Huonemiehet ja loiset maareformin rattaissa Pöljällä -sotilasvirkatalo jaetaan

Aaro Puurunen perheineen Tyynelän torpassa 1920-luvulla. Tyynelä oli Pöljän
sotilasvirkatalon torppa, jonka lunastuksesta käytiin pitkällinen prosessi.

Vuoden 1918 torpparivapautuslailla oli yksi ei-toivottu seuraus, joka näkyi Pöljälläkin. Maaseudun kaikista köyhimmät olivat vaarassa menettää asumisoikeutensa mökkeihinsä. Isännät olivat olleet usein varsin suurpiirteisiä mökkiläisten asumisen, karjan laiduntamisen ja polttopuun hankkimisen kohdalla. Suullisten sopimusten ja epämääräisten lupausten varassa oli asuttu mökeissä ja torpissa hyvinkin löysien vuokraehtojen suojissa. Joskus vuokrasopimus solmineet henkilöt olivat kuolleet ja perilliset eivät olleet tarkistaneet ehtoja.

Nyt asenteet kovenivat, kun mökkiläiset pyrkivät lunastamaan maita omikseen. Leski Ada Lilja oli asunut tilallinen Juho Ollikaisen omistamassa mökissä, jonka aidoilla rajattu piha-alue ei täyttänyt torpan käsitettä (n. 2 ha). Lisäksi tilanomistaja kertoi ostaneensa vuokraoikeuden Adan mieheltä aikoinaan. Ada Lilja sanoi, ettei ole antanut omasta puolestaan lupaa myyntiin. Lilja pyysi vielä asunto-oikeuden jatkoa, mutta siihenkään isäntä ei suostunut. Vuokralautakunta totesi myös, ettei lunastuslaki koskenut näin pientä vuokra-aluetta.[1] Toinen vastaavanlainen tapaus liittyi Pitkänpään torpan lunastuskiistaan.

Pitkänjärven maisemia Pitkänpäästä kuvattuna.
Kuva Irja Halosen arkistoso.

Johanna Korhonen ja hänen äitinsä Liisa Savolainen koettivat lunastaa asumaansa torppaa Adam Haloselta.[2] Torpan varsinainen vuokralainen Aaro Savolainen oli kuollut, jonka jälkeen torpan maita ei oltu viljelty. Mökin asukkaita oli pidetty loisina ja viimeisessä taksoituksessa heidät oli merkitty löysien[3] kirjoihin. Aaro Savolainen oli Johanna Korhosen mukaan rakentanut mökin, aitan, porstuan, navetan ja ladon, josta isäntä ei ole maksanut korvausta.

Talvinen kuva Pitkänpään rantaniityistä 1920-luvulta.

Koska Adam Halonen pystyi osoittamaan, ettei kyseessä ollut vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen mukainen sopimus, niin vuokralautakunta kielsi lunastuksen.[4] Lautakunta katsoi, että sopimus oli tehty Aaro Savolaisen elinajaksi, eikä siis koskenut leskeä tai lesken tytärtä edellisestä avioliitosta. Adam (Aatu) Halonen rakensikin sittemmin torpan maille Pitkänpään talon, joka seisoo komeasti vieläkin paikoillaan Pitkänjärven rantamilla.

Pitkänpään talo. Kuva Marjo Länsivuori.

Lunastuskysymyksessä kriittinen raja meni loisen (huonemiehen) ja mäkitupalaisen välissä. Esimerkiksi Taavetti Mykkäsen lunastusasia Erik ja Anna Niskasen omistamalla Nevan vuokra-alueella kaatui siihen, että tilanomistaja pystyi osoittamaan tilan koon alle yhden ha kokoiseksi sekä Mykkäsen asuman talon isännän rakentamaksi. Tällöin Mykkänen katsottiin huonemieheksi, jolla ei lunastusoikeutta ole.[5] Mykkänen jäi asumaan sijoilleen ja koetti vielä vuonna 1938 lunastaa Niiles Niskaselta vuokra-aluetta omaksi.[6] Asutuslautakunnan ratkaisu oli edelleen kielteinen.[7]

Torpparivapautuslaki koski torppia, lampuotitiloja ja mäkitupalaisia. Vuonna 1922 säädettiin ns. Lex Kallio[8]. Lex Kallio antoi vuoden 1918 torpparilain perusteella maansa lunastaneille maanvuokraajille mahdollisuuden hankkia lisämaata pientilojensa elinkelpoisuuden parantamiseksi. Myös kokonaan maattomilla oli mahdollisuus saada edullisin ehdoin maata viljeltäväkseen.[9]

Pöljän Puustelli (ent. sotilasvirkatalo) v. 1952.
Kuva Pekka Rautiainen.

Lex Kallioon sisältyi mahdollisuus pakkolunastuksiin, ellei maata saataisi jaettavaksi vapaaehtoisesti. Pöljällä ensisijaisesti katseet kääntyivät valtion sotilasvirkataloon. Keskellä kylää oli valtion 260 ha maatila metsineen. Tilan vuokraaja 1920-luvun alussa oli Paavo Virtanen. Asutushallitus vaati nyt Maaningan vuokralautakunnan välityksellä, että Pöljän sotilasvirkatalon vuokramiesten Aaro Puurunen, Hilda Tirkkonen, Taavetti Fröberg, August Argilander ja Taavetti Leskinen tulisi lunastaa vuokra-alueensa omikseen.

Niinpä vuokralautakunta oli kutsunut asianomaiset koolle Pöljä N:ro21 sotilasvirkatalolle[10] 22.11.1922. Edellä mainittujen lisäksi paikalla oli tietysti vuokralautakunta (Kalle Tuomainen, August Hyttinen, Janne Holopainen, pj.) sekä virkatalojen tarkastaja Valter Granfelt ja metsähallituksen edustajana metsänhoitaja J.O. Grönmark.

Olisi voinut kuvitella, että valtion maille asuttaminen ja maiden lunastus olisi ollut kivuton toimenpide, mutta tarkastaja Granfelt kyseenalaisti kaikkien muiden lunastustoimet paitsi torppari Aaro Puurusen. Hän katsoi, että mäkitupalaiset ovat ”oikeastaan huonemiehiä”. Lisäksi heidän asumuksensa sijaitsivat hänen mielestään virkatalon järkiperäisen viljelyn kannalta sopimattomasti. Maata ei voi antaa asutustarkoituksiin muuten, kuin asumukset siirtämällä tilan reuna-alueille. Vain Argilanderin mäkitupa sijoittui Granfeltin mielestä sopivasti.[11]

Kaikki virkatalon vuokra-alueiden haltijat halusivat lunastaa alueet omikseen. Vuokralautakunta päätti, että vuokra-alueiden järjestely aloitetaan. Ilmeisesti asutushallituksen voimat eivät riittäneet byrokraattisen hidastelun estämiseen, sillä asia ei edennyt. Vuonna 1926 säädettiin laki valtion virkatalojen maiden lunastamisesta. Vasta sen jälkeen päästiin liikkeelle.

Holopaisten vauva, Pauli Olavi kuoli 1926. Hautajaiskuvaan on myös tarttunut
Tyynelän torpan rakennukset. Kuva Aino Jormalainen.

Syyskuun 22. päivänä vuonna 1926 yritettiin uudestaan.[13] Oli tarkoitus neuvotella vuokra-alueiden järjestely. Aaro Puurunen ilmoitti hallinneensa 20 vuotta Tyynelä -nimistä torppaa Kokkolammen (Kokkosenlampi) rannalla. Hänellä oli myös ollut Nevan niitty käytössään. Argilander tahtoi lunastaa Multamäki -nimisen mäkitupa-alueen. Lisäksi hän toivoi lohkaistavaksi lisämaata. Virkatalon tarkastaja kielsi Argilanderin, Leskisen ja Tirkkosen oikeuden lunastukseen. Taavetti Fröberg oli muuttanut pois, joten hän ei vaatinut lunastusta.

Vasta vuoden päästä kokoonnuttiin uudestaan.[14] Virkatalon neliraajajarrutus lunastusasiassa jatkui. Argilander saikin tarpeekseen ja ilmoitti, ettei halua lunastaa maita, jos ei kerran ole niihin oikeutettu. Puurunen ja Leskinen pysyivät vaatimuksessaan. Päätökseksi tulikin, että vain Puurusella on oikeus maihin ja hänelle lohkaistiin myös kiistanalainen Nevan niitty.

Virkatalon maiden suojelu lunastukselta oli mielenkiintoinen prosessi. Valtion maita puolustettiin aivan yhtä aktiivisesti kuin yksityistenkin, vaikka eduskunnassa oli säädetty lakeja edistämään maaseudun maattomien asiaa. Lex Kallio antoi mahdollisuuden tietyin rajauksin pakkolunastaa maita tiloilta, joissa oli yli 200 ha maata. Siilinjärvelläkin vuokralautakunta listasi suurmaanomistajat kaiken varalta.[15] Pöljäläisiä kiinnostavasti listalla oli Johan Snellmanin neljä tilaa: Savonniemi, Partala, Kuivastenmäki, Savola. Pakkolunastuksia tehtiin koko maassa hyvin vähän, eikä Siilinjärvelläkään listaa pidemmälle menty.

Pöljä Pöljälän sotilasvirkatalon maiden kohtalo ratkesi lopullisesti vasta 1933, kun valtio myi viljelymaan, niityt ja osan metsistä asutettaville. Kaiken kaikkiaan virkatalosta lohkaistiin 14 erilaista palstaa, suurin osa näistä oli ns. asuntotiloja. Päätilan peltoineen osti Adiel (Atte) Rautiainen. Koko prosessi vei siis 11 vuotta, virallinen lohkominen tehtiin vasta 1937.

Oheiseen karttaan edellä myös linkki.

Tilalle asutettiin: Adiel Rautiainen, Taavetti Rautiainen, Pekka Virtanen, Hilda Tirkkonen, Aaro Väisänen, Väinö Eskelinen, Iivari ja Anna Lappeteläinen, Heikki ja Elna Roivainen, Veikko Hiltunen, Aaro Puurunen (vanh.), Janne Holopainen (lisämaata), Otto Ryynänen. Suomen valtio piti yli 80 ha metsämaata ja soraharjua omistuksessaan. Niitä maita jaettiin sitten Karjalan evakuoiduille myöhemmin.

Puustelli, entinen Pöljä Pöljälän sotilasvirkatalo v. 2017. Kuva Pekka Rautiainen.

Torpparivapautuksen vaikutuksesta Pöljällä on käsitelty aiemmin:
Vuoden 1918 torpparivapautuksen vaikutukset
Katkera riita Riuttaniemestä
Ei tule vaivatta vapaus
Niinkö sitä omillaan pärjäisi?
Taavetti Kuosmasen murhan jälkipyykki

[1] Maaningan kunnan vuokralautakunnan pöytäkirja 19.9.1921, Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[2] Halonen oli saanut tilan haltuunsa äitivainajansa Maria Toivasen perintöosuutta lohkottaessa. Halonen selvitti

  torpan omistussuhteita vuokralautakunnan kokouksessa 28.5.1919.

[3] Varattomia, eivät maksaneet kunnallisveroa.

[4] sama, 28.5.1919

[5] sama, 23.5.1922

[6] Siilinjärven kunnan asutuslautakunnan pöytäkirja 12.11.1938. Siilinjärven kunnanarkisto.

[7] sama, 10.12.1938

[8] Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin http://www.mlang.name/arkisto/asutuslaki.html

[9] http://itsenaisyys100.fi/asutuslait-taydensivat-torpparivapautusta-ja-olivat-tarkea-osa-nuoren-tasavallan-maaseutuun-nojannutta-yhteiskuntapolitiikkaa/

[10] Virkatalon tarinaan voi tutustua Marja-Liisa Kankaisen historiikista. https://airaroivainen.wordpress.com/2013/04/01/puustellin-tarina-1/

[11] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirja 18.11.1922. Maaningan kunnanarkisto (Kuopio).

[13] Pöytäkirja vuokra-alueiden järjestelystä Pöljälän sotilasvirkatalossa 22.9.1926. Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[14] sama, 10.10.1927

[15] Siilinjärven vuokralautakunta, saapuneet kirjeet, luonnosasiakirja ”Luettelo pakkoluovutuksella lunastettavista tiloista”. Siilinjärven kunnanarkisto.