Autoilija ei ehdi lossikievarissa istuskella - Jännevirran lossi ja silta

 

Jännevirran lossi kulkemassa virran yli lastinaan lankuilla
lastattu kuorma-auto. Miehet sohivat kekseillä jäitä reitiltä.
Pohjois-Savo 23.2.1936.

Liikkuminen paikasta toiseen on nykyihmiselle niin helppoa, ettei aina tule muistaneeksi, miten hankalaa se saattoi olla vielä 1940-luvulla.

Jännevirran lossilla helmikuussa 1936 ”liikenteen välittäminen muistutti enemmän jonkun tutkimusmatkailijain napajäätiköihin takertuneen laivan pelastustöitä kuin tarkkojen aikataulujen mukaan kulkevien matkustajalinja-autojen liikennöimistä napapiirin eteläpuolella.”[1] Talviliikenne vesistöjen pirstomassa Savossa oli vielä 1930-luvulla Kuopion alueellakin vaikeaa. Jännevirralla uusi aika ja vanhat keinot joutuivat törmäyskurssille.

Savossa vesistöt ovat olleet tärkein liikenneväylä alueen asuttamisesta aina 1800-luvulle asti. Ne mahdollistivat elämän syrjäisilläkin seuduilla, koska kesäisin veneillä ja talvisin jäitä pitkin päästiin liikkumaan kohtuullisen kivuttomasti. Vielä 1700-luvun alkupuolella Pohjois-Savon teitä voisi kai paremminkin kuvata kaskikansan tallaamaksi polkujen verkostoksi, jota siellä täällä oli kunnostettu kärrykyydin kestäväksi. Eikä tiestö hääppöiseksi kehittynyt 1800-luvullakaan.

Suomen tielehti 1933, nro 2.

Jännevirta oli tien katkaiseva kapea salmi historiallisella Kuopio-Joensuu tiellä. Virran yli on ollut jonkinlainen lautta/lossiyhteys vuosisatoja. Toisaalta salmen kautta kuljettiin veneillä ja laivoilla Kuopiosta pohjoiseen. Vaaralliseksi paikka tunnistettiin jo 1800-luvun alussa. Salmi ei juuri koskaan jäätynyt luotettavaksi kulkea. Helsingfors Morgonblad kertoi kuinka keväällä 1842 kestikievarinpitäjä Olli Pitkänen pelasti kaksi naista, jotka olivat pudonneet jäihin. Pitkänen asetti itsensä kertomuksen mukaan suureen vaaraan, hän hyppäsi jäiden sekaan ja auttoi naiset veneeseen.[2]

Höyrylaivat olivat merkittävä liikenneväline 1800-luvulta 1940-luvun loppupuolelle asti, sen jälkeen lähiliikenne siirtyi pääasiassa maanteille. Jännevirta oli solmukohta Nilsiän reitillä.

1900-luvun alussa reitillä liikennöi säännöllisesti Neiti, Sukkela, Lempi, Koski, Kaino ja Akseli. Jännevirralla laivat pysähtyivät laivalaituriin, jonka lähellä toimi kievari. Kuulemma laivat saattoivat sattua paikalle joskus yhtä aikaakin, jolloin ”mies se on, joka pääsee kahvikupin ja vehnäpalan haltijaksi ja onnistuu ne itseään polttamatta loppuun nauttia.”[3] Näistä laivoista Kasurilaan ja Kuuslahteen liikennöi Neiti.[4]

Sanomalehtiarkistosta löytyy ensimmäinen maininta Jännevirran lautasta vuodelta 1859. Kesävierailija soudettiin ensin Kuopion puolelta Kelloniemestä Toivalan kestikievariin (lauttayhteys oli toivottoman hidas) ja sieltä mentiin tietä pitkin Jännevirran lossille. Ensimmäiset lossit olivat soudettavia lauttoja, sitten puurakenteisia losseja, joita ei soudettu vaan ne vedettiin vaijeria pitkin vesistön yli. Puhuttiin kapulalosseista. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa lossareina toimivat Aaro Korhonen[5] ja Kalle Korhonen[6].

Kapulalossi. Kuva ei ole Jännevirralta. 

Hevosliikenteestä vanhat lossit selvisivät kohtuullisen hyvin, mutta eivät kasvavasta autoliikenteestä 1920-luvulta alkaen. Lossit olivat esimerkiksi kantavuudeltaan liian keveitä autoliikenteelle. Lisäksi ajoneuvojen ajo lautalle oli vaikeaa, kun rakenteet oli suunniteltu hevosliikenteelle.

1920-luvulla Jännevirralla toimi kapulalossi. Siinä lasti kuljetettiin ihmisvoimin, vaijeri piti lossin väylällä. Joskus vaijeri katkesi, kuten vuonna 1927. Lossi lähti ajelehtimaan. Kun paikalla ollut höyrylaiva Riistavesi koetti hinata lossin rantaan, keikahti lossi ja kyydissä ollut auto putosi virtaan.[7] Henkilövahinkoja ei tullut.

Tielehti 1933 nro 2.

Varsinkin talvisin Jännevirrasta alkoi muotoutua 1930-luvulla liikenteen este. Virta oli niin voimakas, ettei jäätie tullut kysymykseen ja toisaalta jäälohkareiden keskellä kapulasillan kuljetus oli työlästyttävän hidasta. Ylitys otti aikaa tuntikausia ja tielle muodostui pitkät jonot. Parannusta haettiin ensin moottorilossista, vaikka siltahankekin oli jo esillä. Vuodesta 1933 lossi kuljetti moottori, mutta ongelmat jatkuivat.[8] Esimerkiksi helmikuussa 1936 liikenne pysähtyi kokonaan.[9]

Jono lossille Jännevirralla 1936.
Pohjois-Savo 23.2.1936

Lossari Eino Voutilainen korjaa
moottoria.
Pohjois-Savo 23.2.1936.

Lossiuoma oli täynnä jäälohkareita, jotka pakkasella pyrkivät jäätymään kiinteäksi jääkanneksi. Lossilla heilui 6-7 miestä, jotka kekseillä sohivat väylää vapaaksi jäälohkareista. Vuonna 1936 lossarina toimi Eino Voutilainen, joka kertoi ajaneensa lossia nyt neljä vuorokautta vain parin tunnin yölevolla. Lossilla kulki tuolloin noin 40 autoa vuorokaudessa, pääasiassa linja-autoja ja kuorma-autoja. Jos autot joutuivat odottamaan ylipääsyä jopa kuusi tuntia.[10]

Jos jäistä selvittiin, niin sitten hajosi moottori. Eräänkin kerran linja-auto matkustajineen liukui lossin liukkaalla kannella puolelta toiselle, kun moottoria korjattiin keskellä virtaa.[11] Toisen kerran Melalahden Osuusliikkeen kuorma-autolla ajettiin lossin moottori hajalle. Kuorma-auton jarrut pettivät lossille tultaessa.[12] Ehkäpä onnettomuudet eivät kuitenkaan olleet ne suurin ongelma, vaan lossin kulun epävarmuus. Postilla, matkustajaliikenteellä ja tavarakuljetuksilla oli tarkat aikataulut, enää ei voitu tuntikausia istuskella kestikievarien pullakahveilla.

Jännevirran siltaa puuhattiin 1930-luvulla aktiivisesti. Autoistumisen lisäksi Kuopio-Joensuu tien merkitys kasvoi, koska vuonna 1932 valmistuivat Kallan sillat ja tie. Kuopiosta ja Kuopioon pääsi nyt sujuvasti autolla pohjoisesta ja Joensuun suunnasta. Joensuun suunnan liikennettä haittasi Jännevirta ja Ohtaansalmi. 1930-luvun lopussa sillat lopulta päätettiin rakentaa.

Jännevirran sillan kokonaispituus oli 226 metriä, sen suunnitteli Bruno Kivisalo. Rakentaminen saatiin hyvälle mallille ennen talvisodan syttymistä ja sillan piti olla valmis 1941.[13] Sota katkaisi rakennustyöt. 

Savo 28.5.1939.

Savo

Sillan jälleenrakentaminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Jännevirran silta otettiin käyttöön 1951.

Komea silta oli siis suomalaista suunnittelua ja sen osat rakennettiin Varkaudessa Ahlströmin tehtailla. Paitsi sillan keskijänne, joka valmistettiin Itävallassa. Tämän rakenteen kokoamisesta vastasi wieniläinen insinööri Hans Schafzahl.[14]

Jännevirran silta 1950-luvulla. Varkauden museot.

 

---

[1] Pohjois-Savo 23.2.1936 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2073943/articles/79848898?fbclid=IwAR3qqWAPCmXBM3zpcPqQj7ekURU3xlTNzcWS54GH0kgVlPC1awELmYvhRck

[2] Helsingfors Morgonblad 26.5.1842 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/392803/articles/79849880

[3] Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirja 1.1.1904. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/925872/articles/3123649

[4] Savo-Karjala 25.10.1899 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/554167/articles/79849883

[5] Kuopion Sanomat 12.6.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1427904/articles/79849891

[6] Savo 26.4.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1582756/articles/79849869

[7] Pohjois-Savo 5.11.1927 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1574034/articles/79849855

[8] Savo 26.6.1933 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2010628/articles/79849867

[9] Karjalan Maa 18.2.1936 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2010628/articles/79849867

[10] Savon Työmies 21.5.1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2093664/articles/79849864

[11] Savon Suunta 5.12.1936 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091657/articles/79849856

[12] Helsingin Sanomat 28.5.1937 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1983614/articles/79849853

[13] Savo 28.5.1939 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2089936/articles/79849854

[14] Helsingin Sanomat 2.6.1950

Itsenäisen Siilinjärven kunnan alkutaipaleelta - katsaus kunnan talouteen ja tilaan vuonna 1935

 

Siilinjärven kirkko valmistui vuonna 1923.
Seurakunta perustettiin siis ennen kuntaa.

Siilinjärven kunta perustettiin Nilsiän, Maaningan ja Kuopion maalaiskunnan liepeistä vuonna 1925. Vuodesta 1902 kylää oli halkonut rautatie, jonka asemapaikaksi valikoitui Siilinlahden pohjukasta Siilinjärvi. Aiemmin kyläkunnan keskus oli ollut Kuopion suunnassa Kasurilan kylällä.

Aseman tienoo kasvoi ja kehittyi, Kuopio-Iisalmi maantie risteytyi Siilinjärvellä Maaningan-Nilsiän tien kanssa. Kun laivaliikennekin oli varsin vilkasta Siilinlahdelta, niin ei ole ihme, että asutus, kaupat ja lopulta kirkkokin nousivat harjumaisemaan.

Maalaisliiton pitkäaikainen vaikuttaja
ja myöhempi kansanedustaja.

Vuonna 1935 kunnallislautakunnan (nyk. kunnanhallitus) puheenjohtaja Eino Laitinen ja kunnankirjuri (nyk. kunnanjohtaja) Eino Rahikka kertoivat Savon Sanomille kunnan kuulumiset ensimmäisen kymmenen vuoden taipaleelta.[1] Rahikka oli valittu Siilinjärven kunnankirjuriksi lokakuussa 1934.[2] Hän tuli vastaavasta tehtävästä Sonkajärveltä.

Rahikka tuli Siilinjärvelle vuonna 1934.

Kunnan erottaminen omaksi itsenäiseksi alueeksi ei ollut ihan mutkatonta. Vain Nilsiän kanssa Siilinjärvi sai sovittua alueluovutuksista ja omaisuudesta ilman oikeusprosesseja. Itsenäistyminen toi kunnalle heti miljoonavelat, koska koulurakennuksista ja maista piti maksaa luovuttaville kunnille. Kuntaan siirtyi muista kunnista noin 5000 asukasta.

Niin Laitinen kuin Rahikkakin pitivät kunnan taloudellista tilannetta vuonna 1935 vakaana. Velkaa oli noin 1 400 000 markkaa ja kunnalla omaisuutta lähes 5,5 miljoonan markan arvosta. Velkaa oli 245 markka asukasta kohti, sitä molemmat pitivät varsin isona summana. Kunta oli vastikään rakennuttanut Pohjolanmäen ja Hökösen kansakoulut sekä kunnalliskodin, joten velka oli käytetty pakollisiin perusasioihin. Kaiken kaikkiaan Siilinjärvellä oli vuonna 1935 13 kansakoulua, Heinämäen koulupiiri oli juuri perustettu ja sinnekin suunniteltiin koulurakennusta. Uusi Kasurilan koulu oli jo päätetty rakentaa ja se valmistui vuonna 1936.

Kunnalliskoti valmistui vuonna 1931.

Kunnan suurin menoerä olikin koulujen ylläpito, mutta valtionosuudet kattoivat suurimman osan menoista. Rahikka sanoikin, että kun otetaan huomioon opettajien maksamat kunnallisverot ja koululaisten avustusrahat, niin koulujen ylläpito oli kunnalle varsin edullista.

Vanhempien keskuudessa harrastus lasten koulunkäyntiin oli Rahikan mukaan valitettavasti varsin heikkoa. Siilinjärven kansakouluikäisistä lapsista oli osa jatkuvasti poissa koulusta. Muutosta toivottiin, mutta ongelman syihin haastattelussa ei puututtu. Köyhemmissä perheissä ei ollut talviaikana riittävän lämpimiä vaatteita ja kenkiä lapsille, samoin ei ollut antaa kunnon eväitä. Vakavat kulkutauditkin jylläsivät pitäjässä tuon tuostakin. Tehokas vaateapu ja kouluruokailun järjestäminen olisivat todennäköisesti lisänneet kouluinnostusta Siilinjärvelläkin, vanhempien syyllistämisestä tuskin oli apua.

Pulavuodet olivat näkyneet tietysti myös kunnan taloudessa. ”Vuosi 1931 oli tässä suhteessa heikoin, sillä sanottuna vuotena menojen ylityksellä ja tulojen alituksella kulutettiin aikaisempien vuosien kunnallisrahaston säästöt ja vieläpä ”tappiota” siirtyi seuraavalle vuodelle lähes 90 000 markkaa. Tämä johtui kunnanvaltuuston äärimmilleen supistamasta talousarviosta ja odottamattomista menojen ja tulojen vaihtelusta sekä verovelvollisten maksukyvyn heikkenemisestä.” Vuonna 1934 tilanne oli jo parempi.

Köyhäinhoito nähtiin raskaana yhteiskunnallisena velvollisuutena. 1930-luvulla elettiin vielä hyvin ankaran köyhäinhoitoajattelun aikaa. Siihen liittyi varsinkin poliittisen oikeiston puolelta ajatus siitä, että köyhyys oli merkittävästi itse aiheutettua. Rahikka sanoi kylmästi, että Siilinjärvellä on loisia ja irrallisia työläisiä, jotka aiheuttavat sekä omassa kunnassa että sen ulkopuolella runsaasti köyhäinhoitomenoja.

Kuntien välillä käytiin ankaria oikeustaistoja siitä, kenen kuului kulloinenkin köyhä hoitaa. Kunnankirjuri Rahikan mukaan köyhäinhoidon suurimmat kulut syntyivät muille kunnille maksettavista korvauksista sekä mielisairaiden ja keuhkotautisten huollosta ja köyhäinhoidon sairashoidosta.

Vuonna 1934 Siilinjärvellä maksettiin jotakin köyhäinhoidon tukea noin 10 % kunnan asukkaista. Sijoitettuja lapsia kunnassa oli 54, aikuisia 15. Hyvinvointivaltioajattelusta oltiin Siilinjärvelläkin vielä varsin kaukana. Vaikka äärimmäinen köyhyys liittyi useimmiten sairauksiin ja vanhuuteen, puhetapa oli ankara. Kunnan riitelivät paikkakunnalta toiselle muuttaneiden köyhien ja sairaiden huollosta, viimeiseen asti koetettiin pakottaa joku toinen kunta maksamaan kulut.[3]

Siilinjärven piirimielisairaala Harjamäessä.

Siilinjärven kunta osti lääkäripalvelut paikkakunnalle sijoitetuista parantoloista, Siilinjärven piirimielisairaalasta ja Tarinaharjun parantolasta. Mielisairaalan ylilääkäri Elon Enroth oli myös koululääkäri. Sairaalahoitoon siilinjärveläiset vietiin tarvittaessa Kuopion lääninsairaalaan tai kaupunginsairaalaan. Lisäksi sairaita saatettiin lähettää käytännössä eri puolille maata saamaan erikoissairaanhoitoa.[4] Kunnan terveydenhoitomenoja kehuttiin pieniksi, koska omaa kunnallissairaalaa ja kunnanlääkärin asuntoa ei tarvinnut ylläpitää.

Tarinaharjun keuhkotautiparantola Siilinjärvellä.

Verojen periminen olikin sitten oma lukunsa. ”Veroja koetetaan periä aikanaan ja maksukykyiset verovelvolliset suunnilleen suorittavat veronsa varsinaisissa kannoissa, mutta suuri osa kuitenkin joutuu ulosoton kautta perittäväksi. Kuluvan vuoden (1935) rästiluetteloon joutui kannettavasta veromäärästä noin seitsemäsosa ja jää vuosittain noin 60-70 000 markkaa veroja kokonaan saamatta.” Veroja Siilinjärvi keräsi vuonna 1934 noin 780 000 markkaa.

1930-luvun maaseudun kunta oli palvelurakenteeltaan ja asenteeltaan varsin riisuttu. Kunta ylläpiti koulut, järjesti terveydenhoitoa ja köyhille sekä työttömille viimsijaista apua. Kunnalliskodin rakentaminen oli ollut iso satsaus, mutta talo oli alusta asti liian pieni. Lisäksi siellä hoidettiin sekaisin mielisairaita, tuberkuloottisia, vanhuksia ja pieniä lapsia.[5] Läänin terveystarkastaja puuttui epäkohtiin vuosittain, mutta asiaan ei muutosta tullut. Parantoloista kunta osti vain muutaman paikan vuodessa.

Kunta osti Siilinjärven työväentalon vuonna 1934 ja asutti siihen kunnan köyhiä. Talon osto vaikuttaa varsin erikoisesta ratkaisulta tarkan markan kunnassa, mutta osasyynä lienee ollut poliittinen tahto. Työväentalo oli vain saatava pois työväenliikkeen käytöstä.

Paikkakunnalla toimi valtavati porvarillisia yhdistyksiä. Maamiesseurat, maa- ja kotitalousnaiset, nuorisoseurat, Martat ja Siilinjärven Ponnistus järjestivät kansalaiskuntoa kohottavaa valistus-, kulttuuri- ja urheilutoimintaa. Oma lukunsa oli tietysti Siilinjärven suojeluskunta ja Lotta Svärd, jotka toimivat aktiivisesti. Siilinjärven suojeluskunnan talon urheilukenttä oli suuri ylpeyden aihe paikkakunnalla, sitä pidettiin yhtenä Pohjois-Savon parhaista kentistä.

Hiilimurskaradan ja uusitun kentän avajaiset vuonna 1933.
Taustalla suojeluskunnantalo vanhassa asussaan.

Suojeluskunnalla oli torvisoittokunta, seuroilla kuoroja, kodeissa pianoja. Yhdistysten illanvietoissa näyteltiin, laulettiin ja lausuttiin runoja. Kulttuuririentoja oli, tosin ne olivat rajattuja omien yhdistysten jäsenille tai muuten maksullisia. Seurakunta oli tietysti myös merkittävä kulttuuri- ja kasvatustyön järjestäjä. Lisäksi kansanmusiikki oli vielä voimissaan, jokaisella kyläkunnalla oli harmonikkataitureita ja viulunsoittajia, jotka esiintyivät perhejuhlissa ja tansseissa. Nurkkatansseihin tuntui liittyvän järjestyshäiriöitä ja nurkkatanssit koetettiin kieltää kunnan alueella vuodesta 1935 alkaen.

Kulttuuri ja urheilu olivat siis kuntalaisten oman aktiivisuuden varassa. Pienenä poikkeuksena kuitenkin kirjastotoimi. Kunta ylläpiti kirjastoa kunnantalolla ja kahdeksaa piirikirjastoa kouluilla. Kunta haki palvelukseensa kirjastotoimen hoitajaa vuonna 1935.[6] Opettajien, kätilön, kunnankirjurin ja kunnalliskodin johtajan rinnalle alkoi syntyä uusia kunnallisia palkkatehtäviä. Muutenhan lautakunnat hoitivat pitkälti ihan käytännön kunnan tehtäviä.

Vuonna 1935 kunta avusti Siilinjärven suojeluskuntaa 5000 markalla. Urheiluharrastuksista näyttäisi suosituimpia olleen hiihto, yleisurheilu ja pesäpallo. Lisäksi raviurheilua harrastettiin innokkaasti.

Toivala-Jännevirta tie vuonna 1934. Kuva teoksesta Rissanen-Timonen, Hiekanpölläkkää.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Vuoden 1935 kunta oli todella riisuttu malli nykyisestä. Yksi asia vuonna 1935 oli kuitenkin kovin tutun kuuloista. Siilinjärven kunta ja Kuopion nahistelivat Toivala-Jännevirran tien kunnostamisesta ja oikaisemisesta. Siilinjärveä harmitti monikin asia, myös se, että tien korjausrahoja käytettäisiin Kuopion työttömien työllistämiseen, ei Siilinjärven.[7] Tie sai kuitenkin valtion avutuksen ja työhön ryhdyttiin.

Rahanarvolaskurin mukaan 100 markkaa olisi 2020 rahassa 38,32 euroa. Näin ollen kunnan velka/asukas vuonna 1935 oli 93,88 € nykyrahaksi muutettuna. Tällä hetkellä Siilinjärven kunnalla on velkaa 3851 €/asukas. Verotuloja arvioitiin saatavan 93, 7 milj. €. 

---

[1] Savon Sanomat 15.6.1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2089938/articles/79775863

[2] Savon Sanomat 13.10.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912103/articles/79791856

[3] Ei ainakaan kunnan elätiksi, http://airaroivainen.blogspot.com/2013/09/ei-ainakaan-kunnan-elatiksi.html

[4] sama

[5] sama

[6] Savon Sanomat 12.10. 1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2090926/articles/79796898

[7] Savi 17.1.1935 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2089618/articles/79785853

Lapuan laki ja työväentalojen sulkemiset 1930-luvulla Siilinjärvellä

 

Siilinjärven työväentalo. Työväenarkiston kuva.

Siilinjärven nykyisen kunnan alueen ensimmäiset kansalaisten itselleen rakentamat kokoontumispaikat olivat vanhan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen voimannäytteitä. Jo vuonna 1908 valmistui Siilinjärven työväentalo Kuopion tien varteen ja Pöljän työväentalossa tanssittiin ensimmäiset tanssit vuonna 1914. Molempien talojen historia oli sittemmin myrskyinen.

Pöljän työväentalo vuoden 1952 asussa. Talo oli palautettu
vuonna 1947 takaisin työväenliikkeelle.
Kuva Työväenarkisto.

Ylpeästi yhdistykset ilmoittivat, toimitaan ”omalla talolla”. Ruuskasen mukaan ”työväentaloihin latautui jo niiden alkuajoista lähtien erittäin vahvoja symbolisia merkityksiä: kaupunkeihin, teollisuustaajamiin, kirkonkyliin ja monien pitäjien syrjäkyliin ulottuva työväentalojen verkosto ilmensi konkreettisesti suomalaisen työväenliikkeen ja työväenkulttuurin elinvoimaisuutta sekä yhteiskunnan luokkapohjaista jakautumista.”[1]

Talot rakennettiin talkoovoimin ja niistä oltiin tavattoman ylpeitä. Monella työväenliikkeen aktiivilla ei muuta ”omaa taloa” ollutkaan. Siilinjärvelle rakennettiin vasta vuonna 1920 edistysseurojen talo, joka toimi sittemmin suojeluskuntatalona ja porvarillisten yhdistysten isompien tapahtumien keskuksena. Talo tunnettiin vuoden 1944 jälkeen Manttaalikunnantalona.[2]

Koko Suomen ja vanhan työväenliikkeen suuri tragedia oli vuoden 1918 sota. Sen jälkeen työväenliike hajaantui ja esimerkiksi Pohjois-Savo kääntyi äärivasemmistolaisen, kommunistisen työväenliikkeen kannattajien käsiin. Niin Siilinjärven kuin Pöljänkin työväenyhdistykset toimivat kommunistien peitejärjestöjen piirissä. Käytännössä yhdistysten toiminta näivettyi, sillä kommunistien julkinen toiminta oli kiellettyä. Kuopion alueella oli aktiivista maanalaista toimintaa, Kuopiosta puhuttiinkin ”Suomen Moskovana”.[3]

Työväentaloihin kulminoitui työväenliikettä ja sosialismia kohtaan tunnettu pelko ja inho.[4] Kun lapuanliike aloitti loppusyksystä 1929 toimintansa, niin työväentalot olivat heti vandalismin kohteena.

Lapuan liikkeen tavoitteita ajamaan perustettiin keväällä 1930 Suomen Lukko. Sen Kuopion piirin toimikuntaan valittiin Siilinjärveltä piirimielisairaalan ylilääkäri Elon Enroth.[6] Kommunisminvastainen henki oli korkealla Pohjois-Savossa kesäkuun puolivälissä 1930. Pöljän työväentalo naulattiin kiinni ja kommunistilakien perusteella talo takavarikoitiin valtiolle.[7] Siilinjärven työväenyhdistyksen talolle kävi samoin.

Siilinjärveltä löytyi toimen miehiä kyydityksiinkin. Kesällä 1930 siilinjärveläiset kyyditsivät kuopiolaisen toimittajan, K. Korhosen. Korhosen olivat hakeneet Smolanderin torpasta Toivalasta Antti Keinänen, Martti Koponen, Eino Konttinen ja Antti Raatikainen. Miehet olivat saaneet tiedon, että Korhonen piileskelee Toivalassa. Korhonen oli otettu kiinni, hänet siirrettiin kauppias Janne Savolaisen ohjaamaan autoon. Kyyditykseen olivat osallistuneet myös Emil Tuhkanen ja Eino Lappalainen. Nilsiän Halunassa Korhonen luovutettiin pankinjohtaja Heikkisen ja isännöitsijä Johanssonin käsiin.[8] Korhonen päätyi Venäjälle.[9]

Työväentalot huutokaupattiin. Pöljän työväentalon osti kylän maamiesseura pakkohuutokaupassa. Talon hinnaksi jäi huutokaupassa 7360 markkaa.[10] Maamiesseura käytti, vuokrasi ja remontoi taloa. Se piti sitten vuonna 1936 ”tupaan tulijaisjuhlan vasta valmistuneessa seurantalossa”.[11] Savon Sanomien jutussa ei mainittu sanallakaan talon aiemmasta historiasta.

Siilinjärven kirkonkylän työväentalo myytiin huutokaupassa vuonna 1934 ”paikallisten lapualaisten ja maalaisliittolaisten isäntäin, apteekkarien ja muiden isänmaallishenkisten porukalle, jonka puolesta sen huusi talollinen Erik Jordan Väänänen 38 000 markalla.”[12] Yrjö Räisäsen pakinasta on pääteltävissä, että huutokaupassa oli myös mukana Kuopion sosiaalidemokraattinen piiri. Taloa ei annettu ilmaiseksi, haluttiin näyttää, että ”kiusantekokin maksaa”.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Siilinjärven kunta osti talon Väänäseltä 35 000 markalla.[13]

Siilinjärven työväentalo paloi poroksi 25.6.1939. Taloon oli sijoitettu yhdeksän köyhää perhettä, jotka menettivät tulipalossa kaiken omaisuutensa.[14]

”Siilinjärvi oli, kun se kuului Kuopion maalaiskuntaan, maakunnallisen työväenliikkeemme kannalta vilkkaimpia paikkakuntia toiminnaltaan. Varsinkin opettaja Vilho Alhojärven toiminta vaikutti paikkakunnalla laajalti työväen ja vähäväkisen kansan herättämäseksi. Kuopiolaisten vakituisia retkeilypaikkoja oli Siilinjärven työväentalo, jolla monet muistorikkaat kesäjuhlat on vietetty, monet vierailumatkat sinne tehty.”[15]

 

Vilho Alhojärvi

  

---

[1] Ruuskanen, Viholliskuviin ja viranomaisiin vetoamalla vaiennetut työväentalot, 43

[2] Manttaalikunnan talon tarina http://airaroivainen.blogspot.com/2018/12/mita-manttaalikunnantalo-eli-manttu.html

[3] Pöljän työväenyhdistys 1919-1930 http://airaroivainen.blogspot.com/2018/06/poljan-tyovaenyhdistysten-ja.html

[4] Ruuskanen, 45

[5] Ruuskanen,

[6] Ruuskanen, 102

[7] Laki on niin kuin se luetaan, http://airaroivainen.blogspot.com/2018/06/laki-on-niinkuin-se-luetaan-poljan.html

[8] Savon Työmies 20.3.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912253/articles/79782857/images/122722797?scale=1.0

[9] Kinnunen, Savon historia V, 405

[10] Savon Työmies 13.10.1931. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912191/articles/79780881

[11] Savon Sanomat 27.10. 1936. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2090611/articles/79780888

[12] Savon Työmies 10.7.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912673/articles/79782873

[13] Pohjois-Savo 9.9.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1894425/articles/79782869

[14] Savon Työmies 27.6.1939 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2092215/articles/79780887

[15] Savon Työmies 10.7.1934 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2092215/articles/79780887