, Helli Sohvi, äiti-Saara sylissään Tyyne
Elina Rautiainen. 
Atte Rautiaisen isä Pekka Rautiainen oli vuokrannut Riuttaniemeksi nimetyn tilan vuonna 1907 20 vuodeksi Snellmanilta. Vuokraoikeus oli siirtynyt Pekan pojalle Taavetti Rautiaiselle 1916, joka taas myi oikeutensa Atelle vuonna 1922. Asioitsija Venäläinen pohjasi vuokralaisen vaatimuksen Maaningan pitäjän kihlakunnanoikeuden päätökseen, jossa katsottiin vuokraoikeuden olevan vuoden 1909 vuokra-asetuksen alainen. Eli Riuttaniemen vuokraus on vain tilaosan vuokrausta ja oikeastaan verrattavissa torppaan. Rautiainen pyysi lautakunnalta, että lunastettava alue käsittäisi lunastuslain salliman korkeimman määrän eli 40 ha. Samoin haluttiin kalastusoikeus jakokunnan yhteiseen kalaveteen. Lisäksi vuokraaja halusi lunastaa myös lunastettavalla alueella olevan puuston.

Vuokranantaja Snellmanin avustaja Otto Räsänen lausui: Anoja on itsenäinen tilan vuokraaja tai arenttilainen niin kuin kontrahti osoittaa, eikä lampuotitilan vuokraaja ja on hän 1902 vuokralain alainen ja siten ei edes tämän vuokralautakunnan käsittelyn alaiseksi kuulu tämän itsenäisen tilan N:ro 5 Hamulan kylässä vuokrasuhde, joten pyydän että vuokralautakunta ei ota ksiteltäväksi ensinkään anomusta, vaan hylkää ja onkin ihme että tallaisen itsenäisen tilan arenttimies, jolla on kaikki tilan viljelykset hallussaan yrittääkään ryöstää toisen omaisuutta, jota hän on melkein ilmaiseksi saanut käyttää ja viljellä yli 20 vuotta. Arenttilaisella ei edes ole sellaista vuokrasopimusta. …anojalla on aikomus ryöstää ja hävittää päätila, joka on vastoin lunastuslakia. Kielletään lunastus.

Atte Rautiainen vetosi edelleen kihlakunnanoikeuden rekisteröimään vuokrasopimukseen, kertoi että isäntä on hyväksynyt vuokraoikeuden siirron ja kantanut vuokraa tilasta anojalta. Lisäksi hän huomautti, että isännällä on hallittavana osia tilasta n:ro5. Vuokranantajan edustaja Räsänen sanoi, että kihlakunnanoikeudelle on aikanaan vuokrasuhde väärin selostettu.

Vuokralautakunta tuli välipäätöksessään siihen tulokseen, että Atte Rautiaisella oli lunastusoikeus Riuttaniemeen. Lautakunta kuitenkin siirsi asian uuteen kokoukseen, koska kyseessä oli näin suuri vuokra-alueen lunastus.[3]

Seuraavassa kokouksessa 27.9. 1926 Riuttaniemessä olisi pitänyt keskustella palstan erottamisesta, mutta Snellman ilmoitti, ettei keskusteluun ole syytä, koska Rautiaisella ei ole lunastusoikeutta.[4] Seuraavana päivänä kokoonnuttiin uudestaan, mutta maanomistaja Jonatan Snellman ei ollut paikalla. Lautakunnan kokoukset olivat laillisia, vaikka joku koollekutsuttu ei olisikaan tullut paikalle. Atte Rautiainen kertoi, että vuoden 1911 katselmuksen jälkeen tilalle on raivattu 3 ha peltoa, ojitettu ja poistettu kiviä vanhoilta pelloilta sekä kunnostettu niittyjä. Samoin rakennuksia oli kohennettu ja uutta rakennettu.

Vuokralautakunta katsoi, että Atte Rautiainen oli oikeutettu kaiken kaikkiaan noin 35 ha lunastukseen.  Riuttaniemen alkuperäinen vuokrasopimus päättyi vuoden 1927 alussa, jolloin Snellman antoi Rautiaiselle häädön. Kihlakunnanoikeus kumosi häädön, koska lunastusmenettely oli vireillä. Tässä vaiheessa torppari/lampuoti Atte Rautiaisen tilanne vaikutti hyvältä.[5]

Atte rautiainen oikealla. Hän osallistui keväällä
1919 Aunuksen retkeen.
Maanomistajien ja torppareiden kiistelyn voisi helposti nähdä sisällissodan katkeruuden ja jakautuneisuuden jatkona, mutta Riuttaniemen tapauksessa kiistan osapuolet olivat kunnan vitivalkoista ryhmää. Atte Rautiainen oli vapaussodan ja heimosotien veteraani, aktiivinen suojeluskuntalainen. Vastapuolella Jonatan Snellman kuului Siilinjärven kunnan harvalukuiseen ryhmään maanomistajia, joilla oli maata yli 200 ha. Häneltä olisi lain mukaan voitu tarvittaessa pakkolunastaa maita asutukseen.

Lampuoti Rautiaisen haaveet Riuttaniemen osalta kaatoi maanjako-oikeus, Johon Jonatan Snellman valitti vuokralautakunnan päätöksestä.[6] Snellman toimitti oikeudelle maarekisteriotteen, jolla hän todisti, Hamula n:ro5 Paavola oli perintötalo. Rautiaiset olivat olleet siis itsenäisiä kokotalon vuokraajia alusta asti, eikä vuoden 1909 vuokra-asetus koskenut heitä.[7]

Häätöasia kulki vielä omaa tahtiaan valistusasteissa, mutta Viipurin hovioikeus velvoitti lopulta 29.10.1931 Atte Rautiaisen luovuttamaan Riuttaniemen heti omistajan Niiles Jonatan Snellmanin haltuun. Tästä oikeuden päätöksestä ei enää valitettu, Riuttaniemessä pidettiin lähtökatselmus 6.2.1932.

Jonatan Snellman maksoi Rautiaiselle rakennuksista ja tilan kunnostukseksi tehdystä työstä kertakorvauksena 16587,75 markkaa. Atte Rautiainen osti seuraavana vuonna osan Pöljälän valtionvirkatalosta N:ro21. Suunnilleen Riuttaniemeä vastaava talo maksoi 145000 markkaa.[8]

Olivatko Rautiaiset oikeasti tietämättömiä vuokrasuhteensa luonteesta vai pyrkivätkö he hyötymään uudesta tilanteesta? Savossa nimityksiä mäkitupalainen/torppari/lampuoti käytettiin hyvin väljästi. Pöljältä löytyi myös tilallinen, joka esiintyi sitkeästi torpparina ja vaati lunastusta hallitsemalleen vuokra-alueelle. Mutta hänestä myöhemmin.




Puustellin talo on edelleen rautiasen suvun hallussa. Kuva Upe Nykänen.
Tämä teksti on toinen osa kirjoitussarjasta, jossa tutkin yksityistapausten kautta torpparivapautuksen toteutumista Pöljällä ja lähiseudulla. Edellinen teksti:
Torpparivapautus Pöljällä 1



[1] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 23.8.1926. Kunnanarkisto
[2] sama
[3] sama
[4] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 27.9.1926. Kunnanarkisto
[5] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 28.9.1926. Kunnanarkisto
[6] Pöytäkirja Viipurin maanjako-oikeuden istunnosta 25.9.1930. Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.
[7] sama
[8] Pöljälän virkatalon arkisto, kauppakirjojen luonnoksia. Puustellin arkisto/Pekka Rautainen.

torstai 10. lokakuuta 2019

Torpparivapautuksen 1918 vaikutukset Pöljällä ja lähiseudulla

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 2019. Kuva Jouni Kiimalainen.
Katkeran sisällissodan jälkeen eduskunta sääti jo syksyllä 1918 pitkään valmistellun lain torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa omaksi. Lakia täydennettiin vielä vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen siten, että se koski myös lampuoteja. Lain täytäntöönpano alkoi 1.1. 1919.

Torppareiden ja muiden maaseudun maattomien tilanne oli nähty keskeisenä sosiaalisena ongelmana jo 1800-luvun loppupuolella. Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen SDP nosti torpparien vaatimukset lainsäädännön keskiöön. Mitä enemmän torppien lunastamisesta tai vuokra-aikojen pidentämisestä puhuttiin, sitä haluttomampia maanomistajat olivat sopimuksia jatkamaan. Lisäksi metsien arvon nousu ja siirtyminen karjatalouteen nostivat vuokramaan arvoa isäntien silmissä. Torpat ja lampuotitilat haluttiin yhä useammin palauttaa päätilan yhteyteen.

Vuonna 1909 eduskunta sääti lain, jolla turvattiin vuosina 1909-1916 päättyvien vuokrasopimusten jatkuminen, näin estettiin joukkohäädöt. Lakia säädettäessä oletettiin, että torpparikysymys olisi jo 1916 ratkaistu.[1] Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan häätöjen antaminen aloitettiin Pöljälläkin vuodesta 1916.[2] Nämä häädöt kuitenkin kiellettiin jatkamalla asetuksella umpeutuvia vuokrasopimuksia vuoteen 1922.[3]

Vuokrajärjestelmän purkaminen tarkoitti kajoamista yksityiseen sopimusvapauteen/ yksityiseen omistusoikeuteen. Isännät kokivat helposti oikeuksiaan loukatun ja vuokralaiset taas muistivat jokaisen kuokaniskun raivaamiinsa maihin. Kuinka torppareiden, mäkitupalaisten ja lampuotien itsenäistyminen Pöljällä ja lähiseudulla kehittyi? Käyn tässä ja seuraavissa postauksissa yksityistapausten kautta läpi lunastusprosessia, joka jatkui toiseen maailmansotaan saakka.

Joel Julkusen palstatilan synty 1933

Riitaniitty, josta Joel Julkusella oli osuus Pualpuroon asti.
Lunastusprosessi eteni siten, että torppari tai mäkitupalainen, joka halusi lunastaa maansa teki siitä lunastusisilmoituksen vuokranantajalle (maanomistajalle). Joel Julkunen toimitti tiedon 14.4. 1933 Toivo Rytköselle. Joel Julkusen torppa sijaitsi Pöljä N:ro 9 mailla. Tilaa omistivat omalta osaltaan myös A.J. Ihalainen, Kusti Roivainen ja Niko Kärkkäinen.[4]

Maanlunastajan tuli myös ilmoittaa aikeistaan kunnan vuokralautakunnalle, joka sitten kutsui asianomaiset kokoukseen maanlunastusta pyytäneen henkilön kotiin. Kokous pidettiin Joel Julkisen hallinnassa olevalla Jokimökillä 20.5.1933. Vuokralautakunnan jäseniä olivat Janne Holopainen (pj.), Juho Voutilainen ja Janne Savolainen. Kaikki asianasianosaiset olivat paikalla.[5] Kokoukset pidettiin aina maanlunastusta vaatineen vuokralaisen kodissa. Voisi ajatella, että tilanne oli siten vuokralaiselle turvallisempi ja tasa-arvoisempi kuin isännän kamari.

Julkunen uudisti vaatimuksensa ja ilmoitti suorittavansa tilan hinnan valtion välityksellä. Valtio maksoi lunastushinnan maanomistajille ja vuokralainen lyhensi velkaa valtiolle. Torppari oli hallinnut maitaan suullisella sopimuksella vuodesta 1914. Torppaan kuului hänen mukaansa talon ympärillä olevat pellot (aidatut), Riitaniitty Pualpuron rajaan, vuokraajalla on ollut oikeus ottaa polttopuu tilan mailta. Rakennukset olivat maanomistajan rakentamat. Vuokrana on ollut viisi viikkoa työtä taloon.

Pitkänjoen koski 2017 kuvattuna.
Niko Kärkkäinen luonnehti Joel Julkusta muonamieheksi, talon asunnossa asuvaksi työmieheksi, jota lunastusoikeus ei koske. Ihalainen taas totesi, että Julkusen mailla on koski, johon voisi laittaa teollisuuslaitoksen. Liian arvokas luovutettavaksi siis. Lisäksi Kusti Roivainen totesi mökin viljelyalan olevan reippaasti alle 2 ha, jolloin elinkelpoisen tilan erottaminen ei ole edes mahdollista. Samoin hän totesi, että tilat, joihin lunastus kohdistuu ovat pientiloja, joista ei ole järkevää maita ottaa.

Lopuksi Toivo Rytkönen sanoi, että jos maata on pakko antaa lunastukseen, niin ei ainakaan Julkusen vaatimalta paikalta.

Puheenvuorojen jälkeen lautakunta jäi päättämään asiasta ja osalliset poistuivat ulos. Välipäätöksessään lautakunta katsoi Julkusella olevan vuoden 1918 lain mukainen lunastusoikeus vuokra-alueeseen. Viljeltyä maata todettiin olevan 2 ha. Koska tilalla N:ro 9 oli juuri tuolloin menossa lohkominen, niin varsinainen lunastusalueen lohkominen siirrettiin tähän toimitukseen, jolloin pinta-ala ja hinta myös määrätään. Niinpä torppari Joel Julkusesta oli tullut palstatilallinen, pienviljelijä Hoikille.[6]

Joel Julkunen vasemalla kuistilla perheensä kanssa vuonna 1941. Jokimökin
tontille oli nyt rakennettu uusi talo.
Vuokralautakunnan päätöksistä oli mahdollista valittaa kihlakunnanoikeuteen tai maaoikeuteen. Tästä päätöksestä ei ilmeisesti valitettu, Joelin torppa ja talo kuuluivat Hoikin kylän maisemaan aina Erkki-pojan sairastumiseen ja poismuuttoon asti 1990-luvulle. Sanottiinpa Hoikin kylää halkovan tien jyrkkää mutkaakin pitkään ”Joelin mutkaksi”.

Joelin mutkassa Harri Roivainen 1970-luvulla.
 Pojan kohdalta lähtee tie vasemmalle
"Joelin Erkin mökille".
Kuva Anja Roivainen.




[1] Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe, Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918, 44
[3] Rasila, 19-22
[4] Siilinjärven vuokralautakunta, saapuneet kirjeet 1924-48, III5 Ea:1. Kunnanarkisto
[5] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan lunastusasian pöytäkirja 1926-1938. Kunnanarkisto.
[6] sama

lauantai 14. syyskuuta 2019

Väinö Roivaisen sotatie 1941-44


Anna-Helena Roivainen ja tytär Helvi Hoikilla 1940-luvulla. Tämä Päivärinteen
talo ja tila oli Väinö Roivaisen koti 1930-luvun alusta, jolloin Kusti Roivainen
osti sen Israel Kärkkäiseltä.
Väinö Roivainen syntyi 9.10. 1922 Pöljällä, Hoikin kylällä. Hänen vanhempansa olivat Kusti Roivainen ja Anna-Helena (os. Sirviö). Perhe eli suurtaloudessa, jossa asuivat myös Kustin vanhemmat Taavetti ja Vilhelmiina Roivainen sekä Kustin veli Taavetti perheineen. Roivaiset olivat kokotilan vuokraajia eli lampuoteja. Väinöllä oli kaksi sisarusta, Helvi (s. 1917) ja Viktor      (s. 1920). Pöljän kylä kuului vuoteen 1925 Maaningan kuntaan, sittemmin Siilinjärveen.

Yhteistalous hajosi, kun Toivo Rytkönen osti Hoikin tilan, jolloin Kusti ja Taavetti hankkivat omat tilat, Kusti Hoikin kylältä Israel Kärkkäisen paikan ja Taavetti Syrjän tilan Kolmisopelta. Poikien isä Taavetti Roivainen oli kuollut 1924. Vilhelmiina eli vuorotellen syytinkiläisenä veljesten kodeissa. Hän kuoli vuonna 1937 Siilinjärven kunnalliskodissa.

Väinö Roivaisen lapsuuteen kuului neljä vuotta kansakoulua Pohjolanmäellä. Hänen koulunkäynnistään on jäänyt merkintä johtokunnan pöytäkirjoihin, sillä poika kieltäytyi tulemasta kouluun.[1] Hän sai tyydyttävillä ja välttävillä numeroilla todistuksen alakoulusta 1931, mutta palasi kouluun loppuluokille vasta vuonna 1934. Päästötodistus kansakoulusta 1937 oli hyvä.[2]
Mutta maatöistä poika ilmeisesti piti, sillä hänestä puhuttiin tilan jatkajana. Vanhempi poika Viktor (Vike, Vihtori) kulki jo 1930-luvulla töissä muualla, mm. viljalaivoilla Saimaalla aina Viipuriin asti suuntautuneilla reiteillä.

Talvisotaan 1939-40 molemmat pojat olivat liian nuoria. Talvisota päättyi 13.3.1939 ja Viktor joutui kutsuntoihin 20-vuotiaana 16.3.1940. Asepalveluksen hän aloitti 23.3.1940 Kontiolahdessa.
Kumpikaan Roivaisen pojista ei kuulunut suojeluskuntaan eikä kumpikaan ilmoittautunut vapaaehtoisena sotiin. 

Väinö Roivainen
Väinö joutui kutsuntoihin vasta 8.9.1941, kun jatkosotaa oli jo sodittu kolmisen kuukautta. Hänet määrättiin vakinaiseen palvelukseen 14.9.1941 alkaen. Tuolloin hän oli vain 19-vuotias nuorukainen. Väinö Roivainen sai pikakoulutuksen konepistoolimieheksi Kuopiossa (Jalkaväen koulutuskeskus 12). Hän vannoi sotilasvalan 2.11.1942. Rintamalle Väinö joutui tammikuussa 1942.[3]

Väinö Roivainen sijoitettiin Syvärin eteläpuolisiin eturintaman joukkoihin Kevyt Osasto 15:sta. Osasto toimi JR9 rinnalla. JR9 oli taistellut 500 kilometriä kesän ja syksyn aikana aina Syvärin yli Ostajoelle. Väinö tuli hyvin väsyneisiin joukkoihin. Liian vähäinen lepo, raskaat tappiot ja ”lopullisen” tavoitteen liukuminen yhä kauemmas oli kuluttanut miehistön mielialan alas.

Syvärin ylitykseen lokakuun alussa oli liittynyt joukkokieltäytymisiä.[4] Siilinjärven Jännevirralta sotaan lähtenyt ryhmänjohtaja Herman Hukkanen muisteli miesten jupinaa JR 30 joukoissa: ”Kuvittelimme taas pääsevämme lepoon tai ainakin rintaman pysähtyvän Syväriin, mutta kuinka olikaan käynyt? Yhtä painoa oli menty vaan yli ja oman pataljoonammekin muut komppaniat olivat jo ehtineet saada tulikasteensa Syvärin takana…Ja missä oli seuraava tavoite? Uralilla vaiko kenties Kiinan rajalla tai Tyynenmeren rannikolla?[5]

Ostajoen puolustuslinja vakiintui joulukuun 1941 aikana. Kaikkialle ei muodostunut yhtenäistä linjaa, vaan korpialueilla oli erillisiä tukikohtia ja vartioita, joiden väliset alueet valvottiin partioimalla. Sota on tuhoamisen keskellä jatkuvaa rakentamista ja ylläpitoa. Oli rakennettava taisteluasemia ja majoituskorsuja, ampuma-alaa oli raivattava. Asemat oli suojattava miinoittein, ansoin ja estein. Tarvittiin myös vara- ja vaihtoasemia.[6]

Ostan suunnan maisemia. SA-kuvat.
Syvärin rintamalla asemasota ei ollut leppoisaa joutenoloa. Se oli jatkuvaa kahakointia. Laajat korpialueet oli valvottava partioimalla. Vihollinen hyökkäsi usein pienin osastoin tai iskujoukoin. Lisäksi vihollinen ampui asemiin keskityksiä. Tappioita tuli päivittäin ja mahdollisuus lepoon ja virkistykseen oli vähäinen.[7]

Tällaisissa oloissa alkoi Väinö Roivaisen sota. Samana päivänä, kun hän ilmoittautui joukko-osastoonsa kaatui luutnantti Hannes Kekäläinen[8] ja kaksi partion muuta jäsentä joutui ilmeisesti vangiksi.[9] Partiointi, satunnainen kranaattitulitus ja yksittäiset vihollisen tiedustelut aiheuttivat koko ajan tappioita. ”JR 50:n uusista alokkaista on useita jo kaatunut. Eivät poikaparat osaa varoa liikkuessaan etulinjassa, ja ryssän tarkka-ampujat kiikarikivääreineen napsuttelevat.” Näin kirjoitti päiväkirjassaan sotapoliisi Taavetti Heikkinen tammikuussa 1942.[10] Suomalaiset partioivat hiihtämällä, venäläisillä oli ”tossupolkuja”. Venäläisistä käytettiinkin usein nimitystä ”tossut”.

Väinö selvisi kriittisistä ensimmäisistä kuukausista aina huhtikuuhun 1942 saakka. Silloin alkoi venäläisten keväthyökkäys Syvärin linjalla. Suhteellisen hiljaisen vaiheen jälkeen venäläiset aloittivat 11.4. Kevyt os. 15 lohkolla tulivalmistelun klo 6.55, joka jatkui lähes kahdeksaan. Hyökkäys onnistuttiin lyömään takaisin, mutta aamun taisteluissa Väinö haavoittui kranaatinsirpaleista ympäri vartaloa.[11] Toisaalla kantakortissa sanotaan hänen haavoittuneen rintaan.

Joukkosidontapaikan ja kenttäsairaalan kautta Väinö Roivainen siirrettiin 22.4. sotasairaala 10:een Tampereelle, jossa häntä hoidettiin kuukausi. Sieltä Väinö siirrettiin sotasairaala 20:een Niuvanniemen toimintapisteeseen. Rauhan aikana rakennuksessa toimi vankimielisairaala. Sairaalahoito päättyi 13.6, jonka jälkeen hän on ollut toipumassa ilmeisesti kotonaan. Hänet määrättiin uudelleen palvelukseen 21.7.1942.[12]

Väinö Roivaiselta ei ole jäänyt kirjeitä eikä muitakaan dokumentteja talteen. Toipumislomalla Väinön ja Kusti-isän suhteet kiristyivät niin, että vihapäissään Kustin sanotaan toivoneen poikansa kuolemaa rintamalla. Kusti ei liene sanonut tätä pojalleen, vaan eräälle kylän miehelle. Ilmeisesti nuori mies oli oppinut rintamalla käsittelemään murheitaan viinan avulla, hänen tiedetään esiintyneen lomallaan humalassa. Toisaalta on olemassa tieto, että Väinöllä oli kihlattu Nilsiän Kinahmissa.[13] Isän ja pojan riidat saattoivat olla sodassa itsenäistyneen nuorukaisen ja kiukkuisen, tiukkaluonteisen isän välistä irtautumiskamppailua.

Kevyt Os. 15 oli kotiutettu heinäkuun 10. päivä 1942, joten Väinö ei palannut vanhaan yksikköönsä. Joukossa lienee ollut tuttuja miehiä, sillä uudessa Osasto Murhussa oli mukana osia vanhasta osastosta. Johtajana toimi luutnantti A. Murhu.[14] Tässä yksikössä Väinö palveli 5.8.1942-19.6.1943.

Sotilaat auttoivat siviileja sadonkorjuussa, sillä elintarvikepula oli todellinen uhka Suomessa sodan aikana.
SA-kuvat.
Osasto Murhu toimi rykmentin reservinä ja se asettui Nikitinskojen kylän pohjoispuolelle korsuihin ja Arestovan kylään. Osastoon kuului 209 miestä. Aluksi miehet kunnostivat majaoitusaluetta ja sen jälkeen osasto Murhu toimi lähinnä rintaman tukitehtävissä. Rakensi teitä, korjasi viljaa, kunnosti ja rakensi kenttävarustuksia, halkoi halkoja yms. Niin lähellä etulinjaa kuitenkin oltiin, että sotapäiväkirjassa on merkintöjä kranaatin sirpaleista ja putkiansoista haavoittuneista. Lisäksi osastolla oli satunnaisia varmistustehtäviä. Olisikohan Väinö ollut haavoittumisensa jälkeen vielä taistelukyvyltään puolikuntoinen ja siksi sijoitettuna osasto Murhuun?[15]

Osasto Murhu lakkautettiin 19.6.1943 ja Väinön yksikkö sotatien loppuun asti oli sitten 10/JR9. Tämä rykmentti oli koottu Pohjois-Karjalan ja Savon miehistä. Uuteen yksikköönsä Väinö tuli 20.6. 1943, joukkue asetettiin reservijoukkueeksi komentokorsulle ja tehtävät aluksi olivat samantyyppisiä kunnostustöitä.[16]

Taisteluasemia kaivetaan, se oli kovaa työtä.
Käytännössä Väinö Roivainen palasi suunnilleen samoille seuduille, mistä hän haavoituttuaan keväällä 1942 oli lähtenyt. JR9 vastasi Syvärin rintamalla Ääniseen ja Äänisen kanavaan rajoittuvasta lohkosta Syvärin eteläpuolella.[17] Sota oli syvimmässä asemasotavaiheessa, komppania koki pieniä tappiota haavoittumisina vihollisen kranaatinheittimien ja tykistön tulituksessa. Vaikka tuli oli sotapäiväkirjan mukaan ajoittaen varsin kovaakin, joukot olivat hyvin kaivautuneina suhteellisen suojassa.

Venäläiset toimittivat linjoille propagandaa, jonka vaikutusta suomalainen sotapoliisi seurasi. Suomalaisten sotavankien nimissä kehuttiin Neuvostoliiton oloja ja sotilaita kehotettiin loikkaamaan. Jotkut suomalaiset vangit puhuivat lähetyksissä itsekin.[18]Suomalaisia sanottiin Saksan rengeiksi ja venäläiset kertoivat itärintaman saksalaisten kannalta huonoista sotauutisista.[19] Välillä komppania pääsi nauttimaan viihdytyskiertueiden annista.[20]

Sortavalan seminaarin viihdytyskiertue. Syväri, Voimalaitoksen lohko toukokuussa 1943.
Syväri, voimalaitoksen lohko 1943.05.00
Vasta huhtikuussa 1944 Syvärillä taistelut kiihtyivät koskemaan koko eturintaman aluetta. 10. komppanian alueella taistelu kiihtyi 17.3. ja  28.3. klo 10.34 vihollinen lähestyi noin 30 miehen voimin oman kranaattitulensa keskellä asemiamme. Vartiomiestemme hälyttämä joukkue miehitti asemat avaten kiivaan jv. aseiden tulen kohti vihollista lyöden sen verissäpäin omalle puolelle.[21] Väinö Roivainen oli mukana tässä joukkueessa, hän haavoittui ranteeseen lievästi. Samoin haavoittuivat korpraali Leo Hotari ja kersantti Makkonen.[22]

Tilanne rauhoittui, viihdytyskiertueet jatkuivat, mm. Äänislinnan teatteri vieraili lohkolla 4.6. Vihollisen suurhyökkäys Kannaksella 9.6. alkaen sähköisti tilanteen myös Syvärillä. Vaikka hyökkäys tuli sodan johdolle ilmeisesti yllätyksenä, niin Syvärillä jo 8.6. kaikki lomat ja kenttäposti kiellettiin. Aunuksessa toimettomina maanneet joukot oli nyt kiireesti vedettävä kohti vanhoja rajoja, sillä niitä vastaan kohdistui vakava saarrostusuhka, kun venäläiset etenevät Kannaksella. Lisäksi Kannakselle tarvittiin lisää joukkoja.

16.6.1944 komppania sai käskyn valmistautua lähtemään asemista. Seuraavana päivä klo 22.00 komppania irtautui, tavoitteena oli tehdä tämä salaa venäläisiltä. Ensin Levinaan, sitten Liepuskin kylään. Pitkä ja rasittava perääntymismarssi oli alkanut. Komppania ylitti rykmentin joukoista viimeisenä Syvärin sillan Vosnesenjassa 18.6. 1944. Venäläiset huomasivat vasta 19.6 suomalaisten tyhjentäneen pääaseman.[23]

Väinön sotataival kulki kohti loppuaan raskailla perääntymis- ja viivytystaisteluilla Äänislinnan kautta aina Loimolan koillispuolelle. JR9 oli 23.7. Muuannossa divisioonan reservinä. Rykmentti määrättiin torjumaan Elolammen eteläpuolella tapahtunutta venäläisten sisäänmurtoa. Näihin taisteluihin liittyneessä vastahyökkäyksessä Väinö Roivainen haavoittui 25.7. kasvoihin. Hän kuoli tukehtumalla verenvuotoon matkalla kenttäsairaalaan seuraavana päivänä.[24]

Väinö Roivainen on haudattu Siilinjärven sankarihautaan. 


Siilinjärven sankarihautausmaalla lepää 166 siilinjärveläistä
1939-1945 sotien vainajaa.

[2] Pohjolanmäen koulun arkisto, Arvosanakirja. Siilinjärven kunnan arkisto.
[3] Väinö Roivainen, kantakortti http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=500479
[4] Hahtela-Juutilainen- Salmela, Taisteleva JR9. Jalkaväkirykmentti 9 1941-44, 125-133
[5] Takkunen, Siilinjärven komppaniat jatkosodassa 1941-44, 80
[6] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 167
[7] sama, 168
[8] Suomen sodissa 1939-45 menehtyneet http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3450495
[9] Kevyt os. 15 esikunnan sotapäiväkirja http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3450495
[10] Heikkinen, Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirja 1941-1944, 141
[13] Haastattelu, Irma Roivainen.
[14] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 178
[15] Osasto Murhu sotapäiväkirja 1942-1943 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4974494
[17] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 216
[22] sama
[23] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 217
   kuolintarina lienee asetovereiden kertomana tullut perheen tietoon