perjantai 28. joulukuuta 2012

Mallikansalaisuuden haasteet – kansakoulunopettajan elämää Pöljällä



Olli Kyyhkynen erosi yllättäen Pöljän koulun opettajan tehtävästä elokuussa 1922. Kyyhkynen oli tullut Pöljälle syyslukukauden alussa vuonna 1911, ja johtokunta oli ollut hänen työhönsä ainakin asiakirjojen valossa tyytyväinen.
Johtokunta oli kahteen eri otteeseen vuosina 1917 ja 1921 antanut Kyyhkysen työstä lausunnon. Molemmissa lausunnoissa opettajan työtä ja käytöstä kiitettiin. Kyyhkynen tarvitsi  todistukset, koska haki palveluvuosikorotuksia.
Miksi opettaja halusi pois Savon radan kupeesta?  Kyyhkysellä oli vilkas kirjeenvaihto tiedemiesystäviensä kanssa ja Pöljän pysäkin posti palveli kyläläisiä hyvin. Moni opettaja teki työtään tiettömien taipaleiden takana.
Olli (Olof Petter Israel) Kyyhkynen syntyi Maaningan Kinnulanlahdessa vuonna 1878. Koti oli riittävän vauras kouluttamaan Ollia ja muitakin sisaruksia. Olli kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta ja valmistui Helsingin yliopistosta pääaineenaan jumaluusoppi (teologia). Papiksi hänet vihittiin 5.1.1905. Hyväpäinen poika eteni varsin suoraviivaisesti ja menestyi. Hänet määrättiin kirkkoherran apulaiseksi Suomussalmelle. Siellä matka mutkistui.
Apupappi ei viihtynyt Suomussalmella. Vai mitä päättelemme siitä, että hän ihan vakavissaan kyseli työpaikkoja Siperiasta? Tai siitä, että hän valmisteli Amerikan matkaa ja papin tehtäviä suomalaisten siirtolaisten luona Minnesotassa?
Matti Haapasaari on tutkinut perusteellisesti Kyyhkysen vaiheita. On epäilty henkilösuhteita tai uskonnollisia erimielisyyksiä, mutta Haapasaaren mukaan mitään varmaa ei voi sanoa. Lähdeaineiston perusteella vastaus on kuitenkin varsin selvä.
Olli Kyyhkynen oli homoseksuaali aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos Suomessa.   Kyyhkynen oli vaikeassa tilanteessa. Miten elää elämää pappina, kaiken kylän silmätikkuna ja esikuvana, kun tietää omat taipumuksensa?  
Kyyhkysen henkilökohtainen tuttava Oskari Tossavainen sanoi papin uran loppuneen, koska ”pantuaan papin kamppeet päälleen ja liperit kaulaansa ja päästyään papin tehtäviin, hän ajatteli, onkohan parempi kuin tuo toinen, mutta sitten kun hän heitti kaikki vaatteet pois ja meni saunaan, siellä olikin Olli Kyyhkynen.”  
Urasta oli luovuttava. Ensimmäinenkin tutkinto oli koetellut perheen rahavaroja. Vaivasiko miestä epäonnistumisen tunne tai pelko, mutta aiemmin hyvin menestynyt opiskelija ei jaksanut suorittaa luonnontieteiden opintojaan alkua pidemmälle.
Oli päästävä töihin ja elättämään itsensä. Niinpä Kyyhkynen suoritti Jyväskylän seminaarissa vaadittavat opinnot ja valmistui kansakoulun opettajaksi. Sattumalta juuri vuonna 1911 Pöljälle haettiin miesopettajaa.
Käytettävissä olevien asiakirjojen perusteella Kyyhkynen hoiti opettajan työnsä hyvin. Olli Kyyhkynen tunnetaan kasvitieteen harrastajana. Hän keräsi kasveja jo Kainuussa jatkoi työtään Pohjois-Savossa. Hän julkaisi 27 erilaista kasvitieteellistä kirjaa, artikkelia ja tiedonantoa.  ”Opettajakin näkkyy tuas mänövän heinäntekkoon” sanoivat savolaiset, kun Kyyhkynen liikkui peltojen pientareilla keräyslaatikkonsa kanssa.
Sanomisessa voi aavistaa hivenen ivaa, mutta niin Pöljällä kuin myöhemminkin Kyyhkysestä jää vaikutelma miehestä, joka solahti helposti rahvaan pariin. Toukokuussa 1922 kuitenkin tapahtui jotakin, joka toi särön kyläläisten ja opettajan välille.
Pöljän koulun johtokunta kokoontui 18.6.1922 ja antoi opettaja Kyyhkyselle varoituksen sopimattomista suhteista poikaoppilaisiin. Opettaja tunnusti asian. Tässä kannattaa huomata, että oppilaat olivat osittain jo ihan aikamiehiä. Puhuttiin myös ”nuorison turmelemisesta”.
Kyyhkynen oli kirjoittanut ahdistuneen ja huolestuneen kirjeen ystävälleen Kaarlo Linkolalle jo ennen johtokunnan kokousta. Linkola vastasi: ”Tiedän, että mainitsemasi ominaisuus ei ole erityisen harvinainen ja sitä tavataan kaikissa yhteiskuntaluokissa, jopa ylimmillä arvoasteilla olevissakin henkilöissä. Mutta että sinä olet siitä kärsinyt, en olisi voinut aavistaa.”
Linkolan neuvot olivat ajalle tyypilliset: 1) Koeta kamppailla taipumusta vastaan. 2) Mene tyttökouluun. 3) Muuta Pariisiin (”suuri jäkälätutkija Nylander oli kuulemma lähtenyt sinne etupäässä siksi, että saisi elää vapaasti sukupuoliasioissaan”).
Modernilta vaikuttaa Linkolan asenne: ”Kykenen kyllä ajattelemaan tällaisia asioita aivan luonnontieteellisesti: Siitä päättäen mitä kerroit, on tuo taipumus perinnöllisenä ominaisuutena saatua eikä sinun syytäsi.”
Opettaja sai varoituksen. Kansakoulun opettajalta odotettiin mallikansalaisuutta. Hänen piti käyttäytyä hyvin niin työssään kuin vapaa-ajallaan. Hyvä käytös määrittyi tietenkin sen yhteisön mukaan, jossa opettaja eli. Johtokunta ei siis erottanut opettajaa. Ehkä se kertoo siitä, että Olli Kyyhkysestä pidettiin ja häntä arvostettiin yhteisössä. Kesäkuussa 1922 Pöljän koulun johtokuntaan kuuluivat: Rouva M. Korhonen, tilallinen Erik Niskanen, tilallinen Aaro Rissanen, suutari P.J. Ruuskanen. Lisäksi kokouksessa oli mukana apuopettaja Hilda Reinikainen.
Periaatteessa Kyyhkynen olisi voinut jatkaa työssään, mutta kesän aikana hän päätti erota tai häntä kehotettiin eroamaan tehtävästään. Kyyhkyselle myönnettiin ero 15.8.1922. Kirjeenvaihdon perusteella Kyyhkynen asui Pöljällä vielä vuoden ja siirtyi sen jälkeen opettajaksi Pielavedelle.  
Me emme tiedä, mitä tarkkaan ottaen tapahtui keväällä 1922. Myöhemmin urallaan Kyyhkysellä oli jonkun verran vaikeuksia naiskollegoiden kanssa. Miksi Kyyhkysen ”taipumus” nousi esille välittömästi, kun koulupiiriin tuli uusi opettaja, rouva Hilda Reinikainen? Tuliko paine enemmänkin kollegalta kuin kylältä?
Herkullisena yksityiskohtana en malta olla kertomatta Pöljän työväenyhdistyksen johtokunnan päätöksestä vuodelta 1916. Johtokunta kielsi poika- ja tyttöparilla tanssimisen yhdistyksen tansseissa! Tämänkin päätöksen taustoja voi vain arvailla.

Olli Kyyhkynen pyöränsä kanssa kuvattuna Lassilan pihalla 1920-luvun alussa.


Lähteet: Matti Haapasaari: Kirjeitä pastori Kyyhkyselle, Pöljän kansakoulun johtokunnan pöytäkirjat v. 1911-1923, Anna Ollikaisen päiväkirjat v. 1920-22, Pöljän työväenyhdistyksen pöytäkirjat v. 1905-1917, Jukka Rantala: Kansakoulunopettajat ja kapina. Vuoden 1918 punaisuussyytökset ja opettajan asema paikallisyhteisössä.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Joulunviettoa Pöljällä 1920-luvun alussa

Viides vasemmalta on Vilho ja toinen oikealta on päiväkirjan pitäjä Anna Ollikainen.

Rautatie oli Pöljän kylän ja lähiseudun ihmisille monessa mielessä siunaus.  Ollikkalan talostakin käytiin useita kertoja viikossa Kuopiossa. Vietiin kaloja ja muita talon tuotteita. Pysäkille tuli posti ja siellä aina tavattiin. Radan varressa tiedettiin elokuvat, tilattiin lehtiä, osattiin käydä  isänmaallisissa  ”paraadeissa” eikä ihmetelty enemmälti lentokonettakaan. 
Mutta tavarain ja ihmisten mukana kulki myös tauti. Helmikuussa 1920 Anna Ollikainen kirjoitti päiväkirjaansa, että ”espanjantautia on useammassa talossa. Meillä on sairaana: Paavo, Kalle, Vilho, Maria, Janne, Taavetti, Pellikka ja Eedla.”  Ollikkalan talon väki oli erityisessä vaarassa, sillä matkustavaiset olivat tottuneet yöpymään talossa. Espanjantautiin kuoli arviolta 20 000 suomalaista vuosina 1918-1920. Ollikkalan sairastuneistakin Paavo-pienokainen menehtyi.
Pöljän koulun opettaja Olli Kyyhkynen valisti pöljäläisiä espanjantaudista vielä joulun alla 1921. Koululla pidettiin joka viikko lukuilta, jossa opettaja luki valitsemaansa kirjaa ja kyläläiset kuuntelivat. Joulukuun 16. päivänä 1921 väkeä oli tavallista vähemmän, sillä oli lumipyry. Opettaja luki Savo-lehdestä artikkelin espanjantaudista. Kuopiossa oli taas uusia tautitapauksia, siellä koulut oli laitettu kiinni etuajassa.
Joulun viettoon Ollikkalassa kuului ehdottomasti koulun joulujuhla, olihan talon isäntä Juho Ollikainen pitkäaikainen johtokunnan jäsen ja puheenjohtaja. Koulun ja kodin yhteistyöstä puhutaan nykyisin paljon, mutta meidän olisi vaikea ymmärtää, kuinka tiivis koulun ja kodin yhteistyö 1920-luvun Pöljällä oli. Koululla järjestettiin kokouksia ja tapahtumia. Sama opettaja opetti päivällä lapsia ja illalla ohjasi nuorisoa ja vanhempiakin kunnon kansalaisuuteen. 1920-luvun alussa iltariennoksi riitti, että opettaja luki ääneen koululla Juhani Ahon Panua. Opettaja myös vieraili säännöllisesti Ollikkalassa.
Joulukuuna alussa 1922 Vilho Ollikainen alkoi valitella huonovointisuutta. Perhe osasi pelätä pahinta ja heti seuraavana päivänä käytiin hakemassa ”rohtoja” Kuopiosta. Tuskainen poika sai varmasti aikanaan parhaimman hoidon. Hommattiin sairaanhoitaja ja lääkäri K. Sandelin haettiin hevosella Maaningalta poikaa katsomaan. Aina joku valvoi potilaan luona. Silti talon normaali elämä jatkui, Annakin järjesteli Kievarin käsityönäyttelyä. Siellä oli hänen tekemiään töitä esillä ja selvästi asia oli Annalle tärkeä.
Kotona Vilho teki kuolemaa. Annakin tuli välillä käymään kotona. Sairas hyvästeli siskot ja veljet, kiitteli koko perheen ja pyysi anteeksi, jos oli jotakin väärin tehnyt. Ja isä Juho sanoi, että Vilho saa olla huoleti, kaikki antavat anteeksi. Kovasti yskivä ja houraileva poika rauhoittui lopulta, nukahti ja kuoli illalla kello 6.16. Tytöt olivat silloin käymässä Kievarissa ja jo tullessa ulkona Anna näki, että välikamari oli pimeänä. Siellä nukkui veli yksinään ja isä kielsi tyttöjä menemästä huoneeseen.
Anna kuvasi päiväkirjassaan 13-vuotiaan veljensä kuoleman vaikuttavasti. Mutta elämä jatkui, jo kaksi päivää myöhemmin talon väki osallistui koulun joulujuhlaan, jossa varmasti muistettiin Vilhoakin. Joulupukki Aatu Väänänen jakoi lahjat, leikittiin ja esitettiin perinteinen joulunäytelmä. Anna kirjoitti joulukortteja vielä jouluaattona. ”Iltasella pidettiin joulukuusi. Pukkina oli Vilho Halonen. Lahjoja olikin runsaasti. Äiti sai pannulapun ja esiliinan, Martta esiliinan ja 3 tukkaneulaa, Agatha esiliinan ja kampalaukun, Maikki hameen ”Seimen luokse”, Liisa esiliinan, laukun, 2 nukkea, 2 hevosta, ”Mikin” y.m., isä ”Joulukellot”, Pete ”Lasten oman kirjan” ja toista mk. rahaa, Kalle ”Lasten joulun” ja 25 pn. Pukki sai 1 mk jakelu-palkkaa.”
Jouluaamuna puoli kolmelta herättiin ja alettiin valmistella lähtöä Maaningalle kirkkoon. Annaa jännitti lähtö niin paljon, että hän ei nukkunut oikeastaan koko yönä. ”Leimu ei kehdannut oikein juosta, kun oli lämmin sää. Pian yhtyi muitakin kirkkomiehiä. Kulkuset vain helkkyivät. Joka talossa näytti tuli loistavan kirkkaammin kuin muulloin. Kirkko se vasta loisti kauniina. Ikkunat ja kaikki oli kynttilöitä täynnä. Tahtoi vaan paleltua kirkkoon, se oli kylmempi kuin ulkoilma. Lämmittelimme kunnanhuoneella. Hannes osti vehnäs-letin ja antoi siitä kaikille. Leimukin sai osansa. Kello puoli 11 a.p. olimme jo kotona. Tullessa tulimme harjulaisten sivuitse. Niiltä katkesi aisan rauta, täytyi aina sitoa sitä. Sieltä oli isäntä, karjakko ja renki Aarne. Meiltä Pete, Hannes, Mari ja minä.”
Joulunpyhien jälkeen Ollikkalan talossa alettiin valmistella hautajaisia. Vuoden viimeinen merkintä Annan päiväkirjassa on mietelmä:
”Jonka saa, sen pian kadottaa. Jota ei saa, sen aina omistaa.”

Lähteenä Anna Ollikaisen päiväkirja v 1920-22.Eila Linnanmäki: Kun espanjantauti riehui Suomessa: influessaepidemia vv. 1918-1920. http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/vanhat/julk/taudit99/linnanma.html




lauantai 15. joulukuuta 2012

Pöljäläisiä sodassa 2

Kalle Ollikainen 30.5.1944

Kalle Ollikainen syntyi  1913. Aina eläkepäiviinsä asti hän eli Pöljällä Ollikkalan talossa. Kerron tässä lyhyesti hänen vaiheistaan sotavuosina. Kalle oli urheilullinen nuorukainen, joka suunnisti, hiihti ja voimisteli. Ison talon poikana hän liittyi luonnollisesti Pöljän suojeluskuntaan ja osallistui sen toimintaan ahkerasti.  Sotaanhan nämä nuoret miehet valmistautuivat. Ampumahiihtokilpailussa hiihdettiin viiden kilon reppu selässä 18 kilometriä ja ammuttiin ilmapalloja sotilaskiväärillä.
Talvisotaan Kalle ei joutunut. Kevytrakenteisena miehenä hänet määrättiin kuntoisuusluokkaan A2. Hän vartioi Aappolassa rautatietä ja  ”koloppasiltaa”.  Pöljällä pelättiin desantteja. Eikä se oikeastaan ihme ollut. Puna-armeijan marssioppaassa Suomeen on pelottavan tarkasti kuvattu Itä-Suomen teitä ja viestiyhteyksiä. ”Pöljän aseman kohdalla betonisilta, pituus 10m, leveys 3m, hyvässä kunnossa, kiertomahdollisuus on jalkaväelle.”  Bensa-asemat, tiestön kunto ja sotilaiden majoitusmahdollisuudet oli kartoitettu. Puhelinverkko oli tutkittu. Joku oli kulkenut ja katsonut Pöljänkin maisemia sotilaan silmin.
Kalle Ollikainen taisteli 7. divisioonan 30. jalkaväkirykmentissä. Vaikka jatkosodassa joukkoja ei enää jaettu pitäjittäin, oli tässä rykmentissä paljon siilinjärveläisiä. Kallen tulikaste tapahtui Rillingin suolla Tohmajärvellä. Venäläiset vastustivat ankarasti, mutta ”ei ne mahtanu meille mitään, kun me mentiin.”  Hyökkäysvaihe oli rankkaa. Kalle ei tuntojaan pahemmin kerro, mutta kuvaukset kaatuneista tovereista ja silpoutuneista jäsenistä, mahaan haavoittuneiden tuskista ovat karua luettavaa. Välillä tehtiin rauhan töitäkin. Sortavalassa sidottiin ruishalme. Perääntyviltä venäläisiltä oli jäänyt vilja korjaamatta ja suomalaiset sotilaat korjasivat sadon.
Kalle Ollikainen haavoittui vaikeasti jatkosodassa.  Hän lähti viemään viestiä tykistön korsulle ja  käveli putkimiinaan, sirpaleet sattuivat ”istumalihaksiin”, selkään ja käsiin. Vähän matkaa Kalle jaksoi kävellä itse, mutta sitten oli huudettava apua. Lääkintämiehet sitoivat haavoja, mutta mies oli huonossa kunnossa. ”Komentopaikalla pappi sanoi, että Herran haltuun.”  Paikalla oli sattumalta myös siilinjärveläinen lotta Aura Kasurinen, jota Kalle pyysi kirjoittamaan kotiin. Hän vannotti kuitenkin, ettei kotiväkeä saa pelotella! Ilmeisesti hän uskoi koko ajan, että selviää vammoistaan.
Ruoppo-ojan kylässä oli kenttäsairaala, jossa Kalle leikattiin. Tanskalainen lääkäri koetti kaivaa sirpaleita pois ja sanoi, että ”sirpaleet voi lähteä kävelemään.”  Potilas ei kyennyt muuhun kuin makaamaan. Ruoppo-ojalta Kalle vietiin vähän toivuttuaan Äänislinnan sotasairaalaan. Siellä hän rupesi toipumaan, mutta kädet olivat ”sohjona” ja hänellä oli hankalia lihashaavoja koko vartalon alueella. Myöhemmin Kallen lapset ihmettelivät isän arpista ja rikkonaista ihoa saunassa, pieni sormi upposi koloihin. Kallelle jäi kymmeniä sirpaleita lihaksiin loppuelämän vaivoiksi.
Lopulta Kalle siirrettiin Ahveniston parantolaan Hämeenlinnan lähelle, jossa toipuminen , edistyi hyvin. Ahvenistolta Kalle Ollikainen onnistui sisarensa Liisan avulla saamaan paikan Harjamäen sotasairaalasta. Kallen vammojen vakavuudesta kertoo se, että hän joutui olemaan Harjamäellä vuoden päivät. Mutta oltiinhan sentään kotipitäjässä!
Kuntouduttuaan Kalle palasi rintamalle. Hän toimi vankityöleirin vartijana Syvärillä. Myöhemmin hän vartioi myös suomalaisia karkureita, käpykaartilaisia. Mitä pitempään sota jatkui, sitä enemmän oli vaikeuksia miehistön kurin kanssa. Kalle kertoo myös suomalaisten sotilaiden ja venäläisten naisten suhteista. Paikallisella väestöllä ei ollut ruokaa tarpeeksi ja monenlainen kauppa kävi. Asemasotavaiheessa moraali höltyi, alkoholia käytettiin reippaasti ja pelattiin korttia velkaantumiseen asti. Kalle ei ollut viinamäen miehiä, joten hän ehti puhdetöinä tehdä kaksi venettä, pirtin kaluston, kaksi kaappia, puuastioita, suksia. Kun ei pelannut ja juopotellut, pystyi auttamaan kotiväkeäkin. Hän lähetti tavaraa junalla ja Pöljälle ne tulivat!
Sodan päättymisestä Kalle ei haastattelussa mainitse mitään. Reino Heikkinen taisteli samassa 7. divisioonassa it-joukoissa. Miehet tapasivat sodan aikana muutaman kerran. Reino kertoi, että tietenkin rauha oli odotettu ja hieno asia. Kaikki toivoivat rauhaa, mutta toisaalta oli suuri huoli tulevaisuudesta. Miten meidän nyt käy? Venäläiset näyttivät vielä sodan viimeisenä päivän kuka oli voittaja. He jatkoivat tykistötulta vielä silloinkin, kun suomalaiset olivat lopettaneet. Suomalaisilla joukoilla oli kielto ampua.

Vihtori Roivainen kertoi kirjeessään kotiin Pöljälle 6.9. 1944: ”Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljästä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun piti olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli senkun sopi vain, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.”
Oheisessa kuvassa ei ole Kalle. Mutta samoihin aikoihin syksyllä 1941 Reino Heikkinen, Tauno Vainikainen ja Tauno Heikkinen Karjalan ruispelloilla töitä tekivät.

Lähteet: Kalle Ollikaisen muistelut,  Paavo Kasurinen: Kotikontujen tienoilta tervehtien. Muitelmia ja kuvia sota-ajalta, Antero Uitto: Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939 ja Reino Heikkisen haastattelu.

Pohjolanmäen ja Pöljän koulupiirien sankarivainajat 1939-45.




sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Pöljäläisiä sodassa 1

 Kuvia Pöljältä  –kokoelmassa on kuva Siilinjärven Asematieltä. Siinä kirjakaupan rappusilla istuskelevat ja  junaa odottelevat  pöljäläiset lotat Hulda Rissanen, Hanna Savolainen ja Katri Niskanen. Heidän seurassaan on Ville ja Vilho Ruuskanen. Lotat ovat palaamassa kotiin lottakurssilta. Eletään sota-ajan kesää. Pöljällä toimi aktiivinen lottayhdistys. Yhdistys perustettiin heti 1920-luvun alussa, kuten koko Lotta Svärd järjestö.
Jäsenistö muodostui enimmäkseen Pöljän kylän isompien talojen tyttäristä ja emännistä. Jako sisällissodan jälkeen näkyi, sillä syrjäkylien pientilalliset osallistuivat harvoin suojeluskunnan tai lottien toimintaan. Työväestöön itsensä kokeneet pöljäläiset eivät yhdistykseen menneet. Ajan ilmapiiristä kertoi paljon se, että Pöljän työväenyhdistyksen toiminta kiellettiin 1930-luvun alussa. Yhdistys jopa menetti vaivalla rakentamansa talon. Siitä tuli Maamiesseuran talo.
Lottatoimintaan sitoutuminen oli kova haaste. Lotta Svärd tuki suojeluskuntajärjestöä. Lotat muonittivat miehet harjoituksissa ja muissa tilaisuuksissa. Kerättiin jatkuvasti rahaa erilaisiin kohteisiin: Suojeluskuntatalojen rakentamiseen,  hyväntekeväisyyteen ja hankittiin varusteita suojeluskunnille.  Pidettiin yhteisiä työiltoja. Jokainen lotta kouluttautui  maanpuolustuksen kannalta tärkeän osa-alueen osaajaksi. Oli lääkintä- ja muonituslotat.  Myöhemmin oli mahdollista erikoistua vielä vaatehuoltoon ja keräys- ja kanslialotaksi. Viime mainittu ryhmä sai koulutusta viestinnästä (radio ja lennätin), ilmavalvonnasta ja meteorologiasta.
Pöljän lottien arkistoista on säilynyt vain sirpaleita. Selma Niskanen piilotti aineiston, joka löytyi vasta 1990-luvun puolivälissä. Pääsin tutkimaan niitä silloin. Vuosina 1941 ja 1942 yhdistykseen kuului 34 jäsentä. Rintamalla Pöljän lotista olivat ainakin Aino Tikkanen  (Ollikainen), Anni Ollikainen ja Helga Jääskeläinen.  Lotat muonittivat sodan aikana suojeluskuntalaisia, jotka vahtivat rautatietä ja Pöljän pysäkkiä. Lotat auttoivat myös siirtoväen huollossa. Talvisodan aikana Siilinjärvelle tuli 127 perhettä sotaa pakoon. Heitä sijoitettiin myös Pöljälle.
Syksyllä 1941 Pöljällä toimi lyhyen aikaa sotavankileiri. Pöljän lotat muonittivat vangit ja vartijoina toimivat suojeluskuntalaiset. Sotavankileirin säilyneistä kuiteista voi päätellä, että suojeluskuntalaisille maksettiin päivärahaa, mutta lottatyö katsottiin vapaaehtoistyöksi. Tähän tuli muutos myöhemmin ja työhön määrätyille lotille alettiin myös maksaa päivärahaa. Irma Roivainen muisti , että  muonituslotta  Harjamäen sotasairaalassa sai myös säännöllisen tupakka-annoksen. Sillä oli merkitystä, sillä tupakalla voi käydä vaihtokauppaa!
Harjamäen sotasairaala oli Siilinjärven lotille iso työmaa. Harjamäen piirimielisairaala oli osa 20. sotasairaalaa talvi- ja jatkosodan aikana. Samoin Tarinaharjun tuberkuloosiparantola muutettiin osittain sotasairaalaksi.  Esimerkiksi Harjamäellä hoidettiin pelkästään talvisodan aikana 1600 potilasta, Tarinaharjussa 1942. Irma Roivainen (Pantzar), Hilkka Savolainen ja Tyyne Lappeteläinen työskentelivät Harjamäen sairaalassa.

Lähteenä Uutis-Jousi  28.11. 1996, Juhani Kärnä: Kuopion sotasairaala- 20. SotaS, Pöljän sotavankileirin dokumentteja. 

maanantai 3. joulukuuta 2012

Porina käy kuin muinoin Pöljän pysäkillä!


Herrasväki parhaimmissaan kesäisenä sunnuntaina, kiertelee tiluksia, helle paahtaa ja taustalla on komea talo ja avarat pellot. Tilallinen Janne Väänänen ja vaimo, opettajatar Elsa Väänänen on siepattu kuvaan 1920-luvun loppupuolella Pohjolanmäellä. Janne on tullut vieraisille veljensä Aatun luokse. Mukana on myös tunnettu laulajatar Ester Laitinen, Elsan sisko. Kuvaan on tallentunut hieno ja seesteinen hetki. Uppoudun näihin kuviin ja tunnelmiin.Olen aikamatkalla omaan lapsuuteen ja kauemmaksikin.

Olen kerännyt kotikyläni kuvia vuoden ajan. Aineisto suorastaan poltteli käsissäni. Halusin jakaa ne ja perustin facebook -sivuston Kuvia Pöljältä. Olin tutustunut aiemmin Kuopio Vintage -sivustoon ja nappasin idean sieltä. Sitten vaan jakamaan! Vastaanotto oli mykistävän myönteinen. Kolmessa viikossa Kuvia Pöljältä on saanut lähes kolmesataa seuraajaa. Monet alkoivat jakaa omia kuviaan siellä. Kommentointi on ollut vilkasta ja asiallista. Porina  käy kuin muinoin Pöljän pysäkillä Ukko-Pekkaa odotellessa.
Laitoin jakoon kuvan hirvenkaadosta. Kuvassa on kuusi miestä, koira ja hirvi. Tunnistimme yhdessä kuvan miehet ja selvitimme, milloin kuva oli otettu.  Kyseessä oli Pöljän kylän ensimmäinen laillisesti kaadettu hirvi, kuva oli vuodelta 1958. Kysyin ihan huvikseni vielä koiran nimeä ja eikös sekin selvinnyt! Minusta tuntuu mukavalta ajatella, että kuvia arvuutellaan yhdessä perheissä. Vanhat ja nuoret.

Sitä Pöljän kylää ei ole, jonka kuvia jaan. Se on mennyt maailma. Janne, Elsa ja Ester ovat jo kauan levänneet haudassa, maisemat ovat muuttuneet. Ajattelen kuitenkin, että kylä on ne ihmiset, jotka täällä elävät ja ovat eläneet.  Kuvia Pöljältä on moderni versio kylästä, verkossa kohtaamme ja jaamme muistojamme. Sukulaiset ja vanhat ystävät kohtaavat uudelleen, ehkä syntyy jotakin uutta yhteisöllisyyttä. Samalla tulemme keränneeksi yhdessä kylän tarinoita talteen.


lauantai 1. joulukuuta 2012

Yhdistyksessä et ole yksin!

Pöljällä pidettiin maaliskuussa 1960 hiihtokilpailut. Oli aurinkoinen maaliskuun lopun sunnuntai ja koko kylä oli liikkeellä. Maamiesseuran talon liepeille oli tehty kilometrin mittainen latu, jolla kylän eri yhdistykset kilpailivat. Viestissä hiihdettiin kolmen hengen joukkueilla. Kyseessä oli ”vanhojen hiihdot” eli joukkueen yhteenlaskettu ikä piti olla vähintään 150 vuotta.
Miesten viestin lopputulos on kylähistorian harrastajan runoutta: ”1) Pöljän Ponnistus 2) Hoikin Sonniosuuskunta 3) Pientalonpojat 4) Maalaisliitto 5) Maamiesseura 6) Parta-Martat 7) Hoikin Koneosuuskunta 8) Pöljän Sonniosuuskunta 9) SKDL 10) Metsästysseura 11) Kalastuskunta 12) Hoikin tiehoitokunta.” Naisten viestiin otti osaa kahdeksan joukkuetta. Edellisten yhdistysten lisäksi naisista löytyi Maatalousnaiset, Tarkastusyhdistys ja Luvelahden naiset. Kaikkiaan hiihtäjiä oli 60!
Tilaisuudesta on säilynyt Savo-lehden lehtileike ja valokuvia. Mummoni Helena Roivainen hiihtää lehtijutun kuvassa. Rinnalla viuhtoo Mari Soininen ja Lyydia (Lyyti) Hirvonen. Olen melko varma, että kukaan näistä naisista ei elämässään ollut aiemmin lehtiin päässyt. Oli uurastettu kovaa työtä koko elämä, mummoni oli jo leski ja yksi pojista oli kuollut sodassa.
”Hameen helmat hulmuten hiihti 67-vuotias Helena Roivainenkin sellaisella vauhdilla, että moni nuorempi jäi taakse. Kun vielä ikähyvitystä tuli melkoisesti, oli Roivaisen emäntä paras koko naisten sarjan henkilökohtaisessa kilpailussa.”
Näillä naisilla peruskuntoharjoittelu oli ollut sitkeää työntekoa läpi elämän. Silti huumorintajuakin tuntui piisaavan, kun satapäisen yleisön eteen oltiin valmiit tulemaan. Pitkät hameet ja huivi päässä ja menoksi!
Tämä viisikymmentä vuotta vanha lehtileike on tullut vastaani kylällä kierrellessäni useamman kerran. Sitä on huolellisesti säilytetty. On mukava kohdata tutut kyläläiset myös vapaa-ajan riennoissa. Voin vain kuvitella suunsoiton, jota esimerkiksi Topi Rytkönen on saanut kuulla hiihtäessään pussihousuissaan omaa osuuttaan!
Esteri Ruotsalainen, Iida Savolainen, Vieno Hartikainen, Helmi Rautiainen, Helvi Turunen, Mirja Kanerva, Saima Ruuskanen, Aini Pitkänen, Anja Lång, Kalle Rissanen, Kalle Ollikainen, Reino Heikkinen, Aapeli Puurunen, Kalle Savolainen, Arvo Suomalainen… Koko kylä on tosiaankin ollut liikkeellä.
Luulenpa, että tässä eletään Pöljän kylän vahvimman yhteisöllisyyden aikaa. Olen joskus sanonut, että kyläläiset eivät tienneet koko yhteisöllisyys-sanaa. Mutta elämäntavasta, yhteisistä töistä ja osuuskunnista kumpusi aito yhteisöllisyys.
Vuosisadan vaihteessa ja itsenäistymisen aikaan kylällä oli suuret sosiaaliset erot esimerkiksi talollisten ja irtaimen työväen välillä. Myös torpparit olivat usein tyytymättömiä sopimuksiinsa.
Toisen maailmansodan jälkeen kylä oli sosiaalisesti tasa-arvoistunut. Torppareista oli tullut pienviljelijöitä. Lisäksi rintamamiesten välille oli syntynyt keskinäisen auttamisen kulttuuri. Tämäkin hupaisa maaliskuun sunnuntai oli merkki tästä. Työväentalosta oli tullut Maamiesseuran talo. SKDL ja Maalaisliitto pystyivät hiihtämään samaa latua! Ja illalla seurantalolla juhlittiin.

Lähteenä Savo 28.3. 1960