Sotilaita Suuren Pohjan sodan melskeissä

 

Knuutti Ollinpoika Könönen ja Olli Erikinpoika Kasurinen Riikassa

Suuri Pohjan sota syttyi vuonna 1700, se jatkui 21 vuotta. Suurvalta Ruotsin armeija tarvitsi aina vain lusää sotilaita rivistä poistuneiden tilalle. Niin pestautuivat vuonna 1705 Kuopion pitäjässä Knuutti Ollinpoika Könönen ja Olli Erikinpoika Kasurinen sotilaaksi Kuopion komppaniaan. Heidät lähetettiin heti Riikaan Dünamünden linnoitukseen. Melko pian perillä Kasurinen sairastui. Hänen oikeaan kylkeensä kasvoi kyhmy ja vuoden sairastettuaan hän kuoli 1707. Tarina oli tavallinen, vaikkakin sotilaat kuolivat yleensä kuumeeseen ja ripuliin. Suurimmat tappiot koettiin näin, majoituspaikoissa, tautien levitessä ahtaissa oloissa. Kasurinen haudattiin linnoituksen muurien ulkopuolelle. Kuoleman todisti oikeudessa 1723 Knuutti Könösen leski Anna Mustonen, joka oli ollut paikalla linnoituksessa, kun Kasurinen kuoli. Könösen vaimo oli siis seurannut miestään sotaan.

Dünamünden linnoitus Väinäjoen suulla 1700.

Kasurisen oli siunannut haudan lepoon sotilaspastori Claudius Claudii Molander, joka nyttemmin työskenteli Pieksänmäen maaseurakunnan kirkkoherrana. En tiedä milloin Knuutti Könönen oli kuollut, tämän murheellisen sotaretken vaiheita tiedämme, koska Mustonen antoi todistuksen Kasurisen kuolemasta Kuopion syyskäräjillä 17.9. 1723. Tämä käsittely oli siis virallinen kuolleeksijulistaminen. 

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1723-1723, KO a:23, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, tiedosto 263.

Antti Lapeteläinen ja Juhana Matinpoika Rytkönen karkureina

Sonkajärven Toivokosta Antti Lapeteläinen ja pielavetinen Juhana Matinpoika Rytkönen lähtivät täydennysmiehinä Suureen Pohjan sotaan tammikuussa 1701. Ensin Viipuriin ja sitten Pähkinälinnaan varusväeksi Nevajoen suulle. Miehet karkasivat Pähkinälinnasta kesällä 1702 ja palasivat kotiseudulleen. 

Rytkönen asettui kotitilalleen ja Lapeteläinen meni torppari Olli Rautaparran luokse Toivokkaan. Miehet eivät juuri piilotelleet, sillä toinen saatiin kiinni sunnuntaipäivänä kirkonmäeltä ja toinen oli tullut käräjäpaikalle. He ehtivät olla vuoden päivät karkuteillä, ilmeisen avoimesti kotiseudulla.

Venäläiset piirittävät Pähkinälinnaa. Alkuperäisen kuvan tekija 
H. Malmberg 1766.

Karkumatkan aikana Pähkinälinna joutui ylivoimaisten venäläisjoukkojen piirittämäksi ja valtaamaksi. Rytkönen sanoi lähteneensä pois, kun ei saanut varusteita, mm. saappaita. Oikeus ei pitänyt perusteluja uskottavina ja molemmat miehet tuomittiin karkuruudesta hirtettäväksi. Olli Rautaparta ei ollut paikalla, mutta hänet haastettiin käräjille karkurin hyysäämisestä. Tämän jatkoasian pöytäkirjaa en löytänyt.

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:14 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, tiedosto 110.
Salonheimo, Savon historia II.

Lauri Halonen ja Lauri Sihvonen Maaningan Halolassa

Sotilaat Lauri Halonen, Lauri Sihvonen, Pekka Lappain (Lappalainen) ja Joonas Tavast olivat pysähtyneet lepäämään ja juopottelemaan Maaningan Halolan kylälle Pekka Karhusen taloon 23.10.1709. Elettiin Suuren Pohjan sodan kohtalon vuotta, Savon vakinainen jalkaväkirykmentti oli kotiutettu talvikaudeksi kotiseuduilleen. Edellä mainitut miehet olivat palaamassa harjoituksista Käkisalmesta.

Karoliinisotilas musketteineen. K. Dahl, 
Suomen kartanoita.

Miehet olivat ruokailleet ja juoneet olutta sekä paloviinaa tuvassa. Osa miehistä oli jo mennyt levolle. Yhtäkkiä Halosen ja Sihvosen välille oli puhjennut sanasota, joka kuitenkin oli lientynyt anteeksipyyntöihin. Halonen poistui tuvasta, pönkkäsi tuvan ulko-oven auki ja ampui eteisestä ottamallaan musketilla Sihvosta suoraan päin. Sihvonen oli istunut penkillä, eikä ehtinyt tehdä mitään. Pekka Lappalainen hyppäsi lattialta ylös ja alkoi ladata omaa muskettiaan, mutta Halonen oli nopeampi ja ehti ampua Lappalaista käteen. Tämän jälkeen Halonen juoksi pihamaalle. Lappalainen huuteli Haloselle, että ei tässä pahemmin käynyt, tule takaisin. Halonen pyysi Sihvosta tulemaan ikkunaan, mutta hän oli niin pahoin loukkaantunut, ettei kyennyt mihinkään. Halonen ampui vielä silmittömästi päin taloa, jossa olivat mm. Karhusen vaimo Marketta Lappalainen ja heidän pieni poikansa. Naapureiden ja paikallaolleiden yhteisvoimin saatiin Halonen kiinni.

Sihvonen kuoli vammoihinsa. Kuopion käräjille kysyttiin, miksi Halonen ampui sotilastoverinsa? Halonen ei itse ollut paikalla, vaan hän istui Savonlinnassa vangittuna. Oikeus kysyi todistajilta, oliko Halonen ollut tukkihumalassa. Todistajat sanoivat, että hän oli kyllä juopotellut, mutta ei kaatuillut ja käsitteli asetta taitavasti. Todistajilla ei ollut tietoa riidan syystä. Oikeus katsoi kuitenkin voivansa tuomita Halosen, sillä teolla oli useita silminnäkijöitä; hän oli tappanut Sihvosen, haavoittanut Lappalaista ja vaarantanut talon väen terveyden. Lauri Halonen tuomittiin kuolemaan, tuomio alistettiin hovioikeudelle.

Veijo Salonheimo sanoo, että Savossa alkoi ilmetä omien ruotusotilaiden lisääntyvää omavaltaisuutta ja väkivaltaa sodan pitkittyessä. Vuonna 1700 alkanut sota alkoi vaikuttaa jo väestön elinoloihin heikentävästi. Nälkä hiipi tupiin. Sotilaat ottivat omansa silti. Ruotsin armeija oli lyöty Pultavassa kesällä1709, Maaningalla remunnut joukko tiesi jo pääarmeijan tappiosta ja tulevaisuus herätti huolta. Käsillä oleva aineisto ei kerro, miksi Halonen ampui toverinsa.

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:20, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1709-1710, tiedosto 226

Saloheimo, Veijo, Savon historia II, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721

https://www.digisarka.fi/kouluille/hirvikoski/elamaa-1600-ja-1700-luvuilla/armeija-ja-ruotujakolaitos/

Nuoren tytön kunnia - veli puolustamassa 13-vuotiaan Anna Kejottaren mainetta

 

Pöljän kotiseutumuseon aittoja. Kuva Aira Roivainen.

Talon isäntä Risto Kejonen Pöljältä haastoi 1761 renki Lauri Haataisen samalta kylältä käräjille, koska Haatainen oli väittänyt maanneensa Riston 13-vuotiaan Anna-sisaren. Anna Kejonen kiisti lihallista yhteyttä Haataisen ja hänen välillä olleen, joten Risto Kejonen vaati käräjillä Haataista perumaan puheensa. Tällaiset puheet olivat nuoren tytön maineelle ja tulevaisuudelle hyvin vaarallisia.

Ensimmäisessä istunnossa Anna Kejonen ei ollut paikalla, joten Haataisen väitteet jäivät ilmaan. Renki Matti Kasurinen Kasurilasta todisti kylläkin Laurin puhuneen suhteestaan Annaan, kun he olivat kävelleet Pöljätä Kasurilaan. Kun vielä todistajat, talonpoika Jaakko Miettinen Pöljältä ja torppari Juho Ruuskanen Kasurilasta eivät olleet tulleet paikalle, juttua piti siirtää.

Seuraavilla käräjillä Risto väitti edelleen, että oli ollut Annan kanssa yhdessä edellisenä syksynä, yhden kerran saunassa ja toisen kerran pirtissä. Anna Kejonen oli nyt itse paikalla ja kiisti asian. Todistamaan oli ensiksikin kutsuttu talollinen Jaakko Miettinen, torpparin vaimo Karin Toivatar ja torppari Jaakko Martikainen, kaikki samalta Pöljän kylältä. Jaakko Miettinen tuli jäävätyksi, sillä hän oli kantajan sukulainen ja Karin Toivatar taas oli ollut syytettynä heinävarkaudesta, joten hänkään ei päässyt todistamaan. 

Jaakko Martikainen kertoi nähneensä, että kerran eräänä syksyiltana Haatainen oli mennyt pirttiin, jossa Anna nukkui yhdessä äitinsä, Maria Pekantytär Eskelisen kanssa. Vaikka Jaakko oli nähnyt Laurin menevän pirttiin, hän ei voinut vannoa Laurin maanneen Annan kanssa. 

Pöljän kotiseutumuseon savusauna. Kuva Aira Roivainen.

Risto Kejonen oli kutsunut Annan mainetta puhdistamaan Pöljän puustellin isännän, Lars Orbinskin, talonpoika Lauri Rautiaisen Käärmelahdesta ja talollisen pojan Risto Skopan Niuvanniemestä. Kävi ilmi, että Haatainen oli puhunut sivu suunsa käräjäsalin porstuassa. Orbinski kertoi Haataisen luvanneen perua syytöksensä, jos Risto antaisi Annan hänelle puolisoksi. Kun vielä Rautiainen ja Skopa olivat kuulleet samat puheet, Haataisen väitteet joutuivat uuteen valoon. Hän näytti kiristivän Ristoa taipumaan avioaikeisiinsa. 

Oikeus katsoi Haataisen puhuneen palturia. Hänelle tuomittiin 12 paria (kolme lyöntiä pari) raippoja, pyytämään julkisesti anteeksi oikeudessa, maksamaan Anna Kejosen oikeuskulut ja vahingonkorvauksia 16 riikintaalaria. Tuomiota voi pitää varsin ankarana. 36 raipanlyöntiä tuntuu kovapintaisessakin selkänahassa ja sakoissa oli renkipojaella maksamista. Rengin vuosipalkka jäi alle 10 riikintaalarin. Anna Kejosen maine oli näin virallisesti puhdistettu. 

Nykylukijaa hämmentää se, ettei Annan ikä noussut käräjäsalissa erityisesti esille, hän joutui itse puolustamaan itseään käräjäsalissä. Avioliittopuheetkin olivat erikoisia, sillä lailliseen avioliittoon piti naisen olla vähintään 15-vuotias ja ripillä käynyt. 

Anna Kejonen meni naimisiin 1782 talollisenpoika Tuomas Jääskeläisen kanssa. He elivät Käärmelahdessa. Anna jäi leskeksi nuorena, silla Tuomas Jääskeläinen kuoli vain 35-vuotiaana. Anna meni uudestaan naimisiin Sakari Savolaisen kanssa 1789. Tämänkin perheen tarina kertoo 1700-luvun ihmisten elämän epävarmuudesta, silla Anna Kejonen kuoli 31-vuotiaana 1790. Mutta hän ehti synnyttää Tuomaksen kanssa kolme lasta, joista suku jatkui Jääskeläisinä, Venäläisinä ja Järveläisinä.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773, KO a:79, tiedosto 901

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773 KO a:63, tiedosto 954

Wirilander, savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Penkkiriita juhannuskirkossa 1768

 

Pyhämaan uhrikirkon penkit. Soile Tirilä.
Museovirasto

Entisinä aikoina kirkko vaati, että joka sunnuntai olisi käytävä kirkossa. Tämä ei toteutunut kuin harvojen kohdalla, sillä matkat olivat pitkiä, säät ja kulkuväylät haasteellisia. Mutta epäilemättä kirkkomatka oli ainakin ripiltä päässeille aina mieleinen. Silloin irrottiin arjesta, päästiin tapaamaan tuttuja ja sukulaisia, tasainen arjen aherrus taukosi. 

Juhannuksena 1768 olivat Pöljän isännät Ivar Savolainen ja Olli (Olof) Toivanen lähteneet Kuopioon kirkkoon. Kirkko oli ollut varsin täynnä,  Ivar Savolainen oli onnistunut saamaan istumapaikan. Kun Olli Toivanen tuli paikalle, hän alkoi räyhäkkäästi komentaa penkillä jo istuvaa renki Matti Peltosta antamaan hänelle tilaa. Matti oli kotoisin Ryönän kylältä. “Tämä on pöljäläisten penkki ja minä vanhempana miehenä istun tähän!”, sanoi Olli. Peltonen vastusteli, mutta antoi periksi. 

Todistajat kertoivat molempien miesten olleen juopuneita, kirkkoväki oli kiinnittänyt mellakkaan huomiota. Oman penkin puolustamisessa saattoi olla myös isäntien pullistelua julkisella paikalla, kun renki ei ollut heille riittävän nöyrä. Isännillä oli vielä 1700-luvulla kuritusvaltaa, joka saattoi joskus läikkyä yli. 

Paikalla olleiden todistajien kuulemisen jälkeenkin jäi epäselväksi, olivatko miehet lyöneet toisiaan kirkossa, vai lähinnä mekastaneet ja tönineet. Kun lisäksi osa todistajista oli jäänyt tulematta paikalle, asiaa siirrettiin johonkin seuraaviin käräjiin. Pelkastä juopumuksesta oli varmasti tulossa tuomio, mutta tappelu jäi vielä todistamatta. 

Kirkkomatkoihin kuului varsin yleisesti viinan nauttiminen, kenellä sitä oli. Talolliset saivat itse valmistaa viinaa tarpeisiinsa. Kun matkalla oli jo nautittu “ehtoollista”, niin meno saattoi joskus olla kirkossa levotonta.

Pääsiäisenä 1763 lauantaipäivänä seurakuntalaiset tappelivat Kuopion kirkon pihamaalla. Isäntä Petter Kasurinen Kasurilasta ja ruotusotilas Heikki (Hindrich) Puurunen Pöljältä olivat sanallisesti ottaneet yhteen kirkon pihamaalla. Silloin adjutantti Johan Arenius ja lukkari Thomas Starck olivat menneet rauhoittelemaan miehiä. Hr muistuttivat pääsiäisen ajasta ja, ettei ole ollenkaan sopivaa elämöidä tällaiseen aikaan. Adjutantti Arenius oli tavannut tappelijat reestä, jossa he kumpikin kiskoivat toisiaan tukasta. 

Tässä oikeus katsoi, että miehiä oli sakotettava, mutta tappelu ei sentään tapahtunut sunnuntaina eikä kirkon sisällä. Lisäksi kumpaankaan mieheen ei tullut näkyviä sinelmiä tai verivammoja, joten asia katsottiin lieväksi. Niinpä miehet saivat tuomion juopumuksesta, 5 riikintaalaria. Lisäksi Puuruselle oli tulossa lisärangaistus poissaolosta käräjiltä. Poissaolot olivat yksi varsin tehokas keino pakoilla tuomiota, sillä käräjiä oli harvakseltaan. Kuopion pitäjässä oli jo 1700-luvun alkuvuosikymmeniltä alkaen oma käräjätupa Kuopiossa.

 

Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Albert Edelfelt, 1887.
Herätysliikkeiden vaikutuksesta kirkkoretket raitistuivat
1800-luvulta alkaen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1769-1769. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:75, tiedosto 1022

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1764-1764, KO a:68, tiedosto 404

Wirilander, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Kohtalokas kaupunkimatka Kasurilan miehillä

 

Näkymä Kuopiosta, 1820-luku.
Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Talollisen vaimo Eva Sofia Leskinen teki ilmoituksen kruununnimismiehelle miehensä Adam Toivasen katoamisesta. Adam oli lähtenyt lauantaina 6. kesäkuuta 1857 Hakkaralan kylästä Kuopioon hoitamaan asioitaan. Adam Toivanen ei koskaan palannut kaupunkireissultaan kotiin, vaan hän katosi kuin tuhka tuuleen.

Adam Toivasen puoliso alkoi kysellä miehensä perään heti sunnuntaina, kun kaupunkimatkalaiset alkoivat palailla kotiin.

Viimeinen tieto Adam Toivasesta oli, että hän oli ollut Kuopion Koljonniemellä (nykyistä satama-aluetta) Hakkaraisen veljesten, Adamin ja Gustafin  kanssa. Varsinkin Gustaf Hakkaraisen ja Adam Toivasen sanottiin olleen vahvasti juovuksissa. Hakkaraiset myönsivät olleensa rannassa Toivasen kanssa, mutta kumpikin sanoi lähteneensä kaupunkikortteeriinsa illan aikana. Toivanen oli jäänyt nukkumaan päätään selväksi rannan makasiinien suojiin ulkosalle. Oli ollut lämmin, aurinkoinen kesäilta.

Leski ilmoitti katoamisesta ja rikosepäilyistään lääninviskaali Robert Strengille. Koko Kasurilan kylä kohisi katoamisesta. Eva Sofia Leskinen kovisteli Hakkaraisia, mutta heidän tarinansa pysyi samana. Adam kertoi lähteneensä puolen yön maissa rannasta kortteeriinsa, jolloin hänen veljensä Gustaf ja Adam Toivanen oli maanneet vierekkäin sammuneina rannalla. Miehensä katoamisesta suunniltaan ollut vaimo ei uskonut Hakkaraisten silitystä.

22.6. 1857 Kuopion raastuvanoikeudessa Leskinen syytti talollinen Gustaf Adolf Hakkaraista ja torppari Adam Hakkaraista miehensä murhasta. Alkoi oikeudenkäynti, joka kesti lokakuun lopulle 1857. Oikeus kuuli lähes 70 todistajaa, lopullinen ratkaisu saatiin Viipurin hovioikeudesta loppuvuodesta 1857.

Eva Sofia Leskinen kertoi miehellään olleen kaupunkiin lähtiessä lompakossa rahaa noin 19 ruplaa. Leskinen sanoi miehensä olleen perso viinalle, mutta ei silti uskonut hänen pelkkään humalaan ja laiturilta horjahtamiseen hukkuneen. Leskinen syytti Hakkaraisia siitä, että he olivat väkivalloin hukuttaneet Toivasen ja ottaneet häneltä rahat. Kaupunginviskaali Robert Streng oli aloittanut tutkinnan heti saatuaan katoamisesta tiedon.

Gustaf Adolf Hakkarainen oli syntynyt 17.5.1815 Kasurilassa, hänen puolisonsa oli Loviisa Ruuskanen. Adam Hakkarainen oli syntynyt 27.7 1817, hänen puolisonsa oli Aukustiina Miettinen. Hakkaraisen veljeksien isä oli Pekka Hakkarainen (1791-1853) ja äiti Loviisa Paavontytär Kasurinen (1792-1830). Hakkaraiset asuttivat tilaa Kasurila 6.

Kadoksissa oleva Adam Toivanen oli syntynyt 14.4.1821. Hänen kotitilansa oli Hakkarala 11. Nykyisin puhuttaisiin Harjamäen alueesta. Jutun käsittelyssä tuli selväksi, että näiden kylien väellä oli paljon yhteistä, eikä välimatka kylien välillä ollut pitkä. Adam Toivanen oli tullut samalla veneellä Adam Hakkaraisen kanssa Kuopioon.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että Kasurilasta oli lähtenyt enemmänkin miehiä hoitamaan asioitaan kaupungissa. Osa meni veneellä, sen sijaan Gustaf Adolf Hakkarainen oli mennyt kievarikyydillä Kuopioon Toivalan ja Kelloniemen kautta ja asettunut tavalliseen kaupunkikortteeriinsa ajuri Pekka Jääskeläisen taloon.

Kaupunkimatka Kasurilasta saatettiin taivaltaa joko Kuopio-Iisalmi tietä, Räimän kautta vesireittiä tai sitten Siilinlahdelta suoraan venekyydillä perille asti. Kuopion satama sijaitsi Koljonniemen ja Tuhkaniemen alueella, jossa oli 1850-luvulla mylly ja viinanpolttimo. Oletettavasti niin Kasurilan kuin Hakkaralankin kylillä oli kirkkoveneet käytössä. Kasurilan miesten vene saapui Tuhkaniemeen (Kuopion satamaan) noin seitsemän aikaan aamulla.

Kun oikeutta istuttiin seuraavan kerran 14.7. ja 22.7. tilanne oli muuttunut. Adam Toivasen ruumis oli löytynyt järvestä 22.6. läheltä paikkaa, jossa hänet oli viimeksi nähty elossa. Heinäkuussa oikeudella siis käytettävissään ruumiinavauspöytäkirja. Kaupunginlääkäri Axel Erik Åkesson ei löytänyt vainajasta merkkejä väkivallasta, mutta Hakkaraisia vastaan esitettiin oikeudenkäynnin aikana raskaita todisteita.

Ilmaantui jopa todistajaa, joka kertoi nähneensä kolme miestä rannassa tilanteessa, jossa yhtä maassa maannutta miestä olisi lyöty. Silminnäkijä Pekka Koistinen oli kuitenkin 8-vuotias lapsi, joten häntä kuultiin oikeudessa, mutta valaa hän ei voinut vannoa valaa.

Rannassa oli myös miesjoukko, jotka olivat lastaamassa Iris-nimistä viljalotjaa. Heidänkin havaintonsa olivat ristiriitaisia, jonkinlaisia riitelyn ja avunhuudon havaintoja esitettiin, mutta ei mitään tarkkoja tietoja. Yksi todistaja oli kiinnittänyt huomioita humalaisten toikkarointiin satamalaiturilla. Se oli näyttänyt vaaralliselta ja hän oli kehottanut hiukan selvempää Adam Hakkaraista katsomaan ystäviensä perään. Adam Hakkarainen oli luvannutkin niin tehdä.

Adam Toivanen ja Gustaf Adolf Hakkarainen tapasivat toisiaan päivän aikaan kaupungilla. Murhenäytelmä sai alkunsa Moldakoffin leipäkojulla, jossa Gustaf Hakkarainen ehdotti paikalla olleille vietettäväksi hänen nimipäiväjuhliaan. Tätä ehdotusta oli kuulemassa myös Adam Hakkarainen ja Elias Laitinen. Adam Toivanen oli aiemmin hakenut kruununmakasiinista velaksi kylvöohraa, velkakirjaa todistivat Elias Laitinen ja Gustaf Hakkarainen. Laitinen oli Kasurilan kylän isäntiä.

Adam Toivanen oli heti innokkaasti mukana aatteessa ja toverukset menivät Bomanin tavara-aitalle ostamaan viinaa. Molemmat ostivat puoli korttelia rommia. Yksi kortteli on yli 3 litraa, joten annos oli reilu. Tämän jälkeen Hakkaraiset ja Toivanen kävelivät Koljonniemelle nauttimaan ilta-auringosta ja juomista. Miehet olivat olleet todistajien mukaan koko päivän selvin päin. Lisäksi minkäänlaista riitaa tai epäsopua Hakkaraisten ja Toivasen välillä ollut päivän aikana havaittu.

Talonpojilla oli viinankeitto-oikeus, mutta piinaa sai valmistaa neljä kuukautta vuoden alusta ja syyskuusta alkaen vuoden loppuun. Voi olla, että omat viinat oli jo kesäkuun alussa juotu, eikä uutta saanut polttaa. Olisiko rommi tehnyt tepposet miehille, sillä sanotaan, ettei kotipolttoinen ollut niin vahvaa kuin ammattilaisten valmistama viina?

Todistajien mukaan viimeiset kerrat, jolloin rannassa nähtiin kolme miestä elossa oli noin klo 11-12 aikaan yöllä. Myöhään yöllä oli liikkeellä Ingeborg Huuskonen, joka oli pessyt pyykkiä Koljonniemen vanhalla pesutuvalla. Hän kertoi kuulleensa rannassa huudettavan: ”Kiireesti tänne!” Todistaja ei kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi huudon selittänyt. Johan Vepsäläinen oli liikkunut Tuhkaniemessä ja Koljonniemellä yöllä kolmen aikaan. Hän oli nähnyt jonkun nukkuvan peitettynä makasiinien välissä.

Kuopion satama. Ylhäällä oli Maljalahti, ensimmäinen niemi
Tuhkaniemi ja siitä alempana Koljonniemi. 1838.

Seuraavan kerran oikeutta istuttiin 10. elokuuta. Hakkaraisia vastaan esitettiin vielä edellistäkin kovempia todisteita. Katariina Räsänen kertoi olleensa menossa lauantai-iltana raatimies J.G. Rosénin taloon lähellä Koljonniemeä. Hän oli kuullut huudon. ”Ota rahat, mutta älä lyö!” Hän tunnisti oikeudessa rannassa olleet miehet Gustaf ja Adam Hakkaraiseksi. Myös Kasurilan kylässä kihisi ja kiehui murhasoppa. Oli löytynyt verinen nenäliina Gustaf Hakkaraisen pyykistä ja koko kylä laski Hakkaraisten rahankäyttöä kesän ajalta. Eikö hänellä ollutkin liikaa rahaa? Vaikuttaa siltä, että ainakin osa kyläläisistäkin oli kääntynyt Hakkaraisia vastaan.

Gustaf Hakkarainen oli jonkinlainen käräjämaakari, mutta asiat olivat tavallisia velkomusjuttuja, perintöriitoja. Voi kuitenkin sanoa, että hän oli keskimääräistä hanakampi hoitamaan asioita käräjien kautta. Vuosien varrella oli torppari Erkki Huuskosen kanssa ollut Honkamäen torpan hoidosta erimielisyyttä, talollinen Taavetti Savolaisen kanssa kovin tyhjänpäiväinen riita kasken joutopuista, jotka hän itse oli luvannut Savolaisen kerätä talteen. Äitipuolen, Reetta Kristiina Kinnusen syytinki oli jäänyt huonolle hoidolle.

Gustaf Hakkaraisen maineelle ikävin oli marraskuussa 1856 tapahtunut veljenpojan pahoinpitely. Asiaa käsiteltiin käräjillä keväällä 1857. Gustaf oli humalassa lyönyt Wilhelm Hakkaraista ilman ennakkovaroitusta suoraan naamaan, niin että veljenpoika oli mennyt tajuttomaksi. Gustaf ei tullut käräjille, joten asia oli kesken, kun alkoi oikeudenkäynnit Adam Toivasen katoamisesta. Epäilemättä Gustaf Hakkaraisella oli kylässä vihamiehiäkin. Hänen veljensä Adam ei esiinny tuomiokirjoissa ollenkaan.

Kuopion satama 1800-luvun loppupuolella.
Museovirasto.

Syyskuun istunnossa veljekset vangittiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan.

Käräjäoikeus piti avunhuutoja, riidan ääniä ja kahden epävarman silminnäkijän todistusta riittävä. Oikeus tuomitsi molemmat syytetyt kuolemaan. He olivat käräjäoikeuden mukaan aiheuttaneet Toivasen kuoleman rannassa ja laiturilla. Toivaselta ei löytynyt hänen punaista kukkaroaan ja rahoja, jolloin teon selityksenä oli ryöstö. Kuolemantuomioon kirjoitettiin komeasti, että kaulat katkaistaan, mutta Suomessa ei enää vuoden 1826 jälkeen oltu pantu toimeen kuolemantuomioita. Ne muutettiin karkotukseksi Siperiaan tai elinkautiseksi pakkotyöksi Suomessa.

Kaikki alioikeuksien vakavien rikosten asiat lähetettiin vielä hovioikeuksiin vahvistettaviksi. Tämä oikeusjuttu käsiteltiin Viipurin hovioikeudessa 20.11.1857. Hovioikeus piti Katariina Räsäsen todistusta epäluotettavana, eikä ottanut sitä huomioon. Lisäksi hovioikeus korosti ruumiinavauksen tehneen lääkärin lausuntoa, jossa ruumiissa ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä. Hovioikeus vapautti Hakkaraisen veljekset ryöstömurhasyytteestä.

Adam Toivaselta jäi lapset Adam (s.1844), Erik Johan (s.1850) ja Henrik (s.1851) sekä leski Eva Sofia. Hän oli Adamin toinen vaimo. Gustaf Adolf Hakkarainen kuoli 23.3.1860. Hänen vaimonsa Loviisa Ruuskanen muutti Nilsiään 19.7.1860. Hänelle jäi neljä alle 10-vuotiasta lasta hoidettavaksi, Karoliina (1853), Aaro (1855), Lovisa (1858) ja Paul (1859).

 

Lähteet:

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1857 22.6. 13.6. 22.7. 10.8. 14.9. 24.10. Ca:40 JMA

Viipurin hovioikeuden arkisto Dbc:21 Alistettujen asioiden päätöstaltiot (1857-1857)

 

 

 

 

 

 

 

Matin ja Siljan tarina – elämänkamppailua 1800-luvun Kasurilassa

 

Aidan tekoa ja kaskeamista. Magnus von Wright.
Museovirsto.

Jokaiselle sukututkijalle ovat tuttuja kirkon asiakirjat, joista voi seurata ihmisten elämänkulkua syntymästä kuolemaan. Niistä avautuu riskien maailma, joka on nyky-Suomessa eläville ihmisille hyvin vieras. Olemme eläneet toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, jolloin terveys ja turvallisuus ovat edistyneet valtavasti.

Korona muistutti karusti, että tappavien kulkutautien aika ei ole ohi. Samaan aikaan sota on hiipinyt ihan kotinurkille asti, joten kriisien ja riskien maailma on taas tullut todeksi. Turvaverkot ja varautuminen, väestön kriisinkestävyys ovat tulleet takaisin julkiseen keskusteluun. Jonkinlaista perspektiiviä riskien maailmaan ilman valtion tai kunnan luomia turvaverkkoja saa, jos tarkastelee suomalaisten elämää 1800-luvun maaseudulla.

Savolainen talvivaatteissa. 1828.
Museovirasto

Matti Matinpoika Kasurinen (1774-1827) ja Silja Paavontytär Kasurinen (1780-1849) menivät naimisiin 25.5.1801. Molemmat olivat syntyneet Kuopion pitäjässä, Kasurilan kylässä. Molemmat olivat talollisen lapsia. Perheen ensimmäinen lapsi Silja Maria syntyi 18.6.1801. Tyttö selvisi synnytyksen ja pienokaisiän riskeistä ja jäi eloon.

Matti Matinpoika Kasurinen merkitään kirkonkirjoissa talonpojaksi, hänellä oli osuus Kasurilan talosta N:ro 5. Isojako toimitettiin vuosisadan vaihteessa Kasurilassakin, mutta vanhat talonumerot ja elämä taloissa säilyi pitkään entisellään.

Perheen seuraava lapsi syntyi 27.3.1803, mutta hän sairastui syyskesästä isorokkoon ja kuoli. Sen sijaan Anna-Liisa, joka syntyi kaksi vuotta myöhemmin, jäi elämään. Tästä eteenpäin vuosina 1808-1816 perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista yksikään ei elänyt aikuisuuteen. Isorokko, turvotustauti (pöhö) ja kuume mainitaan kuolinsyinä.

Silja synnytti kolmoset 1.1.1814, heistä vain Jaakko eli 3-vuotiaaksi. Pekka ja Ulriikka kuolivat kastettuna, mutta pian syntymän jälkeen. Eikä ihme, sillä monikkoraskaus on nykyisinkin riski, jota huolella tarkkaillaan ennen synnytystä. Kalle Juho hukkui 11-vuotiaana. Matti Rietrikin sanotaan kuolleen pöhöön 8-vuotiaana. Tämä voi olla myös ns. turvotustautia, joka tarkoittaa nälkiintymistä. Lapselta on puuttunut riittävä proteiini ravinnosta. Talollistenkin toimeentulo oli ajoittain todella niukkaa. Juho Kusti kuoli huhtikuussa 1808 isorokkoon, joka levisi liikkuvien sotajoukkojen mukana vuoden 1808 sodassa. Kasurilan kyläkin oli toistuvasti niin venäläisten kuin ruotsalaistenkin joukkojen tallattavana ja majoitusalueena.

Syntymä oli ensimmäinen suuri riski, jonka ihminen kohtasi. Synnytys ja sen jälkeinen toipuminen oli myös äidille usein kohtalokas. Silja Kasurinen oli vahva nainen, sillä hän synnytti vuosina 1816-1824 vielä viisi lasta. Heistä elolle sinnittelivät Pekka s.1818, Jooseppi s. 1822 ja Eeva Stina s. 1824. Kaiken kaikkiaan perheeseen syntyi neljätoista lasta, joista vain viisi eli aikuisuuteen saakka.

Matti Kasurinen kuoli kuumeeseen 25.5.1827. Hän oli tuolloin 52-vuotias. Siljalle jäi hoidettavaksi kolme pientä lasta. Perhe asui edelleen Kasurilassa suvun talossa. Nyt talon numero oli 12, Jysänkoski, vanhalla numerolla tila Kasurila 5.

Kaksi naista. Magnus von Wright, 1857.
Museovirasto

Leskien selviytymisstrategia oli usein uusi avioliitto. Silja ei mennyt nopeasti uusiin naimisiin, mutta vuonna 1834 hän avioitui Taavetti Rautiaisen (s.1786) kanssa, hän oli itsellinen leskimies. Avioliitto ei ollut sopuisa, sillä kirkonkirjoissa Rautiaisen kohdalla on maininta, että häntä on varoitettu epäsovusta ja riitaisuudesta. Silja Kasurinen kuoli hermokuumeeseen 9.3.1849.

Sairastavuudessa oli selkeitä ylikuolleisuuden piikkejä Suomen sodan aikaan, 1830-luvun alussa ja vuosien 1866-68 nälkävuosina. On kuitenkin muistettava, että yksittäiset alueelliset tautiryöpsähdykset olivat jatkuva riesa. Ennen antibiootteja ja rokotuksia influenssa ja rokot tappoivat väestöä. Kansa puhui ”nälkäkuumeesta”. Oli huomattu, että katovuosina riittämättömän ravinnon heikentämät ihmiset kuolivat erilaisiin kuumetauteihin.

Tämän tarinan loppuun sopii vielä mainita, että Siljan ja Matin pojat, Pekka ja Jooseppi kuolivat molemmat nälkävuonna 1866. Jooseppi oli 44- ja Pekka 48-vuotias.

Lähteenä sukututkimusohjelma Geni, jossa tämä perhe oli tutkittu. Lisäksi käytin Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjoja.

Sananen matkustavaisten oloista 1800-luvun alkupuolella Kuopion pitäjässä

 

Werner Holmberg, Maantie Hämeessä 1860.
Kansallisgalleria.

Nykyisen Siilinjärven asukkaiden elämään on keskeisesti vaikuttanut valtamaantie Kuopiosta Iisalmeen. Vaikka vesitiet ja jäätiet olivat pitkään ylivoimaisen helppokulkuisia reittejä, niin tieverkkokin kehittyi hiljalleen.

Veijo Saloheimon mukaan Kuopio-Iisalmi tien rakennuttivat todennäköisesti venäläiset verotyönä 1710-luvulla isovihan miehityksen aikaan. Tiettömät taipaleet olivat vähän suojanneetkin Pohjois-Savoa, jossa isovihan (1700-21) miehitysaika ei ilmeisesti ollut lähellekään niin tuhoisaa kuin Etelä-Suomen tai Pohjanmaan seuduilla.

1860-luvulla nykyisen Siilinjärven alueella oli hyvin vaatimaton tieverkosto. Kuopio-Iisalmi tiestä erkani tie Jännevirran lossin kautta Riistavedelle ja Tuusniemelle. Lisäksi Räimälle pääsi Kasurilasta tietä pitkin. Nykyisen kirkonkylän seutuvilla risteytyivät pitäjäntiet Nilsiään ja Maaningalle.

Maantien tuli olla 10 kyynärää (noin 6 metriä) leveä. Ohjeenmukainen pitäjäntie oli 6 kyynärää eli vähän yli kolme metriä leveydeltään. Sitten oli kylätiet, jotka olivat tallautuneet vuosisataisen asumisen myötä ja niitä pidettiin sellaisessa kunnossa kuin jaksettiin. Lisäksi oli olemassa tiheä polkujen verkosto talojen ja kylien välillä. Talonpoikien tehtävä oli ollut vuosisadat rakentaa ja hoitaa tiet, samoin kuin kyyditykset. Se oli varsinkin tienvarsikylien talonpojille raskas taakka.

Vaikka kuva on Vienan Karjalasta v. 1894,
niin varsinkin pitäjäntiet ja kylätiet olivat
varsin vaikeakulkuisia Savossakin.

Vielä 1870-luvulla Topelius kuvasi maantiekyytiä Suomessa kyytikärryillä seuraavasti:

Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen avut ovat yhtyneet. Kaksi tavallista pyörää, akseli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jatkona aisat ovat. Laitrojen päällä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeilla puuresooreilla, useimmiten ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokaisen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs. Jokainen pikkukivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrkkäyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastuntansa. Ajapas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurittanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi kuin jos olisit toimittanut toivioretken Roomaan, herneitä kengässäsi.

Isompien teiden matkustavaisten turvaksi oli rakennettu kievarilaitos. Vuonna 1758 lähialueen kievarit olivat Koivusaaressa, Halolassa ja Lapinlahden Pajujärvellä. Vuonna 1767 mainitaan jo kievari Pöljälläkin. Yksinkertaisimmillaan kievarin tuli tarjota matkustavaiselle maksua vastaan yösija, ruokaa ja kyyti. Kievarilla oli omia hevosia, mutta tilallisten oli luovutettava hevonen ja kyytimies ajoon manttaaliluvun mukaan. Tämä oli usein vaikeaa ja vastenmielistä. Hevosia ja työmiestä tarvittiin omiin ajoihin.

Vuonna 1858 Pöljän kestikievarin pitäjä Pekka Leskinen haastoi Pekka Wäänäsen Kehvon kylältä käräjille, koska Wäänänen ei ollut suorittanut hollivastuutaan Pöljän kievarille. Pekka nimittäin omisti osan Pöljän talosta N:ro 2. Samasta asiasta Leskinen kävi käräjiä Taavetti Muonaa ja Fredrika Aganderia vastaan. Heidän torpparinsa oli käynyt tekemässä ajoa vain viikon, vaikka manttaalien mukaan työtä olisi kuulunut tehdä kaksi viikkoa.

 Jussi Hiltunen Koivusaaresta oli lähettänyt Kasurilan kievarin holliajoon huonon hevosen ilman kunnon kärryjä. Hollivuoroa hoitamaan hän oli vielä laittanut pikkupojan. Kasurilan kievarista vastaava Taavetti Launonen haastoi Hiltusen käräjille vuonna 1855. Hiltusta sakotettiin asiasta.

Kievarissa oli päiväkirja, johon matkustavaiset kirjoittivat nimensä ja mahdolliset moitteet matkalta tai kievarin oloista. Näitä moitteita nimismies vei aika ajoin käräjille, sillä nimismiehen tehtävänä oli valvoa kestikievarien palvelun tasoa.

Usein hevosia ei kerta kaikkiaan ollut kievarissa, kun kyydin tarvitsija oli tullut kyytiä pyytämään. Hovioikeuden ylimääräinen kanslisti Alexander Nordentreng jäi matkallaan Maaningalta Kuopioon jumiin tuntikausiksi Hamulan kestikievariin, koska kievarin vastaava Iwar Wäänänen ei ollut kyennyt hevosta matkalaiselle osoittamaan. Kievarinpitäjä sai asiasta sakot käräjillä 1850.

Säräisniemen pappilan hevonen, kuvaaja Julius Ailio 1901.
Museovirasto

Jos matkalainen saikin kievarista hevosen, niin varsin usein hevosen matkakunnosta valitettiin.

Varatuomari Mauritz Hasselblatt koetti matkustaa vuonna 1844 Kuopiosta Iisalmeen. Hän sai Toivalasta Aaro Kejosen kyydin, mutta hevonen oli niin heikko, että se piti vaihtaa jo noin kahden kilometrin matkan jälkeen. Toivalan kievaria piti tuolloin Påhl Mömmö.

Mainintoja huonoista hevosista on niin paljon, että herää kysymys hevosten yleisestä kunnosta 1800-luvun Suomessa. Vaikka hevonen sai perinteisesti parhaat palat talon rehuista, niin nekin saattoivat keväisin olla ruuan puutteesta heikkoja. Ja kievariajoon ei varmasti talon parasta hevosta annettukaan.

Matkustavaiset majoitettiin useimmiten talonpojan itsensä asumiin suojiin, savutupiin, joissa maattiin olkipehmusteissa. Kievarit saivat myydä viinaa ja olutta. Tavoitteena oli, että valtamaanteillä kievari olisi noin 12,5 virstan välein (noin 13 kilometriä).

Tiet olivat kuoppaisia, kivikkoisia ja mutkittelivat väistellen korkeita mäkiä ja kallioita. Talvikunnossapito oli myös oma lukunsa.

Vuonna 1836 syyskäräjillä jaettiin valtamaantien talvikunnossapitourakat nykyisen Siilinjärven alueelle. Kuopion kaupungin rajalta Toivalan kievariin tien hoiti Pehr Gabrielsson Hoffrén (9 hopearuplaa). Toivalasta Kasurilaan Henrik Kinnusen talon kohdalle otti hoitaakseen Matti Kasurinen. Matkaa tuli yli 6 virstaa (noin 6,5 kilometriä), korvaus työstä oli 14 hopearuplaa. Seuraava tienpätkä loppui Kasurilan sillalle, tämän välin otti urakakseen Juhan Savolainen Kasurilasta. Hän sai siitä korvausta 13 hopearuplaa 50 kopeekkaa. Kasurilan sillalta Pyykankaalle tien piti auki Aron Kejonen 12 hopearuplan ja 50 kopeekan hinnalla. Samalla hinnalla hoiti Matts Kejonen tien Pyykankaalta Pöljälle. Pöljän kestikievarista Iisalmen pitäjän rajalle tietä urakoi kestikestikievarin pitäjä Matts Itkonen 10 hopearuplalla.

Urakoista oli helppo sopia ennen lumia, mutta teiden auraamattomuudesta näyttää käräjillä olevan paljonkin riita-asioita. Viime kädessä nimismies ja matkalaiset valvoivat teiden hoitoa valituksineen.

Kyytejä käyttivät lähinnä säätyläiset. Jonkinlaisen näppituntuman matkustamisen hintaan saa siitä, että renkipojan kolmen päivän palkka oli vuonna 1857 96 kopeekkaa. Noin 30 kilometrin matka edestakaisin maksoi 1 ruplan 25 kopeekkaa. Tällaisen ”rätingin” laittoivat Pekka Muona ja Johan Koponen kuluistaan, kun olivat tulleet Iisalmen pitäjästä Kuopioon käräjille todistamaan. Kyyti muodosti laskusta suuremman osan kuin heidän tekemättä jääneet työpäivänsä. Käräjäreissuun kului aikaa kolme päivää.

 

Tulo Kuopioon 1920-luvulla. Yläviistossa Koivumäen kartano.
Autoliikenne pakotti tasoittamaan maanteilta kivet ja kannot.
Kuopion kulttuurihist. museo.

Lähteet

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-36 KO a:16, 472

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1857-57, KO a:37, 413

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1844-44, KO a:24, 424

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-55, KO a:35, 768

Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-50, KO a:30, 1058

Saloheimo, Savon historia II:2, Savo suurvallan valjaissa, 574

Wirilander, Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena, 499-566

 

Hautausmaakävelyllä mietittyä - Viinamäen hautausmaa Siilinjärvellä

 

Viinamäen hautausmaa 2023.

Äitini sanoi 90-vuotiaana Viinamäen hautausmaalla, että ”täällä on niin mukava kävellä, kun tapaa niin paljon tuttuja”. Hän tarkoitti sillä ihmisiä, joiden nimiä luimme muistomerkeistä. Usein pysähdyimme minulle tuntemattoman ihmisen haudalle ja äitini kertoi tarinan.

Viinamäki on kaunis ja hyvin hoidettu hautausmaa. Siellä hahmottuu hyvin alueen ihmisten pitkä historia, vaikka Siilinjärven kunta onkin varsin nuori. Hautausmaan perustivat Kasurilan, Kolmisopen ja Hakkaralan kylän isännät 25.2. 1878. Perustettiin hautausmaayhtiö, jonka perustamisasiakirjan allekirjoittivat Paavo Kasurinen, Erik Asikainen ja Anders Miettinen. Aikalaiset pitivät Viinamäen nimeä juuri sopivana hautausmaalle.

Mari Katri Koistinen 1833-1901.
 Kuva ja hautatieto Annu Jauhiainen. Suurin 
osa 1800-luvun hautamuistomerkeistä lienee 
ollut puisia.

Viinamäen nimestä on erilaisia käsityksiä. 1800-luvun lehtiä lukiessa tulee selväksi, että Viinamäki oli taajaan käytetty raamatullinen termi, jolla tarkoitettiin uskonnollisissa puheissa ja kirjoituksissa viinitarhaa. Tavallaan kyseessä on käännösvirhe tai suomalaiseen ymmärrykseen muokattu sana.

Toinen tarina nimen taustalla on liittynyt juuri viinanjuontiin. Oli myös käytössä liikaa juopottelevan miehen kuvaus ”viinamäen mies”. Kerrottiin, että Siilinjärven miehet tullessaan kaupunkireissuiltaan Kuopiosta nousivat Tarinaharjun rinteelle juomaan tuliaisviinoja, jolloin olisi alettu puhua Viinamäestä. Pidän uskottavampana, että Viinamäki tarkoittaa ennemmin viinitarhaa kuin juopottelupaikkaa. 

Varsinainen lupa hautausmaalle saatiin Suomen senaatilta kesällä 1879. Yhtiön osakkaiden hautajaismatkat olivat pitkiä, piti mennä joko Kuopioon tai Nilsiään. Varsinkin rospuuttoaikaan ja myrskyissä matkat saattoivat olla vaarallisiakin. Lisäksi pitkiin matkoihin liittyi jopa neljänkin päivän hautajaispeijaiset, syöminkejä ja juominkeja, jotka aiheuttivat kuluja.

Vaikka hautausmaayhtiön perustamista aluksi vastustettiinkin, niin varsin nopeasti asian hyödyt huomattiin. Hautajaispeijaisistakin selvittiin yhdessä päivässä. Aikalaiset kertoivat, että muidenkin juhlien viettoa oli alettu lyhentää hautajaisten esimerkin mukaan ja ”viikkokausien juomingit” loppuivat. 

Hautausmaat tuli aidata huolellisesti, etteivät eläimet päässeet
penkomaan maata. Kuvassa Pielaveden Kirkkosaaren hautausmaa.
Ahti Rytkönen, Museovirasto. 1928.

Hautausmaan maat lahjoitti Kasurila 5 talon isäntä Adam Väänänen. Aluksi maa-ala oli noin puolitoista hehtaaria, vuonna 1907 yhtiö hankki 50 markan hinnalla vielä lisää maata Ananias Korhoselta. Korhonen sai lisäksi ainaishautaoikeuden Viinamäelle. Niin Adam Väänänen kuin Ananaias Korhonenkin on haudattu Viinamäelle.

Adam Väänänen 1814-1884. Adam luovutti
Viinamäen hautausmaan maat.
Kuva Kari Kolehmainen.

Ananias Korhonen puolisoineen,  pojat Lauri
ja Eino sekä Einon puoliso Ada.

Alkuaikoina köyhät haudattiin yhteishautoihin ja maksukykyiset ja yhtiön osakkaat erillishautoihin. Hautamuistomerkkejä tehtiin puusta tai niitä ei laitettu ollenkaan. Kuvaavaa oli, että hautausmaan maan luovuttaneen Adam Väänäsen haudalla ei vielä vuonna 1891 ollut mitään muistomerkkiä. Adam oli kuollut lähes kymmenen vuotta aiemmin. Tuohtunut "Kasurilan mies" kirjoitti asiasta Uusi Savo lehteen mielipidekirjoituksen. Ilmeisesti kehoitus laittaa haudalle muistomerkki otettiin todesta, sillä Adamin haudalla on nykyisin kivinen muistomerkki.

Kun alueen uuden seurakunnan nimeä mietittiin kokouksessa 1902, esitettiin nimeksi Kasurila, Aamurusko, Siilinjärvi, Honka, Kolmio ja Viinamäki. Näistä tuli tuolloin valituksi Viinamäki. Eli nimen kirkollinen ja uskonnollinen merkitys koettiin vahvasti. Kerrotaan naisten silti vastustaneen Viinamäen nimeä juuri mainitun viinan takia. Joka tapauksessa ensimmäinen seurakunnan nimiehdotus oli Viinamäki. Sittemmin Siilinjärven rautatieaseman nimi alkoi vakiintua paikkakunnasta käytetyksi nimeksi ja vuonna 1915 seurakuntalaiset päätyivät nimeen Siilinjärvi.

Hautausmaayhtiö luovutti Viinamäen hautausmaan Siilinjärven seurakunnan haltuun vuonna 1924.

Viinamäen hautaumaalta syksyllä 2021.

Lähteet

Viinamäen hautausmaan syntyvaiheet on huolella kuvattu Riitta ja Jukka Kasurisen kirjassa Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Uusi Savo 26.2.1891 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/572970/articles/81580676

Tapio 20.9.1879 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441509/articles/81580678

Uusi Savo 7.8.1902 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735246/articles/81580683

Kari Kolehmainen, Hautausmaakävelyjen aineistot, Siilinjärven srk

Annu Jauhiainen, tieto Mari Katri Koistisen haudasta

 

 

 

 

Avioliitto täyden aikuisuuden merkkinä – nuoren naisen kasvukipuja Siilinjärvellä 1900-luvun vaihteessa

 

Pyykankaan portailla. 1910-luvulla. Kuvassa etualalla oikealta Juho
Savolainen,hänen vaimonsa Anna Maria. Takana oikealla Anna tytär, hänen
vieressään Johannes (Janne) ja hänen vieressään Johanna (Hanna).
Kuva Annu Jauhiaisen kotiarkisto

Pyykankaan talon tyttäreltä, Anna Savolaiselta on säilynyt pieni, herkkä aineisto nuoruusvuosilta. Kaksi vihkosta, jossa hän kertoo elämästään vuosina 1893-1910.[1] Muistelot saavat lukijan pohtimaan naisen elämänuraa ja valinnan vaihtoehtoja vuosisadan vaihteen pohjoissavolaisella maaseudulla.

Pyykangas, Kasurila 14 oli 166 hehtaarin tila nykyisen Siilinjärven kunnan mailla. Juho Savolainen oli vaimonsa Anna Marian kanssa kunnostanut tilan 1879-1891. Talon pihapiiriin kuului päärakennus, maito- ja meijerihuone, kaksi aittaa, kaksi tallia, navetta 26 lehmälle, karjakyökki, sikopahnu, sauna, kota, riihi sekä ruumennus, kellari ja myllyrakennus. Tilaan kuului yksi mäkitupa ja kaksi torppaa ja tilalla oli osuudet kahdesta myllystä.[2]

Pariskunnalla oli kolme lasta, Anna, Johanna (Hanna) ja Johannes (Janne).[3]

1.10.1896: ”Lähten käsityö kouluun eivät estä lähtöäni isän kiroukset eikä syksyn sade, läpi pimeimmän yön halki hiljaisen hämärän menen vastuksista huolimatta. Ihmiset ihmettelivät lähtöäni, ihmettä se olikin vaan siihen oli syvemmät syyt joita ei Maailma tiennyt.” 15-vuotias Anna joutui käymään kovan kamppailun saadakseen lähteä käsityökouluun. Kun hän tuli muutaman päivän jälkeen käymään kotona, oli vastassa edelleenkin isä-Juhon kiroukset. Äiti laittoi sentään tyttärelle vuoteen tuvan lattialle. ”Aamulla kun lähten on pimeätä kaikkialla omasta rinnastani taivaan korkeuteen saakka.”

Annan isä Juho Savolainen, Pyykankaan Jussi, oli paikallinen ja jopa valtakunnallinen poliittinen vaikuttaja 1900-luvun alkupuolella perustuslaillisessa liikkeessä, sen aktivistisiivessä. Juho itse oli innokas lukija ja sivisti itseään niin, ettei hän juuri ehtinyt 1900-luvun puolella enää talonpitoon osallistua. Poliittinen vaikuttaminen, puhematkat veivät enimmän ajan. Tyttärensä kouluttautumista hän ei kuitenkaan tukenut. Rippikirjassa vain Johanneksen kohdalla lukee, että on käynyt kansakoulun.

Muistelmia hallitsee nuoren naisen ihastumiset. Anna on ihastunut kohtaamiinsa poikiin, välillä yhdestä katseesta onnellinen ja toisena päivänä epätoivoinen. Romanttisen rakkauden ajatus on jo Annalla hyvin vahva, elettiin murroksen aikaa. Avioliitto oli jo enemmän "kahden kauppa" kuin perheiden liitto.

Vuosisadan vaihteessa rakennettiin Kuopio-Iisalmi rataa. Silloin Pyykankaalle tuli rautatien rakentajia asumaan. ”Eräs erittäin kaunis mies, 18-vuotias nuorukainen, MP, vaikka ajatuksissani oli Janne K – huvitti minua ilveillä hänen kanssaan ----”. Syyskuussa riitaantui meidän välimme, sillä Jannen muisto esti taipumasta häneen. Muutama kuukausi myöhemmin muutti hän meiltä pois ja me erosimme iäksi.” Voi myös ihan perustellusti epäillä liittoa ison talon tyttären ja rautatienrakentajan välillä. Ehkäpä Anna juuri siksi käytti sanaa ”ilveillä”.

Annan nuoruusvuosiin näyttäisi kasautuneen surua ja yksinäisyyttä. Hän joutui myös rumasti ystäviensä kiusaamaksi, kun tytöt laittoivat hänelle muka poikien kirjoittamana kirjeitä, joihin Anna sitten viattomasti vastasi. Kun asia tuli ilmi, Anna ei ”uskonut, että elämä enää näissä oloissa olisi mahdollista.”

Pyylahti. Kuva Jääskeläisen suvun albumit
Heikki Jääskeläinen.

Pyylahden Taavetti Räsänen kosi Annaa loppiaisen 1899. ”Vaan Taavetille olen minä liian hyvä ja liian ylpeä tulemaan sukulaiseksi heille.” Taavetti oli lampuotitilallisen poika. Kokotilan vuokraajat elivät kyläyhteisössä tilallisten elämää, mutta heidän asemansa ei kuitenkaan ollut yhtä vakaa kuin tilallisten.

Annan romanttiset tunteet kohdistuivat kirkonkylän poikiin ja erityisesti Juho Kasuriseen ja myöhemmin hänen Kalle-veljeensä. ”Merkkipäivänä 15.3.1907 olin äänestämässä ensimmäisissä vaaleissa Kasurilan kansakoululla – ovella tervehtii minua Kalle K --- jumalani kuinka viehättävä hän on!” Juho Kasurinen lähti siirtolaiseksi Amerikkaan 1904. Sattumoisin (?) samalla laivalla Tukholmasta kuin Jussi Canth, joka oli joutunut lähtemään karkotusta pakoon Ruotsiin. Aktivistien toiminta kutsuntalakkojen puolesta oli Pohjois-Savossa ja Siilinjärvelläkin vilkasta.[4]

Harjamäen tila 1920-luvulla. Taustalla Kevätönjärvi.

Kalevajuhlassa Harjamäellä 1910 tunteet leiskuivat edelleen. ”Hauskasti kuluu aika A F Wäänäsen tervehtiessä puristaa kättäni ystävällisesti, saan keskustella hänen kanssaan, vaan kun menemme eteiseen panemaan palttoota päällemme tulee Toivo S. ja tarjoaa erään puolesta kyytiä, hylkäämme sen, myöskin Kalle K – saapuu eteiseen ja ihmeellistä kun hän kuulee meidän aikovan pois, lähtee hän laululla lopettamaan juhlaa. Eikö viihtynyt enää! En viitsi seurata palttoo päällä Kallea tupaan, vaan rannassa kuulen kun hevosia lähtee. En ennen ole tullut juhlista näin iloisella mielellä. On niin paljon ajattelemista. Nytkö vasta huomasit Kalle!”

Merkittäviä taloja Annan elämässä olivat Kasurilan kylän Jysänkoski, Miettilä, Ahmo, Harjamäki ja Pyylahti. Välillä hän puhuu vähän katkerasti ”kirkonkylän hienostosta”, joka ei häntä riittävästi huomioi.

Kalle Kasurinen meni vuonna 1912 naimisiin Miina Wäänäsen kanssa.[5]

Naimattomaksi jääminen oli maaseutuyhteisöissä eläneille naisille ja miehille häpeällinen asia. Nimittely vanhoiksi piioiksi ja – pojiksi ja muukin pilkanteko oli tavallista. Naimattomat eivät olleet saavuttaneet kyläyhteisössä naimisissa olevien statusta, mutta toisaalta he eivät kuuluneet enää nuorempien vertaisryhmään. Lisäksi naimattomilla oli huoli vanhuusiän elatuksesta, kun jälkeläisiä ei ollut.[6]

Anna eli aktiivista elämää, vaikka avioliitto ja sitä kautta itsenäinen elämä ei ottanut toteutuakseen. Hän osallistui nuorisoseuratoimintaan Kolmisopen ja Siilinjärven kylillä. Lisäksi hän kirjoitti sanomalehteen poliittisia ajatuksiaan. Niissä näkyi, että Pyykankaalla isä Juho ja tytär olivat samoilla linjoilla suhteessa työväenliikkeeseen. Siilinjärvellä poliittinen taistelu asettuikin lähinnä perustuslaillisten ja sosiaalidemokraattien väliseksi kamppailuksi. Myöntyvyyssuunnan vanhasuomalaisilla ei ollut juurikaan kannatusta.[7]

Pyykangas 1927. Juho Savolainen täytti 70-vuotta. Siilinjärven
suojeluskunta ja lotat tervehtivät.
Kuva Annu Jauhiaisen albumi.

Annan kotitalo Pyykangas seisoi aivan Kuopio-Iisalmi tien varressa, joten siellä järjestettiin monia juhlia ja kokouksia. Annan elämä talossa lienee kuitenkin ollut työnteistä puuhaa niin navetassa kuin kotitaloudessakin. Naimattomat tyttäret olivat ilmaista työvoimaa.

38-vuotiaana Anna Savolainen meni naimisiin Mikko Wemanin kanssa, liitosta syntyi vuonna 1919 poika Toivo. Onnellista parisuhdetta Anna ei kuitenkaan elämässään saanut kokea, sillä aviopuoliso jätti hänet varsin pian ja Anna jäi yksinhuoltajaksi. Anna eli poikansa kanssa Kolmisopen kylällä omalla pikkutilallaan Jokilahdessa.[8]

 

Anna Weman, os. Savolainen ja Toivo.
Kuva Annu Jauhiaisen albumi.

 

 

---

[1] Arja Lepolan kotiarkisto, Siilinjärvi

[2] Niskanen, Markku, Soppelaisten kertomuksia. Kolmisopen kyläkirja, 32-33

[3] sama, 31

[4] Hajamietteitä Pöljältä, Urkkijoita ja ilmiantajia Siilinjärvellä, http://airaroivainen.blogspot.com/2019/01/urkkijoita-ja-ilmiantajia-siilinjarvella.html

[5] Maaninka asiakirjoja 1905-1913 (AP I Jea:3) s. 109; SSHY

[6] Saarimäki, Pasi, Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit, 53 https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/23241

[7] Hajamietteitä Pöljältä, Vaalit Siilinjärvellä 1907 – innostuksesta pettymykseen, http://airaroivainen.blogspot.com/2018/11/vaalit-siilinjarvella-1907.html

[8] Niskanen, 33