Isovihan kauhuja Jännevirralla ja Tuovilanlahdessa

 

Poltettu kylä, Albert Edelfelt 1878.

Suuren Pohjan sodan aikaan (1700-1721) venäläiset miehittivät Suomen alueen kokonaan. Pohjanmaa oli joutunut ottamaan vastaan valloittajien vihan kaikessa hirveydessään vuodesta 1714 alkaen. Siviiliväestö joutui siellä nykytermein sanottuna kansanmurhan kohteeksi. Silloin monet lähtivät pakoon kotikonnuiltaan Pohjois-Savoon, joka oli säästynyt systemaattiselta vainolta. Täällä venäläiset lähinnä hyödynsivät alueen resursseja ryöväämällä ”veroina” alueen talonpoikia. Tiettömien taipaleiden taakse valloittajan valta ulottui vai silloin, kun sotilaat tulivat kyliin.

Vuosina 1715-1721 täällä liikkui venäläisiä joukkoja verottamassa, heitä avustivat paikalliset lautamiehet, starostit. Yhteistoiminta oli varmasti pakon sanelemaa, sillä venäläiset ottivat haluamansa joka tapauksessa. Venäläisten lisäksi alueella oleskeli satunnaisesti Ruotsista lähetettyjä sotilasosastoja tukemassa paikallisia sissejä (kivekkäitä). Ruotsin sotilasosastot toiminnasta esimerkkinä olkoon lippumies Juhan Husson toiminta Jännevirralla kesällä 1716. Husson joukot olivat tulleet Suomeen Gävlestä.

Husson joukko-osasto oli saanut tiedon, että sotilaskarkuri Juhan Niskanen piilottelisi sukulaisensa Pehr Niskasen torpalla. Sotilaiden tarkoitus oli hakea näitä miehiä takaisin palvelukseen (tai rangaista heitä). Kun Pehr Niskanen ei kerrtonut sen paremmin karkurin kuin karjansa olinpaikkoja, tuikkasi Husso torpan rakennukset tuleen. Tosin hän kielsi polttaneensa mitään 1731, kun asiaa käräjillä Kuopiossa käsiteltiin. Hän arveli Pehrin itse polttaneen rakennuksensa. Niskanen ei saaanut korvauksia tuhoista, koska silminnäkijöitä ei ollut.

Husso oli myös ryöstänyt Nilsiän niinimäkeläiseltä Juhana Savolaiselta ja Rissalan Pekka Hämäläiseltä markkinakuormasta 72 leiviskää voita ja kaksi pukkia. Husso kuljetti saaliinsa Vuolijoelle siellä majailevien sissien muonaksi. Olli Backström on sanonut, että sotaa 1600-luvulla saattoi kuvata sotilaiden (omat tai vieraat) ja talonpoikien välisenä kamppailuna resursseista. Koska armeijat huollettiin suoraan kentällä väestöltä oteuilla ruuilla ja rehuilla, niin näkemys oli varmasti usein perusteltu.

Tuovilanlahdessa Maaningalla Pohjanmaan kauhut näkyivät pakolaisina. Aviopari Malin Juhontytär ja Juhan Jaakobinpoika Nivalainen tulivat Nivalasta, Kalajoen pitäjästä Olli Tuovisen taloon 1716. Venäläiset olivat tuhonneet pariskunnan koko omaisuuden, joten he työskentelivät Tuovisella piikana ja renkinä. Ruotsalainen joukko-osasto löysi Nivalaisen 1717 Tuovilanlahdesta ja pakotti mukaansa sotilaaksi. Hän joutui pohjanmaalaisten joukkojen mukana ensin Ruotsiin ja sitten pahamaineiselle Norjan sotaretkelle. Nivalainen katosi sinne.

Tapani Löfving oli yksi Isovihan sissejä.
Nykyisin sissien toimintaa pidetään 
lähinnä ryöstelynä, joka ei sodankäyntiin 
juuri vaikuttanut.

Malin Juhontytär jäi yksin Savoon. Elokuussa 1719 kivekkäät eli sissit tulivat Tuovilanlahteen. Väki pakeni metsiin, mutta Malin jäi sotilas Mikko Narsakan (ehkä inkeriläinen nimi) kynsiin. Toisen sotilaan avustuksella Malin oli viety tupaan, sidottu sänkyyn ja hiljennetty peitteellä. Tämän jälkeen Narsakka raiskasi Malinin.

Asiaa käsiteltiin Kuopion talvikäräjillä 1723. On varmaa, että myös venäläiset sotilaat raiskasivat naisia Pohjois-Savossa, kuten muuallakin maassa. Mutta ne teot eivät näy välttämättä tuomiokirjoissa, koska syytettävät olivat poissa maasta. Malin oli synnyttänyt lapsen keskosena keväällä 1720. Lapsi kuoli pian synnytyksen jälkeen. Tämän todistivat Olli Tuovinen, Risto Ruuskanen, Gabriel Tuovinen, Risto Rönkä ja Pertti Ryynänen. Oikeudenkäynti oli järjestetty sen vuoksi, että Malinin maine puhdistettaisiin. Aviottoman lapsen synnyttäminen oli rikos, josta silloisen lain mukaan annettiin naimisissa olevalle naiselle ankara rangaistus.

Malinilta kysyttiin oliko hänelle tullut näkyviä vammoja, huusiko hän apua, kuuliko tai näkikö kukaan tapahtumia? Kylä ja talo oli tyhjillään, eikä apuja ollut saatavilla. Täkki oli peittänyt suun, joten huutaa ei voinut. Mustelmiaan Malin oli näyttänyt ja tapahtumasta kertonut Tuovisen talon emännälle Kaarina Ryynäselle. Ryynänen oli kuitenkin oikeudenkäynnin aikaan jo kuollut, joten häntä ei oikeudessa voitu kuulla. Raiskaajansa nimen Malin sanoi kuulleensa puoli vuotta myöhemmin eräältä sotilaalta, joka oli ollut kylässä tapahtumien aikaan. Oikeudenkäynnissä useampi todistaja kertoi kuulleensa tarinan raiskauksesta. Kirsti Mähönen oli auttanut Malinia synnytyksessä keväällä 1720. Hänellekin Malin oli kertonut väkisinmakuusta.

Naiset joutuivat ankaran tutkinnan kohteeksi, kun sukupuolimoraalia kytättiin. Tuolloinen oikeudenkäytäntö vaati rikosasioissa silminnäkijöitä, vähintään selkeitä kuulohavaintoja, että tuomioita olisi saatu. Niinpä mustelmat eivät riittäneet todistamaan raiskausta. Olli Tuovinen todisti vaimonsa Kaarina Ryynäsen puhuneen Malinin mustelmista ja raiskauksesta. Mutta silti oikeus katsoi, että Malin oli tuomittava salavuoteudesta sakkoihin ja kirkkorangaistukseen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:32 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1731-1731, tiedosto 51

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s. 294, tiedosto 165

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:23 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1723-1723, s.52, tiedosto 43

Salonheimo, Savon historia II

Bäckström, Suursodan unohdetut kasvot, naiset 30-vuotisessa sodassa

Jännevirta on nykyistä Siilinjärven kuntaa, vanhaa Kuopion pitäjää.

Tulipalo Pöljällä 1870

 

 

Aholan talosta meillä ole kuvaa, mutta Pielisen museon
alueella oleva kokonaisuus hahmottaa riviasumusta, joita
Savossa pihoilla nähtiin.
Museovirasto, kuva Kauko Tanskanen.

Savossa ja varmasti muuallakin Suomessa oli asuinrakennusten tulipalot varsin tavallisia 1800-luvulla. Olen kuullut usein mainittavan “palopaikasta”, jolla on tarkoitettu talonpaikkaa.Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin hartaasti, sillä olimme pehmeän leivän syöjiä. Vähintään kerran viikossa leivinuuni lämmitettiin kovimmilla kesähelteilläkin. Varsinkin savutupien uuniessa lieskat iskivät lämmitysvaiheessa tuvan puolellekin. Siinä kipinä saattoi jäädä välipohjiin muhimaan.

Syyskuun 3. päivänä 1870 Antti Niskasen Aholan talon väki oli kaurapellolla sadonkorjuussa. Isäntä oli lähtenyt kengityttämään hevosta naapurikylälle, emäntä Loviisa Väänänen sairasti sänkypotilaana kotona. Kotona olivat myös tyttäret Helena Sofia (19v.) ja Eeva Kristiina (10v.) Talon uuni oli lämmitetty aamulla.

Tapion uutisessa kerrottiin, että “kaikki väki oli pellolla”. Aholassa ei ollut kuin yksi piika Maria Toivanen sekä talon tytär Maria Niskanen. Jo varsin ikääntyneen Antin poikia asui kuitenkin kylällä useita, joten ehkäpä hekin olivat Aholan pelloilla töissä tuolloin. Nuorin talon pojista Erik Johan oli ollut isänsä mukana hevosen kengityksessä.

Ilmeisesti tuli oli jäänyt kytemään välikattoon. Kun palo havaittiin ei ollut juuri mitään tehtävissä, sillä liekit levisivät nopeasti. Vain Helena Sofian rohkea toiminta pelasti emännän liekeistä, sillä hän syöksyi auttamaan potilaan viime hetkellä palavasta tuvasta ulos. Palavat rakenteet tippuivat heti heidän takanaan alas. Uutisen mukaan asuinrakennusrivi paloi niin, että vain jotakin tavaraa saatiin pelastettua, mutta kaikki vaatteet ja astiat, huonekalut paloivat.

Asuinhuonerivi tarkoittanee savolaista rakennustapaa, jossa ensin rakennettiin tupa ja sen viereen uusia huoneita molemmin puolin tarpeen mukaan. Palovakuutusta ei ollut, mutta lehtiuutisen Niskasella olisi mahdollista saada pitäjän palovakuutuskorvausta. Irtainta omaisuutta tuhoutui 200 markan arvosta. Tuolloin elettiin vielä “puukautta” Savossa, eli lähes kaikki tarvekalut astioita myöten olivat puusta.

Kun huono onni oli asettunut taloksi Aholaan, niin tulipalon lisäksi sattui toinenkin vahinko. Kun isäntä Antti ja poika Erik  tulivat palopaikalle, hevonen pillastui ja talloi Erikin jalkapöydälle siten, että luita meni poikki. Hän lienee saanut siitä pitkäaikaisen vaivan, sillä tuolloin ei juuri osattu murtumia hoitaa.

Aholan tila tunnetaan nykyisin Mikan Niskalana. Tila on Mikkajärven läheisyydessä, vanha Kuopio-Iisalmi tie sivuutta tilan rakennukset läheltä. 

Anders eli Antti Niskanen oli muuttanut Pöljän kylälle 1830-luvulla. Suku oli kotoisin Jännevirralta. Loviisa Väänänen oli Niskasen toinen puoliso, hän oli ollut aiemmin naimisissa Eeva Kristiina Savolaisen kanssa. Savolainen oli kuollut jo 1842. Näistä avioliitoista syntyi kymmenen lasta ja elinvoimainen Niskasten suku alueelle. Avioliitot Pöljän Väänästen kanssa vahvistivat suvun asemaa entisestään.

Mikan Niskala, eli Ahola 1900-luvun alussa. 

Lähteet

Tapio 10.9.1870

Maaningan rippikirja 1864-1873, s.267, Pöljä Ahola 16

Maaningan lastenkirja 1864-1867, s.537, Pöljä Toivala 7

 

Miehemme Sanghaissa - Ville Niskasen ura konsulina ja lähettiläänä

 

Kokkosen lampi ja Pohjolanmäen venesuojia rannassa.

Kirjailija Kalle Väänänen kertoi kirjassaan Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen (1926) tekemästään matkasta halki Euroopan Pohjois-Afrikkaan. Väänänen oli koulutettu kaupunkilainen, jolle Pöljän pysäkki matkan alkupisteenä oli kirjallinen tyylikeino. 

Mutta Pöljän pysäkiltä on oikeastikin lähdetty sydän pamppaillen ensin kaupunkiin koulutielle ja sitten kansainväliselle uralla. Mainio esimerkki on ministeri, lähettiläs Ville Niskanen. Hän syntyi Pöljän kylällä, nykyisen Pohjolanmäen tilalla 9.8.1887 Paavo Niskasen ja Hedvig Röngän perheeseen. Niskaset olivat tulleet Pöljälle 1830-luvulla Jännevirralta. He omistivat eri tiloja kylältä, mm. Pulasteen tilan. Paavo Niskanen osti Pohjolanmäen tilan 1880-luvun vaihteessa. Pöljä kuului tuohon aikaan Maaningan kuntaan.

Pohjolanmäen tila 1920-luvun vaihteessa. Vanha pirtti on
jo osittain purettu. Siinä talossa Ville Niskanen syntyi.
Kuva Eva Wäänänen.

Tässä savusaunassa Ville syntyi.
Kuva Eva Wäänänen.

Villen isä Paavo Niskanen oli merkitty 1870-luvulla rippikirjaan kylän koulumestariksi. Hän siis opetti kylän lapsia lukemaan pientä maksua vastaan. Pöljälle saatiin kansakoulu vasta vuonna 1894. Ville Niskanen on ollut koulun ensimmäisiä oppilaita. 

Niskasten hankkimaa tilaa olivat pitkään viljelleet vuokraviljelijät ja tila vaikuttaa olleen jonkin verran rappiolla. Silti ainakin kaksi perheen lapsista koulutettiin, Ville aloitti opinnot Kuopion klassisessa lyseossa vuonna 1898 ja hänen sisarensa Agatha Niskanen valmistui Heinolan seminaarista kansakoulunopettajaksi 1908.

Samaan aikaan vuotta ylemmällä luokalla opiskeli toinenkin pöljäläinen, Tatu Nissinen. Hän lähti koulutielle vielä vaatimattomimmista oloista kuin Niskaset. Ville Niskasen tulevan elämänuran kannalta saattoi olla merkitystä sillä, että Yrjö ja Armas Saastamoinen opiskelivat samaan aikaan koulussa. Saastamoisista tuli itsenäisen Suomen ensimmäisiä diplomaatteja. Tosin poikien elämänpiirit olivat kovin erilaiset kouluvuosina, joten tutustuminen on voinut olla hyvin pinnallinen. Ville oli maalaispoika, Sastamoiset paikallisen suurkauppiaan ja tehtailija Herman Saastamoisen poikia.

Suoraan edessä Kuopion lyseo 1899. Etualalla tori.
Museovirasto

Klassisen lyseon kieliohjelma oli varsin haastava. Syyslukukaudella 1904 Villellä oli ruotsista 5, latinasta 7, kreikasta 8, saksasta 5 ja venäjästä 5. Tuleva diplomaatti joutui siis todella sinnittelemään kielten kanssa. Lähtökohdat kieliopinnoille olivat Pöljän pojalle varmasti vaikeat. Ei kuulunut kotitanhuvilla sen paremmin ruotsia kuin venäjää, kaikki oli aloitettava alusta alkaen.

Ville Niskanen suoritti ylioppilastutkinnos vuonna 1907. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa vuosina 1907-1912, mutta ei suorittanut maisterin tutkintoa. Tämä oli varsin tavallista, sillä vähävaraisten perheiden lapset joutuivat raapimaan opiskelurahat tekemällä satunnaisia töitä. Se hidasti opintoja.

Niskanen ei kuitenkaan murjottanut yksikseen opiskelijaboksissa, vaan verkostoitui nuorsuomallaisessa puolueessa, ylioppilaskuntatoiminnassa, Suomen kirjastoseurassa ja Nuoren Suomen liitossa sekä Savolaisessa Osakunnassa, jonka sihteerinä hän toimi vuosina 1909-1911. Missä tarvittiin hyvää sihteeriä, siellä oli Ville Niskanen. Samoissa seuroissa toimivat mm. Vilho Setälä, Sven Donner, Eero Erkko, Onni Talas jne. 

Niskanen toimi vuosina 1912-1914 nuorsuomalaisen puolueen puoluesihteerinä, Tässä tehtävässä hän tutustui moniin sittemmin itsenäisessä merkittäviin asemiin nousseisiin miehiin, eräs heistä oli Rudolf Holsti, diplomaatti ja ulkoministeri. Niskanen auttoi Holstia, kun tämä kampanjoi vuoden 1913 eduskuntavaaleissa.

Seurusteluun vapaamuotoisessakin mielessä liikeni sen verran aikaa, että Niskanen avioitui Hulda Kuusamon kanssa vuonna 1913. Heille syntyi tytär Sirkka vuonna 1915. Avioliitto jäi lyhyeksi, sillä puoliso Hulda kuoli jo vuonna 1916.  

Niskanen elätti itseään sanomalehtimiehenä Helsingissä ja Savonlinnassa. Hän toimi myös jonkin aikaa liikealalla Viipurissa sekä Viipurin maalaiskunnan elintarvikelautakunnan toimitusjohtajana 1917-1919. Viipurissa hän lienee kohdannut konttoristi Helmi Blasnialiksen, jonka kanssa avioitui loppuvuodesta 1918. Avioliitto kesti Villen kuolemaan saakka. Pariskunnalle ei syntynyt lapsia.

Helmi Blasnialis

Tallinnan lähetystö avaa tien maailmalle

Kun Suomi itsenäistyi ja olot rauhoittuivat sisällissodan jälkeen, oli luotava uuden valtion ulkoasianhallinto. Siihen kuului lähetystöt eri puolilla maailmaa. Koulutetuilla, kielitaitoisilla ja suomenkiltäkin osaavista tekijöistä oli pulaa. Niinpä Niskanenkin hakeutui ulkoministeriöön töihin. 

Nuorsuomalaisista piireistä Niskaselle tuttu toimittaja Erkki Reijonen toimi vuosina 1919-23 Tallinnassa Suomen ensimmäisenä edustajana Virossa. Ville Niskasesta tuli Tallinnan lähetystön avustaja maaliskuussa 1921. Myös hänen vaimonsa Helmi toimi ainakin aika ajoin lähetystön kansliassa. Konekirjoittajia tarvittiin, silla monet virkamiehet kirjoittivat käsin tai sanelivat tekstinsä.

Niskanen ja Reijonen joutuivat hoitamaan vuonna 1921 Suomen valtioon syvästi loukkaantuneen ja masentuneen Eino Leinon asioita. Virossa Leino oli otettu hyvin vastaan ja hänen kunniakseen järjestettiin juhlia niin, että Leino halusi muuttaa pysyvästi Viroon ja hakea maan kansalaisuutta. Runsaalla alkoholin käytöllä saattoi olla osuutta asiaan, sillä kieltolain kuivattamassa maassa kärvistelevien suomalaisten matkat Viroon tuppasivat olemaan holtittoman kosteita. Niskanen ja Holsti saattelivat Leinon laivaan ja kansalaisuusasia unohtui.

Humalassa rikosten uhreiksi joutuneiden suomalaisten asioita jouduttiin selvittämään tuon tuostakin. Erikoista oli, että jopa lähetystön kuriiripostia Helsingistä kuljettaneet henkilöt saattoivat hankkiutua humalaan satamasta lähetystöön siirtyessä niin, että postia sekä kuriiria jouduttiin etsimään hotelleista ja ravintoloista. Kieltolain kääntöpuoli näkyi naapurissa.

Lisäksi viinan salakuljetus työllisti lähetystön työntekijöitä koko 1920-luvun. Lähetystö ilmiantoja viinalaivoista ja välitti tietoja Suomen tullille Helsinkiin.

Reijosen jälkeen lähettilääksi tuli Rudolf Holsti. Ville Niskanen avusti Holstia, joka junaili Suomen valtion ostamaan Viron presidentti Konstantin Pätsiltä komean kaupunkitalon 1926. Päts oli ajautunut talousvaikeuksiin ja jäi sitten Suomen valtion vuokralaiseksi useammaksi vuodeksi. Osoitteessa Kohtu 4 sijaitsevassa rakennuksessa toimii Suomen suurlähetystö tänäkin päivänä. 

Presidentti Relander seurueineen vierailulla Virossa 1925. Istumassa vasemmalta Rudolf Holsti, Karl Gustaf Idman, Lauri Kristian Relander, Emil Setälä ja Lauri Malmberg. Niskanen seisoo takana kolmantena vasemmalta.
Kuva Museovirasto.

Ilmari Kianto kuvasi sydämellisesti Aamulehdessä ilmestyneessä artikkelissaan vierailuaan Tallinnan lähetystössä. Ministeri, lähetystösihteeri ja attashea, eli Holsti, Orasmaa ja Niskanen viettivät kirjailijan kanssa hauskaa iltapäivää viiniä nauttien. Leppoisan hetken katkaisi tieto, että sotarovasti oli tulossa Suomesta. Niinpä pullot pois ja kahvit esiin! Lähettiläät muuten valittivat, että lähetystö on välillä kuin kestikievari.

Virossa oleskellessaan Ville Niskanen hankki itselleen sujuvan vironkielen taidon sekä Helsingin yliopiston todistamana riittävän saksan ja ruotsin taidon ulkoministeriön virkoihin. Niskanen sai vuonna 1931 vielä todistukset hyvästä ranskan ja englannin kielen taidosta, jolloin kelpoisuus ulkoministeriön virkoihin täyttyi. Muuten Niskasen virkauraa todennäköisesti haittasi se, ettei tutkinto yliopistosta valmistunut.

Rudolf Holsti oli Suomen diplomaattien ykkösketjua ja hiukan sivuraiteella Tallinnassa. Niskasen kannalta se saattoi olla onni, sillä hän sai varmasti aikansa parasta oppia diplomatiasta Holstilta.

Mielikki Ivalo, lähettiläs Asko Ivalon vaimolta on säilynyt eloisa kuvaus Ville ja “Hebe” Niskasen muutosta Helsinkiin 1927. Ivalon perhe muutti Niskasten entiseen asuntoon, kun Niskaset siirtyivät Helsinkiin. Ensin juhlittiin Lindenin kapakassa Villen lähtöä ja seuraavana päivänä lähetystösihteeri Orasmaan luona Ivalon tuloa. Muutenkin Mielikki Ivalon muistelussa kuuluu nuori ilo ja ilakointi. Niskasiin Ivalon pariskunta mielistyi niin, että Asko pyysi Isäänsä Santeri Ivaloa huolehtimaan heille teatterilippuja ja kutsumaan päivällisille, sillä “he ovat aina olleet minulle peräti ystävällisiä ja ovat maailman mukavinta väkeä”.

Kiihkeät 1930-luvun vuodet Saksassa ja Kiinassa

Niskanen määrättiin seuraavaksi Lontooseen 1927.  Lontoon lähetystön päällikkönä toimi samaan aikaan Armas Saastamoinen, Villen koulutoveri Kuopiosta. 

Ville Niskanen joutui kokemaan Hitlerin valtaannousun vuodet aitiopaikalla, sillä hän toimi 1930-1934 ensin Hampurissa varakonsulina ja sitten avustajana Berliinissä lähetystössä. Berliinissä hänen esimiehensä oli aluksi Väinö Wuolijoki ja sitten Aarne Vuorimaa.

Suomen lähetystöt hoitivat Suomen valtion diplomaattisia suhteita, mutta toinen tärkeä tehtävä oli auttaa suomalaisia maailmalla. Konsulaatit hoitivat matkustusasiakirjoja kuntoon, auttoivat pulaan joutuneita, etsivät kadonneita omaisia ja tarjosivat notariaattipalveluja. Siirtolaisten ja merimiesten asiat olivat etusijalla, mutta mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Jussi Pekkarinen on kuvannut tätä työtä mainiossa kirjassaan Konsulinkyydillä kotiin, suomalaisia ahdingossa maailmalla.

Vuonna 1934 Niskanen sai ensimmäisen päällikkötehtävän, kun hänet määrättiin Sanghain konsulinvirastoon varakonsuliksi ja sittemmin konsuliksi. Kiina kiinnosti kauppamiehiä ja lähetystyöntekijöitä. Suomen konsulaatti sijaitsi Ranskan toimilupa-alueella. Länsimaat olivat pakottaneet Kiinan 1800-luvulla luovuttamaan alueita käyttöönsä. Nämä toimilupa-alueet olivat erillisiä Kiinasta ja niissä eurooppalaiset toimivat ”kuin valtio valtiossa”.

Niskanen korosti, että pääkonsulinviraston tiedotustehtävässä painottuivat Kiinan taloudellisten ja kaupallisten olojen seuraaminen. ”Kokonaiskuvan saanti sellaisen kolossin sisäisistä oloista kuin Kiina, on ylen vaikeaa jo sellaisellekin henkilölle, joka on kauan maassa asunut ja koettanut järjestelmällisesti oloihin tutustua.”

Konsulaatissa järjestettiin Sibeliuksen ja Kalevalan kunniaksi juhlia. Erityisen tärkeäksi nähtiin korostaa Suomen omaa kulttuuria ja eroja esim. Venäjään. Niskasen aikana Suomen itsenäisyyspäivää vietettiin näkyvästi, Sanghain yleisradio lähetti Suomi-ohjelmaa ja niin englannin kuin kiinan kielisissäkin sanomalehdissä julkaistiin artikkeleita Suomesta. Niskanen oli ilmeisen oma-aloitteinen ja työteliäs diplomaatti.

Japanin ja Kiinan sotaa seurattiin Suomenkin lehdistössä tarkasti.

Japani soti Kiinassa vuodesta 1928 alkaen ja valloitti mm. Mantsurian. Vuonna 1937 sota laajeni Kiinan rannikkokapunkeihin, myös Sanghaihin. Niskanen seurasi sotaa aitiopaikalta ja raportoi siitä Suomeen. Raportoitavaa riitti, sillä Kiinan hallitus (Tšiang Kai-šek), paikalliset sotaherrat ja kommunistit taistelivat Kiinan herruudesta. Samaan aikaan Japani valloitti pala kerrallaan Kiinan alueita.

Suomen konsulaatti jatkoi toimintaansa Japanin miehityksen aikana. Niskanen näki modernin sodan tuhovoiman omin silmin. Hän myös tiesi ja raportoi Suomeen japanilaisten sotarikoksista. ”En ole koskaan aikaisemmin kuullut mitään siihen japanilaisten sotilaiden julmuuteen verrattavaa, mitä nämä osoittavat vallatessaan kiinalaisia kaupunkeja ja kyliä sekä painautuessaan niihin asumaan. Vankejahan tässä sodasssa ei yleensä ole kumminkaan puolin otettu kuin poikkeustapauksissa. Mutta se tapa, millä japanilaiset sotilaat käsittelevät siviiliväestöä, vanhuksia, naisia, keskenkasvuisia tyttösiä ja sylilapsiakin, on keskiaikaista aasialaista.” Japanin armeija surmasi mm. Nankingissa arviolta 300 000 kiinalaista sotilasta ja siviiliä.

Japanilaisia sotilaita Sanghaissa 1937.

Japanissa vallitsi vahva käsitys oman kulttuurin ylemmyydestä verrattuna Kiinan kulttuuriin ja kansaan. Suomen Japanin suurlähettiläs Valvanne sanoikin raportissaan vuonna 1938 japanilaisia Aasian saksalaisiksi. Niskasen raporteissa heijastuu hänen myötätuntonsa kiinalaisia kohtaan. Japani käytti vahvemman oikeutta, jota kansainvälisiin sopimuksiin ja Kansainliittoon tukeutuvan Suomen edustaja selvästi paheksui. Lisäksi hän ihmetteli Suomen lehdistön asettumista selvästi Japanin puolelle Aasian sodassa.

Sotavuodet ja sodan jälkiselvittely - uran loppunousu

Sanghaista Niskanen siirtyi Suomen Etelä-Afrikan konsuliksi Kapkaupunkiin vuonna 1939. Niskanen saattoi olla diplomaateistamme parhaiten jyvällä Euroopan poliittisen kehityksen globaaleista vaikutuksista. Kiinassa hän näki Japanin ja Saksan lähentymisen ja “sielunveljeyden”. Afrikassa Hitlerin Saksan imperialismi näyttäytyi vaatimuksena saada takaisin Saksan menettämät siirtomaat sekä pyrkimyksenä heikentää Iso-Britannia asemaa eteläisessä Afrikassa.

Ville Niskanen

Niskanen joutui siirtymään pois Kapkaupungista 1941, koska Iso-Britannia julisti sodan Suomelle. Hän siirtyi ulkomisterin käytettäväksi eli disponibiliteettiin vuoden 1942 alusta ja hän palasi ulkoministeriöön 1.1.1944. Monet Suomen lähetystöt suljettiin toisen maailmansodan aikana. Vain Tukholmassa, Bernissä ja Madridissa Suomen lähetystön toiminta jatkui katkeamattomasti. Suhteet Saksaan katkesivat vasta syksyllä 1944. 

Niskanen palasi ulkoministeriöön 1.1.1944. Niinpä hän oli käytettävissä, kun oli käännettävä ulkopoliikan suuntaa aivan uusille urille. 

Ville Niskanen sopeutui Neuvostoliittoa myötäilevään ulkopoliittiseen suuntaukseen, sillä hänelle tuli näkyviä tehtäviä sodanjälkeisessä diplomatiassa. Paul Gustafasson on muistelmakirjassaan Koulupoika, korpraali , konsuli luonut varsin kitkerän kuvan Niskasesta uusia poliittisia tuulia haistelleena mitättömyytenä, joka sai tehtäviä vain sopivien poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Gustafsson puhuu “Puna-Villestä” tarkoittaen sillä tiiviitä yhteyksiä vasemmistoon ja erotyisesti ulkoministeri Reinhold Sventoon.

Neuvostoliitto vaati päitä vadille ja sotaan syyllisiä tuomiolle. Perustettiin ns. Hornborgin komitea, jonka tuli tutkia toiseen maailmansotaa johtanutta kehitystä. Miten Suomen ulkopolitiikkaa ja suhteita muihin maihin oli hoidettu? Ville Niskanen valittiin komitean sihteeriksi. Puheenjohtajana toimi Erik Hornborg ja jäseninä Robert Brotherus, Hjalmar Granfelt, Eino Pekkala ja Yrjö Ruutu. Komitea oli puun ja kuoren välissä eikä löytänyt yksittäisiä henkilöitä, joita olisi voitu syyttää sotaan johtaneesta kehityksestä.

Kun Neuvostoliitto syyllisiä kuitenkin vaati esille, niin niitä löydettiin muuta kautta. Komitean mietintöön viitattiin jonkin verran oikeudenkäynneissä, mutta syytöskirjelmää komitea ei kyennyt laatimaan. Paasikivikin totesi päiväkirjassaan, ettei mietinnöstä ole mitään hyötyä. Tämä lienee kunniaksi komitealle.

Seuraavaksi diplomaattimme määrättiin New Yorkiin pääkonsuliksi lokakuussa 1946.  Sieltä hänet jälkimaailma muistaa hänen aktiivisesta työstään Suomen YK-jäsenyyden valmisteluissa. Jussi Pekkarinen sanoo, että Niskanen oli diplomaatiksi poikkeuksellisen omavaltainen pitäessään yhteyksiä YK:n pääsihteeriin ja toimielimiin heti vuodesta 1946 alkaen. Ulkoministeriö piti yleensä ohjakset tiukalla. Niskasen toiminta hyväksyttiin kuitenkin hiljaisesti Helsingissäkin. Suomen YK-jäsenyys juuttui kylmän sodan vuoksi turvallisuusneuvostoon, niinpä Suomi pääsi jäseneksi vasta vuonna 1955.

 

Kuvassa Ville Niskanen New Yorkissa. Hän seisoo äärimmäisenä
oikealla. Seurue tutkii Amerikan apupaketteja, joita Yhdysvalloista
lähetettiin sodasta toipuvaan Eurooppaan. 
Borgäbladet 24.12.1946.

Niskasen uran huipennus oli nimittäminen ensimmäisen kerran lähettilääksi. Hänestä tuli Jugoslavian Suomen edustaja 1.1.1947. Samalla hänet nimitettiin erikoislähettilääksi myös Bulgariaan. Tässä tehtävässä hän toimi lähes eläköitymiseensä saakka vuoteen 1953. Pesti Jugoslaviassa päättyi nolosti disponibiliteettiin, sillä presidentti Paasikivi piti Niskasta liian neuvostomyönteisenä ja varomattomana suhteissaan itäblokin maihin.

Jugoslavian lähetystön henkilökunta. 
Kuva Paul Gustafsson.

Eläkkeellä Niskanen esitelmöi Balkanin oloista ja toimi Suomi-Jugoslavia seuran puheenjohtajana. Ville Niskanen kuoli 17.1.1970 Helsingissä ja hänen puolisonsa Helmi 21.8.1981.

 

Lähteet

Suomen ulkomaanedustustojen poliittiset raportit 1918-1945, UM

Erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin Ville Niskasen ansioluettelo, UM

Kirkonkirjat Maaninka

Aamulehti 11.7.1926

Aamulehti 17.8.1937

Helsingin Sanomat 21.1.1970

Itä-Suomen Työmies 30.12.1920

Airaksinen, Tiina H., Suomalaisuus 1900-luvun alun Kiinassa

Gustafsson, Paul, Koulupoika, korpraali, konsuli

Pekkarinen, Jussi, Kävin ja kuulin I, Ulkoasianhallinnon poliittinen raportointi 1918-1933

Pekkarinen, Jussi, Kävin ja kuulun II, Ulkoasianhallinnon poliittinen raportointi 1933-1945

Pekkarinen, Jussi, Kohtu 4, Suomen Tallinnan lähetystön historia

Pekkarinen, Jussi, Konsulinkyydillä kotiin

Pekkarinen, Jussi, Omavaltaisuus kannattaa - Suomi loi yhteydet Yhdistyneisiin kansakuntiin jo 1946

Pietiläinen, Jukka-Pekka, Rudolf Holsti, Lehtimies, tiedemies, poliitikko 1881-1919

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.

---

[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[2] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861 KO a:41, 1148

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[7] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841 KO a:21, 87

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555