keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Nimismiehen tehoratsia salaviinanpolttajien työmaille joulun alla 1859 - kuiva joulu Pöljälle, Kasurilaan ja Kolmisopelle?

 

Joulukuussa 1859 Pöljällä ja lähialueella valmistauduttiin joulunviettoon. Rahvaan joulu oli varmasti varsin yksinkertainen, eikä siihen suinkaan kuulunut joulukuuset tai joulupukit, tuskin lahjatkaan. Mutta viinaryyppy jouluna oli oltava, kuten muissakin vuoden tärkeissä taitekohdisssa tai perhejuhlissa.

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki ei saanut polttaa viinaa.

Viinan polttoajat oli tarkoin määrätty, samoin kuin määrä, jonka talollinen sai viinaa polttaa. Isot talot saivat polttaa enemmän kuin pienet. Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan eikä niitä ei saanut lainata muille.

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna.

Pöljälläkin viinan valmistuksen taito oli hyppysissä. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen kyläläiset hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin useita kannullisia viinaa.

Helmikuussa 1860 Kuopion pitäjän käräjillä käsiteltiin useita salaviinanpolttoon liittyneitä juttuja. Näyttäisi siltä, että nimismies Viktor Acshen avustajaan sotilas Johan Blomster oli tehnyt 15.12.1859 kierroksen Kasurilan, Pöljän ja Kolmisopen kylissä etsimässä salaviinanpolttajia. Ja löytyihän heitä.

Konginkankaalta siirreteyt Niemelän torpan viinanpolttolaitteet.
Viinapannu, jossa hattu ja piiput, jäähdytystynnyri, viinakannu,
nassakka ja kuljetustynnyri.
Museovirasto.

Kolmisoppi 3 torppari Hannu Väänänen yllätettiin itse teosta. Nimismiehen tullessa paikalle Väänäsellä oli tulet viinapannun alla, sen hattu ja piiput olivat paikoillaan. Viinapannussa oli hattu, joka kiinnitettiin polton aikana tiiviisti kiinni. Siitä lähti yleensä kaksi piippua, joissa höyrystynyt viina jäähdyttämällä tiivistyi nesteeksi. Viina tippui piipuista viina-astiaan. Hannu Väänäsen lukutaitoa ei pappi ollut rippikirjassa juuri arvostanut. Oli kyllä päästänyt ripille, mutta kommentoinut: ”Yksinkertainen!”. Lukuhommat ja kristinoppi ei Hannulta sujunut, mutta viinanpoltto silloisilla välineillä vaati kyllä varsin paljon hoksottimia ja osaamista. Hannu oli ilmeisesti enemmän kemisti kuin jumaluusoppinut.

Taavetti Launosen torpalla Pöljällä nimismies ja Blomster löysivät mallasta, mäskiä, hiivaa ja rankkia. Tässä tapauksessa käräjille oli haastettu myös Launosen isäntä, talollinen Aatu Savolainen. Vastaajat väittivät, että he eivät olleet polttaneet viinaa, vaan valmistaneet kaljaa. Todistajana Blomster sanoi, että paikalla oli vastapoltettua rankkia. Toiseksi todistajaksi oli kutsuttu loinen Tobias Takkinen Pöljältä, mutta hän ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Asia siirrettiin seuraaviin käräjiin.


Musta lehmä, mustikki, musta mullikka. Rakkaalla lapsella
oli monta nimeä. Kuvassa näkyy hyvin viinapannun piiput ja
hattu. Pannut olivat yleensä kuparia.
Museovirasto

Myös torppari Martti Knuutinen jäi nimismies Viktor Aschenin haaviin Kasurilassa 15.12.1859. Häneltä löytyi viinapannu ja vastapoltettua rankkia. Knuutinen oli kuollut ennen käräjiä, joten paikalle oli haastettu leski Anna Liisa Kejonen. Leski myönsi syytteen ja sai 30 hopearuplan sakon. Todettiin, että ellei leski pysty maksamaan, niin Martti Knuutisen jäämistöstä otetaan sakkoraha. Kiinnostavaa oli, että viimekädessä sakon saattoi joutua maksamaan torpparin isäntä, Jussi Miettinen. Hänellä ei kuitenkaan tuomiokirjan mukaan ollut suoraan asian kanssa tekemistä.

Salapolttopaikkojen oli oltava suojaisissa paikoissa, metsissä. Talviaikaan syntyi kuitenkin paljastavia polkuja. Lautamies Pekka Niskanen löysi jälkiä seuraten torppari Heikki Kainulaisen keittopannun piippuineen. Lisäksi löytyi puteli viinaa ja vastakeitettyä rankkia. Keittopaikalla oli myös pussillinen tyhjiä pulloja. Kainulaista vastaan todisti leski Agneta Oksman (Kasurila 5). Hän sanoi useampaan otteeseen varoittaneensa Kainulaista viinankeitosta. Kainulainen sai 14 ruplaa sakkoja ja pannun piiput rikottiin.

Viinan nauttiminen, ostaminen sekä hallussapito oli luvallista. Mutta juopumus oli rangaistava rikos. Vuoden 1733 juopumusasetuksessa säädettiin, että jos esiintyi silminnähden juovuksissa, sai sakot. Vuonna 1829 rangaistuksia kovennettiin ja toistuvista juopumuksista saattoi saada sakkojen lisäksi jalkapuuta ja jopa pakkotyötä.

Nassakka, jolla kuljetettiin viinaakin.
Museovirasto
Kovin paljon juopumusrikoksia ei kuitenkaan tuomiokirjoissa näy. Todennäköisesti kyläläiset harvemmin ilmiantoivat naapureitaan. Seuraavaksi saattoi olla itse tai läheiset liemessä.  

Nimismies keräsi pöljäläisten viinapannut 17.12.1844  (pannut kerättiin yhteiseen varastoon välillä, silläkin pyrittiin rajoittamaan ylenmääräistä viinanpolttoa). Kuvernöörillä oli myös lupa kieltää esim. katovuosina viinanpoltto kokonaan.Tilalliset ja kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty.

Leili. Pienenpi nesteiden kuljetukseen sopiva
puuastia.
Museovirasto

Siilinjärven aluen torppareiden salaviinapoltto oli aikakaudelle tyypillistä. Jokaisesta Pohjois-Savon kylässä asiaa harrastettiin. Viina oli vakiintunut osa ihmisten arkea, mutta mitenkään yletöntä alkoholin käyttö ei ilmeisesti ollut. Oli monia rajoittavia tekijöitä.  ”Vanhan raittiuskirjallisuuden esittämä kuva erityisen suuresta paloviinan kulutuksesta ennen kotipolton kieltoa (1866) on liioitteleva. Viinanpoltto-oikeus oli vain maatilojen ja kaupunkikiinteistöjen omistajilla. Alkoholin käyttökään ei ollut täysin säätelemätöntä. Oikeus viinan juomiseen ja juopumiseen oli lähinnä itsensä elättämään pystyvillä miehillä. Tilallismiehet valvoivat vaimojensa, palkollistensa ja alaikäisten viinankäyttöä. Yletöntä juopottelua ehkäisivät myös viljan niukkuus sekä kylvön ja sadonkorjuun kiivas työtahti.” (Kaartinen) 

 

Lähteet

Wilkuna, Kustaa H.J., Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri

Mäntylä, Suomalaisen juoppouden juuret. Viinanpoltto vapauden aikana

Rossi, Leena, Suomalaisen viinapään arvoitus. https://agricolaverkko.fi/review/suomalaisen-viinapaan-arvoitus/

Lares, Jenni, Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomaisessa maaseutuyhteisössä. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/122686

Kaartinen, Aija, Kieltolaki ei kuivattanut Suomea. https://www.duodecimlehti.fi/duo10667

Kuopion tuomiokunta, 1860. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700738/pages/71?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopion tuomiokunta 1845 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700724/pages/549?t=P%C3%B6lj%C3%A4

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1637 II A 15:3)  Sivu 17 Kolmisoppi ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15491&pnum=21

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1864-1873 (MKO108-120) Sivu 30 Kolmisoppi Rot- ock Kyrkfattige SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=23071&pnum=30

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1854-1863 (TK1636-1637 II A 15:2)  Sivu 198 Kasurila ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14106&pnum=209

 

 

perjantai 15. joulukuuta 2023

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa

 

Pulasteen talo ja Pöljän kylä 1910-luvulla.

Kansallisarkisto on digitoinut tuomiokuntien asiakirjoja. Niiden avulla on mahdollista tutustua esimerkiksi vuosien 1800-1875 Kuopion tuomiokunnan oikeustapauksiin. Aineistosta voi hakea tietoa asiasanoilla, sukunimillä, paikkakunnan mukaan jne.[1] Tekoäly on opetettu lukemaan käsin kirjoitettuja tekstejä ja se muuntaa ne varsin luettavaksi ruotsiksi. Näin harrastajakin saa selvää koukeroisesta käsialasta.

Valtaosa Pöljän kylän ihmisiin liittyvistä asiakirjoista käsittelee kyläläisten taloudellisia suhteita, kuten lainhuutoja, kauppakirjoja, velkojen perintää. Maanomistusriidat käsiteltiin maaoikeuksissa, joten niitä ei tässä aineistossa ole. Erityisesti velka-asioita näyttäisi olevan paljon. Koska pankkilaitosta ei ollut, niin tilalliset lainasivat tarpeisiinsa toisiltaan rahaa. Syntyi monimutkaisia taloudellisia suhteita sukujen välille ja niitä jouduttiin setvimään oikeudessa.

Vuoden 1834 talvikäräjissä Kuopiossa pöljäläinen tilallinen Pekka Kejonen (s. 1776) peri velkaa Antti Happoselta Hamulan kylältä. Pekasta oli tullut veljensä lasten holhooja, kun Aatu Kejonen kuoli Oulussa 14.4.1832. Aatu oli ollut urakoimassa kirkkorakennusta Oulussa ja velkaantunut siellä. Rahaa tarvittiin, ettei Pekkakin menettäisi tilaa.[2] Pekka ajoi asiaa veljensä lasten ja lesken, Liisa Karhusen puolesta.

Happonen oli lainannut Kejosilta vuonna 1830 300 riikintaalaria, josta oli vielä maksamatta osa. Pekka Kejonen katsoi, että velka oli ulosotettavissa Aatun kuoleman vuoksi. Koska velkaa oli lyhennetty, antoi oikeus Happoselle vielä aikaa maksaa loppuvelka seuraaville käräjille asti.[3]

1800-luvun alku oli varmasti kovaa aikaa Pöljänkin tilallisille. Isojaon valmistuminen oli vienyt yli 20 vuotta. Siitä aiheutui kuluja osakkaille. Kun vielä Suomen sota kulki kylän yli 1808-09, niin eipä ihme, että velkakierteitä syntyi.

Kun Pöljällä aloitettiin isojako 1785, niin kylällä oli isäntinä Väänäsiä, Toivasia, Kejosia, Savolaisia ja Miettisiä. Kruunun virkataloa, puustellia hallinnoi silloin Lorenz Orbinski.

Vuonna 1856 Pöljän kylän taloja omistivat seuraavat tilalliset. Nimen jälkeen talon numero.

Antti Väänänen (1), kuudennusmies Pekka Väänänen (2), Staffan Väänänen (3), Antti Niskanen (4), Jussi Savolainen (5), Jussi Raatikainen (6), Antti Niskanen (7), Fredrik Niskasen leski (8), Aatu Toivanen (9), Abram Savolainen (10), Samuel Savolaisen leski (11), Jussi Toivanen (12), Pekka Heikkinen (13), Jussi Rissanen (14), Aatu Savolainen (15), Mikko Holopaisen leski (16), Pekka Sonnisen leski (17), Pekka Miettinen (18), Pekka Halonen (20), Lauri Koistinen (22). Pöljän puustellin vuokraajina olivat Pekka Halonen ja Pekka Leskinen.[4]

Kejosten ote tiloistaan, joita alun perin heillä oli kolme, oli kirvonnut. Samoin Miettisten ja Toivasten maanomistus oli hiipumassa. Tilallistenkin elämä oli epävarmaa, koska taudit kaatoivat nuortakin väkeä ja katovuodet olivat kovin tavallisia.

Pöljäläiset eivät varastaneet toisiltaan, jos tuomiokirjoja uskaltaa niin tulkita. Varkausjuttuja ei juuri tule vastaan. Vuonna 1827 loinen Taavetti Mielonen Pöljältä oli tuonut maanantaina Pöljän myllylle puoli säkkiä ruista, joka oli heti jauhettu. Mielonen oli jättänyt jauhot myllylle hakeakseen ne seuraavana maanantaina. Myllyn omistivat tuolloin Lauri Roivainen ja Pekka Roininen Kasurilasta sekä Fredrik Toivanen Pöljältä.

Kun Mielonen tuli hakemaan jauhojaan, niin jauhosäkki oli kadonnut. Oikeudessa Lauri Roivaista edusti Taavetti Roivainen. Roivaiset kertoivat jauhosäkin olleen myllyllä vielä perjantaina. Viikonlopun aikana myllyn yläovi oli lukittu, mutta myllyyn pääsi ryömimällä vesihuoneen kautta. Syyskäräjillä myllyn omistajat vakuuttivat, että he eivät ole Mielosen jauhoja varastaneet, mutta he korvasivat myötätunnosta köyhäksi tiedetyn Mielosen menetyksen.[5]

Kylän sosiaaliset jännitteet näkyivät riidassa kalastusoikeudesta. Ennen isojakoa kylien irtain väki ja torpparit olivat saaneet käyttää kylän yhteiskäytössä olleita metsiä ja kalavesiä ainakin jonkin verran. Vuonna 1835 Hamulan, Hakkaralan ja Pöljän jakokuntien isännät hakivat oikeudesta kalastuskieltoa kylien loisille ja torppareille Pöljän ja Kevättömän järvillä. Oikeus suostui isäntien tahtoon.[6] Kalastuksella oli suuri merkitys ruokataloudessa, kun pelto ja kaski joskus petti. Isojaosta hyötyivät eniten tilalliset, irtaimelle väelle uuden tilanteen hyväksyminen oli vaikeaa.

Veneliiteri ja nuottakota Tuovilanlahdessa Maaningalla.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.
Eikä tilallistenkaan ollut helppoa luopua entisistä oikeuksistaan. Vuosina 1855-56 Pöljän ja Hamulan talolliset koettivat saada vahvistettua kalastusoikeutensa Sulkavajärvellä. Se oli vaikeaa, kun talojen maat eivät yltäneet Sulkavajärven rantaan. Eivätkä Hamulan ja Pöljän isännät järvelle päässeet, vaikka perinnäistapa sellainen oli ollut. Sulkavajärvi kuului Kasurilan jakokunnan käyttöön.[7]

 

Pöljänjärvi ja lato kuutamossa.
Kuva Hannu Väänänen.



[1] Tuomiokirjahaku https://kansallisarkisto.fi/-/tuomiokirjahaku-uudistui-nyt-voit-tehda-kokotekstihaun-yli-kolmeen-miljoonaan-kasin-kirjoitettuun-sivuun

[3]Tuomiokirja 1834  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700714/pages/503?t=Petter%20Kejonen%201833

[4] Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1020?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[5] Tuomiokirja 1827 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700708/pages/169?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[6] Tuomiokirja 1835 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700715/pages/585?t=P%C3%B6lj%C3%A4

[7] Tuomiokirja 1855 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700733/pages/1001?t=P%C3%B6lj%C3%A4, Tuomiokirja 1856 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/700734/pages/1532?t=P%C3%B6lj%C3%A4

sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Eläkkeelle 1800-luvun alkupuolella – lämpöä, ruokaa, kuusi kannua viinaa ja hevoskyydillä kirkkoon

 


Meidänkin suvusta löytyy ruotimummo, kirkonvaivainen. Isoisomummoni Kaisa Toivanen joutui kylänvaivaiseksi Pöljällä 1860-luvulla.[1] Hän eli viimeiset vuotensa sokeana. Ruotimummot joutuivat kiertämään talosta toiseen kylän huollossa. Kaisalla oli elossa olevia lapsia, mutta osa oli alaikäisiä tai he eivät muuten voineet äitiään hoitaa. Sukulaisten kuului vointinsa mukaan vanhukset hoitaa, mutta irtaimelle työväelle se oli usein tekemätön paikka.

Vasemalla Anna Helena Roivainen, s. 1893 ja oikealla Eeva
Pantzar, s. 1898. Molemmat olivat syytingillä eläkevuotensa.
Kirjoittajan isänäiti ja äidinäiti 1970-luvulla.

Talolliset hoitivat vanhusten huollon usein syytinkisopimuksella. Siinä vanha emäntä ja isäntä luovuttivat talon lapselleen, joka lupasi huolehtia vanhempansa kuolemaan saakka. Lisäksi sopimuksissa yleensä luvattiin järjestää kunniallinen hautaus. Tapa on vieläkin voimassa, vaikkakin lienee harvinaisempi nykyisin. Omilla 1980-luvulla kuolleilla isovanhemmillani oli tällainen sopimus, joka sitoi osapuolia kolmisenkymmentä vuotta. Myös toinen mummini eli syytinkiläisenä perheessämme kaksikymmentä vuotta.

Kuten Kaisa Toivasen kohtalo osoitti, vanhuuden turva oli tavattoman epävarma vielä 1800-luvulla. Syytinkisopimus oli aikansa eläketurva.  

Kuu torpparin aurinko. Lapsesta vanhuuteen oli työtä tehtävä, 
jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Koivula, Kolmisoppi.
Kuva Einari Väänänen.

Kuopion syyskäräjillä 1840 käsiteltiin aviopari Aatu Julkusen ja Anna Roivaisen syytinkisopimusta, jonka he olivat tehneet Aatu ja Matti Kejosen kanssa.[2] Kejoset isännöivät talonosaa Pöljä n:ro 4 Ristolasta. Näyttäisi siltä, että tässä syytinkisopimuksessa oli kysymys kiinteistökaupasta, ei sukulaisuudesta. Osapuolet allekirjoittivat sopimuksen Pöljällä 29.9. 1840.

Anna ja Adam olivat olleet talo-osakkaita Mikkajärvellä Jussilan talossa.[3] Anna oli Jussi (Johan) Roivaisen leski. Hän oli mennyt 1837 uusiin naimisiin Adam Julkusen kanssa. Toisen puolikkaan talosta omisti Taavetti Roivainen, joka myös oli mennyt naimisiin ensimmäisen aviopuolison kuoleman jälkeen 1837. Uusi puoliso oli edellä mainittu Kaisa Toivanen. Talo-osakkuus purkautui 1840-luvun alussa. Taavetti muutti perheineen Hamulaan.

Anna Roivainen oli syntynyt vuonna 1782, joten syytinkisopimus oli varmasti ajankohtainen. Hän oli jo 59-vuotiaana ajankohtaan nähden varsin iäkäs. Adam Julkunen oli selvästi nuorempi, syntynyt vuonna 1804. Mitä osapuolet siis sopivat?

Adam ja Anna antoivat kaikki tavaransa, eläimensä, viljansa ja rahansa Kejosille. Adam Julkunen vahvisti käräjillä myös Kejosten täyden omistusoikeuden Ristolan tilaan Pöljällä. Tämän vastineeksi Kejoset lupasivat elättää ja huolehtia syytinkiläisistä kuolemaan saakka sekä maksaa heidän kunniallinen hautauksensa. Tämä sopimus oli uusittava tarvittaessa 10 vuoden kuluttua.

Mikäli sopimus ei syystä tai toisesta toteutuisi, esimerkiksi yhteiselämä ei sujuisi, olisi Kejosten maksettava eläke muulla tavoin. Vuodessa syytinkiläisille kuuluisi: 5 ½ tynnyriä rukiita, 3 ½ tynnyriä ohria, ½ lehmä, ½ sika, 2 lypsävää lehmää (samaa sukua kuin luovutetut), 2 lammasta, muokattua peltoa, siten että syytinkiläiset voisivat kylvää 8 kappaa perunaa, 1 kappa pellavaa, tupakkaa tarpeen mukaan. Lisäksi oli annettava 8 kappaa suoloja ja 6 kannua paloviinaa. Yksi kannu oli noin kaksi litraa viinaa.

Viina lienee tässä ollut enemmänkin vaihdon väline, se oli arvonsa säilyttävä tuote, jolla saattoi vaihtaa tavaraa ja palveluja. Tuskin Anna ja Adam aikoivat juoda näitä viinoja. Lisäksi syytinkiläisillä piti olla lämmin huone ja valmiiksi hakatut polttopuut. Erikseen mainittiin, että kirkkomatkat ja muutkin asioinnit piti saada tehdä hevoskyydillä. Syytinki puolittui, kun toinen syytinkiläisistä kuoli.  

Syytinkijärjestelmästä on jäänyt sanontoja elämään. ”Ei tule mittään muorin kuolemasta, kun syöp ja ellää.” ”Kerjäläisenkin leipä on helpompi syödä kuin lasten antama.” ”Uudesta isännästä syytinki oli jonkinlaista arvan heittoa. Joka päivä, kun syytinkiläiset elävät, oli kuin tyhjän arpalipun otto.”

Kejosten syytinkisopimus ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan. Adam Julkunen ja Anna Roivainen muuttivat Mikkajärveltä Naarvanlahteen, Hartikkalan tilan torppariksi. Seuraavaksi he siirtyivät Lapinlahden Koppolan kylälle Kuosmalan (n:ro 4) tilalle torppariksi. Adam Julkunen mainintaan Pajujärvi 10 isäntänä 1850-luvun lopussa.

Anna Roivainen kuoli 4.6.1860 Lapinlahdella vesipöhöön. Hän oli kuollessaan 77-vuotias, joten pitkä olisi ollut Kejosten syytinki, jos sopimus olisi toteutunut. Adam Julkunen kuoli Lapinlahden Pajujärvellä 6.1.1868 suonenvetoon.

 Adam Julkusen ja Anna Roivaisen vaiheet Mikkajärveltä muuton jälkeen on saatu sukututkijoilta Pekka Tanskanen ja Kaija Kainulainen. Kiitos!

Lapinlahti rippikirja 1851-1860 (TK1396)  Sivu 422 Pajujärvi 11, [1] Lapinlahti rippikirja 1851-1860 (TK1396)  Sivu 59 Koppola 4 Kuosmala, Lapinlahti kuolleet 1842-1860 (MKO1-2 I C:1), Lapinlahti kuolleet 1861-1886 (MKO3-5 I F:1)  1868 tamikuu-maaliskuu.

 


[1] Maaninka rippikirja 1854-1863 (TK1205_II I Aa:14)  Sivu 262 Pöljä Kyrko- och Rotfattige ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8870&pnum=274 / Viitattu 10.12.2023

[2] Kuopion tuomiokunnan käräjät 5.10.1841. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/195167/pages/540?t=David%20Roivainen

[3] Iisalmen maaseurakunta rippikirja 1827-1837 (MKO145-176 I Aa:13-14)  Sivu 361 Mikkajärvi 1, Jussila ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=5302&pnum=361 / Viitattu 10.12.2023

perjantai 17. marraskuuta 2023

Siilinjärveltä Stalinin vainojen uhriksi – Nousiaisen perheen ikitie

 

Siilinjärven asema 1902. Kuva Viktor Barsokevitsch, 
Kuopion kultt.hist.museo.

Otto Annanpoika Nousiainen (9.4.1870) ja Johanna Turunen (9.12.1882) menivät naimisiin Kuopiossa toukokuussa 1900. He saivat ensimmäisen lapsensa Otto Eliaksen samana vuonna. Pieni perhe oli asettunut Siilinjärvelle, Kasurila 3.[1] Otto oli radanrakentaja. Pariskunnan muutto Siilinjärvelle liittynee Kuopio-Iisalmi radan rakentamiseen. Ratatyö toi alueelle paljon näitä ”ratajätkiä” ja heidän perheitään. Usein kokonaiset perheet työskentelivät työmaan monissa tehtävissä. Työmaiden ydinjoukko oli arvostettuja ja hyvin palkattuja ammattimiehiä, jotka saattoivat luottaa aina uuteen urakkaan uudella ratatyömaalla. 

Otto Nousiainen oli kotoisin Karttulasta ja Johanna Turunen Leppävirralta. Pariskunta pysyi kirjoilla Siilinjärvellä, silloisessa Kuopion maalaiskunnassa aina vuoteen 1918. Perhe kasvoi: syntyivät Uuno Arvi, Aino Siviä, Yrjö. Tämän jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Tauno Ilmari Teuvassa 1912 ja Veikko Ensio Kaukolassa 1915. Lasten syntymäpaikoista voi päätellä, että perhe liikkui työmaiden mukana eri puolilla maata, mutta henkikirjat pidettiin Siilinjärvellä.

Esikoinen Elias (1900) syntyi Siilinjärvellä (?) perheen ollessa töissä Kuopio-Iisalmi radalla, Uuno Arvi (1905) Elisenvaara-Savonlinna radalla, Aino Siviä (1908) ilmeisesti Tervolassa, kun rakennettiin Laurila-Rovaniemi rataa. Yrjö (1910) ja Tauno Ilmari Suupohjan rataa rakennettaessa. Viimeinen työmaa oli Hiitola-Raasuli radalla Karjalassa, jossa siis Veikko Ensio syntyi.

Radanrakentajia ja muuta väkeä Putikon asemalla 1908.
Koko perhe kulki vuosikausia kestävillä työmailla mukana.
Rautatiemuseo.

Nousiaisen koko perhe oli muuttanut Karjalaan. Siellä rakennettiin vuodesta 1913 alkaen rataa Hiitolasta Käkisalmen ja Raudun kautta Raasuliin, josta reitti jatkui aina Pietariin saakka. Venäjän valtio rakensi rataa omalla puolellaan ja suomalaiset omallaan. Rata oli vielä pahasti kesken, kun Venäjän vallankumous maaliskuussa 1917 suisti Suomenkin vallankumoukselliseen myllerrykseen.

Kalle Kallio on teoksessaan Ratajätkät arvioinut, etteivät radanrakentajat olleet aktiivisimpia vallankumousintoilijoita. Heitä suojasi jonkinlainen ulkopuolisuus radanvarren paikallisista intohimoista. Useimmat halusivat Kallion mukaan pysytellä taisteluista mahdollisimman kaukana ja selvitä hengissä.[2]

Ratajätkiä Hiitola-Raasuli radan työmaalla 1917.
Rautatiemuseo.

Poikkeuksena edelliseen Hiitola-Raasuli ratatyömaalla ”vallankumouksen laineet löivät korkeimmalla Raudussa”. Vuoden 1917 aikana työläisten ja työnjohdon välillä käytiin kiivasta taistelua 8 tunnin työaikalain toimeenpanosta ja palkoista. Kiista ratkesi sikäli työntekijöiden voittoon, että he saivat neuvoteltua alan ensimmäisen työehtosopimuksen.[3]

Saavutettu sopimus ei tuonut työrauhaa, vaan suurlakon aikana 1917 työväen järjestyskaartit ottivat vallan radalla. Alettiin maksella kalavelkoja työnjohdolle. Aseita heiluteltiin, työnjohtajia vangittiin ja peloteltiin.[4]

Elias Nousiaisen vaiheista 1917-1918 tiedetään jotakin, sillä hänestä on säilynyt valtiorikosoikeuden asiakirjoja. Luulusteluissa hän kertoi liittyneensä punakaartiin Pietarissa, koska kaarti maksoi palkkaa. Hän kielsi olleensa osallinen Raudun suurlakon aikaisiin tekoihin. Kaksi ratavartijaa väitti häntä kiivaaksi agitaattoriksi, sanoi hänen heiluneen Raudun asemalla aseen kanssa ja yllyttäneen lakkoihin.[5]

Raudun rautatieasema rakenteilla. Sen sanottiin ollleen Suomen
kolmanneksi suurin asema. Pikkukylästä piti tulla merkittävä rajaasema
Pietarista ja Pietariin suuntautuvalle liikenteelle. Museovirasto.

Rautu oli sisällissodan alussa valkoisten hallussa. Pietarin suomalainen punakaarti hyökkäsi venäläisten tukemana rajan yli ja valtasi Raudun aseman 23.2.1918. Elias Nousiainen oli ilmeisesti tässä mukana. Punaiset linnoittautuivat asemakylään maaliskuun aikana. Huhtikuun alussa valkoiset olivat saartaneet raudun asemalle arviolta 2200 ihmistä. Venäläisiä, punakaartilaisia, radanrakentajia perheineen sekä rautulaisia siviilejä.

Huhtikuun 5. päivänä piiritetyt päättivät murtautua saartorenkaasta ja paeta rajan yli Venäjälle. Ylikankaan arvioiden mukaan ehkä vain noin 500 onnistui paossa. Raudun taistelussa kuoli mahdollisesti lähes tuhat ihmistä.[6]

Raudun Kuolemanlaakso. Tätä tietä pitkin punaiset koettivat 
murtautua ulos valkoisten saarrosta. Vainajia lojui pitkin metsiä.
Museovirasto.

Elias Nousiainen vangittiin Perkjärvellä 26.4.1918. Omien puheidensa mukaan hän oli ollut viimeiseksi Kuusaan punakaartin kuormastossa hevosmiehenä. Hän kertoi myös, että hänen vanhempansa Otto ja Hanna olivat Venäjällä.[7] Heidän mukanaan kulkivat varmasti myös nuoremmat lapset, Aino Siviä oli 10 v., Uuno Arvi 13 v. ja Yrjö 8 v. sekä pienimmät Tauno 5v. ja Veikko 3v.[8]

Oliko perhe mennyt rajan yli jo aiemmin, vai selvisivätkö he 1918 Raudun verilöylystä? Työttömyys oli Suomessa ankaraa syksyllä 1917. Rajan pinnassa muutettiin myös Pietariin, jossa työtä oli tarjolla. Miehet olivat rintamalla ja metropin työvoiman tarve oli suuri.

Taisteluja pakeneva perhe Raudussa huhtikuussa 1918.
Kuva Työväen Arkisto.

Viipurin ja Tammisaaren vankileireillä vietetyn kesän jälkeen Elias tuomittiin 10.10.1918 kahden vuoden ehdolliseen vankeustuomioon.[9]

Voi olla, että Nousiaisista ei ole jäänyt minkäänlaista muistijälkeä, sukulaisuussuhdetta tai muuta sidettä Siilinjärvelle. Valtiorikosoikeuden kuulusteluissa Elias mainitsi läheisimmiksi sukulaisikseen Suomessa tätinsä Kustaava Miettisen ja Taavetti Turusen, molemmat Kuopiosta.[10]

Nousiaisten kohtalo Venäjällä ei ollut sen parempi kuin muidenkaan sinne paenneiden. Historiantutkija Lahti-Argutina on tutkinut suomalaisia vainonuhreja Stalinin Neuvostoliitossa. Hänen kirjassaan on tietoja tuhansista suomalaisista. Sieltä löytyivät myös Nousiaisen veljekset Otto Elias ja Yrjö sekä tytär Aino Siviä.[11]

Eliaksesta (Eelis) on tieto, että hän olisi asunut Suomessa vuoteen 1931.Viimeisin asuinpaikka Suomessa oli Utajärvi. Sieltä hän loikkasi Neuvostoliittoon. Hän työskenteli Äänisenrannan piirin Lohijärvellä autonkuljettajana kuten veljensä Yrjö. Yrjö oli Neuvostoliiton kommunistisen nuorisoliiton jäsen. Aino Siviä toimi Petroskoissa ministerineuvoston suomen kielen opettajana.

Elias pidätettiin 7.4.1938 ja ammuttiin 2.10. 1939 Petroskoissa. Yrjö sai olla vapaalla jalalla vähän pidempään, hänet vangittiin 15.6.1938 ja ammuttiin 8.10.1938 Petroskoissa. Aino Siviästä on tieto, että hänet vangittiin 3.11.1945, tuomittiin vankilaan ja vapautettiin 21.9.1949. Hänet rehabilitoitiin vuonna 1957. Poikien maine palautettiin vuonna 1989.[12]

Muiden perheenjäsenten kohtaloista ei ole muuta tietoa kuin heidän julistamisensa kuolleeksi vuoronperään 1971 alkaen, jolloin Otto julistettiin kuolleeksi.

Oton ja Johannan syntymäpitäjät, muutto Kuopioon ja vihkipäivä löytyivät Päivi Hillevi Miettisen (Johanna Turunen) ja Pekka Antero Tanskasen (Otta Annanpoika Nousiainen) ylläpitämiltä sukusivustolta Genistä. Kahden nuorimman lapsen tiedot on saatu Kuopion aluerekisterista samoin kuin kuolleeksijulistamistiedot.



[1] Kuopion läänin henkikirja1901-1901, Kasurila 3, Taulumäki https://digihakemisto.net/item/1728441485/5249793845/274

[2] Kallio, Ratajätkät, 318

[3] Kallio, 308-309

[4] Kallio, 310

[5] VRO, https://digihakemisto.net/item/2661440252/4005286644/258

[6] Kallio, 313-314, Ylikangas, Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella.

[7] VRO

[8] Kuopion läänin henkikirja1918-1918, Kasurila 3, Taulumäki. https://digihakemisto.net/item/1730428480/5352693027/600

[9] VRO https://digihakemisto.net/item/2630965124/5910522638/83

[10] Voi tarkoittaa Kuopion tuomiokirkkoseurakuntaa tai Kuopion maaseurakuntaa. Puhekielessä käytetään epätarkasti.

[11] Lahti-Argutina, Olimme joukko vieras vain, venäjänsuomalaiset vainon uhrit Stalinin Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, s.368-369 https://www.doria.fi/handle/10024/178157

[12] sama


sunnuntai 23. heinäkuuta 2023

Hautausmaakävelyllä mietittyä - Viinamäen hautausmaa Siilinjärvellä

 

Viinamäen hautausmaa 2023.

Äitini sanoi 90-vuotiaana Viinamäen hautausmaalla, että ”täällä on niin mukava kävellä, kun tapaa niin paljon tuttuja”. Hän tarkoitti sillä ihmisiä, joiden nimiä luimme muistomerkeistä. Usein pysähdyimme minulle tuntemattoman ihmisen haudalle ja äitini kertoi tarinan.

Viinamäki on kaunis ja hyvin hoidettu hautausmaa. Siellä hahmottuu hyvin alueen ihmisten pitkä historia, vaikka Siilinjärven kunta onkin varsin nuori. Hautausmaan perustivat Kasurilan, Kolmisopen ja Hakkaralan kylän isännät 25.2. 1878. Perustettiin hautausmaayhtiö, jonka perustamisasiakirjan allekirjoittivat Paavo Kasurinen, Erik Asikainen ja Anders Miettinen. Aikalaiset pitivät Viinamäen nimeä juuri sopivana hautausmaalle.

Mari Katri Koistinen 1833-1901.
 Kuva ja hautatieto Annu Jauhiainen. Suurin 
osa 1800-luvun hautamuistomerkeistä lienee 
ollut puisia.

Viinamäen nimestä on erilaisia käsityksiä. 1800-luvun lehtiä lukiessa tulee selväksi, että Viinamäki oli taajaan käytetty raamatullinen termi, jolla tarkoitettiin uskonnollisissa puheissa ja kirjoituksissa viinitarhaa. Tavallaan kyseessä on käännösvirhe tai suomalaiseen ymmärrykseen muokattu sana.

Toinen tarina nimen taustalla on liittynyt juuri viinanjuontiin. Oli myös käytössä liikaa juopottelevan miehen kuvaus ”viinamäen mies”. Kerrottiin, että Siilinjärven miehet tullessaan kaupunkireissuiltaan Kuopiosta nousivat Tarinaharjun rinteelle juomaan tuliaisviinoja, jolloin olisi alettu puhua Viinamäestä. Pidän uskottavampana, että Viinamäki tarkoittaa ennemmin viinitarhaa kuin juopottelupaikkaa. 

Varsinainen lupa hautausmaalle saatiin Suomen senaatilta kesällä 1879. Yhtiön osakkaiden hautajaismatkat olivat pitkiä, piti mennä joko Kuopioon tai Nilsiään. Varsinkin rospuuttoaikaan ja myrskyissä matkat saattoivat olla vaarallisiakin. Lisäksi pitkiin matkoihin liittyi jopa neljänkin päivän hautajaispeijaiset, syöminkejä ja juominkeja, jotka aiheuttivat kuluja.

Vaikka hautausmaayhtiön perustamista aluksi vastustettiinkin, niin varsin nopeasti asian hyödyt huomattiin. Hautajaispeijaisistakin selvittiin yhdessä päivässä. Aikalaiset kertoivat, että muidenkin juhlien viettoa oli alettu lyhentää hautajaisten esimerkin mukaan ja ”viikkokausien juomingit” loppuivat. 

Hautausmaat tuli aidata huolellisesti, etteivät eläimet päässeet
penkomaan maata. Kuvassa Pielaveden Kirkkosaaren hautausmaa.
Ahti Rytkönen, Museovirasto. 1928.

Hautausmaan maat lahjoitti Kasurila 5 talon isäntä Adam Väänänen. Aluksi maa-ala oli noin puolitoista hehtaaria, vuonna 1907 yhtiö hankki 50 markan hinnalla vielä lisää maata Ananias Korhoselta. Korhonen sai lisäksi ainaishautaoikeuden Viinamäelle. Niin Adam Väänänen kuin Ananaias Korhonenkin on haudattu Viinamäelle.

Adam Väänänen 1814-1884. Adam luovutti
Viinamäen hautausmaan maat.
Kuva Kari Kolehmainen.


Ananias Korhonen puolisoineen,  pojat Lauri
ja Eino sekä Einon puoliso Ada.

Alkuaikoina köyhät haudattiin yhteishautoihin ja maksukykyiset ja yhtiön osakkaat erillishautoihin. Hautamuistomerkkejä tehtiin puusta tai niitä ei laitettu ollenkaan. Kuvaavaa oli, että hautausmaan maan luovuttaneen Adam Väänäsen haudalla ei vielä vuonna 1891 ollut mitään muistomerkkiä. Adam oli kuollut lähes kymmenen vuotta aiemmin. Tuohtunut "Kasurilan mies" kirjoitti asiasta Uusi Savo lehteen mielipidekirjoituksen. Ilmeisesti kehoitus laittaa haudalle muistomerkki otettiin todesta, sillä Adamin haudalla on nykyisin kivinen muistomerkki.

Kun alueen uuden seurakunnan nimeä mietittiin kokouksessa 1902, esitettiin nimeksi Kasurila, Aamurusko, Siilinjärvi, Honka, Kolmio ja Viinamäki. Näistä tuli tuolloin valituksi Viinamäki. Eli nimen kirkollinen ja uskonnollinen merkitys koettiin vahvasti. Kerrotaan naisten silti vastustaneen Viinamäen nimeä juuri mainitun viinan takia. Joka tapauksessa ensimmäinen seurakunnan nimiehdotus oli Viinamäki. Sittemmin Siilinjärven rautatieaseman nimi alkoi vakiintua paikkakunnasta käytetyksi nimeksi ja vuonna 1915 seurakuntalaiset päätyivät nimeen Siilinjärvi.

Hautausmaayhtiö luovutti Viinamäen hautausmaan Siilinjärven seurakunnan haltuun vuonna 1924.

Viinamäen hautaumaalta syksyllä 2021.


Lähteet

Viinamäen hautausmaan syntyvaiheet on huolella kuvattu Riitta ja Jukka Kasurisen kirjassa Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Uusi Savo 26.2.1891 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/572970/articles/81580676

Tapio 20.9.1879 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/441509/articles/81580678

Uusi Savo 7.8.1902 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735246/articles/81580683

Kari Kolehmainen, Hautausmaakävelyjen aineistot, Siilinjärven srk

Annu Jauhiainen, tieto Mari Katri Koistisen haudasta