Kun sota tuli Pöljälle

Vanha Kuopio-Iisalmi tie sivuutta korkean kallion Pöljällä. Vasemmalle jää
Knuutila (Lintuniemi). Näille tienvarsitaloille Suomen sota 1808-1809 oli
katastrofi.

Talvi 1808 oli ollut ankara. Lunta oli satanut runsaasti ja kovat pakkaset jatkuivat aina maaliskuulle saakka. Väki oli kokenut useita peräkkäisiä katovuosia Pohjois-Savossa. Osa väestöstä joutui turvautumaan hätäravintoon vuosittain, isojaon rasitukset olivat vieneet talollisten resursseja monella tavoin.[1] Niinpä Pöljälläkin otettiin kauhulla vastaan tieto sodan syttymisestä. Venäläiset hyökkäsivät ilman sodanjulistusta 21.2.1808 rajan yli Kymijoella.

Sota ei tullut pöljäläisille yllätyksenä, sillä Iisalmen ja Kuopion komppaniat oli kutsuttu palvelukseen jo 7.2.1808. Pöljäläiset osallistuivat vähintään neljän ruotusotamiehen ylläpitoon (yhdessä Hamulan ja Kasurilan kylän kanssa).[2] Nämä miehet hyvästelivät nyt kotikylänsä ja lähtivät palvelukseen. Ruodun tuli varustaa sotilas vähintään kolmella leiviskällä (25kg) leipää ja puolellatoista leiviskällä (13kg) särvintä eli lihaa, suolakalaa ja silavaa.[3] Kun sotilaat lähtivät, jäätiin kylässä miettimään jatkotoimia.

Venäjä oli miehittänyt Suomen vuosina 1714-1721 (isoviha) ja 1741-43 (pikkuviha). Venäjän uhka oli tuttu ja todellinen. Isonvihan aikaiset kauhutarinat olivat varmasti pöljäläisten muistissa, vaikka isoviha ei koetullut Pohjois-Savoa aivan niin karmealla tavalla kuin muuta Suomea[4]. Asuipa kylällä ainakin kaksi asukasta, joitka olivat ehtineet kokea elämässään kaksi venäläisten miehitysaikaa. 91-vuotias Olli Miettinen oli syntynyt vuonna 1717 ja Margareta Kasurinen 1714. Mahdollisesti kyläläiset alkoivat tässä vaiheessa piilottaa omaisuuttaan piilopirtteihin syvemmälle metsiin ja kaskimaille.[5] Nyt kylää halkoi tie, sillä isonvihan aikana ja sen jälkeen oli rakennettu Kuopio-Iisalmi tie.[6]

Ruotsin armeija perääntyi venäläisten tieltä kohti Oulua. Vasta äsken etelään ohimarssineet omat joukot marssivat nyt takaisin ankarassa pakkasessa kohti Iisalmea ja Oulua. Pöljän kylän ohi joukot menivät 16.-17.3.1808. Osa joukoista yöpyi ja lepäsi oletettavasti Pöljällä, ainakin Alapitkällä oltiin. Savon prikaatin päällikkö kreivi Cronstedt kirjoitti raportissaan Alapitkältä, kuinka tiet olivat lähes kulkukelvottomia.[7] Pakkanen pysytteli lähes -30 asteessa.[8]

Siviiliväestö jäi omilleen. Pöljän kylän 21 taloa, kymmenet torpat ja mäkituvat kyyhöttivät asukkaineen ilman turvaa. Ankara talvisää lienee estänyt useimpien pakomatkan.

Vanha Kuopio-Iisalmi tie. Oikealla Knuutilan (lintuniemen) riihi.

Venäläisten pääjoukot kääntyivät Kuopiosta Pohjanmaalle ja Kuopio-Iisalmi tie jäi vain kasakkapartioiden varaan. Venäjän armeijan huolto tuli nyt talonpoikien kontolle. Keväällä varastot olivat normaalinakin vuonna usein tyhjillään, mutta nyt rahvas oli jo joutunut luovuttamaan elintarvikkeita ja rehua omille joukoille. Suomalaiset virkamiehet pysyttelivät enimmäkseen paikoillaan, joten ainakin osittain pakko-otot tapahtuivat järjestäytyneesti. Kuopiossa oli 1500 venäläistä sotilasta.[9]

Muistiperinteessä Pöljällä kerrotaan, että venäläiset paloittelivat Knuutilan tilan tuvan pöydällä ryöstämänsä sian. Samoin sanottiin venäläisten sulloneen ruislyhteitä tuhotun sillan tueksi. Ei ole tietoa tapahtuivatko nämä keväällä 1808 vai myöhemmin. Sodassa nimittäin tapahtui käänne loppukeväästä.

Knuutilan tilan tuvanpöytä.
Pöljän kotiseutumuseo, Siilinjärvi.

Pöydässä näkyviä kirveeniskun jälkiä on sanottu
Suomen sodan aikaisiksi. Venäläiset olisivat
tarinan mukaan paloitelleet tässä sian.
Pöljän kotiseutumuseo.

11.5.1808 aamulla klo 4 Pöljän kylän tienvarren asukkaat heräsivät siihen, että pihoihin ilmestyi Ruotsin armeijan joukkoja matkalla Kuopion valtaukseen. Kapteeni Malm valmistautui hyökkäykseen Pöljällä. Malmin osastoon kuului 170 jalkamiestä, mutta Pöljällä joukkoihin liittyi noin 100 aseistettua talonpoikaa ja myöhemmin Kasurilassa sanottiin joukkoihin liittyneen vielä 200 lisää koulumestari Hellgrénin johdolla.[10] Lukuihin voinee suhtautua varauksellisesti. Pöljän talonpoikien tehtävänä Kuopion valtauksessa oli edetä jäitä myöten Väinölänniemelle ja estää siellä venäläisten pakoreitti etelään.

Kuopion valtaus onnistui, mutta niin Kasurilasta kuin Pöljältäkin mukaan lähteneet talonpojat aloittivat yleisen ryöstelyn kaupungissa. Lopulta Malmin piti asettaa vartiot suojelemaan kaupunkilaisten omaisuutta.[11] Sandels perusti 18.6.1808 puolustusasemansa Toivalaan. Sinne piti nyt toimittaa armeijan muona ja muut tarpeellinen Pöljältäkin. Lisäksi talonpoikia rasitti kyyditysvelvollisuus, joka vei hevoset ja miehet päiväkausiksi pois kotitalon töistä. Sandels kuulutti 23.8. prikaatin tarvitsevan viljaa, leipää, voita, suolakalaa ja kalaa. Elintarvikkeista luvattiin maksaa kohtuullinen korvaus.[12]

Kulkutaudit alkoivat vaivata. Isorokkoon kuoli Pöljällä huhti-kesäkuussa 10 ihmistä. Tauti iski erityisesti pikkulapsiin. Lisäksi oli pilkkukuumetta, punatautia ja influenssaa. Esimerkiksi emäntä Anna Toivanen ja talollisen poika Matti Kejosen puoliso Maria Karhunen kuolivat pilkkukuumeeseen. 1808 marraskuussa menehtyivät influenssaan talollisentytär Maria Väätäinen, talollisenpoika Jooseppi Miettinen, torpparin vaimo Liisa Roivainen ja sotilaan vaimo Maria Holopainen. Kaikki neljä olivat parhaassa työiässään vähän yli 30-vuotiaita. Vuosina 1808-1809 Pöljällä kuoli 28 kyläläistä, heistä suurin osa kulkutauteihin. Tämä oli varmasti kylän raskain sotavero. Jotakin olojen levottomuudesta kertonee, että kerjäläinen Paavo Koponen kuoli tappelussa Pöljällä alkuvuodesta 1809.[13]

Pohjois-Savossa viljeltiin ruista ja ohraa, naurista ja harmaata hernettä.[14] Lisäksi syötiin kalaa ja lihaa tuoreena ja suolattuna. Vilja koottiin aumoihin kaskien ja peltojen viereen, josta kuhilaita sitten talven aikana haettiin ja kuivattiin riihessä. Samoin nauriita säilöttiin maakuoppiin kaskimaiden yhteyteen. Ruuan säilytystä oli siis jonkin verran ihan luonnostaa hajautettu. Varmasti kyläläiset osasivat 1808 kesän ja syksyn aikana piilottaa satoaan.[15] Syksyllä varastoja tyhjentämään tulivat sotilaat.

Sandelsin joukot perääntyivät Toivalasta Pöljän ohi 30.9.1808 Alapitkälle. Sää oli kolea ja sateinen. Venäläiset seurasivat perästä. Lohtajalla oli solmittu aselepo, joka jätti Iisalmen eteläpuoliset alueet venäläisten käsiin. Muistitieto kertoo, että aselevon käytännön toteuttamisesta olisi neuvoteltu joukkojen välillä Pöljän sotilasvirkatalossa. Sandels perääntyi 2.10. Alapitkältä kohti Iisalmea. Aselepo kesti 29.9.-27.10.1808. Nyt Alapitkälle ja Pöljälle asettui 900 sotilaan henkikaartijääkärin pataljoona.[16]

Venäjän armeijan huolto perustui siihen, että ruoka, hevosten rehu ja majoitus otetaan valloitetun alueen asukkailta. Osittain venäläiset maksoivat ottamistaan tarvikkeista, osittain ei. Joskus takavarikointi tapahtui sovussa, joskus väkivaltaisesti. Jonkinlaista osviittaa oloista saamme pöljäläisten tekemistä sotavahinkoluetteloista, joita kymmenen Pöljän tilallista ja yksi torppari tekivät. Ne käsiteltiin vuonna 1809  käräjillä. Aineisto kertoo vain niistä, jotka tekivät vahinkoluettelon ja toivoivat saavansa korvauksia. Jokainen kylän asukas oli varmasti joutunut luovuttamaan jotakin niin omille joukoille kuin venäläisillekin.

Kyläläiset joutuivat esimerkiksi luovuttamaan valtavasti heinää hevosille rehuksi. Lauri Miettinen luovutti 45 kesäkuormaa heiniä, Iivari Savolainen 42, Juho Toivanen 16 ja Juho Miettinen 14 kesäkuormaa. Sotilaat ottivat tynnyrikaupalla viljaa (ohraa, ruista). Juho Toivoselta vietiin viisi lypsävää lehmää, yksi hieho ja sika. Jaakko Kejoselta neljä lehmää. Kaikki joutuivat leipomaan leipää sotilaille, antamaan suolalihaa, herneitä, voita ja useammasta talosta oli löytynyt paloviinaakin otettavaksi.

Juho Toivaselta vietiin 8 kannua paloviinaa. Kun kannu veti noin 2,6 litraa, niin menetys oli melkoinen. Todennäköisesti Juho oli yrittänyt suojella satoaan tekemällä siitä helpommin piiloteltavaa viinaa, mutta niin vain ne joutuivat venäläisten suihin. Viina oli arvonsa säilyttävä vaihdon väline tuohon aikaan. Vahinkoluettelossa yhden kannun hinnaksi oli arvoitu 2 riksiä eli Juhon menetys oli 16 riksiä yhteensä. Sillä rahalla olisi 1800-luvun alussa ostanut kaksi lehmää.

Ruokatavaran ja rehun lisäksi kyläläisiltä vietiin pannut ja kattilat, haarukat ja vaatteita. Antti Kortelaiselta vietiin neljä paitaa, Iivari Savolaiselta takki, myssy ja paita, Jaakko Kejoselta kaksi paria villakintaita. Monista taloista oli otettu hevoskärryt.

Sotilaat (myös omat joukot) olivat kuin heinäsirkkalauma kylän päällä. Joukot polttivat kovalla työllä rakennetut aidat ja aittoja nuotioissaan. Elintarvikkeiden piilottelu oli vaikeaa, sillä väkivalta oli aina läsnä. Kauhuissaan ja avuttomana siviilit joutuivat katsomaan, kuinka heidän omaisuutensa hävitettiin. Valtion virkatalon vuokraaja valitti tarkastusraportissa, kuinka talon kylvetyt pellot oli tallottu piloille venäläisten toimesta. Virkatalon rakennukset olivat kärsineet myös.[17] Talo sijaitsi Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä.

Ohessa lista korvauksia hakeneista ja vahingon arvo:

Aatu Kejonen                                    50 riksiä

Aatu Ruuskanen                                   76 riksiä

Antti Kortelainen                              405 riksiä

Iivari Savolainen                               364 riksiä

Jaakko Kejonen                                 195 riksiä

Juho Miettinen                                 102 riksiä

Juho Toivanen                                   403 riksiä

Lauri Miettinen                                 524 riksiä

Matti Kejonen                                   411 riksiä

Taavetti Savolainen                          134 riksiä

Tuomo Toivanen (torp.)                     25 riksiä[18]

Tuho ei tietenkään rajoittunut vain näihin taloihin. Ilmeisesti kaikki eivät tehneet vahinkoluetteloa tai tekivät sen myöhemmin. Koska vahinkoluettelot oli vannottava todeksi käräjillä, niitä on pidetty suhteellisen luotettavanana.[19] Venäläiset sotilaat lähtivät pois, kun aselepo päättyi lokakuun lopussa. Monissa taloissa ja torpissa talveen lähdettiin lähes tyhjin varastoin.

Vanhan valtatien varrelta, virkatalon peltojen vierestä löytyi 1960-
luvulla kasviharvinaisuus. Kenttätyräkki on Etelä-Venäjällä
runsaslukuisena viihtyvä kasvi. Jäikö se Pöljälle muistuttamaan
venäläisten leiriytymisestä täällä syksyllä 1808?

---

[1] Luttinen, Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä

   vuosikymmeninä (2019), 126

[2] Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat, kyläkuvaus 1794.

[3] Luttinen, 118

[4] Saloheimo, Savon historia II, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721, 546-589

[5] Luttinen, 123

[6] sama, 574

[7] sama, 119

[8] Hårdstedt, Suomen sota 1808-1809, 62

[9] Luttinen, 119

[10] Jahvetti: PSR:n poikien oma lehti 15.6.1929

    https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1362585/articles/78691884

[11] sama

[12] Luttinen, 142

[13] Maaninka kuolleet ja haudatut 1808-1809 https://hiski.genealogia.fi/hiski/f2ebc8

    Kuopion msk kuolleet ja haudatut 1808-1809. https://hiski.genealogia.fi/hiski/f2ebc8

[14] Luttinen, 105

[15] sama, 1

[16] Luttinen, 148

[17] Virkatalon vuosiraportit, Puustellin talon arkisto.

[18] Kuopion käräjäkunnan varsinaisasian pöytäkirjat 1809-1809. Cba:26, JoMA

[19] Luttinen, 74

Pienviljelijäkylä syntyy – vuokra-alueiden lunastuksia ja asutusta

Olen kirjoittanut maanomistusolojen muutoksesta Pöljällä ja Hökösellä torpparilain (1919) ja Lex Kallion (1922) säätämisen jälkeen aiemmin. Kokoan seuraavassa vielä joitakin havaintoja vuokra- ja asutuslautakunnan aineistoista.

Tällaisilla kuokilla Pöljänkin pelloista on suuri osa raivattu
ja viljelykunnossa pidetty. 

Aineisto nosti hienosti esille helposti kylähistoriankirjoituksessa katveeseen jäävän ryhmän. Vakaissa taloissa on säilynyt arkistoja, joita minäkin olen paljon hyödyntänyt vuosien varrella. Torppareista on paljon vähemmän tietoa säilynyt. Torpan kontrahdit olivat 25-10v., lisäksi sopimuksia myytiin kesken kauden ja väki muutti huomattavasti enemmän kuin tilalliset. Silloin kotiarkistoja ei säily. Torppien itsenäistämiseen liittynyt vuokralautakunnan työ jätti arkistoon hienon aineiston torppareista ja mäkitupalaisista.

Olen liittänyt oheen listan lunastusasioissa asiakirjoissa esiintyvistä kylän torppareista/mäkitupalaisista. Lista on pitkä, mutta se ei suinkaan ole kattava. Asiakirjoihin tulivat vain sellaiset tapaukset, jossa torppari oli halunnut vuokralautakunnan käsittelyä. Mikäli kaupat tehtiin ilman valtion takaamaa lainaa, niin torpan lunastuksesta ei jäänyt jälkiä näihin dokumentteihin. Esimerkiksi sopii Lamminmäen torppa.

Lamminmäki. Jooseppi ja Stina Savolaisen torppa.

Hinkkalan tilan (Pöljä n:ro 17) torppari Pekka Karhunen halusi lunastaa Kokkosenmäen torppansa omakseen. Vuokralautakunta järjesti kokouksen, johon kutsuttiin tilanomistaja Erik Niskasen lisäksi myös torpparit Jooseppi Savolainen Lamminmäen torpasta ja Juho Hiltunen Kokkosenmäestä. Savolainen ei tullut kokoukseen, joka eteni epäsovun tunnelmissa. Erik Niskanen ilmoitti, että kokous on laiton, koska hänen vaimolleen Anna Väänäselle ei ole tuotu haastetta kokoukseen. Vaimo omisti tilan, jossa Karhusen torppa oli. Karhunen ei ollut tiennyt tilojen omistusjärjestelyjä.[1]

Seuraavan kerran asiaa käsiteltiin puolen vuoden kuluttua, mutta nyt vuokralautakunnan jäsen Pekka Iivarinen oli sairas ja kokous piti perua.[2] Loppujen lopuksi Karhunen ja Hiltunen saivat lunastusluvan ja osalliset päätyivät sovintoon kesäkuussa 1920.[3] Jooseppi Savolainen ei koskaan osallistunut kokouksiin, sillä Lamminmäen torppa lunastettiin itsenäiseksi vapaakaupalla ilman valtion välitystä.[4]

Jooseppi Savolainen kuoli v. 1921. Lamminmäen väkeä kuvassa v. 1931.
Vasemmalta edessä Kalle Savolainen sylissään Uuno, Iida Savolainen sylissä
Anja, Stiina Savolainen, Juliaana Antilainen, takana Stiinan lapset Tauno ja
Sirkka.

Aaro Miettisen Viitaniemen torpasta käytiin ankara taisto. Vuonna 1911 Erik Niskanen vuokrasi torpan David Hoffrénille 10 vuodeksi. Tämä vuokrasopimus siirrettiin vuonna 1915 Aaro Miettiselle, isäntäkin oli tässä vaiheessa vaihtunut. Vuokrasopimuksen siirron hyväksyi tilallinen Eino Savolainen (Pöljä n:ro 6). Aaro Miettinen halusi 1919 lunastaa torpan omakseen. Torpan maat omisti nyt Juho Halonen, joka ilmoitti lautakunnalle, ettei Viitaniemi ole lunastuslain alainen torppa, vaan itsenäinen tilaosa. Viitaniemi on lisäksi niin pienen tilan osa, ettei sellaisesta voi erottaa maata pois.  Vuokralautakunta oli asiasta samaa mieltä, Miettisen lunastushaaveille tuli takaisku.

Asiaa käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa (häätö), maaoikeudessa ja viimein vuonna 1923 Viipurin hovioikeus vahvisti vuokralautakunnan alkuperäisen ratkaisun.[5] Miettisen oli lähdettävä. Kieltämättä lainkoukerot tuntuivat omituisilta, kun Miettisellä oli voimassa oleva torpankontrahti.

Lunastus epäonnistui, jos vuokrasopimus katsottiin kokotilanvuokraukseksi (lampuoti) tai torpan lunastaminen olisi vienyt varsinaiselta tilalta elinkelpoisuuden. Samoin lunastuslain ulkopuolelle jäivät huonemiehet, mökkiläiset, jotka saattoivat mieltää itsensä mäkitupalaiseksi, mutta heidät katsottiin vain asunnonvuokraajiksi. Lisäksi osa torppareista myi lunastusoikeutensa maanomistajalle. Näin tekivät mm. Agatha ja Matti Pitkänen, jotka luopuivat Rantatorppa-nimisestä torpastaan. Sen osti Alvar Snellman.[6]

Torppareita oli ollut kylällä 1800-luvun alussa vain kourallinen. Itseasiassa talonpojat saivat oikeuden perustaa torppia vasta 1700-luvun puolivälissä. Sittemmin niitä perustettiin Pöljälläkin paljon, sen todistavat nämä kymmenet vuokra-alueiden lunastukset 1920-luvulla.

Pöljän kylän maanomistusoloihin vaikutti myös asutustoiminta, sillä valtio osti Toivolan tilan Pöljä n:ro 7 1930-luvulla asutustarkoituksiin. Siitä myytiin tiloja lisämaaksi ja uudisasutukseen.[7] (mm. Hepopuro, Kemiläinen, Rinnepelto).

Isojako 1785-1807 oli jakanut kylän maat hulppeiksi tiloiksi, joiden maaomaisuus liikkui sadoissa hehtaareissa. Torpparilaki ja Lex Kallio vauhdittivat tilojen pirstoutumista, joka oli tosin alkanut jo 1800-luvulla. Muutaman maanomistajan kylästä oli tullut pienviljelijäkylä. Joskus tila pirstoutui perinnönjaossa, kuten Hoikan tila 1930-luvun alussa Hoikilla. Kärkkäiset myivät perintöosuuksiaan ja Hoikasta syntyi neljä pientilaa (Päivärinne, Hoikinharju, Nikola, Topila).[8]

Kun kerran "manttalipösöksi" on päässyt vaikka torppariasetuksen turvin, niin on oikeutensa hoidettava. Siinä perimmäinen syy, etteivät poliittisessa mielessä liioin kallistele vasemmalle ei oikealle. Ovat aitomaalaisliittolaisia. Ainoa autuaaksitekevä ja asian kohdalleen sanova tiedonantaja on Savon Sanomat, johon luotetaan kuin pukki suuriin sarviin. Kaikki muu pyrkii olemaan pahasta. Näin kirjoitti Hökösen kansakansakoulun opettaja Hillervo Väänänen kyläläisistä vuonna 1932. 

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että Pöljän vuokra-alueiden lunastusasioihin perehtyminen muutti kovasti käsitystä torppavapautuksen kulusta. Itsenäistyminen oli hidas prosessi. Jotkut tarttuivat toimeen välittömästi, kun lunastuslaki tuli voimaan (1919), osa epäröi 20 vuotta tai jätti kokonaan lunastamatta maansa. Osa tilallisista kamppaili kaikki oikeusasteet, ettei olisi tarvinnut luovutuksiin suostua, osa teki kaupat mielelläänkin. Sopuisista vapaakaupoista ei ole jäänyt dokumentteja kunnan arkistoon, joten aineistosta välittyy jonkin verran todellisuutta riitaisempi kuva.

Talkoot Hoikilla 1950-luvun alussa. Taustalla Topila (Ollila).

Torppariaiheesta Pöljällä enemmän täällä. 

---

[1] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 19.12.1919

[2] sama, 8.4.1920

[3] sama, 4.6.1920

[4] Haastattelu, Ritva Tirkkonen.

[5] Wiipurin hovioikeuden päätös 26719 28.3.1923. Nestori Halosen kotiarkisto.

[6] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1926-1938, 12.11.1929.

[7] Kartta Toivolan tilasta. https://drive.google.com/file/d/1nbNZSSB0PrAEmSiN_I-gFkb46jhk1Xa3/view?usp=sharing

[8] Kartta Hoikan tilasta 1936, https://drive.google.com/file/d/19HypfcNsEUa4BB2L6NP2TJEf4IqOMko0/view?usp=sharing

[9] Hillervo Väänänen Hökösen uusista tilallisista kasvatusopin tutkielmassaan Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta.

  Helsingin yliopisto, 1932.