Martti Mielonen Puustellin torpparina Pöljällä 1793-1812

 

Pöljä pohjoinen jakokunta. Isojaon kartta. Linkki karttaan
lähteissä.

Kun isojakoa valmisteltiin Savossa, kylät jaettiin ensin jakokuntiin. Pienemmät kylät saattoivat olla yhtenä jakokuntana, mutta esimerkiksi Pöljän kylä jaettiin pohjoiseen ja eteläiseen jakokuntaan. Isojaossa kylän maakirjassa näkyvistä seisemästä tilasta muodostui 22 tilaa.

Isojaon tavoite oli selkiyttää maanomistus tilallisten kesken. Siitä oli vuosisataisen vapaan kaskeamisen, raivauksen ja haltuunoton myötä muodostunut hajanainen kokonaisuus, jossa maariitoja jouduttiin setvimään tuon tuostakin käräjillä. Toinen tärkeä tavoite oli saattaa verotus ajantasaiseksi ja tehokkaammaksi. Isojakoa valmisteltaessa maanmittarit tutkivat kylän takamaatkin, jotta kaikki veronalainen maa saataisiin verotuksen piiriin.

Pöljän kylällä oli 1700-luvun alusta Kuopion komppanian lippumiehen puustelli eli sotilasvirkatalo. Lippumies sai palkkansa puustellin tuloista. Samalla upseerilla saattoi olla useitakin taloja, koska palkkaa saattoi olla vaikea irrottaa pienten tilojen tuotosta.Virkatalon haltijat eivät useinkaan asuneet tilallaan, mutta vuonna 1785 lippumies Lars Orbinski asui tilalla ja osallistui Pöljän pohjoisen jakokunnan kokouksiin.

Pohjoisen jakokunnan jako valmistui vuonna 1785. Jaossa puustellille irrotettiin 522 tynnyrinalaa maata (noin 260 ha). Maatalouden luonteesta Pöljällä 1700-luvun lopulla kertoo se, että Orbinskin asuinpuustellilla oli peltoa vain 2,5 ha. Kylällä kaskettiin vielä metsiä täyttä päätä. Puustellin viereen syntyi ns. liikamaista vielä uudistila, johon jäi 239 tynnyrinalaa (noin 120 ha) maata. Ilmeisesti jakokunnan tilalliset eivät olleet uskaltaneet ottaa omistukseensa kaikkea maata, mikä olisi ollut tarjolla verorasituksen pelossa. Tämä tila tunnetaan nykyisin Pohjalanmäen tilana.

Vuonna 1785 Puustellissa ei ollut torppia. Pöljällä oli muutenkin vain jokunen torppa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Pohjoisessa jakokunnassa ei ollut ainuttakaan vuoteen 1885, eteläisessä jakokunnassa niitä oli Kivipurolla, Pitkänpäässä ja Hoikankosken rannalla. Puustelliin saatiin ilmeisesti ensimmäinen torppa, kun Lars Orbinskin jälkeen tilaa hallinnut luutnantti Fredrik Hammarbäck perusti sellaisen 1793.

Martti Mielonen oli aloittanut torpan rakentamisen vuonna 1793. Luutnantti Hammarbäck solmi kirjallisen torpankontrahdin Mielosen kanssa 31.3. 1795. Hän oli allekirjoittanut sen Kuopiossa ja Mielonen Pöljällä, jossa todistajina toimivat kylän isännät Matti Kejonen ja Paavo Miettinen. Pöljän puustellin vuokraajana toimi tuolloin Olli Miettinen.

Martti Mielonen oli syntynyt Sukevalla, hänen äitinsä Kaarina Heikintytär Helpin veli oli sotilas Adam Help. Help toimi ruotusotilaana Pöljällä, joten tämä selittänee Mielosen pääsyn sotilasvirkatalon torppariksi. Mielonen meni naimisiin 18.11.1792 piika, talontytär Liisa Roivaisen kanssa. Liisa oli kotoisin Iisalmen pitäjän Mikkajärveltä. Perheeseen syntyi Pöljän torpassa kuusi lasta.

Pääsemme tarkastelemaan torpan kontrahtia, sillä vuonna 1808 Martti Mieloselle ja Puustellin vuokraajalla Pekka Miettiselle tuli riitaa torpan sopimusehdoista. Martti toi oikeuteen alkuperäisen sopimuksen.

Mieloselle annettiin neljä vuotta aikaa pystyttää torpan tarvittavat rakennukset. Torpparin tuli antaa raivaamastaan pellosta kahden vapaavuoden jälkeen kolmas osa rukiista ja kevätviljasta puustelliin, oljet ja akanat torppari sai ottaa itselleen kokonaan. Torppari sai kylvää Puustellin pellolle 4-5 kappaa hampunsiemeniä, kunnes omat pellot alkavat tuottaa hedelmää.

Torppari sai kasketa maata hyvin vähän, vain 1/3 tynnyrinalaa vuosittai. Kun tynnyrinala on noin puoli hehtaaria, niin metsänhaaskuuseen torppari ei ainakaan voinut ryhtyä. Kolmas osa kasken vuotuisasta sadosta piti luovuttaa Puustelliin. Torppari sai niittää Riitaniityltä neljä kesäkuormaa sekä Nevan niityltä 10 kesäkuormaa heinää. Hänen tuli kuitenkin luovuttaa Nevan heinistä kolmas osa Puustelliin. Torpparin tuli raivata ja hoitaa Nevan niittyä Puustellin vuokraajan puolesta.

Torpparin tuli osallistua vuokraajan vuotuisiin rakennustöihin rajatulla osuudella, vuokraajan rakennustarpeilla ja talon ruuissa. Kaikkinainen metsän haakuu oli torpparilta kielletty kuten vuokraajaltakin. Jos torppari rikkoo sopimusta tai on muutoin epärehellinen, hänet voidaan sanoa irti välittömästi ja jo kasvussa oleva viljakin pidättää Puustelliin. Päivätöitä ei siis määritelty, vaan torpparin tuli ahertaa omalla tontillaan, raivata peltoa, viljellä ja luovuttaa osa sadosta.

Puustellissa on olllut Pöljän kestikievari 1840-luvulla.

Olen koettanut miettiä missä torppa olisi ollut. Vuoden 1836 Puustellin tarkastuskirjassa mainitaan ainoana torppana Multamäki. Se on varsin lähellä Puustellin päärakennusta, mutta mahdollisesti tämä torppa kuitenkin on sijainnut vähän kauempana pohjoisen suunnassa. Puustellin ja torpan välissä oli Kuopio-Kajaani tie. Oheisessa pitäjänkartassa 1840-luvulta näkyy asumuksia Puustellin lisäksi. Tätä karttapohjaa on käytetty 1900-luvun alussa rautatielinjan määrittelyssä. Mahdollinen vanhan torpan paikka on saattanut jäädä rautatielinjan alle, kuten kartassa näkyy.

Puustellin vuokraaja ja torppari riitelivät tammikuun lopulla siitä, että torppari katsoi vuokraajan koonneen kaiken heinän niityiltä sekä ottaneen akanoista ja oljistakin kolmasosan vastoin sopimusta. Miettinen pystyi osoittamaan, että torpparilla oli velkoja vuokraajalle, joten oikeus katsoi vuokraajan toimineen oikein. Nämä keskinäiset riidat ja huolet olivat pikkujuttuja sen rinnalla, että helmikuussa 1808 syttyi Suomen sota. Pöljän kyläkin jäi kolme kertaa venäläisten joukkojen jalkoihin. Ensin talvella venäläiset kulkivat pohjoiseen, perääntyivät takaisin keväällä ja vielä kerran miehittivät kylän syksyllä 1808.

Kaikki kylän talot tulivat ryöstetyiksi, niin myös Puustelli. Torpista ei ole mainintaa, mutta mikäli Mielosen torppa oli valtatien varrella, kuten arvailen, niin tuhon on täytynyt olla perusteellinen. Lokakuussa 1808 sotilaat värjöttelivät kylmissään useamman viikon kylällä. He polttivat lämpimikseen aitat ja aidat, söivät karjan ja kuljettivat sairauksia.

Eikä tauti ohittanut Mielostenkaan perhettä. Liisa Roivainen kuoli 23.10.1808 kuumeeseen (lussfeber). Perheen nuorin lapsi, edellisenä vuonna syntynyt Aaro Mielonen kuoli myös vuoden 1808 vastuksissa. Martti Mielonen sinnitteli vielä muutaman vuoden Puustellin torpparina, mutta vuodesta 1812 hän siirtyi rippikirjoissa kylän irtaimeen työväkeen. Mielonen meni naimisiin Maria Vainikaisen kanssa 1810. Puustellin torpparina mainitaan Fredrik Launonen puolisonsa Eeva Aada Korhosen kanssa vuodesta 1817.

Mieloset muuttivat lopulta Ryönän kylälle ja Kotasalmeen. Martti Mielonen tuli sattumalta esille erikoisessa oikeusjutussa vuodelta 1828. Renki Pekka Hurtig Räimältä ja piika Katri Flink Kasurilasta olivat tulleet Kuopioon hakemaan kuulutuksia. Heillä oli mukanaan puhemiehenä talollinen Aatu Lappeteläinen Räimältä. Kirkkoherra Matthias Ingman ei ollut ihan vakuuttunut siitä, että morsiamen isä olisi antanut avioliitolle suostumuksen. Niinpä kuulutukset jäivät sikseen.

Kuitenkin vähän myöhemmin sama seurue tuli takaisin kirkkoherran luokse ja väitti morsiamen isän ihan sattumalta tulleen kaupungilla vastaan. Isää esiteltiin kirkkoherralle, joka alkoikin kuulustella miestä. Nopeasti tuli ilmi, että mies oli torppari Martti Mielonen Ryönän kylältä, eikä siis todellakaan morsiamen isä. Kaikkia osallisia sakotettiin huijausyrityksestä ja talollinen Lappeteläinen sai vielä lisäksi neljä päivää vankeutta.

Olisikohan koko naimakauppa mennyt mönkään, sillä Kuopion seurakunnan vihityistä pariskuntaa ei löydy vuosilta 1828 ja 1829.

Karttaan linkki allaolevassa tekstissä. 

Kun Puustelli vuonna 1933 jaettiin asutustarkoituksiin, siitä muodostui kaikkiaan 14 kiinteistöä. Suurimpana Rautiala, joka perustettiin vanhan Puustellin paikalle.

Lähteet

Pöljän kylän isojakoasiakirjat https://digihakemisto.net/aineisto/2535053234,

https://digihakemisto.net/aineisto/2535053474

Pien-Savon renovoidut tuomiokirjat, KO a:10 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat (1808-1808), tiedosto 238

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1796-1804, sivu 350 Pöljä 7

https://www.geni.com/people/Martti-Mielonen/6000000053811675900

Kun sota tuli Pöljälle, https://airaroivainen.blogspot.com/2020/02/kun-sota-tuli-poljalle_26.html

Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838 s. 95

Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1812-1819, sivu 136, Pöljä

Kuopion tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:9 (1829-1829, s. 379, 984,

Kuopion tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:8 (1828-1828), s. 707

Miehittäjän ankara nyrkkivalta Pöljällä ja Kurolanlahdessa 1715-1719

 

Pohjois-Savossa tiedetttin Pohjanmaan, Karjalan ja Kainuun 
julmuuksista ennen venäläisten tänne tuloa. 

Erityisen uteliaasti olen etsinyt tietoja kotikyläni Pöljän tapahtumista isovihan aikaan. Kylän onneksi sen nykyisin läpäisevä valtatie valmistui vasta myöhemmin 1700-luvulla. Tienvarsikylät kärsivät yleensä eniten. Tähän mennessä tuomiokirjoista ei ole löytynyt viitteitä miehittäjien väkivallasta Pöljällä. Miehityshallinto Savossa toimikin niin, että paikalliset lautamiehet, starostit tekivät ryssänrenkeinä veronkannon. Jos suostui nöyrästi antamaan, mitä vaadittiin, niin henkikulta säästyi.

Lauri Miettinen Pöljältä joutui antamaan hevosensa venäläisten postin kuljetukseen. Påhl Matinpoika ajoi hevosen Pöljältä Viipuriin, jossa venäläinen luutnantti oli ottanut sen ja ajanut sillä kaksi viikkoa. Satulakin oli vioittunut, lopulta hän oli ostanut hevosen kahdella taalarilla. Kotona Pöljällä Påhl Matinpoika väitti hevosen kuolleen.

Oikeus määräsi Matinpojan antamaan rahat Lauri Miettiselle. Matinpojalla oli tuskin ollut varaa valita, ”myikö” hän hevosen vai ei. Luutnantti oli maksanut hevosesta niin huonosti, ettei Lauri varmasti sillä uutta hevosta saanut.

Toinen Pöljän talollinen, Matti Kejonen joutui antamaan starosti Juhan Miettiselle 1719 lehmän, härän, lampaan ja 6 kappaa maltaita. Kejonen epäili oikeudessa, että starosti olisi kerännyt veroja omaan pussiinsa. Juhan Miettinen pystyi kuitenkin todistamaan, että kaikki meni venäläisille, eikä hän ollut vetänyt välistä. Kejonen ei saanut hyvitystä. Tämä olikin varsin tyypillistä näissä oikeusjutuissa, sillä Ruotsi ja Venäjä olivat sopineet armahdusperiaatteista, jotka suojasivat Venäjän valtaa palvelleita ”ryssänrenkejä”. Pöljän kylä kärsi kuten muutkin Kuopion alueet ankarasta verotuksesta ja pakkoluovutuksista. On myös merkkejä, että tiloja autioitui, koska asukkaat lähtivät pakoon ja ne jäivät viljelemättä. 

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrén varautui venäläisten tuloon 1713. Hän siirsi joulukuussa 1713 Maaningan Kurolanlahteen Påhl Mykkäsen aittoihin Kuopiosta säilyviä elintarvikkeita: rukiinjyviä ja ruisjauhoja tynnyrikaupalla, suolattua ja kuivattua kalaa, sianlihaa suolattuna ja savustettuna sekä sian ihraa. Sattui kuitenkin niin, että Pohjanmaalta päin tulleet venäläiset osautuivat Mykkäsen aitoille.

Maastosta saattaa löytää tällaisia painaumia, joita kansantarinoissa
sanotaan piilopirttien jäänteiksi. Kangaslampi.
Museovirasto

Tieto venäläisten tekemistä hirmuteoista Pohjanmaalla tehdyistä oli jo ehtinyt Savoon, joten väki osasi paeta Kurolanlahdeltakin venäläisten tieltä. Oli viety valmiiksi kätköihin tavaroita ja piilopirttejä valmisteltu. Kirkkoherran tavarat jäivät kuitenkin venäläisten käsiin, he mursivat aitat auki ja ottivat, mitä tahtoivat.

Vuonna 1722 kirkkoherran poika Johan Hoffrén haki korvauksia, niiltä paikallisilta, jotka olivat hänen tietonsa mukaan ottaneet avoimista aitoista tavaraa, kun venäläiset olivat poistuneet Kurolanlahdesta. Luutnantti syytti Haatalan isäntiä Matti Kiminki, Heikki Sipponen, Pehr Huttunen ja Niilo Hyrkäs ja vaimo Marketta Silvotar sekä Tavinsalmelta Antti Lappalaista ja Kurolanlahden Mykkäsiä isänsä varastojen verottamisesta. Se myönnettiin, että Haatalan ja Tavinsalmen kyläläiset olivat paenneet Kurolanlahteen. Lisäksi muutamat kyläläiset kertoivat ottaneensa pahimpaan hätään jotain aitoista, mutta he olivat maksaneet niistä kirkkoherralle myöhemmin. Hyrkäs kertoi olleensa Kurolanlahdessa ja ottaneensa Jeremias Savolaisen (Haatalasta) kanssa vähän jauhoja. Kyläläiset kertoivat vielä, että aitoilla oli ollut myös kirkkoherran oma renki Antti Miettinen.

Lisäksi he kertoivat, että venäläisiä oli auttamassa heille tuntematonta väkeä. Nämä olivat ottaneet mukaansa niin paljon kuin vain olivat jaksaneet kantaa. Erityisesti moitittiin nimeltä mainiten Marketta Sivosta, jonka sanottiin nykyisin elävän Iisalmen pitäjässsä.

Pekka Huttunen sanoi olleensa Kurolanlahdessa ryöstelyn jälkeen sen vuoksi, että hän oli lähettänyt poikansa turvaan sinne ja kävi hänet hakemassa. Huttusella ei ollut mitään tietoa aittojen kadonneista tavaroista.

Osa kertoi olleensa ihan muualla paossa, eikä heillä ollut mitään tietoa varkauksista. Oikeusjutusta tulee sellainen vaikutelma, etteivät kyläläiset olleet kovin pahana pitäneet, jos joku oli aitoista jotain ottanutkin. Asia siirrettiin seuraaville käräjille, eikä aineistosta enää löytynyt. Ehkäpä luutnantti Hoffrén joutui antamaan periksi, kun todistajia syytöksille ei löytynyt. Tässä saivat myös Tavinsalmen kyläläiset tutustua uuteen naapuriinsa, sillä luutnantti Hoffrén oli juuri muuttanut kylälle. Käräjiä riitti jatkossakin.

Kuvassa on Pöljän kotiseutumuseon savutuvan pöytä.
Siinä tarinan mukaan venäläiset olisivat pilkkoneet teurastamansa
karjan lihaa, hakkaumat näkyvät. Tämä lienee tapahtunun 1808, ei
isovihan aikaan. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, s. 108, tiedosto 74 msekä KO a:26 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1726-1726,  sivu 321, tiedosto 174

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, sivu 126, tiedosto 83

https://digihakemisto.net/item/1592219483/9192154334/223

Vilkuna, Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta

Nuoren tytön kunnia - veli puolustamassa 13-vuotiaan Anna Kejottaren mainetta

 

Pöljän kotiseutumuseon aittoja. Kuva Aira Roivainen.

Talon isäntä Risto Kejonen Pöljältä haastoi 1761 renki Lauri Haataisen samalta kylältä käräjille, koska Haatainen oli väittänyt maanneensa Riston 13-vuotiaan Anna-sisaren. Anna Kejonen kiisti lihallista yhteyttä Haataisen ja hänen välillä olleen, joten Risto Kejonen vaati käräjillä Haataista perumaan puheensa. Tällaiset puheet olivat nuoren tytön maineelle ja tulevaisuudelle hyvin vaarallisia.

Ensimmäisessä istunnossa Anna Kejonen ei ollut paikalla, joten Haataisen väitteet jäivät ilmaan. Renki Matti Kasurinen Kasurilasta todisti kylläkin Laurin puhuneen suhteestaan Annaan, kun he olivat kävelleet Pöljätä Kasurilaan. Kun vielä todistajat, talonpoika Jaakko Miettinen Pöljältä ja torppari Juho Ruuskanen Kasurilasta eivät olleet tulleet paikalle, juttua piti siirtää.

Seuraavilla käräjillä Risto väitti edelleen, että oli ollut Annan kanssa yhdessä edellisenä syksynä, yhden kerran saunassa ja toisen kerran pirtissä. Anna Kejonen oli nyt itse paikalla ja kiisti asian. Todistamaan oli ensiksikin kutsuttu talollinen Jaakko Miettinen, torpparin vaimo Karin Toivatar ja torppari Jaakko Martikainen, kaikki samalta Pöljän kylältä. Jaakko Miettinen tuli jäävätyksi, sillä hän oli kantajan sukulainen ja Karin Toivatar taas oli ollut syytettynä heinävarkaudesta, joten hänkään ei päässyt todistamaan. 

Jaakko Martikainen kertoi nähneensä, että kerran eräänä syksyiltana Haatainen oli mennyt pirttiin, jossa Anna nukkui yhdessä äitinsä, Maria Pekantytär Eskelisen kanssa. Vaikka Jaakko oli nähnyt Laurin menevän pirttiin, hän ei voinut vannoa Laurin maanneen Annan kanssa. 

Pöljän kotiseutumuseon savusauna. Kuva Aira Roivainen.

Risto Kejonen oli kutsunut Annan mainetta puhdistamaan Pöljän puustellin isännän, Lars Orbinskin, talonpoika Lauri Rautiaisen Käärmelahdesta ja talollisen pojan Risto Skopan Niuvanniemestä. Kävi ilmi, että Haatainen oli puhunut sivu suunsa käräjäsalin porstuassa. Orbinski kertoi Haataisen luvanneen perua syytöksensä, jos Risto antaisi Annan hänelle puolisoksi. Kun vielä Rautiainen ja Skopa olivat kuulleet samat puheet, Haataisen väitteet joutuivat uuteen valoon. Hän näytti kiristivän Ristoa taipumaan avioaikeisiinsa. 

Oikeus katsoi Haataisen puhuneen palturia. Hänelle tuomittiin 12 paria (kolme lyöntiä pari) raippoja, pyytämään julkisesti anteeksi oikeudessa, maksamaan Anna Kejosen oikeuskulut ja vahingonkorvauksia 16 riikintaalaria. Tuomiota voi pitää varsin ankarana. 36 raipanlyöntiä tuntuu kovapintaisessakin selkänahassa ja sakoissa oli renkipojaella maksamista. Rengin vuosipalkka jäi alle 10 riikintaalarin. Anna Kejosen maine oli näin virallisesti puhdistettu. 

Nykylukijaa hämmentää se, ettei Annan ikä noussut käräjäsalissa erityisesti esille, hän joutui itse puolustamaan itseään käräjäsalissä. Avioliittopuheetkin olivat erikoisia, sillä lailliseen avioliittoon piti naisen olla vähintään 15-vuotias ja ripillä käynyt. 

Anna Kejonen meni naimisiin 1782 talollisenpoika Tuomas Jääskeläisen kanssa. He elivät Käärmelahdessa. Anna jäi leskeksi nuorena, silla Tuomas Jääskeläinen kuoli vain 35-vuotiaana. Anna meni uudestaan naimisiin Sakari Savolaisen kanssa 1789. Tämänkin perheen tarina kertoo 1700-luvun ihmisten elämän epävarmuudesta, silla Anna Kejonen kuoli 31-vuotiaana 1790. Mutta hän ehti synnyttää Tuomaksen kanssa kolme lasta, joista suku jatkui Jääskeläisinä, Venäläisinä ja Järveläisinä.

 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773, KO a:79, tiedosto 901

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1773-1773 KO a:63, tiedosto 954

Wirilander, savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Pöljän kyläläisten lukutaidosta 1700-luvulla – se oli sitä aikaa, kun lahna luki ja lohi lauloi!

 

Ekman, Kinkeripäivän aamuna, 1867. Äiti 
kuulustelee vielä kerran lapsen taidot.

1600-luvulla ehtoolliselle pääsemisen ehdoksi määrättiin kristinopin perusosaaminen. Siihen vaadittiin lukutaitoa. Aleksis Kivi on kuvannut kirjassaan Seitsemän veljestä lukutaidon saavuttamisen vaivoja ja välttämättömyyttä. Ehtoolliselle pääseminen oli täyden aikuisuuden ehto. Ilman sitä ei vihitty avioliittoon, ei voinut todistaa käräjillä eikä toimia kummina. Käytännössä ihminen syrjäytyi yhteisön elämästä, ellei päässyt ehtoolliselle. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tilanne ei ollut kirjailijan fantasiaa, vaan totisinta totta.[1]

Papiston merkintöjä rahvaan lukutaidosta 1700-luvulla on mahdollista tutkia varsin yksityiskohtaisesti rippikirjojen avulla. Niitä on Kuopion maaseurakunnasta säilynyt vuodesta 1727 alkaen. Pöljän kylä kuului 1700-luvulla Kuopion seurakuntaan.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten osaaminen kristinopin eri osa-alueista. Lukutaitoa opetettiin, koska rahvaan tuli Lutherin mukaan osata itse tutkia ja ymmärtää Raamatun sanomaa. Kirjoitustaito oli aivan sivuasia, sillä tuolloisen näkemyksen mukaan rahvas ei juuri tarvinnut kirjoitustaitoa, sillä kirjurit pystyivät vähät paperiasiat heidän puolestaan hoitamaan.[2] Esimerkiksi 1700-luvun Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa kaikki talonpojat ja todistamassa olleet lautamiehet vahvistivat asiakirjat puumerkillään.[3]

Kunnon kristityn tuli osata kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous sekä kaste, rippi, synnintunnustus ja ehtoollinen selityksineen. Lisäksi tuli osata aamu- ja iltarukous sekä ruokarukous. Rippikirjassa oli lopussa sarake, johon merkittiin sisälukutaito. Vaatimukset vaihtelivat jonkin verran, välillä kuulusteltiin myös huoneentaulua ja keskeisiä raamatunlauseita.

Rippikirjaan merkittiin X tai sen variaatioita kuvaamaan kuulusteltavan taitotasoa. Risti (X) tarkoitti hyvää uskonkappaleiden osaamista, vinoviiva (/) merkitsi välttävää taitoa. Tyhjä sarakkeen kohta merkitsi sitä, ettei kuulusteltava osannut riittävästi. Lisäksi käytettiin pisteitä, joista osaamisen edistyessä viivoilla muotoutui risti, vinoviiva tms. Merkinnät ovat tulkinnanvaraisia eikä lähteistä selviä, millainen tosiasiallinen osaaminen oli.

Pöljän kylällä vuosina 1727-1736 pidetty rippikirja kertoo varsin vaatimattomasta lukutaidosta ja kristinopin hallinnasta. Esimerkiksi Pöljän sotilasvirkatalossa ei ollut yhtään lukutaitoista henkilöä. Talon vuokraajana oli ensin Martti Hiltunen ja vaimonsa Kristiina Toivanen, sitten Henrik Kinnunen ja Kaarina Karhunen.

Väki osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen taulukon alkupäästä jollakin tavoin, mutta sitten merkinnät loppuvat lähes kaikilta. Lars Kinnunen näyttäisi pääsevän ehtoolliselle 24.6.1733, vaikka osasi vain kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen.[4] Lisäksi useilla ei ollut minkäänlaista merkintää, osaamista ei siis ollut tai henkilöt ovat kartelleet kinkereitä.

Sen sijaa Lauri Miettisellä (k. 1728) ja hänen puolisollaan Marketta Puurusella (k. 1746) oli rippikirjassa komea rivi X-merkkejä, kymmenestä kohdasta vain sisälukukohta oli tyhjä. Pariskunta osoitti hyvää kristinopin osaamista. Heidän poikansa Pekka Miettinen (1706-1785) sai hyvät lukumerkit, hänellä oli myös merkintä kohtuullisesta sisälukutaidosta.[5] Myös Paavo Miettisellä (k. 1735) oli selkeät rastit kaikissa sarakkeissa. Eli Miettisillä oli vanhemmassa ikäpolvessa osaamista hyvin, nuoremmat saivat huonompia tuloksia.

Olli Toivanen ja vaimonsa Kaisa Haatainen, sekä poika Iivari hallitsivat hyvin kristinopin. Sen sijaan Pulasteen Kejosten kohdalla on hataria merkintöjä. Ehtoolliselle on päässyt, kun on osannut kolme ensimmäistä kohtaa edes jotenkuten. Tämä oli kaukana kirkon tavoitteista. Niissä vähimmäisvaatimuksena oli kuusi kristinopin pääkohtaa.[6]

Savolaisten taloista löytyi hyviä osaajia. Lukutaito ei ollut ankaran sukupuolittunutta, sillä esimerkiksi Iivari Savolaisen ((1679-1755) puoliso Silja Knuutinen sai paremmat merkinnät kuin puolisonsa.[7]

Koko kylän osalta on kuitenkin sanottava, että vain kahdella oli merkintä auttavasta sisälukutaidosta aikavälillä 1727-1736.

Svebiliuksen katekismus
(1746)

Tärkeimmät opetusmateriaalit olivat katekismus ja vanha virsikirja. Vuoden 1701 virsikirjassa oli alussa ns. katekismusvirsiä, joita opettelemalla oppi myös vaaditut katekismuksen opinkappaleet. Raamattuja oli liikkeellä varsin vähän, sillä kirkko ei oikeastaan suositellut rahvaalle Raamatun lukemista, sillä siinä oli väärien tulkintojen ja harhaoppien vaara. Tietysti Raamattu oli myös kallis kirja. Turvallisinta oli pitäytyä Lutherin tai sittemmin Svebiliuksen katekismukseen, jossa oppi oli puhtaasti selitetty.[8]

1700-luvun lopulla rippikirjasta voi seurata, minkä katekismuksen opinkappaleita kuulusteltava oli opetellut. Parhaiden lukijoiden kohdalla saattoi olla merkinnät molempien katekismusten osaamisesta. Rippikirjamerkintöjen mukaan pöljäläiset lukivat useammin Lutherin katekismusta kuin Svebiliusta.

Kirkko edellytti, että vanhemmat huolehtivat lasten lukutaidosta, jota sitten kinkereillä valvottiin. Vaatimus oli kohtuuton, sillä vanhempienkin taidot olivat köykäisiä. Parhaimmillaan opetus tarkoitti kotihartauksia, joissa käytettiin apuna katekismuksen rukouksia. Niitä opittiin toiston kautta ulkoa. Tuija Laine sanookin, että ”lukeminen oli kuulemista ja kuullun toistamista”.[9] On huomattava, että ulkoa opittu voi olla myös syvällisesti ymmärretty.

Kirkkomatka oli paljon muutakin kuin uskonnonharjoittamista.
Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887.

Saatettiin myös lukea ääneen muuta hartauskirjallisuutta, kuten postilloja. Esimerkiksi Kolmisopen Heikkilässä oli Väänäsillä vuonna 1800 neljä virsikirjaa, katekismus ja Johan Gerhardin hartauskirja.[10] Aaro Miettisellä Pöljällä 1820-luvulla virsikirja, Raamattu sekä Wegeliuksen postilla.[11] Kotihartaudet tarkoittivat sitä, että talon väki kokoontui yhdessä sanan ääreen. Kirkko suhtautui hyvin kielteisesti herätysliikkeiden kokouksiin, jossa laajempi kylän tai kylien väki kokoontui hartaushetkeen. Niissä kristinoppia selitettiin kirkon mielestä väärin.

Kaikkien oletettiin käyvän säännöllisesti kirkossa. Ennen varsinaisia kirkonmenoja pidettiin katekismussaarnoja, joissa oli mahdollista oppia ehtoolliselle vaadittavia opinkappaleita. Opetus oli hyvin hataraa ja kirjoja vähän. Onpa rippikirjassa säilynyt merkintä, kuinka nuori piika Anna Sofia Väänänen on valittanut papille isännästä, joka lyö. Anna Sofian lukumerkinnät olivat puutteelliset. Olisiko niin, että piialla ei ollut ollenkaan aikaa opetella vaadittuja taitoja, koska isäntä patisti töihin?[12] Kuulustelut kinkereillä saattoivat olla noloja ja osaamattomuudesta rangaistiin. Eipä ihme, että osa väestöstä alkoi vieroksua kirkkoa ja syrjäytyi.[13]

Maaningan kirkon jalkapuu, pituus 2,7 metriä.
Kuva Ahti Rytkönen.

Kirkko joutuikin taiteilemaan korkeiden vaatimusten ja arjen todellisuuden ristipaineessa. On merkkejä, että vaatimuksista annettiin periksi täällä Savossa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Laineen mukaan se saattoi edistää sosiaalisesti tasa-arvoisemman yhteisön muodostumista.[14] Otsikon lause lukevasta lahnasta ja laulavasta lohesta viittaakin siihen, että joskus ehtoolliselle pääsyä on varmasti edistetty myös lahjuksilla.

Vuosina 1739-48 pidetyssä rippikirjassa on merkittävä kohennus auttavan lukutaidon kohdalla. Peräti 30 kyläläistä saa merkinnät auttavasta lukutaidosta- Piika Karin Kasuritar (Kasurinen) ja talollisen tytär Anna Olofintytär Toivanen olivat kuitenkin kylällä ainoat, jotka osasivat lukea merkintöjen mukaan sujuvasti.[15]

Merkinnöistä ei voi suoraan sanoa, että talolliset olisivat olleet merkittävästi edellä muita kylän sosiaalisia ryhmiä lukutaidossa. Talon isännältä ja emännältä ilmeisesti odotettiin kuitenkin enemmän osaamista. Heidän vastuullaan oli opettaminen. Esimerkiksi 1700-luvun puolivälissä Pöljälle vastikään muuttaneiden Anders ja Knut Väänäsen perheissä niin isännät, emännät kuin lapsetkin saivat hyvät merkinnät. Olipa Knut Väänäsen Räimältä taloon tuotu piika Anna Tossavainenkin saanut koko rivin osaamismerkintöjä. Hänet oli myös merkitty auttavasti sisälukutaitoiseksi.[16]

Hamulan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas Lars Kaja ja puoliso Karin Hapalatar (Haapalainen) ovat saanet merkinnä ”bäggee literat”, molemmat lukutaitoisia.[17]

Kaiken kaikkiaan rippikirjan merkintöjen mukaan pöljäläisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys on selvästi kohentunut 1700-luvun aikana. 1700-luvun lopulta on tieto Kuopion seurakunnan tarkastusraportista, jossa tarkastaja totesi seurakuntalaisten pystyvän lukemaan sekä ”ulkoa että sisältä” Lutherin katekismusta. Tavaamista ei kuitenkaan hallittu ja varsin monelta puuttui tosiasiallinen sisälukutaito.[18]

Rippikirja-aineisto ei anna mahdollisuutta sanoa mitään niistä, jotka syrjäytyivät ja karttoivat kirkon tilaisuuksia. Esko M. Lainen on tutkinut piispan- ja rovastintarkastusraportteja, joissa näkyy paremmin syrjäytyminen. Nolatuksi tulemisen pelko vähensi kirkossakäyntiä ja osallistumista.[19]

 

Opetustaulu havainnollistaa kinkerikuulustelun jännittävyyttä, varsinkin jos piispa sattui
tarkastusmatkallaan kuulustelun johtoon. Tällaisia tilanteita monet pakoilivat.

---

[1] Kuparinen, Riitta, Seitsemän veljeksen rippikoulu, 2019

[2] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 35

[3] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2020/01/isojako-poljalla-kuopion-pitajassa-1700.html

[4] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 199 Sivu 90 Pölliä

[5] Lauri Ollinpoika Miettinen https://www.geni.com/people/Lauri-Miettinen/6000000076879544128,

   Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 200 Sivu 90 Pölliä, SSHY

[6] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[7] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) Sivu 205 Pöliä; SSHY

[8] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[9] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 62

[10] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2025/04/heikki-vaanasen-perunkirjoitus.html

[11] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2024/12/aaro-miettisen-perunkirjoitus-poljalla.html

[12] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11)  Sivu 342 Pöljä 1 ; SSHY

[13] sama, 64-65

[14] sama

[15] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 205 Pöljä; SSHY

[16] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1749-1759 (AP_II I Aa:4) Sivu 15 Pöliä; SSHY

[17] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 210 Pöljä; SSHY

[18] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[19] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

Kuopion pitäjän ensimmäisen kansakoulun vaiheita Kehvolla ja Kasurilassa

 

Haapalahti 1901.
Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Suomessa kirkko oli huolehtinut kansanopetuksesta jo 1600-luvulta alkaen. Hatarana ja aika ajoin katkeilevana oli opetusta annettu Kuopion pitäjässäkin. Lukkareiden ja itseoppineiden kyläopettajien voimin kansalle saatiin kohtuullinen lukutaito. Jo 1700-luvulla arvoitiin, että lähes puolet rahvaasta olisi osannut ainakin auttavasti lukea. Kinkerit ja rippikoulut koettiin kuitenkin jo 1800-luvun alkupuolella auttamattoman vanhanaikaisiksi ja tehottomiksi.

Kuopion alueella olimme J. V. Snellmanin vaikutuspiirissä, oleskelihan hän 1840-luvulta alkaen Kuopiossa ja julkaisi täältä käsin Saima-lehteä. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra Matias Ingman otti Snellmanin aatteet omikseen ja oli innokas kansansivistyksen ja kansakoulujen edistäjä.

Kuopion maalaiskunnan ensimmäinen kansakoulu perustettiin Kehvolle Haapalahden tilalle 1.9.1873. Haapalahti oli veljesten Erik ja Aaro Väänäsen omistama tila, jonka pihapiirissä oli kaksi koulun toimintaan sopivaa rakennusta, toiseen tuli poikaosasto ja toiseen tyttöosasto. Koulukartanon tonttia kuvattiin hyvin kauniiksi, näkymä Haapalammelle oli ”iki-ihana”. Mutta ennen koulun perustamista oli käyty ankaraa taistoa koulun tarpeellisuudesta, paikasta ja kuluista.

Kansakouluasia oli ensimmäisen kerran esillä kuntakokouksessa 25.10.1870. Talonpojat vastustivat hanketta ankarasti. Tapio-lehti kertoi tuomiokirkossa pidetystä kokouksesta: ”Jos jotakin on nähty maailmassa, mutta tuskin vielä kummempaa rähinätä Herran huoneessa. Jokainen talonpoikainen mies oli vastaan kansakoulua, sillä ei yhtään ääntöä tullut heidän puoleltaan kouluin perustamisen puolelle, ja koko puuha olisi loppunut siihen, mutta jalomielinen esimies teki asetuksen turvissa äänestyksen ja kansanvalistusta rakastavaiset, oppineemmat miehet, joilla ääntöoikeutta oli, antoivat koulun perustamisen puolelle äänensä ja voittivat."

Tunnelma kävi kuumana, sillä kokouksen jälkeenkin osa paikallaolijoista uhkaili ja räyhäsi kokouksen esimiehelle ja hankkeen kannattajille. Talonpojat aikoivat valittaa kuvernöörille ja vaikka senaattiin saakka. Taustalla se, että varat kouluhankkeeseen aiottiin ottaa viljamakasiinista, jolloin kustannusten pelättiin siirtyvän yksin heidän kannettavakseen.

Kansakouluja vastustettiin myös muista syistä. Niiden pelättiin vierottavan kansaa työnteosta tai puolisivistyneiden alkavan luulla liikaa itsestään. Jotkut puhuivat turmeltumattomista korpimaiden asukkaista, joiden puhdas mieli vain sekoittuu koulunkäynnistä.

Kansansivistyksen kohentamiseen liittyi hyväntekeväisuuden idea: Haluttiin opettaa kansaa kehittämään olojaan, puhtautta ja terveyttä.

Toisaalta valistuksen aatteet olivat 1700-luvulta alkaen muokanneet maata kansalaiselle. Ei riitä enää muuttuvassa maailmassa kyky alamaisuuteen ja tottelemiseen, tarvitaan myös aktiivisia kansalaistaitoja. Tämä yhdistyi luontevasti kansallisuusaatteeseen, suomenmielisen ja suomenkielisen kansan kasvattamiseen.

Riitaisasta alusta huolimatta ensimmäinen koulu aloitti siis toimintansa Kehvolla. Haapalahden tilan neljä asuinhuonetta ja vintti kunnostettiin poikakouluksi sekä tyttöjä varten kolme asuinhuonetta. Tilan 700 markan vuokraan kuului kahden pirttirakennuksen lisäksi kaksi aittaa, kolmen mittatynnyrin ala valmista peltoa ja navetasta tila yhdelle lehmälle.

Ensimmäisiksi opettajiksi valittiin Simo Hirvonen ja Adelé Hedman. Hirvonen oli valmistunut Jyväskylän seminaarista ja Hedman Kymölän seminaarista (Sortavala). Hirvonen ei viihtynyt Haapalahdessa kuin yhden lukukauden, mutta hänen jälkeensä valittu Pekka Ikonen teki työtä Kasurilan koulun opettajana aina eläkeikään saakka vuoteen 1897. Hedman työskenteli Kasurilan koulussa vuoteen 1883.

Adele Hedman. Kuva on löytynyt
Haapalahden talosta.

Kun uuden koulun vihkijäisjuhlia vietettiin, kaikki halukkaat eivät mahtuneet höyrylaiva Kainon kyytiin, kun se Kuopion satamasta lähti Kehvolle. Siihen kiinnitettiin vielä toinen vene, että kaikki halukkaat pääsevät mukaan. Vihkiäisjuhlaa suosi kaunis sää ja isänmaallisia lauluja laulaen seurue matkasi Haapalahdelle.

Tilaisuudessa puhuivat kirkkoherra Granit, kuntakokouksen puheenjohtaja, tohtori Nylander ja rehtori Therman. Kuopion vallasväki oli Tapio-lehden mukaan ottanut kouluasian omakseen. Nylander kannusti puheessaan kansaa ylittämään turhat epäluulonsa, että kansakouluissa opetettaisiin nuoriso laiskoiksi, veltoiksi ja herramaisiksi. Se tapahtuu hänen mielestään paremminkin oppikouluissa.

Juhlassa kohoteltiin ihan reippaasti maljoja, ensin isänmaalle ja sitten Aaro ja Erik Väänäselle, Aaro Väänänen piti maljapuheen tohtori Nylanderille jne. Aika kului puheita kuunnellessa hyvin hupaisasti, kunnes höyrylaiva Ilma vihelsi Haapalahdella ja vei vieraat Kuopioon.

Kansakouluasetus määräsi tarkkaan opetettavat aineet, lukuvuoden pituuden, oppilaita koskevat minimivaatimukset ja opettajien palkan. Oppilaiden oletettiin osaavan kouluun tullessaan uskonopin ja lukemisen alkeet. Kouluun tultiin 10-12-vuotiaana, mutta käytännössä ikähaitari oli laajempi. Kuopion pitäjän historiassa mainitaan, että kansakoululaitoksen alkuaikoina läänin vanhin kansakoululainen oli 26-vuotias Kontiolahdella ja nuorin 6-vuotias Tohmajärvellä.

Kasurilan koulun alakoulussa vakiintuivat oppiaineiksi uskonto, lukeminen, kirjoitus, luvunlasku, muoto-oppi, kuvanto, laulanto, voimistelu ja käsityöt. Lisäksi tuli yläkoulussa opettaa maantiedettä, historiaa, pintain ja kappaleiden mittaamista sekä luonnontiedettä ja sen käytäntöä.

Vuonna 1873 syyslukukaudella poikaosastolla oli 13 ja tyttöosastolla 15 oppilasta. Työ näyttää lähtenee hyvin liikkeelle. Uskontoa oli viikossa 7 tuntia. Oppilaat olivat ehtineet tutustua Vanhan Testamentin alusta 35 kertomukseen. Lisäksi oli tietysti tutkittu Katkismusta, kaikki pääkappaleet käyty läpi ja ensimmäisiä kappaleita vähän selitetty. Viikon viimeisellä tunnilla opettaja selitti tulevan sunnuntain Raamatun tekstin.

Suomenkielen opinnoissa oli ehditty lukea lähes kokonaan J. Länkelän ensimmäinen lukukirja. Parhaita runokappaleita luettiin ulkoa ja ”lausunnnon” harjoituksissa. ”Kieliopissa harjoitettu paljas lause ja kohde.” (6h)

Maantieteessä oli opittu valtameret, maanosat, ilmanalat ja vuoden vaihteet. Suomen maasta rajat, vuoret ja ilmansuunnat sekä Keski-Suomen vesistö. (2h)

Laskentoa opiskeltiin E. Bonsdorffin laskuharjoitus mukaan ja oli ehditty tutkia luvut 1-10 sekä harjoitella yhteen- ja vähennyslaskua taululla. (3h)

Kaunokirjoituksessa ennätettiin jouluun mennessä osa pienistä kirjaimista harjoituksineen. (5h)

Laulannossa tutustuttiin luonnolliseen c-skaalaan ja harjoitettu sen intervallit sekundi, terssi ja kvartti. Laulettu yksiäänisesti, kaksiäänisesti ja kolmiäänisesti eri lauluja. Kolmiäänisesti laulettu Hoosianna. Lisäksi laulannon harjoituksiin kuului virsilaulu. (3h)

Voimistelussa pojat olivat edenneet K. Göösin voimisteluopin mukaan 8 kaavaa. (3h)

Käsitöissä harjoiteltiin vuolemista, höyläämistä ja varvaamista tekemällä tavallisimpia pieniä kapineita. (4h)

Tyttöjen lukusuunnitelma oli oikeastaan ihan vastaava. Samat oppikirjat ja samalla tavalla oli lukukauden aikana edetty. Ainoa ero tuli, ettei tytöillä ollut aluksi voimistelua ja käsitöissä harjoiteltiin ompelua ja neulomista.

Aluksi poikakoulun lukuvuosi oli 33 viikkoa. Tytöt sen sijaan saivat alusta asti opiskella kansakouluasetuksessa määrätyn 42 viikkoa. Pojat eivät käyneet lauantaina koulua, koska heidän työpanostaan ilmeisesti tarvittiin kotona enemmän. Koulua käytiin lauantaita lukuun ottamatta kuusi tuntia päivässä, lauantaina koulu loppui puolilta päivin. Koulupäivä aloitettiin yhdeksältä.

Kansakoulun alkutaipaleella jokainen lukuvuosi päättyi julkiseen vuositutkintoon. Uusi Suometar kertoi Haapalahden koulun ensimmäisestä tutkinnosta 6.6.1874 seuraavaa:

Viime lauantaina oli vuositutkinto maaseurakunnan kansakoulussa, Haapalahden kartanossa Kehvon kylässä. Tämä juhlallisuus aloitettiin rukouksella ynnä virren veisuulla, johonka yhdistettiin harmonin soitto. Sen jälkeen rupesi opettaja Simon Hirvonen ja neiti Hedman kyselemään lapsilta uskontoa, maantiedettä, historiaa, luvunlaskua (paraiten päässälaskentoa) ym., joihinka kysymyksiin lapset vastasivat hyvin tyydyttävästi. Ilomielellä lasten vanhemmat ynnä muut kokoontunut kansa kuuntelivat näitten pienten lasten vastauksia, jotka eivät vielä ole olleet koulussa kuin kaksi lukukautta, ja usea yhden lukukauden, eivätkä moni kouluun tullessaan ole osanneet oikein tavata eikä suoraan lukea. Tämä tutkinto osoitti sen, että opettaja ja opettajatar eivät ole olleet laiskana opetuksessansa. Toimitus päätettiin rukouksella ja veisattiin virsi n:ro 75, Koko mailm’ iloit’ mahtaa neliäänisesti harmonin soiton avulla. Virren veisattua piti kirkkoherra Pothan puheen kansakoulun johtokunnan puolesta, johon hän kuuluu. Hän vertaili tätä alkavaa kansakoulua maanviljelijäin kylvöntekoon, sanoen että kuinka maamieskin kylvää siemenensä peltoon raesäällä ja pahallakin ilmalla, eikä tiedä jos siemen pellossa itää ja juurtuu, niinpä tähänkin ensimmäiseen kansakouluun on kylvetty siemen pahalla säällä, oikein raesateella.”

Porthan viittasi puheessaan siihen ankaraan vastustukseen, jota kouluhanke oli aikanaan saanut. Haapalahden koulussa oli keväällä 1874 jo 37 mies- ja 25 naisoppilasta. Eli koulu oli otettu hyvin vastaan.

Kovin tutulta kuulostaa, että jo vuonna 1879 vuositutkintojuhlan jälkeen Savo-lehdessä arvioitiin tyttöjen edistyneen paremmin kuin poikien ja olevan kypsempiä. Jo tuolloin kirjoittaja epäili syyn olevan mahdollisesti käytetyssä opetusmetodissa.

Jo opettaja Simon Hirvonen oli valittanut palkan pienuutta ja lähtenyt Hartolaan opettajaksi. Kansakoulunopettajien palkka jäi varsin vaatimattomaksi. Opettajiksi koulutettiin kansanmiehiä ja -naisia. Ajatuksena oli, että seminaareissa heistä koulittaisiin ”sopivan” sivistyneitä, mutta ei kansan elämästä ja tavoista vieraantuneita kansankynttilöitä. Sen vuoksi seminaareihin ei aluksi ollenkaan otettu oppikoulun käyneitä opiskelemaan. Koulutus oli kallis, 4 vuotta seminaarissa ja sitten vuosi harjoittelua koulussa. Naisopettajille määrättiin ajan tavan mukaan selkeästi huonompi palkka kuin miesopettajille.

Haapalahden koulun miesopettaja sai noin 900 markkaa ja naisopettaja 700 markkaa palkkaa vuodessa. Palkka muodostui valtionavusta, 600 mk miesopettajalle ja 400 mk naisopettajalle, sekä luontaiseduista. Luontaisetuina opettajat saivat Kasurilassa vapaat asunnot, ruuan, viljaa, heinää, kasvimaata, peltoa ja niittyä.

Opettajat eivät luonnollisestikaan harjoittaneet maataloutta, mutta hyödynsivät maat ja heinät tavalla tai toisella. Palkkauksen tietty epämääräisyys oli omiaan lietsomaan riitaisuuksia, kun koulujen johtokunnat koettivat selvitä koulun pidosta mahdollisimman halvalla ja opettajat koettivat saada palkan järkevällä tavalla kasaan.

Uusi koulu Kasurilaan

Koska suurin osa oppilaista tuli Kasurilan kylästä, heräsi ajatus siirtää koulun paikka lähemmäs kyläkeskusta. Paavo Kasurinen ja Erik Väänänen alkoivat ajaa asiaa, talvella 1874 pidettiin Kasurilan kylässä Eljas Laitisen talossa kokous. Mielet lämpenivät kouluasialle niin, että saman tien katsottiin koulun paikka ja päätettiin tehdä siitä suuri ja upea.

”Koulun piirustukset laati arkkitehti Öhman lahjaksi, mutta piirustus ei tyydyttänyt herroja Nylander ja Therman. He määräsivät pohjakaavan, jonka mukaan koulusta piti tulla kaksikerroksinen ja erikoisella kirjastohuoneella varustettu. Tämä meni tietenkin läpi. Kaksikerroksinen koulu saatiin ja myöntää täytyy, ettei se ollut liialla käytännöllisyydellä pilattu.” Näin koulun rakentamisesta kertoi Albanus Sonninen vuonna 1926.

Kasurilan kansakoulu. Rakennus toimi vuodesta 1923 
Siilinjärven vasta perustetun seurakunnan pappilana.

Kasurilan kansakoulurakennus valmistui 1876. Se vihittiin suuremoisin juhlamenoin, saksalaisista soittajista kokoonpantu orkesteri soitti, kuopiolainen ravintoloitsija Hollberg piti tilaisuudessa ravintolaa (!), josta ei puuttunut ruoka eikä juoma. Suuri kansanjoukko oli kokoontunut juhlaan.

Haapalahden koulun nimeksi vaihdettiin virallisesti Kasurilan kansakoulu. Koulutyö alkoi uusissa tiloissa syyslukukauden alusta 1876.

Koulu ei ollut missään nimessä vielä valmis. Johtokunnan kokouksissa toistuu vielä pitkälle 1880-lukua erinäiset viimeistelytyöt. Esimerkiksi ulkovuoraus valmistui vasta 1889. Sen valmistumista edisti se, että koulun päädyissä havaittiin seinien pullistuvan ulospäin. Johtokunta totesi, että koko rakennus turmeltuu, ellei toimenpiteisiin ryhdytä. Lisäksi koulukartanolta puuttui vielä kymmenen vuotta koulun valmistumisen jälkeen liiteri, sauna, navettarakennus sekä aitta.

Koulun piha-alue jäi myös viimeistelemättä. Kasurilan höyryvenelaituri sijaitsi koulun rannassa. Käytäntö osoitti, että siihen liittyvä liikenne haittasi koulun rauhaa. Matkustavaiset mm. pyrkivät huonolla säällä alakerrassa sijaitseviin opettajien huoneisiin suojaan. Sitä ei pidetty ollenkaan sopivana. Kirjoittajan mukaan koulun piha tulisi myös mitä pikimmin aidata.

Höyrylaiva Neiti Kuopion satamassa 1904.
Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Koulurakennukset olivat ensimmäisiä julkisia tiloja kylillä. Niistä muodostui välittömästi kylän kansalaistoiminnan keskuksia. Aiemmin oli kokoonnuttu talojen tuvissa, kestikievarissa tai ulkosalla. Nyt kylällä oli komea sali, jossa erilaisia tilaisuuksia pystyttiin järjestämään.

Koulun tarpeisiin hankittiin varoja järjestämällä arpajaisia. Vuonna 1880 kerättiin rahaa koulun lainakirjaton hyväksi. Kirjasto käsitettiin tuolloin koko kylän käyttöön, ei pelkästään koululaisten. Juhlissa oli yleensä aina jotakin musiikkia, koulun harmonia vähintään soitettiin. Kirjastoarpajaisissa puhui opettaja Pekka Ikonen, koulun sali oli koristettu juhlavin köynnöksin. Tilaisuuden tuotto oli peräti 350 markkaa.

Vuositutkinnot kevätlukukauden lopulla olivat aina suuri kansanjuhla, johon tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Esimerkiksi vuonna 1880 höyrylaiva Neiti kuljetti tutkintojuhlaan jopa läänin kuvernöörin von Kraemerin sekä vaimonsa Ulrika Charlotan.

Aivan mutkaton paikallisten suhtautuminen kansakouluun ei ollut. Kasurilan kievarilla järjestettiin syksyllä 1881 arpajaiset ja juhla köyhien kansakoululaisten hyväksi. Oli tarkoitus hankkia käsityötarpeita niille koululaisille, jotka eivät niitä itse pystyneet hankkimaan. Kievarissa soitti asevelvollisten soittokunta ja agronomi Kolström avasi tilaisuuden. Kaikki meni hyvin, kunnes oli tarkoitus aloittaa tanssit. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään ja joku heitti tiilin ja tyhjän pullon ikkunoista sisään. Alkoholilla arveltiin olleen osuutta asiaan:

”Sanottiin, en tiedä tosi vai valhe lienee, että jostakin läheisestä torpasta olisi viinankultaa salakähmässä anniskeltu niin runsaasti, että sen syyksi voinee kertomani konnamaisuuden lukea. Yleisesti arveltiin, että ilkityön tekijä ei ollut kasurilainen, vaan jostain naapurikylältä.” Kuvauksen kirjoittaja itse oli Kasurilasta.

Ajankuvana mainittakoon, että Kasurilassakin järjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Suuriruhtinaamme Aleksanteri II kunniaksi riemujuhla, jolla kunnioitettiin hänen 25 vuotta vallassa. Väenpaljous oli kokoontunut koululle kuuntelemaan esitelmää ja koululapsien ”kimakalla” äänellä laulamia lauluja. Juhlan jälkeen ”väki hajosi iloisena kantaen hiljaisissa sydämissään hartaita onnen ja siunauksen toivotuksia rakkaalle keisarille.”

Myöhemmin Kasurilan kylään perustetut yhdistykset tottuivat käyttämään koulua kokouksissaan ja tilaisuuksissaan. Siellä järjestettiin aikanaan vaalitilaisuuksia ja äänestettiin.

Koulua johti johtokunta, jonka vastuulla oli koulun talous, koulurakennuksen kunto, opettajien palkkaaminen ja palkasta sopiminen, koulun lomapäivät ja koulutarvikkeiden hankkiminen yms. Johtokunnan puheenjohtaja oli aluksi maaseurakunnan kirkkoherra ja esimiehenä toimi joku kylän talollinen. Esimies pystyi johtamaan kokouksia.

Koulun johtokunnan jäseninä 1800-luvulla eri tehtävissä toimivat mm. Paavo Kasurinen, Aaro Fr. Väänänen, Aaro Miettinen, Taavetti Miettinen, Juho Savolainen, Aaro Väänänen, Wilho Zacheus, Elias Laitinen ja Pekka Aschan. Opettaja osallistui kokouksiin. Kasurilan koulun johtokunta oli osaava, opettajan ei tarvinnut toimia sihteerinä eikä Pekka Ikonen edes kuitannut pöytäkirjoja. Käytäntö muuttui, kun opettajaksi tuli Vilho Alhojärvi 1898.

Kasurilan vanhasta kansakoulusta on jäljellä enää koulun 
tontin rajoja merkannut rajapyykki. Nähtävissä vuosiluku
1876.

Lähteet

Tapio 6.9.1870, Kuopion pitäjän historia, Uusi Suometar 17.6.1874, Tapio 7.6.1874, Kansakoulun lehti 14.8.1926, Kasurilan koulun johtokunnan pöytäkirja 9.4.1885, Tapio 7.6. 1879, Savo 18.6.1880, Savo 10.1.1881, Tapio 10.3.1880, Tapio 13.6.1883, Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975 - puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.