maanantai 21. tammikuuta 2019

Urkkijoita ja ilmiantajia Siilinjärvellä




Olen aiemmin käsitellyt kirjoituksissani (täällä ja täällä) vuoden 1905 suurlakon tapahtumia Siilinjärvellä. Lakon aikana pidettiin kiihkeitä kansalaiskokouksia, ajettiin Kasurilan kansakoulunopettaja pois paikkakunnalta ja uhattiin hirttää yksi talollinen. Lisäksi riisuttiin paikalliselta poliisilta aseet väkivalloin. Miten ilmapiiri oli päässyt näin myrkylliseksi?

Vuosisadan alussa keskeinen vedenjakaja Suomessa oli suhtautuminen Venäjän sortotoimiin. Suomalainen puolue oli jakaantunut 1800-luvun lopulla nuorsuomalaisiin, jotka puolustivat Suomen perustuslakeja ja autonomista asemaa ja vanhasuomalaisiin, jotka kehottivat taipumaan mieluummin kuin vastarinnalla asettamaan alttiiksi Suomen jo vakiintuneen aseman. Näistä ryhmistä käytettiin usein nimitystä perustuslailliset ja suomettarelaiset.

Työväenliike oli vasta ottamassa paikkaansa poliittisella areenalla ja sen linjaukset ja toiminta oli varsin varovaista. Keisarin valta oli tietysti kumottava, mutta se tapahtuisi vallankumouksen kautta. Puolueena SDP keskittyi enemmän äänioikeustaisteluun kuin Venäjän sortotoimien vastustukseen. Esimerkiksi Siilinjärven alueella ei ollut ennen vuotta 1905 yhtään toimivaa työväenyhdistystä.

Kasurilan kylälle näyttäisi syntyneen 1900-luvun alussa kahtiajako. Oli suomettarelaisiksi ilmiantajiksi epäillyt kansakoulunopettaja Vilho Alhojärvi, tilanomistaja Eljas Laitinen ja ratamestari K.A. Rothström. Ja perustuslailliset Juho Savolainen, Aaro Fr. Väänänen, Paavo Kasurinen, Aaro Holländer, asemapäällikkö H. Forssén jne.[1]

Vuosina 1899-1905 perustuslaillisella linjalla olleita virkamiehiä ja toimittajia irtisanottiin viroistaan ja karkotettiin maasta. Siilinjärvellä vaikeuksiin joutuivat erityisesti Aaro Fr. Väänänen Kasurilasta ja Eero Ruotsalainen Väänälänrannalta.[2]

Samarbete 1.1.1930.
Miehet olivat olleet huhtikuussa 1904 perustuslaillisten kokouksessa Helsingissä. Paluumatkalla he huomasivat, että Kuopion asemalla junaan nousi poliisikomisarius G.M. Luukanen sekä ”venäläinen salapoliisi ja eräs santarmi”. Poliisit seurasivat matkalaisia Väänäsen asuntoon Siilinjärvellä ja panivat toimeen kotietsinnän. Ainut raskauttava löytö asunnosta oli 10 kappaletta Konni Zilliacuksen kirjaa Vapaudenliike Venäjällä. Miehet pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi Kuopioon. Poliisi määräsi heidät kotiarestiin, jota kesti 7 kuukautta.[3]

Kirja painettiin Tukholmassa 1903.
Tästä tapauksesta Väänänen ja muut perustuslaillisten nokkamiehet syyttivät ratamestari Rothströmin vaimoa.[4] Kansakoulunopettaja Alhojärvi taas sotkeutui kalabaliikkiin sen vuoksi, että hän oli seurustellut Rothströmien kanssa. Ratamestari K.A. Rothström oli Oulun vt. kuvernöörin E.N. Rothsrömin veli, joka oli ”tunnettu väkivaltaisen hallituksen harras palvelija.”[5]

Asevelvollisuuslaki 1901 kuumensi erityisesti tunteita. Koko maassa järjestettiin kutsuntalakkoja ja tehtiin propagandaan laittomiksi koettuja kutsuntoja vastaan. Asevelvollisuusikäisille miehille lähetettiin postissa kehotuksia lakkoon. Kuopion läänin kuvernööri päätti takavarikoida kutsuntaikäisten postit. Tällainen toiminta rapautti postilaitosta sikäli, että omavaltainen postien penkominen tuli tavaksi myös muille. Siilinjärvelläkin valitettiin asemapäällikkö Forssénin toimista.[6]

Suurlakon tunnelmia

Kuvernööri Bergh puhuu väkijoukolle, joka juuri on kokouksessaan päättänyt karkottaa hänet Kuopiosta.
Kuva teoksesta Roos, Kansallislakko Suomessa.
Titulus Alhojärvi on karkotettu Siilinjärveltä, jossa hän on ollut kansakoulunopettajana ja ilmiantoineen ja muine metkuineen suurena pahennuksena. Hän saapui eilen Kuopioon ja kääntyi erään keskuskomitean jäsenen puoleen pyytäen komiteaa peruuttamaan siilinjärveläisten toimenpiteet häntä vastaan. Tietysti hän aivan turhaan pyysi apua tältä taholta.[7]

Kun kuopiolaiset ajoivat kuvernööri Berghin pakosalle, niin Siilinjärvellä paikkakunnalta ajettiin kansankokouksen päätöksellä kansakoulunopettaja Alhojärvi. Hän pakeni Kuopioon, jossa sairastui. Alhojärven kollega opettaja Isotalo tuli lakkokomitealta kysymään, voisiko komitea ottaa huolekseen pakolaisen hoivan, sillä sairaus huolestutti häntä. Sen lisäksi Alhojärven ystäviä huolestutti oma kohtalonsa. Rangaistaanko heitä karkotetun opettajan suojelemisesta?

Kuopion suurlakkokomitea 1905. Komiteassa oli työväenliikkeen ja perustuslaillisten edustajia.Edessä neljäs oikealta
istumassa on puheenjohtaja Antti Mäkelin. Toisessa rivissä alhaalta seisoo äärimmäisenä vasemmalla Taavetti
Lappeteläinen. 
Kuopion lakkokomitea ei kiinnostunut Alhojärven asiasta enempää ja potilas sai parannella itsensä rauhassa. Takaisin Siilinjärvelle hän palasi kuitenkin vasta maaliskuussa 1906.

Vuoteen 1905 ilmiantojen kohteena Siilinjärvellä olivat perustuslailliset toimijat. Vuodesta 1906 perustuslailliset taas tehtailivat ilmiantoja Alhojärvestä. Koska sensuuri ja sortotoimet vaikeuttivat normaalia poliittista toimintaa, niin kamppailua vaikutusvallasta käytiin oikeusistuimissa.

Siilinjärvellä posti, lennätin ja puhelin olivat ainakin vuoden 1907-8 oikeudenkäyntien valossa perustuslaillisten käsissä. Esimerkiksi Alhojärven postit ja puhelut tiedettiin oikeudenistunnoissa hyvinkin tarkasti. Kun Alhojärveä yritettiin liittää Karhonsaaren sahan palkkarahojen ryöstöön keväällä 1908, niin keskuksenhoitaja Anna Tiihonen kertoi oikeudessa, että Alhojärvi ”telefonoi” ryöstöä edeltävänä iltana ja ryöstöiltana Savon Työmieheen.[8]

Vuosisadan alun Siilinjärven asemanseudun pieni piiri oli kerta kaikkiaan ajautunut epäluulon ja vihan kierteeseen. Oli ihan tavallista, että ihmiset hankkivat käsiaseita turvakseen. Terrori ja väkivalta hyväksyttiin yllättävän laajalti oikeutetuksi tavaksi tehdä politiikkaa.

Kuopion alueella terrorismi näyttäytyi ryöstöinä, joita työläisaktivistit tekivät syksyllä 1907. Tästä myöhemmin lisää.

Alhojärvellä on "arvonimenä" titulus. Sen tarkka alkuperää en tiedä, mutta halventavana pilkkaterminä siihen törmää vuosisadan alun teksteissä.

Kiitos Annu Jauhiaselle lakkolehdestä ja Hannu Heikkilälle kirjallisuusvinkistä.




[1] Otava 23.3.1906 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674348/articles/3166625
[2] Roos, Kansallislakko Suomessa. Kuopion kaupunki ja lääni, s. 33-34
[3] sama
[4] Roos, s. 180-181
[5] sama
[6] Savon Työmies 20.9.1906 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/693522/articles/3166622
[7] Lakkolehti. Kuopion Keskuslakkokomitean tiedonantoja 5.11.1905.
   https://drive.google.com/open?id=1sHctXPPBkEync_9XH2kRYUfmUyQdrfTa
[8] Savotar 11.4.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/688960/articles/3161632

tiistai 15. tammikuuta 2019

Veturit törmäyskurssilla Toivalassa - asemapäällikkö asioillaan, sähköttäjä ongella

Siilinjärven asema 1900-luvun alussa. Kuva Viktor Barsokevitch.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Heinäkuun 12. päivänä 1924 tapahtui Toivalassa kahden veturin yhteentörmäys, jonka jälkipyykkiä puitiin pitkään oikeudessa. Kuinka oli mahdollista, että Siilinjärveltä ja Toivalasta päästettiin junat törmäyskurssille?

Sanomalehtien kirjoittelusta voi päätellä, että onnettomuutta pidettiin pöyristyttävänä huolimattomuutena.

Ensimmäiset tutkimukset ovat osoittaneet, että tapaus on aiheutunut asianomaisten virkailijoiden huolimattomuudesta, joka tuntuu anteeksiantamattoman törkeältä. Niin surkea kuin tapaus onkin, on sillä suorastaan koomillinen vivahdus siinä patriarkkaalisuudessa, millä vielä tänä päivänä hoidetaan valtion virkoja sellaisilla tärkeillä paikoilla kuin tällä kertaa puheena olevat. Pahaisimmasakin korpikylän kestikievarissa täytyy toki tavata joku, joka järjestää matkailijoiden pääsyn eteenpäin. Täällä vilkasliikkeisellä asemalla on yksi ongella, toinen asioillaan kaupungissa annettuaan sitä ennen luvan ajaa hurauttaa sivu ja siis tietämättä asianomaisella hetkellä vallitsevista olosuhteista. Yksi taas antaa luvan, vastoin ohjesääntöä, kulkea edelleen olematta selvillä, onko kulkutie vapaa tai ei, mutta nimenomaan tietäen, että seuraavalla asemalla ei ole ketään edes vastaamassa.[1]

Lauantaina aamupäivällä Siilinjärven asemapäällikkö Hugo Forssén päätti lähteä pistäytymään Kuopiossa asioillaan. Sopivasti kulussa olikin puhelinpylväitä jakava työjuna, jonka kyytiin asemapäällikkö hyppäsi. Lähtiessään hän antoi tyttärelleen ohjeen käydä sanomassa klo 12 työvuoroon tulevalle sähköttäjä Söderströmille, että hän on antanut konduktööri Kalle Nissiselle kulkuluvan soraveturin ajoon Kuopioon. Forssénin tytär ei tavoittanut Söderströmiä kotoaa, koska sähköttäjä oli vielä kalassa. Tytär jätti vietin rouva Söderströmille.[2]

Samaan aikaa Kuopiossa laadittiin siirtoveturille aikataulu ja sitä lähdettiin viemään klo 12.10 Kuopiosta Iisalmeen postijunan edellä. Ylimääräisestä veturista laitettiin ilmoitus kaikille asemille, mutta Siilinjärven asemalla ei ollut ketään vastaamaassa lennätinhuutoon. Asema oli tyhjillään. Soraveturi tuli asemalle, junamiehet luottivat asemapäällikön sanaan ja lähtivät jatkamaan asemalta klo 12.27 kohti Toivalaa, jossa heidän olisi päästettävä postijuna kohti pohjoista. Sähköttäjä Söderström tuli myöhässä asemalle klo 12.30.[3]

Toivalan asema.
Onnettomuuden olisi vielä voinut estää Toivalan aseman sähköttäjä Aari Hämäläinen, jos hän olisi noudattanut ohjeita. Hän koetti saada yhteyden Siilinjärvelle tarkistaakseen normaalisti, että rata on selvä. Kun Siilinjärveltä ei kutsuun vastattu, hänen olisi pitänyt pysäyttää veturi Toivalaan. Jostakin syystä hän kuitenkin päästi veturin varmistamattomalle rataosuudelle kohtalokkain seurauksin.

Kallioleikkaus, jossa onnettomuus mahdollisesti tapahtui. Tässä mutkassa kuoli vuonna 1942 ratavartija Vesterinen.
Hän oli tarkistamassa resiinan kanssa rataa, kun juna yllätti.
Kuva Vilholan talon arkistot, Pöljä.
Junat kohtasivat kallioleikkauksessa Toivalassa klo 12.40. Paikassa oli mutkan vuoksi hyvin huono näkyväisyys eikä mitään ollut tehtävissä, kun vetureissa huomattiin tilanne. Hiekkajunan veturi oli n:ro 169, sarjaa G 1. Sitä kuljetti vt. kuljettaja Matti Ahonen ja lämmittäjänä toimi Jonne Pettersson. Molemmat kuolivat välittömästi. Samassa veturissa tenderin päällä ollut konduktööri Kalle Nissinen onnistui heittäytymään pois vaunusta ennen törmäystä. Veturi syttyi palamaan törmäyksen jälkeen.

Yhteen ajaneet veturit juuri onnettomuuden jälkeen. Veturimies 1.8.1924.
Kuopiosta tuleva veturi n:ro 418 oli raskaampi ja siinä olleet kuljettaja K. Hoffren ja lämmittäjä Eeli Halonen selvisivät pienemmillä ruhjeilla.

Onnettomuus huomattiin Jälän Virtaniemen taloon, mistä talon emäntä Saimi Virtaniemi kiiruhti heti onnettomuuspaikalle. Siellä ei ollut juuri tehtävää, sillä soraveturi oli murskaantunut täysin. Loukkaantunut lämmittäjä Halonen lähti hakemaan Toivalan asemalta apua ja kohtasi resiinalla liikkeellä olleen asemamies Kinnusen. Päästiin Toivalan asemalle, jonne postijuna oli pysäytetty. Sen veturi haki loukkaantuneet hoitoon Kuopioon.[4]

Jälkipyykki oli varmasti raskasta aikaa kaikille. Forssén, Hämäläinen ja Söderström joutuivat vastaamaan huolimattomuudestaan oikeuteen. Asiaa käsiteltiin kaikissa oikeusasteissa. Söderström selvisi vakavalla varoituksella, sen sijaan Hämäläinen tuomittiin 3 kk ja Forssén 8 kk vankeuteen. Lisäksi viimemainitut joutuivat korvaamaan asianomistajille ja valtiolle yhteensä 320 000 mk.

Unelias, tapahtumaton ja tavallinen päivä olikin kääntynyt tragediaksi. Asemapäällikkö Forssén oli kirkonkylän merkkihenkilö. Hän oli tullut jo vuonna 1902 tehtäväänsä.[5] Hän oli myös liikemies, joka omisti Siilinmyllyn ainakin vuodesta 1905. Hänen vaimonsa on merkitty jauho ja viljakauppiaaksi Siilinjärvellä jo vuonna 1903.[6] Lisäksi hän oli aktiivinen toimija perustuslaillisessa yhdistyksessä, joskin riitaantuminen Juho Savolaisen kanssa Sulkavajärven vedenkorkeudesta lienee viilentänyt ainakin hetkeksi poliittista yhteistyötä.[7]

Hugo Forssén ajautui konkurssiin vuonna 1927. Hän kuoli 1936 ja hänet on haudattu Viinamäen hautausmaalle Siilinjärvelle.

Viinamäen hautausmaalta 2018.




[1] Savo 16.7.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1462659/articles/3157679
[2] Haminan lehti 19.7.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1391787/articles/3155641
[3] sama
[4] Haminan lehti 19.7.1924
[5] Rautatie 5.7.1902 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/892648/articles/3157654
[6] Suomen kauppa- ja teollisuuskalenteri 1.1.1911.
[7] Savotar 30.4. 1913 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292868/articles/3155649

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Sananen Pöljän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 II

Pöljän kotiseutumuseon savutupa 1800-luvulta. Se on tuotu läheiseltä
Kolmisopen kylältä. Ensimmäiseksi asumukseksi tällä seudulla rakennettiin
yksinkertainen savutupa, johon sitten saatettiin lisätä kamareita ja jopa toinen
tupakin.
Maaperäkartoittajat Anders Ferdinand Thoreld ja apulaiset E.G. Gardberg, H.J. Werlander sekä Petter Kemiläinen saapuivat Pöljän kylälle Maaningan kirkolta heinäkuun lopussa 1864. Syystä tai toisesta he valitsivat asuinpaikakseen Lassilan eivätkä asettuneet kievariin, joka sijaitsi valtion virkatalossa Pöljän Puustellissa. Lassila oli kylän vanhimpia taloja, tuolloin sen rakennukset sijaitsivat aivan Pöljän järven rannassa. Kartassa se on talo n:ro 2.

Pöljänjärven rantaa vanhan Lassilan talon pihapiirin läheltä. Järvi on
tässä jo laskettu. Kuva Lassilan talon arkistos.

On huomattava, että Pöljänjärvi oli tuolloin nykyistä korkeammalla, sillä järveä laskettiin vuonna 1910 lähes metrillä. Lassilan talo siirrettiin 1900-luvun alussa nykyiselle paikalleen Savon radan tieltä. Talo oli seutukunnan isoimpia, vuonna 1802 talon asiakirjoissa peltopinta-ala oli 20 ha ja varsinainen metsämaa 215 ha. Millainen pihapiiri sitten oli?


Lintuniemen, Pöljä n:ro 2 pihapiiriä ja väkeä v. 1912. Tämä antaa hyvää
osviittaa Lassilan talon pihapiirin kuvittelemiseen.
Kuva Heikki Suhosen kotialbumi.
Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut kovin korkeaa käsitystä alamaistensa rakennustekniikasta. Koska …jok´ikisellä talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on käytettävänään heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdottomia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemasta epälukuisia pikkuviljelmiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämästä piha-aukeilleen paria- kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.[1]


Lassilan pihapiirin aitta.
Koska nyky-Lassilan pihapiiristä on vieläkin löydettävissä 1800-luvun puolivälin rakennuksia, niin aivan mitätöntä kansanomainen rakennustaito ei ollut. Vertailuna voi kertoa, että valtion virkatalon pihapiiriin kuului 17[2] erilaista rakennusta. Vuonna 1950 Hannu Väänänen kirjoitti Kuopion isänmaalliselle seuralle lyhyen selostuksen Lassilan rakennuksista 1900-luvun vaihteesta.[3]

Silloinen asuinrakennus oli noin 24 metriä pitkä. Ensin rakennettiin tupa ja varallisuuden lisääntyessä lisättiin kamarit ja eteinen. Kamarien ja tuvan väliin rakennettiin kaksoisseinä, koska ei osattu liittää lisärakennusta muulla tavoin. Usein rakennettiin vielä toinen tupa. Pirttien uunit olivat sisäänlämpiävät ja uunien suut vuolukivestä. Kamarien uunit olivat uloslämpiävät ja eteinen aivan kylmillään.


Ikälän savupirtin uuni, Pajuskylä, Pielavesi.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.
Eteläinen tupa oli ns. työtupa ja toisessa käytiin syömässä. Tässä rakennuksessa asui työväki, joskus myös vuokralaisia sekä talonväkeäkin. Pihan päärakennus taas muodostui neljästä kamarista ja kylmästä eteisestä. Vuosisadan vaihteessa kaikissa kamareissa sanottiin olleen uloslämpiävät uunit. Rakennuksessa asuivat isännät ja perheenjäsenet.

Navetta oli jaettu leveällä kujalla kahteen osaan, toisessa majailivat eläimet ja toisessa säilytettiin rehuja. Navetan ulkopuolella oli kota. Tallin yhteydessä oli vaateaitta. Vilja-aitta on vieläkin pystyssä Lassilan pihapiirissä. Lisäksi oli sauna, paja ja muitakin aittoja.[4]

Tiedämme, että Puustellin virkatalossa oli jo uloslämpiävät uunit ja lasi-ikkunat, sekä kamareissa kaakeliuunit, mutta miten oli Lassilassa vuonna 1864? Suurinta osaa kylän asumuksista lämmitettiin melko varmasti sisäänpäin lämpiävillä uuneilla ja ikkunat olivat avattavia luukkuja. Voimme melko varmasti sanoa, että Lassilan rakennuksia ei oltu maalattu. Tässäkin asiassa Puustellin virkatalo lienee näyttänyt esimerkkiä, sillä siellä on ensimmäinen maininta talon maalaamisesta punamultamaalilla ja nurkkalautojen valkoisesta pinnasta vuodelta 1871.[5]

Lassilan talossa asuivat kesällä 1864 leskiemäntä Helena Pekkarinen, isäntä Petter Väänänen oli kuollut vuonna 1860. Heidän viisi poikaansa, Lars Samuel, Salomon, Anders, Johan Petter ja Erik sekä kolme tytärtään Cristina, Eva ja Maria Sofia asuivat vielä kotona. Nuorin lapsista oli Erik, tuolloin 16-vuotias nuorukainen. Vain Lars Samuel oli naimisissa, hänen puolisonsa oli Eeva Pitkänen ja heillä oli kaksi poikaa, Aaron Henrik (s. 1856) ja Kalle Wilhelm (s. 1860).[6]

Lars Samuel isännöi taloa vuonna 1864. Hän myi osuutensa talosta vuonna 1865. Hänen poikansa Wilhelm (Vilho) toimi poliisina Kuopiossa ja hänen poikansa oli pöljäläisille kovin tärkeä kirjailija Kalle Väänänen. Petter Väänäsen pojista isännyyttä hoitivat myös Salomon sekä Johan Petter (Jussi).[7]

Lisäksi kirkonkirjoissa näkyy talon asukkaana sotilas Johan Venäläinen vaimonsa Maria Kataisen kanssa. Heillä oli kaksi lasta.[8]


Viljami ja Anna Mari Lån 1950-luvulla. Kuva Anja Långin kotialbumi.
Vieraat tulivat Pöljälle heinäaikaan. Vuonna 1878 syntynyt Viljami Lång muisteli tapana olleen, että Jaakolta ruvettiin heinään. Kaikki niitettiin viikatteella. Peltoja ei ollut, vaan niitettävät olivat jähiköitä ja luonnonniittyjä. Yöksi heinät pantiin yöruokoihin, ne tehtiin siten että heinät leppeinä pantiin ristiin. Aamulla ne hajotettiin ja puoliltapäivin ruvettiin kokoomaan. Hevosellako? Ei, vaan takkavitalla kannettiin latoon.[9] Elokuun alussa saatettiin jo korjata viljoja tai kylvää kaskeen ruista.


Usein heinät koottiin myös pieleksiin. Maaninka.
Ahti Rytkönen, Museovirasto.
Kovin herraskainen ei ruokatalous Pöljällä tuolloin ollut. Todennäköisesti niin taloissa kuin torpissakin syötiin samoja ruokia, vain ruuan riittävyydessä oli eroja.
Aamiainen oli 8:lta. Ei mitään herkkuja, ruispuuroa tai savolaisen koorapuuroo (talkkunata). Koorapuuro oli saanut nimensä siitä, että sitä otettiin kouraan eikä astiaan ja päälle voisilmä ja sitten veitsellä syötiin. Kun nukuttiin ruokaunet lähdettiin töihin.
Murkinalle eli päivälliselle mentiin 2:lta. Pottuhaavikkaita syötiin ja jolle ei kelvannut, se sai olla ilman. Illallisella oli piimävelliä, lusikkata ei ollut vaan puukupin reunalta hörpättiin. Eikä ne muutkaan astiat olleet posliinia. Jokaisella naisella oli veitsi, miehillä puukko ja tuohituppi, puulusikat ja puukupit, joista syötiin.Sintutuoppi oli myös puusta ja niitä oli kaksi, naisten ja miesten puolella. Kauhat ja kapustat olivat myös puisia.[10]


Pöljän kotiseutumuseon kokelmat.
Sintu oli kuorittua maitoa, usein vielä vedellä jatkettua ja hapantunutta. Voi olettaa, että Lassilassa kalalla oli suuri merkitys ruokataloudessa, asuttiinhan järven rannalla. Lassilan talossa pärjättiin omin voimin, mutta toisin oli Puustellissa, Pöljä n:ro 21.
Alun perin virkatalo oli ollut Ruotsin vallan aikana upseerin palkkaetu. Autonomian aikana valtio vuokrasi tilan tarjouskilpailun kautta. Vuonna 1864 tilaa vuokrasi Pekka Leskinen.[11]
Tilan kokonaispinta-ala oli 270 hehtaaria, josta peltoa 15 ha. Pihapiirissä oli kaksi asuinrakennusta ja 15 muuta talousrakennusta.  Pekka Leskisen lisäksi talossa asuivat hänen isänsä Påhl ja äitinsä Katarina. Samoin Pekan naimattomat tädit Kristiina Leskinen ja Anna-Maria Leskinen ja Pekan sisko Karoliina Leskinen asuivat Puustellissa.[12]
Puustellilla oli kaksi torppaa, Multamäki ja Seppälä, molemmat lähes pihapiirissä.[13] Torpista puhutaan vain virkatalon tarkistusraporteissa, rippikirjassa on mainittu vain mäkitupalaisia. Savossa näiden ryhmien jako oli hyvin häilyvä. Fredrik Miettisellä, Adam Lappveteläisellä ja Johan Korhosella oli mäkituvat. Pitäjänräätäli Aaron Knuutinen vaimonsa Albertina Väänänen kuuluivat talouteen. Oli myös kolme renkiä: Abraham Miettinen, Lars Petter Pykäläinen ja Aapeli Puustinen.
Pöljän kylällä oli 22 taloa, niillä torppia ja mäkitupia. Suurin osa taloista oli asettunut molemmin puolin Pöljänjärveä nauhaksi. Ollila n:ro 5 oli kylän keskuksesta kaukaisin Saarisen järven rannassa. Kylällä asui vuonna 1865 481 asukasta.[14] 

Kuopio-Iisalmi tien lisäksi kylässä risteili talojen välillä kyläteiden ja tasaisiksi tallattujen polkujen verkosto. Olihan seutu ollut pysyvästi asutettu jo parisataa vuotta.
Lassilan talosta malminetsijöiden oli helppo lähteä tutkimaan aluetta eri suuntiin. Maiseman muodot ja maaperä ja kalliot näkyivät hyvin, sillä mihinkään koskemattomaan ja peitteiseen erämaahan miehet eivät Pöljällä ja Kolmisopella liikkuessaan törmänneet. Ahkera kaskikansa oli käynyt taistelua nälkää vastaan näillä tanhuvilla jo pitkään. Retkikunta oleskeli alueella kymmenen päivää.[15]



Lassilasta Kolmisopelle ja Pulasteen kautta Saarismäkeen ja Saariselle. Kolmisopen tien pohja itään
 näkyy vieläkin hyvin. maastossa. Saarismäkeen johtavä väylä on jo kadonnut hakkuiden myötä 1960-luvulla
polun pohja oli vielä helppokulkuinen ja ja hyvin maastossa näkyvä.
Loppuun vielä kuva savutuvasta, jonka allekirjoittaneen isoisoisä Taavetti Roivainen ja puolisonsa Wilhelmiina Lipponen rakensivat 1880-luvulla Saarismäkeen. Taavetti ja Wilhelmiina olivat Laurilan talon n:ro 22 torppareita. Tässä savutuvassa asuttiin aina 1960-luvulle asti. Roivaisten hallusta torppa siirtyi jo 1900-luvun alussa muille.

Tämä teksti on jatkoa Sananen Pöljän kylän luonnosta ja asujaimistosta 1864-65 I.


Saarismäen savutupa. Kuvakaappaus Siilinjärven pitäjänelokuvasta. https://www.youtube.com/watch?v=JUHoTnaeLyU&t=308s




[1] Wirilander, Savon historia III, Savo kaskisavujen kautena, 581
[2] Vuoden 1864 tarkastusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto. Kopiot Puustelli/Pekka Rautiainen.
[3] Väänänen, Selityksiä Pöljän Lassilan tilan karttaan, joka esittää rakennuksia entisessä paikassaan. 14.3. 1950.
   Lassilan talon arkisto. Selostus on tehty Kuopion Isänmaallisen Seuran arkistoon.
[4] sama
[5] sama
[6] Maaningan rippikirjat 1853-1865
[7] Lassilan talon arkistot/Jenni Linnove
[8] Maaningan seurakunnan arkisto, rippikirjat 1864-1874
[9] Viljami Långin haastattelu, Kaija Riitta Lång. Pöljän nuorisoseuran arkisto. Kotiseutuarkisto
[10] sama
[11] Vuoden 1864 tarkistusraportti. Pöljä Pöljälän kuljettajan virkatalon arkisto/Pekka Rautiainen
[12] Maaningan rippikirjat 1853-1865
[13] Karta öfver Pöljä förare boställe 1862. Puustellin arkisto/Pekka Rautiainen
[14] Kuopion läänin henkikirjat 1865, Maaninka http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=479606
[15] Thoreldin tutkimuspäiväkirja, Kansallisarkisto

Sananen Pöljän kylän luonnonoloista ja asujaimistosta vuonna 1864-65. Osa I.

Eero Järnefeltin maalauksessa Heinäkuun päivä on tallentunut
tyypillinen savolainen kaskimaisema 1800-luvulta.


Nykyisen Siilinjärven ja Maaningan alueesta on säilynyt mielenkiintoinen kartta vuodelta 1864. Jo autonomisessa Suomessa tutkittiin järjestelmällisesti mahdollisia malmiesiintymiä. Tällainen tutkimusretkikunta oleskeli myös Pöljän kylällä.

Neljän miehen malminetsintäretkikunta lähti Kuopiosta heinäkuussa 1864 Maaningan kappaeliseurakunnan alueelle. Seurueeseen kuuluivat vuorihallituksen Suomen pohjoisen piirin vuorimestari Anders Ferdinand Thoreld ja apulaiset E.G. Gardberg, H.J. Werlander sekä Petter Kemiläinen. Seurueen reitti kulki Kurolanlahden, Maaningan ja Ruokoveden kautta Tavinsalmelle. Ryhmä tutki heinäkuun aikana nykyisen Maaningan kunnan alueita. Heinäkuun lopussa seurue asettui Pöljälle Lassilan taloon, Pöljä N:ro 2.[1]

W.W. Wilkmanin kuva itäsuomalaisesta harjumaastosta 1900-luvun alusta.
Pöljän kylän halki kulkee harjujuonne, joka kylän pohjoisosassa oli jyrkkä
ja liikkumistakin rajoittava. Oliko Kärängän harju näin kaluttu 1864?
Kylää halkoi jo 1700-luvun alkupuolella polkureitti Kuopio-Iisalmi-Kajaani suunnassa. Yhtenäinen harjumuodostelma loi luontevan kulkuväylän kylän läpi.[2] Vuoteen 1808 mennessä polusta oli muotoutunut virallinen, talonpoikien verotyönä hoidettu kärryillä ajettavissa oleva tie.[3] Pöljän talonpoikien rakennettava ja hoidettavana oli kaksi Pöljän joen ylittävää siltaa. Tie näyttäisi noudattelevan nykyista Pöljän Vanhatien ja Pysäkkitien linjausta. Se kulki Pöljänjärven ja Pitkäjärven välistä, haki hyvän hiekkapohjan Kärängänharjun kupeesta ja väisti höllyvät Kärängän suot ja rämeisen korven.

Thoreldin kartta on tehty malminetsinnän raportointia varten, mutta siihen merkitty varsin tarkkaan esimerkiksi kylän järvet, joet ja purot. Pöljänjärven matalat rannoilla oli laajat vesijättömaat. Voi olettaa, että kaikki rantakasvillisuus on otettu käyttöön ja rannat ovat avoimia. Pöljällä on ihminen vaikuttanut luonnon maisemaan jo 1500-luvulta alkaen, joten malmiretkikunta kohtasi kulttuurimaiseman. Kaskiviljely oli lyönyt leimansa luontoon.

Ensin kaskena, sitten peltona ja taas on metsä ottamassa omansa. Kokkosenmäen metsän kiviraunioita.
Voidaan olettaa, että Pöljän järven lähiympäristössä oli pieniä peltoviljelmiä. Peltoalan laajentaminen oli haastavaa, sillä maaperä on monin paikoin kovin kivistä. Kylän mäkien kaskiviljely oli houkuttelevaa, sillä vilja kasvoi tuhkasta ja maan muokkausta tarvittiin vähän. Kivet voi jättää sijoilleen, risukarhi kulki kevyesti kivikossa. Todennäköisesti kylän maisema oli varsin avara. Uuhimäki, Saarismäki, Kokkosenmäki olivat olleet jo pitkään kaskiviljelyn piirissä. Savon maisemaa luonnehtikin lehtipuuvaltaisuus, jonka kesäisiä päiviä luonnehtikin tauoton linnunlaulu.

Risukarhi kaskipellon kivikossa. Sonkajärvi.
I.A. Ekström, Varkauden museot.
Pienten kaskihalmeiden, metsittymään jätetyille kaskialoille nousseiden pensaikkojen ja lehtipuukasvustojen, valoisien hakametsien ja kyläaukeaan yhtyvien laidunketjujen vyöhyke välitti pehmeästi siirtymistä avarien rintapeltojen maisemasta korpimetsän pimeään umpimaisemaan.[4]
Peltojen takana olivat ahot ja eri ikäistä lehtipuumetsää. Kasken kiertoväli oli laskenut jopa 15-20 vuoteen, jolloin havumetsät eivät ehtineet uusiutua. Onkin sanottu, että kuusi valtalajina puuttui kylien läheisyydestä kokonaan.[5] On myös esitetty, että kookas, luonnollinen metsä puuttui ainakin kylien läheisyydestä kokonaan. Eräs matkailija kuvasi näkymiä Savossa päätieltä katsoen:
Niin kauas kuin silmä siintää ei matkamies päivän pitkän kulkiessaan näe mitään muuta kuin lepikoita ja vähäisiä koivumetsiä tai huonokuntoisia, kitumalla kasvavia vaivaismäntyjä.[6] Oliko Pöljällä pula pärepuusta, kuten aikalaiset väittivät? 

1860-luvun pöljäläiset käyttivät puuta valtavasti. Lämmitys, aitaus, asuminen ja tarvekalujen valmistus kuluttivat metsiä. Pisteaitaa rakennettiin kaskiviljelyjen ympärille, sillä karja laidunsi monin paikoin vielä vapaana metsissä. Pelllot oli aidattu ja ainakin osittain myös teiden varret. Isojako oli toki muuttanut laidunnuskäytäntöjä, mutta muutos oli hidas.

Kaskiväki levotauolla. Maaninka.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.
Onkin sanottu, että puhuttaessa rautakaudesta tai pronssikaudesta, niin Savossa tulisi puhua puukaudesta, joka kesti esihistorialliselta ajalta 1900-luvun alkuun. Niin keskeinen raaka-aine puu oli pöljäläisillekin.

Hierinmylly, Varpasmaa, Maaninka.
Kuva Ahti Rytkönen, Museovirasto.
Kartasta voi nähdä, että kylällä oli kaksi myllyä, toinen vielä nytkin tuttu ja tiedossa oleva Pöljänmylly, mutta toinen myllynpaikka on jonkin verran yllättävä. Ylä-Hoikasta ja Ala-Hoikasta laskeutuu nykyisin aika vaatimaton puro Pitkäjärveen, jossa kuitenkin on jonkinlaista myllyä pyöritetty 1800-luvun puolivälissä. Läheinen pelto tunnetaan vieläkin Myllypeltona. 

Pitkänpuron myllynpaikka 2018.

Karjatalouden kannalta tärkeitä olivat niityt. Puustellin virkatalon asiakirjoista voi nähdä, että vuonna 1864 talolla oli kolme niittyä: Pitkänjoen, Nevan ja Hökösen niityt. Pitkänjoen niitty tunnetaan virkatalon asiakirjoissa myös Riitaniittynä (Ritanity) ja Jokiniittynä.[7] Ennen isojakoa niittyjen hyödyntäminen lienee ollut joskus riitaisaa, mutta vuonna 1864 nämä niityt oli selkeästi siirretty virkatalon omistukseen.

Riitaniitty 2016. 1800-luvulla niityn molemmin puolin oli varmaankin kaskettua lehtimetsää, hakamaita, avonaista maisemaa.
Kalastuksella lienee ollut jonkin verran merkitystä ruokataloudessa, mutta Pöljänjärvi ja Kevärön olivat matalia ja pieniä järviä. Pöljänjärvi oli syvimmilllään noin 6-7 metriä. Myös muut järvet olivat pieniä, muta varmasti niistä ruokatalouteen jotakin saatiin. Vielä 1900-luvun puolella jokaisella Pöljänjärven rantatalolla oli oma nuotta.[8]







[1] Puustinen, Siilinjärven karboniittiesiintymän löytyminen. Geologi 5/2018.
[2] Wirilander, Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena, 503
[3] sama, 521
[4] Linkola, Metsä kulttuurimaisemana. Silvia Fennica 1987/21
[6] sama
[7] Pöljän Pöljälän kuljettajan virkatalon asiakirjat. Kansallisarkisto. Kopiot Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.
[8] Ahti Rautiaisen haastattelu/ Aira Roivainen.