Ei tule vaivatta vapaus – Maaningan itäinen vuokralautakunta työssään

Uuhmäki Saariselta päin kuvattuna.
Kuva Jouni Kiimalainen

Vuoden 1909 maanvuokra-asetus määräsi, että jokaisessa kunnassa oli oltava vähintään yksi vuokralautakunta, johon maanomistajat ja vuokramiehet saivat asettaa yhtä monta edustajaa. Edustajat sitten valitsivat lautakunnalle ulkopuolisen puheenjohtajan.[1] Pöljän vuokramiesten ja isäntien erimielisyyksiä ratkoi vuodesta 1910 Maaningan itäinen vuokralautakunta.

Maaningan vuokralautakunnan kokouksessa 22.10.1910 aiheena oli häätö. Maaningan apteekkari oli häätänyt torpparinsa Erik Hiltusen ja vuokralautakunta oli kokoontunut Hiltusen torpalle lähtökatselmukseen. Kokouksessa olivat mukana vuokralaisten edustajana torpparit August Hyttinen ja Ville Kumpulainen ja talolliset Taavetti Saarela ja Erik Toivanen. Puheenjohtaja oli J.M. Kyyhkynen. Tällä kertaa osapuolet sopivat riitansa lähtökatselmuksessa, eikä häätöä yritetty enää panna toimeen.[2]

J.M. Kyyhkynen.
Kuva SK 15.3.1924.

Oheisessa esimerkissä lautakunnan työ onnistui esimerkillisesti. Uusi yhteistyöelin oli tehty riitaantuneiden osapuolten sovittelu- ja ratkaisuelimeksi. Puolueettoman puheenjohtajan rooli oli äärimmäisen tärkeä. Pöljäläisten asioita tässä roolissa hoitivat vuosina 1910-1940 ensin J.M. Kyyhkynen ja vuodesta 1922 Janne Holopainen. Myös Eero Ingman ja Tahvo Hiekkaranta toimivat tehtävässä.

Vuokralautakuntien perustaminen ei miellyttänyt kaikkia isäntiä, jotka katsoivat torpankontrahtien kuuluvan vapaan sopimusoikeuden piiriin. Vuoden 1909 laki antoi sopimusten sisältöjä rajoittavia määräyksiä, jotka kaihersivat maanomistajia. Olkoon esimerkkinä Reponiemen (Hamula N:ro9) isännän Ville Pietarisen ja torppari Aaro Miettisen kiista.

Reponiemi 1908. Piirros Erkki Virtanen.
Pietaristen kotiarkisto.

Ville Pietarinen oli antanut Miettiselle häädön Luelahden (Luvelahti) torpasta joulukuussa 1911. Torppa olisi luovutettava isännän vapaaseen käyttöön 14.3.1913 alkaen. Mitään muuta asiallista syytä ei ollut kuin se, ettei isäntä halunnut enää jatkaa vuokrasopimusta. Isännän kannalta huono puoli oli vain siinä, että vuoden 1909 maavuokra-asetukseen kuului määräys vuokra-aikojen automaattisesta jatkamisesta.[3] Tässä tapauksessa lautakunta kertoi päätöksessään Miettisen vuokra-ajan jatkuvan 14.3.1918 saakka.[4]

Oletettavasti isäntä poistui paikalta pettyneenä. Tämä ei kuitenkaan estänyt tahtojen taistoa jatkossakaan, vuonna 1913 Pietarinen yritti muuttaa Miettisen vuokraehtoja yksipuolisesti. Tämänkin lautakunta esti vedoten vuoden 1909 maanvuokra-asetukseen.[5] Riidat vuokraehdoista ja häätöyritykset ennakoivat myös riitaista torpan lunastusprosessia.

Joka tapauksessa Pöljälläkin oli opeteltu vuodesta 1910 keskustelemaan sopimuksista ja nöyrrytty lain edessä. Torpparivapautuslaki oli sitten vielä kovempi haaste.

Lautakunnan puheenjohtajan tuli olla tasapuolinen, niin vuokraajien kuin vuokranantajienkin kunnioittama henkilö. Lunastuskokouksissa oli varmasti välillä tunteet pinnassa. Maanomistajat kokivat omistusoikeuttaan loukattavan, kun maita oli pakolla myytävä pois. Maanvuokraajat tahtoivat itselleen lampuotitilan/torpan/mäkituvan, jota olivat usein kymmeniä vuosia hallinneet ja sen eteen töitä tehneet.

Puheenjohtaja Eero Ingman oli ilmeisen kovassa paikassa Likopuron torpassa Pöljällä, kun päätettiin Niko Koistisen oikeudesta lunastaa torppa Paavolan tilasta, Pöljä N:ro10.

Paavolan tilan torppareiden Niko Koistisen, Jafet Launosen ja Aaro Liljan lunastusoikeudesta vuokralautakunta oli jo tehnyt myönteisen ratkaisun 8.11.1920. Paavolan tilan omisti Matti Savolaisen perikunta. Paavolan lunastusasioita oli käsitelty useampaan otteeseen lautakunnassa[6] ja elokuussa 1921 vuokralautakunta oli kokoontunut taas Likopuron torppaan.

Paikalla olivat Niko ja Johanna Koistinen, Matti Savolainen, Otto Räsänen (edusti valtakirjalla useita perikunnan jäseniä) ja pesän apuholhooja Juho Ollikainen. Puheenjohtajana toimi Eero Ingman.[7]

Torpassa lienee ollut varsin tiivis tunnelma. Eikä kokous hyvin alkanutkaan. Maanviljelijä Otto Räsänen ilmoitti heti alkuun, että kokous on laiton. Hän vetosi siihen, edellisen kokouksen puheenjohtaja Janne Holopainen olisi ollut esteellinen määräämään uuden kokouksen ajankohtaa. Holopaisen vaimo Aino oli Jafet Launosen tytär. Lisäksi tilan tarvittavat asiakirjat olivat tilan jakoa tekevän toimitusinsinöörin hallussa. Nämä asiakirjat saataisiin vasta sitten käyttöön, kun postijuna tulee.

Lautakunta pyysi asianosaisia poistumaan ja neuvotteli. Päätöksessään lautakunta totesi, ettei Holopainen ole sukulainen nyt käsiteltävän Niko ja Johanna Koistisen asiassa eikä kokous siis ole laiton. Puheenjohtaja myös ilmoitti, että odotetaan postijunan tulo ja jatketaan sitten kokousta. Maanomistajan edustajat ilmaisivat tyytymättömyytensä päätökseen. Ilmeisesti he joutuivat lähtemään Pöljän pysäkille odottamaan postijunaa.

Pöljän pysäkki 1920-luvulla.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Postijunan mukana tulivat tarvittavat kirjat ja kartat sekä maanmittausinsinööri Evert Lundson. Maanomistajien vastustuksesta huolimatta vuokralautakunta määräsi Niko Koistiselle lohkottavaksi 12,5 ha maata. Eli lähes vuoden kypsyttelyn jälkeen pystyttiin kuitenkin neuvottelemaan sopimus, jolla Koistinen lunasti 5500 markalla tilan itselleen.[8] Puheenjohtajan rooli näissä kokouksissa oli varmasti keskeinen.

Janne Holopainen valittiin Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan puheenjohtajaksi yksimielisesti 4.4.1922. Valinnan tekivät Eero Ingman, Kalle Tuomainen, Pekka Niskanen ja Pekka Hoffrén.  Kihlakunnanoikeus oli aiemmin valinnut tehtävään Albert Ingmanin, mutta hän vetosi korkeaan ikäänsä (60 v.) ja kieltäytyi.[9] Vuokralautakunnan jäsenyys oli tosiaankin nuoren miehen tehtävä. Kokouksia pidettiin torpissa, jotka saattoivat olla tiettömien taipaleiden takana.  Pöljälläkin Saarismäen, Uuhmäen, Humalamäen ja Mehtomäen torppiin piti vielä 1920-luvulla tarpoa polkuja pitkin.

Janne Holopainen 1920-luvun alussa.
Kuva Holopaalan talon arkisto.

Janne Holopainen oli vapaussodan veteraani, entinen torppari. Hän oli torpparin poika, joka sai käydä kansakoulun jatkoluokat ja vielä osuustoimintaopiston.[10] Holopainen oli ilmeisen luotettu niin maanomistajien kuin maanvuokraajienkin taholla. Hänen vaimonsa Aino oli torpparin tytär, joten puheenjohtaja tunsi läheisesti maanvuokraajien tilanteen. Hän oli raitis ja työteliäs mies, joka kasvoi vuokralautakunnan puheenjohtajana merkittäväksi kunnalliseksi vaikuttajaksi vuonna 1925 perustetussa Siilinjärven kunnassa.

Aiemmat torpparivapautukseen liittyneet tekstit:
Torpparivautuksen vaikutukset Pöljällä
Katkera riita Riuttaniemestä

---

[1] Rasila, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909-1918, 21

[2] Maaningan kunnan itäisen piirin vuokralautakunnan pöytäkirjat 1910-1916, 22.10.1910.

[3] Rasila, 21-22

[4] sama, 1.7.1912

[5] sama, 1913

[6] sama, 8.11.1920, 15.6.1921, 14.6.1921

[7] sama 18.8.1921

[8] sama

[9] sama, 31.3.1922

[10] Hajamietteitä Pöljältä. http://airaroivainen.blogspot.com/2013/06/janne-holopainen-1891-1940-rauhan-toissa.html