Miehittäjän ankara nyrkkivalta Pöljällä ja Kurolanlahdessa 1715-1719

 

Pohjois-Savossa tiedetttin Pohjanmaan, Karjalan ja Kainuun 
julmuuksista ennen venäläisten tänne tuloa. 

Erityisen uteliaasti olen etsinyt tietoja kotikyläni Pöljän tapahtumista isovihan aikaan. Kylän onneksi sen nykyisin läpäisevä valtatie valmistui vasta myöhemmin 1700-luvulla. Tienvarsikylät kärsivät yleensä eniten. Tähän mennessä tuomiokirjoista ei ole löytynyt viitteitä miehittäjien väkivallasta Pöljällä. Miehityshallinto Savossa toimikin niin, että paikalliset lautamiehet, starostit tekivät ryssänrenkeinä veronkannon. Jos suostui nöyrästi antamaan, mitä vaadittiin, niin henkikulta säästyi.

Lauri Miettinen Pöljältä joutui antamaan hevosensa venäläisten postin kuljetukseen. Påhl Matinpoika ajoi hevosen Pöljältä Viipuriin, jossa venäläinen luutnantti oli ottanut sen ja ajanut sillä kaksi viikkoa. Satulakin oli vioittunut, lopulta hän oli ostanut hevosen kahdella taalarilla. Kotona Pöljällä Påhl Matinpoika väitti hevosen kuolleen.

Oikeus määräsi Matinpojan antamaan rahat Lauri Miettiselle. Matinpojalla oli tuskin ollut varaa valita, ”myikö” hän hevosen vai ei. Luutnantti oli maksanut hevosesta niin huonosti, ettei Lauri varmasti sillä uutta hevosta saanut.

Toinen Pöljän talollinen, Matti Kejonen joutui antamaan starosti Juhan Miettiselle 1719 lehmän, härän, lampaan ja 6 kappaa maltaita. Kejonen epäili oikeudessa, että starosti olisi kerännyt veroja omaan pussiinsa. Juhan Miettinen pystyi kuitenkin todistamaan, että kaikki meni venäläisille, eikä hän ollut vetänyt välistä. Kejonen ei saanut hyvitystä. Tämä olikin varsin tyypillistä näissä oikeusjutuissa, sillä Ruotsi ja Venäjä olivat sopineet armahdusperiaatteista, jotka suojasivat Venäjän valtaa palvelleita ”ryssänrenkejä”. Pöljän kylä kärsi kuten muutkin Kuopion alueet ankarasta verotuksesta ja pakkoluovutuksista. On myös merkkejä, että tiloja autioitui, koska asukkaat lähtivät pakoon ja ne jäivät viljelemättä. 

Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffrén varautui venäläisten tuloon 1713. Hän siirsi joulukuussa 1713 Maaningan Kurolanlahteen Påhl Mykkäsen aittoihin Kuopiosta säilyviä elintarvikkeita: rukiinjyviä ja ruisjauhoja tynnyrikaupalla, suolattua ja kuivattua kalaa, sianlihaa suolattuna ja savustettuna sekä sian ihraa. Sattui kuitenkin niin, että Pohjanmaalta päin tulleet venäläiset osautuivat Mykkäsen aitoille.

Maastosta saattaa löytää tällaisia painaumia, joita kansantarinoissa
sanotaan piilopirttien jäänteiksi. Kangaslampi.
Museovirasto

Tieto venäläisten tekemistä hirmuteoista Pohjanmaalla tehdyistä oli jo ehtinyt Savoon, joten väki osasi paeta Kurolanlahdeltakin venäläisten tieltä. Oli viety valmiiksi kätköihin tavaroita ja piilopirttejä valmisteltu. Kirkkoherran tavarat jäivät kuitenkin venäläisten käsiin, he mursivat aitat auki ja ottivat, mitä tahtoivat.

Vuonna 1722 kirkkoherran poika Johan Hoffrén haki korvauksia, niiltä paikallisilta, jotka olivat hänen tietonsa mukaan ottaneet avoimista aitoista tavaraa, kun venäläiset olivat poistuneet Kurolanlahdesta. Luutnantti syytti Haatalan isäntiä Matti Kiminki, Heikki Sipponen, Pehr Huttunen ja Niilo Hyrkäs ja vaimo Marketta Silvotar sekä Tavinsalmelta Antti Lappalaista ja Kurolanlahden Mykkäsiä isänsä varastojen verottamisesta. Se myönnettiin, että Haatalan ja Tavinsalmen kyläläiset olivat paenneet Kurolanlahteen. Lisäksi muutamat kyläläiset kertoivat ottaneensa pahimpaan hätään jotain aitoista, mutta he olivat maksaneet niistä kirkkoherralle myöhemmin. Hyrkäs kertoi olleensa Kurolanlahdessa ja ottaneensa Jeremias Savolaisen (Haatalasta) kanssa vähän jauhoja. Kyläläiset kertoivat vielä, että aitoilla oli ollut myös kirkkoherran oma renki Antti Miettinen.

Lisäksi he kertoivat, että venäläisiä oli auttamassa heille tuntematonta väkeä. Nämä olivat ottaneet mukaansa niin paljon kuin vain olivat jaksaneet kantaa. Erityisesti moitittiin nimeltä mainiten Marketta Sivosta, jonka sanottiin nykyisin elävän Iisalmen pitäjässsä.

Pekka Huttunen sanoi olleensa Kurolanlahdessa ryöstelyn jälkeen sen vuoksi, että hän oli lähettänyt poikansa turvaan sinne ja kävi hänet hakemassa. Huttusella ei ollut mitään tietoa aittojen kadonneista tavaroista.

Osa kertoi olleensa ihan muualla paossa, eikä heillä ollut mitään tietoa varkauksista. Oikeusjutusta tulee sellainen vaikutelma, etteivät kyläläiset olleet kovin pahana pitäneet, jos joku oli aitoista jotain ottanutkin. Asia siirrettiin seuraaville käräjille, eikä aineistosta enää löytynyt. Ehkäpä luutnantti Hoffrén joutui antamaan periksi, kun todistajia syytöksille ei löytynyt. Tässä saivat myös Tavinsalmen kyläläiset tutustua uuteen naapuriinsa, sillä luutnantti Hoffrén oli juuri muuttanut kylälle. Käräjiä riitti jatkossakin.

Kuvassa on Pöljän kotiseutumuseon savutuvan pöytä.
Siinä tarinan mukaan venäläiset olisivat pilkkoneet teurastamansa
karjan lihaa, hakkaumat näkyvät. Tämä lienee tapahtunun 1808, ei
isovihan aikaan. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, s. 108, tiedosto 74 msekä KO a:26 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1726-1726,  sivu 321, tiedosto 174

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, KO a:22 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1722-1722, sivu 126, tiedosto 83

https://digihakemisto.net/item/1592219483/9192154334/223

Vilkuna, Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta

Penkkiriita juhannuskirkossa 1768

 

Pyhämaan uhrikirkon penkit. Soile Tirilä.
Museovirasto

Entisinä aikoina kirkko vaati, että joka sunnuntai olisi käytävä kirkossa. Tämä ei toteutunut kuin harvojen kohdalla, sillä matkat olivat pitkiä, säät ja kulkuväylät haasteellisia. Mutta epäilemättä kirkkomatka oli ainakin ripiltä päässeille aina mieleinen. Silloin irrottiin arjesta, päästiin tapaamaan tuttuja ja sukulaisia, tasainen arjen aherrus taukosi. 

Juhannuksena 1768 olivat Pöljän isännät Ivar Savolainen ja Olli (Olof) Toivanen lähteneet Kuopioon kirkkoon. Kirkko oli ollut varsin täynnä,  Ivar Savolainen oli onnistunut saamaan istumapaikan. Kun Olli Toivanen tuli paikalle, hän alkoi räyhäkkäästi komentaa penkillä jo istuvaa renki Matti Peltosta antamaan hänelle tilaa. Matti oli kotoisin Ryönän kylältä. “Tämä on pöljäläisten penkki ja minä vanhempana miehenä istun tähän!”, sanoi Olli. Peltonen vastusteli, mutta antoi periksi. 

Todistajat kertoivat molempien miesten olleen juopuneita, kirkkoväki oli kiinnittänyt mellakkaan huomiota. Oman penkin puolustamisessa saattoi olla myös isäntien pullistelua julkisella paikalla, kun renki ei ollut heille riittävän nöyrä. Isännillä oli vielä 1700-luvulla kuritusvaltaa, joka saattoi joskus läikkyä yli. 

Paikalla olleiden todistajien kuulemisen jälkeenkin jäi epäselväksi, olivatko miehet lyöneet toisiaan kirkossa, vai lähinnä mekastaneet ja tönineet. Kun lisäksi osa todistajista oli jäänyt tulematta paikalle, asiaa siirrettiin johonkin seuraaviin käräjiin. Pelkastä juopumuksesta oli varmasti tulossa tuomio, mutta tappelu jäi vielä todistamatta. 

Kirkkomatkoihin kuului varsin yleisesti viinan nauttiminen, kenellä sitä oli. Talolliset saivat itse valmistaa viinaa tarpeisiinsa. Kun matkalla oli jo nautittu “ehtoollista”, niin meno saattoi joskus olla kirkossa levotonta.

Pääsiäisenä 1763 lauantaipäivänä seurakuntalaiset tappelivat Kuopion kirkon pihamaalla. Isäntä Petter Kasurinen Kasurilasta ja ruotusotilas Heikki (Hindrich) Puurunen Pöljältä olivat sanallisesti ottaneet yhteen kirkon pihamaalla. Silloin adjutantti Johan Arenius ja lukkari Thomas Starck olivat menneet rauhoittelemaan miehiä. Hr muistuttivat pääsiäisen ajasta ja, ettei ole ollenkaan sopivaa elämöidä tällaiseen aikaan. Adjutantti Arenius oli tavannut tappelijat reestä, jossa he kumpikin kiskoivat toisiaan tukasta. 

Tässä oikeus katsoi, että miehiä oli sakotettava, mutta tappelu ei sentään tapahtunut sunnuntaina eikä kirkon sisällä. Lisäksi kumpaankaan mieheen ei tullut näkyviä sinelmiä tai verivammoja, joten asia katsottiin lieväksi. Niinpä miehet saivat tuomion juopumuksesta, 5 riikintaalaria. Lisäksi Puuruselle oli tulossa lisärangaistus poissaolosta käräjiltä. Poissaolot olivat yksi varsin tehokas keino pakoilla tuomiota, sillä käräjiä oli harvakseltaan. Kuopion pitäjässä oli jo 1700-luvun alkuvuosikymmeniltä alkaen oma käräjätupa Kuopiossa.

 

Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Albert Edelfelt, 1887.
Herätysliikkeiden vaikutuksesta kirkkoretket raitistuivat
1800-luvulta alkaen.

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1769-1769. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:75, tiedosto 1022

Pien-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat 1764-1764, KO a:68, tiedosto 404

Wirilander, Savo kaskisavujen kautena 1721-1870, Savon historia III

 

Murhenäytelmä Pöljän myllyllä 1782

 

Pöljän mylly 2025. 

Pekka Savolainen tuli itsellismies Sven Styrin kanssa Pöljän myllylle iltapäivän hämärissä 5.2. 1782 jauhamaan viljaa. Pöljänjoessa oli kaksikin myllyä, puhuttiin ylämyllystä ja alamyllystä. Tullessaan alamyllylle Savolainen näki, että ylämyllyn ovi oli auki ja pihalla oli hevonen perässään reki. Savolainen meni avoimesta ovesta sisälle huhuilemaan, oliko siellä ketään. Kun kukaan ei vastannut, hän meni tutkimaan myllyn alakertaa. 

Siellä Savolaista kohtasi kaamea näky, sillä mies oli kiilautunut vesirattaan ja myllyn seinän väliin. Pakkautunut jää oli murskannut miehen rinnan. Mies oli ilmiselvästi kuollut. Lattialla oli rukkaset ja kirves. 

Vainajaa ei päässyt siirtämään ilman apuvoimia. Savolainen ja Styr ottivat hevosen ja lähtivät hakemaan apua. Paukalle heettiin Risto Kejonen, Iivari savolainen ja Pekka Launonen, kaikki lähellä asuvia Pöljän kylän miehiä. Yhdessä he saivat miehen, joka nyt tunnistettiin Gustaf Maliseksi, pois myllyn alta. Malinen oli Pöljän kylällä asuva mäkitupalainen ja entinen sotilas. 

Ala- ja ylämyllyn ideaaa kuvatkoon nämä
vesimyllyt Paanajärven Mäntykoskessa.
I.K.Inha 1905, Museovirasto.

Tiedämme Malisen kuoleman yksityiskohtia sen vuoksi, että Kuopion maaseurakunnan väliaikainen kirkkoherra Aron Molander ei suostunut hautaamaan vainajaa ilman tutkintaa. Vainajan ruhjeet olisivat voineet syntyä myös ihmisen tekosina. Niinpä Malisen ruumiin myllyn rattaista irrottaneet miehet kutsuttiin käräjille, jossa he kertoivat tapahtumista. 

Savijärven vesimyllyn iso vesiratas. Aarne Turunen 1958.
Museovirasto

Malinen oli ollut yksin myllyllä. Hän oli ilmeisesti lähtenyt kirveellä purkamaan hyyhdepatoa rännissä, joka toi veden vesirattaaseen. Jää esti veden tulon, eikä myllyä voinut siis käyttää. Kävi vain niin onnettomasti, että vesi purkautui sellaisella voimalla, ettei Malinen ehtinyt alta pois ja hän murskautui rattaan ja myllyn seinän väliin. Jää oli iskeytyi hänen rintaansa. Tutkinnassa ei tullut esille mitään riitoja Pekka Savolaisen ja Malisen välillä, joten oikeus katsoi tapahtuneen onnettomuudeksi.

Pöljän myllyt olivat ns. ratasmyllyjä, joissa vesi on mennyt myllyn ali. Myllyjen ylläpito ja huolto oli työlästä, joten niitä pidettiin yllä yhteisvoimin. Myllyjen käyttöikä oli varsin lyhyt, sillä kosteus lahotti puuta, talvi kevättulvat ja jäät rikkoivat rakennelmia, joita vesien ohjailu vaati. Kuvaavaa oli, että vuonna 1794 isojaon kyläkuvauksessa sanottiin, Pöljänkosken myllyn olevan pois käytöstä huonon kunnon vuoksi. Nimestään huolimatta Pöljän mylly ei ollut Pöljän kylän, vaan Kasurilan mailla ja Kasurilan isäntien hallinnoima. 

Gustaf Malinen oli naimisissa Margareta Jauhiaisen kanssa. Heidät oli vihitty 7.4.1765, jolloin molempien kotipaikaksi on merkitty Koivumäki. Pariskunnalla oli isän kuollessa 50-vuotiaana kotona viisi lasta: Anna (1769), Pekka (1774), Aatu (1775), Marketta (1779) ja Eeva Lovisa (1782).

Lapsista kaksi vanhinta sijoitettiin Aaro Hollenderin taloon Kuuslahteen. Ilmeisesti leski muutti Kasurilan kylälle.

 

Pöljänkoski 2025.

Pöljänmyllyä vuokrataan nykyisin yöpymiseen ja illanistujaisiin. 

Lähteet

Pien-Savon tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1782-1782, KO a:97, 295

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1776-1781 (AP_II I Aa:6) sivu 161, Pöliä 3

Kuopion maaseurakunta lastenkirja (1769-1785) (AP I Ab:2) sivu 549 Pöljä

Kuopio maaseurakunta kuolleet 1767-1802 (AP I Fa:5 sivu 182

Tuomisto, Jari, Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen - sukututkimus ja historiablogi:

https://tuomjari.wordpress.com/2016/05/21/harkinhierin-ja-jalka-myllyt/

Väino Holopaisen kotisivut, tieto Malisen sotilapalvelusta, https://rajapuro.net/

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Voivarkaita Nilsiän Kinahminlahdella - tilaisuus tekee varkaan?

Talvimaisema Savosta auringonlaskun aikaan. Ferdinad von
Wright, 1848. Kansallisgalleria.

Nilsiän Niinimäen talolliset Juho Heikinpoika Savolainen, hänen poikansa Heikki Savolainen ja Juho Urponpoika Savolainen olivat vieneet 51 leiviskää eli noin 430 kiloa voita kahdesa tynnyrissä ja pienemmässä voiastiassa Kinahminlahden rantaan odottamaan voikauppiaan tuloa. Kuinka ollakaan yöllä 16.9. 1811 tynnyrit olivat joutuneet varkaiden kynsiin. Menetys oli musertava, sillä tuossa saattoi olla talojen koko kesän myyntiin tehty voi.

Ville-Pekka Kääriäisen mukaan Ylä-Savossa voin merkitys viljelijöiden tuloissa on suuri jo 1600-luvulta alkaen. Kuopion alueella kaskeaminen oli vielä voimissaan 1800-luvun vaihteessa. Kaskiahot olivat hyvä rehun lähde, jolloin karjataloudelle oli paremmat edellytykset kuin pelkän pellon varassa karjaa hoitaneilla alueilla. Arvo Soinisen mukaan yksi lehmä tuotti 1700-luvulla 1-2 leiviskää voita vuodessa. Tuotanto lienee ollut aika sama 1800-luvun alussa.

Talonpoikaisvoin kuljetusastioita. Kuvaaja Gösta Grotenfelt
1900-1909. Museovirasto

1800-luvun alussa varkauden alkuselvittely jäi pitkälti rikoksen uhrien asiaksi. Nilsiän nimismiehen oli mahdoton tutkia laajan pitäjän asioita omin voimin. Niinimäen miehet levittivät sanaa varkaudesta ja etsivät tynnyreitä voimiensa mukaan. Asia alkoi kuitenkin selvitä vasta marraskuun alkupuolella sattuman kautta.

Juho Heikinpoika Savolainen oli palkannut itsellismies Pekka Leskisen Pieksänsalon metsiin lähelle Kinahminlahtea valmistelemaan seuraavan vuoden kaskea.  Maanantaipäivänä 1.11.1811 Leskinen löysi metsästä voitynnyrin, josta otettu puolitoista leiviskää voita (noin 13 kg). Ei ollut epäilystäkään, että tässä oli yksi Savolaisten kadonneiista tynnyreistä!

Leskinen meni läheiselle Pieksänkosken myllylle kertomaan löydöstään. Sieltä mylläri Taavetti Hoffren ja Olli Väänänen olivat vieneet tynnyrin Niinimäkeen Juho Heikinpoika Savolaisen kotiin. Hän tunnisti sen olevan Juho Urponpoika Savolaisen omaisuutta. Koska kaikki oli tuolloin käsityötä, ihmiset tunnistivat käyttöesineensä helposti.

Miehet jatkoivat voitynnyreiden etsimistä samalta alueelta. Mukana olivat Juho Heikinpoika Savolainen, Pekka Leskinen ja Matti Kokkarinen. Lopulta he löysivät hevosen ja miehen jälkiä seuraten maastosta kohdan, josta selvästikin oli kaivettu tynnyrinmuotoinen esine pois. Etsintää helpotti kovasti se, että lunta oli maassa. Tämä paikka oli lähellä Juho Pietikäisen kaskimaata.

Miehet olivat seuranneet reen ja hevosen jälkiä Pieksänjärven rantaan, Hanhisalmeen ja Kaaraslahteen Olli Ollinpoika Ruuskasen (s. 1759) talon luokse. Yö oli jo laskeutumassa, kun Savolainen seurueineen pyrki Ruuskasen tupaan ja taloon tekemään tarkastusta. Ruuskanen heitti miehet huutaen pihalle, jolloin he katsoivat parhaimmaksi vetäytyä yöpuulle Heikki Ruuskasen taloon Vaivionniemeen.

Savutupa-asumus Nilsiän Pölkkypurolta. 
Karl Granit 1890-93. Museovirasto.

Tällainen omaehtoinen tutkinta oli laillista, joskus etsijät saattoivat ottaa epäillyltä tavaraa ikään kuin pantiksi, että tämä varmasti tulisi käräjille vastaamaan syytöksiin.

Seuraavana päivänä etsijät löysivät Ruuskasen talon lähelä sijaitsevalta luodolta voitynnyrin. Savolainen otti sen itselleen, tynnyristä oli otettu noin kaksi leiviskää (17 kg) voita. He tutkivat Ruuskasen pihalla olleen työreen, jonka he totesivat tekevän samanlaiset jäljet kuin luodolle menevät jäljet olivat. Reetkin olivat käsityötä, niiden jäljistä saattoi hyvinkin tunnistaa kulkijan.

Tutkimuksen aikana Niinimäen Savolaiset saivat jäljistä ja todistajilta mielestään riittävän varmuuden siitä, että varkauden olivat tehneet Olli Ollinpoika Ruuskanen, hänen poikansa Aatu ja Aapeli sekä Juho Pietikäinen. Asiaa tutkittiin Kuopion tuomiokunnan käräjillä huhtikuussa 1812.

Hoffren kertoi oikeudessa, että Olli Ollinpoika Ruuskanen Kaaraslahdesta oli käynyt 14.11. myllyllä tuomassa jyviä jauhettavaksi. Hän oli myös todistajan nähden poikennut metsään samassa paikassa kuin piilotetun ja poiskuljetetun tynnyrin jäljet löytyivät. Hoffren oli nähnyt Ruuskasen poistuvan paikalta, mutta ei voinut sanoa, oliko reessä tynnyriä. Ruuskanen kertoi oikeudessa käyneensä hakemassa halkoja ja muuta puutavaraa.

Talvitie, Hugo Simberg 1889.
Kansallisgalleria

Taavetti Hiltunen oli ollut yötä Olli Ruuskasen talossa 14.11. Talonväki heräsi koiran haukuntaan, jolloin Taavetti oli mennyt ulos ja nähnyt Olli Ruuskasen tulevan pihaan peltojen yli luodolta päin. Ruuskanen oli sanonut menneensä katsomaan, josko ulkona liikkuu varkaita, kun koira on niin levoton.

Todistajien puheideiden Ruuskasen rikoskumppani olisi ollut torppari Aapo Sutinen (entiseltä sotilasnimeltään Stähl) puolisonsa Maria Ruuskasen kanssa. Beata Heikkinen oli asunut kolme viikkoa Sutisen torpalla syksyllä voivarkauden jälkeen. Hän oli nähnyt Maria Ruuskasen tuovan voita metsästä torpalle. Tuolloin paikalla oli ollut myös varkaudesta aiemmin tuomion saanut Tuomas Hynynen.

Beata Heikkinen kertoi Maria Ruuskasen sanoneen: “Vaikka tietäisin, missä varastettu voi on, en näyttäisi missä se on, vaan siunaan kädet, jotka voin varastivat.” Tämä kuulostaa varsin katkeran ihmisen puheelta. Ilmeisesti varkailla oli jonkin verran yhteiskunnallista hyväksyntää toimintansa takana, vaikka Savon metsärosvot eivät mitään Robin Hoodeja olleetkaan. Erityisesti entisten sotilaiden perheissä kyti varmasti katkeruus. Ruotsin lakkautetun armeijan upseereille annettiin täysi eläke, sen sijaan ruotusotilaat jätettiin tyhjän päälle.

Syytetyt kiistivät syytteet. He sanoivat olleensa syyskuussa kotona 16.-17. päivänä, lisäksi Kaaraslahdesta oli Kinahminlahdelle kovin pitkä matka (10 km).

1800-luvulla savolaisessa tuvassa nukkui sekalainen seurakunta. Perheen lisäksi palkolliset ja satunnaiset yöpyjät. Oli ihan tavallista, että monen kilometrin työmatkoilta piipahdettiin lepäämään tuttuihin taloihin. Todistajien mukaan Olli Ruuskasen liikkeet kriittisinä öinä eivät olleet aivan aukottomia. Kun lisäksi voitynnyri löytyi läheltä Ruuskasen taloa ja hänen työrekensä jäljet sopivat tynnyrin kuljettelusta jääneisiin jälkiin, oikeus vangitsi Olli Ollinpoika Ruuskasen odottamaan asian jatkokäsittelyä.

Antti Lappalainen on tutkinut Savon metsärosvoja 1800-luvun alkupuolella. Heistä muutamat olivat kotoisin Nilsiästä. Kuuluisin Nilsiän rosvoista oli Pekka Pekanpoika Ruuskanen (s. 1797). Tässä tarinassa esiintyvä Olli Ollinpoika Ruuskanen oli Pekan setä. Ollin rikosten aikaan Pekka oli vielä hyvin nuori. Pekka oli talollisen poika, joka on rippikirjoihin merkitty Kaaraslahden kylän varalautamieheksi. Eli hän oli hyvämainen kylän luottomies. Myös Olli Ollinpoika oli tilallinen. Kuitenkin nämä molemmat ajautuivat tai valitsivat rikollisen elämäntavan.

1800-luvun alussa suomalaisia kurittivat heikot satovuodet, sota ja miehitys vuosina 1808-1809, isojaon aiheuttamat kustannukset ja siitä johtuneet veronkorotukset. Hyvin monilla tilallisillakin elämä saattoi olla melkoista sinnittelyä. Kun sota-aika jätti myös jälkensä ihmisten moraaliin ja mieliin, niin lipsahtaminen lain väärälle puolelle tulee ehkä paremmin ymmärrettäväksi.

Eikä tämä suinkaan ollut Nilsiän tai Ruuskasten ongelma, vaan koko itäisen Suomen laillisuus horjui. Kun tähän vielä lisätään tuhansia torpistaan pois joutunutta entistä ruotusotilasta, niin laittomuuksille oli hyvä kasvualusta. Arviolta 50 000 ruotusotilasta ja heidän perheenjäsentään jäi tuuliajolle, kun Ruotsin armeija Suomessa lakkautettiin.

Toukokuun välikäräjien asiakirjoja ei ole digitoitu, joten asia jää tässä osittain auki. Se tiedetään rippikirjamerkinnöistä ja käräjien sakkoluettelosta, että Oikeus katsoi varsinaisiksi varkaiksi Olli Ollinpoika Ruuskasen ja Aapo Sutisen, kyseessä oli varkaus ilman murtoa. Voitynnyrit olivat olleet taivasalla, joten murtoa ei ollut tarvinnut tehdä. Lisäksi Aapo Sutisen vaimo Maria Ruuskanen tuomittiin avunannosta varkauteen sekä Sutisten luona majaillut Tuomas Hynynen (Hynninen) varkaudesta.

Maria Ruuskanen oli Olli Ruuskasen sisko, Tuomas Hynynen taas oli Marian ja Ollin sisaren Reetta Ruuskasen poika. Eli suku oli tiiviisti yhteistyössä rikoksen poluilla.

Olli Ollinpoika Ruuskanen ja Aapo Sutinen saivat tuomioksi 40 paria raippaa, Tuomas Hynynen 39 paria ja Maria Ruuskanen 40 paria vitsaa. Yksi pari tarkoitti kolmea lyöntiä. Eli nämä olivat ankaria ja nöyryyttäviä tuomioita. Miesten rangaistusvälinen oli taipuisaa koivua tms. Naisilla vähän kevyempi vitsa.

Olli Ruuskanen ja Aapo Sutinen jatkoivat tuomionsa jälkeenkin rikollista elämää, Olli tuomittiin kolme kertaa varkauksista ja viimeisellä kerralla 1816 hänet passitettiin kolmeksi vuodeksi Sveaborgiin eli Suomenlinnaan pakkotyöhön.

Maria Ruuskasen puoliso Aapo Sutinen kuoli vuonna 1820. Maria Ruuskanen oli ollut vuodesta 1788 naimisissa Jaakko Asprothin kanssa, mutta puoliso on kuollut tai kadonnut. Maria solmi avioliiton Aapo Sutisen (Ståhl) kanssa, he elivät Nilsiän Sänkimäessä. Aapon kuoleman jälkeen hän meni vielä kolmannen kerran naimisiin, tällä kertaa Taavetti Hiltusen kanssa. He asettuivat Kuuslahteen. Oli aikakaudelle tyypillistä, että leski meni varsin pian uudelleen naimisiin. Naisten tosin odotettiin pitävän kokonaisen suruvuoden. Maria Ruuskanen kuoli leskenä Kuuslahdessa 1849.

Ollin pojat Aapeli ja Aatu säästyivät tuomioilta, eikä heillä näy rikosmerkintöjä myöhemminkään rippikirjassa. Viimeiset merkinnät Olli Ollinpoika Ruuskasesta on Nilsiän kirjoissa Sänkimäeltä 1816, jossa hän oli asustellut leskimiehenä poikiensa luona. Olli Ollinpoika Ruuskanen lienee kuollut tuomiota suorittaessaan, ainakaan Sänkimäkeen hän ei palaa. Olli oli jo 57-vuotias pakkotyötuomion saadessaan.

  

Kaaraslahti Vaivionniemestä päin 2025. Etualalla näkyvä
kaislikon ympäröimä luoto voisi olla luoto, johon varkaat
piilottivat voitynnyrin syksyllä 1811. 

Lähteet

 

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s.558

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1812-1819,AP_II I Aa:17 s.264

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1805-1813, (TK1627_I, s.225 Kareslax

Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1812-1819, Aa:17, rippikirja II. s.320

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 1472

Tuomas Hynninen https://www.geni.com/people/Tuomas-Hynninen/6000000222561280823

Olli Ollinpoika Ruuskanen https://www.geni.com/people/Olli-Ruuskanen/6000000052425713844?through=6000000064671943835

Maria Ollintytär Ruuskanen https://www.geni.com/people/Maria-Ruuskanen/6000000064674619891?through=6000000052425713844

Kääriäinen, Veli-Pekka, Kaupankäynti osana kaskitalonpojan toimeentuloa, teoksessa Uudisraivaajien maa - Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot (toim. Jari Ojala & Riina Turunen)

Karonen, Petri, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Suomen sodan jälkeen - 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria (toim. Einonen, Piia & Voutilainen, Miika

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvojen jäljillä

Luttinen, Jaana, “Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”, sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä

Räihä, Antti ja Impola Petteri, Varkaudet esimodernissa Suomessa

Olen hyödyntänyt Genin sukutukimusohjelman tietoja, erityisesti kiitos nimimerkille Anna Helena, hän ystävällisesti kaivoi jo tutkimalleen Maria Ollintytär Ruuskaselle vielä yhden aviopuolison, Aapo Sutisen (Ståhl).

 

 

 

 

Pöljän kyläläisten lukutaidosta 1700-luvulla – se oli sitä aikaa, kun lahna luki ja lohi lauloi!

 

Ekman, Kinkeripäivän aamuna, 1867. Äiti 
kuulustelee vielä kerran lapsen taidot.

1600-luvulla ehtoolliselle pääsemisen ehdoksi määrättiin kristinopin perusosaaminen. Siihen vaadittiin lukutaitoa. Aleksis Kivi on kuvannut kirjassaan Seitsemän veljestä lukutaidon saavuttamisen vaivoja ja välttämättömyyttä. Ehtoolliselle pääseminen oli täyden aikuisuuden ehto. Ilman sitä ei vihitty avioliittoon, ei voinut todistaa käräjillä eikä toimia kummina. Käytännössä ihminen syrjäytyi yhteisön elämästä, ellei päässyt ehtoolliselle. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tilanne ei ollut kirjailijan fantasiaa, vaan totisinta totta.[1]

Papiston merkintöjä rahvaan lukutaidosta 1700-luvulla on mahdollista tutkia varsin yksityiskohtaisesti rippikirjojen avulla. Niitä on Kuopion maaseurakunnasta säilynyt vuodesta 1727 alkaen. Pöljän kylä kuului 1700-luvulla Kuopion seurakuntaan.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten osaaminen kristinopin eri osa-alueista. Lukutaitoa opetettiin, koska rahvaan tuli Lutherin mukaan osata itse tutkia ja ymmärtää Raamatun sanomaa. Kirjoitustaito oli aivan sivuasia, sillä tuolloisen näkemyksen mukaan rahvas ei juuri tarvinnut kirjoitustaitoa, sillä kirjurit pystyivät vähät paperiasiat heidän puolestaan hoitamaan.[2] Esimerkiksi 1700-luvun Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa kaikki talonpojat ja todistamassa olleet lautamiehet vahvistivat asiakirjat puumerkillään.[3]

Kunnon kristityn tuli osata kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous sekä kaste, rippi, synnintunnustus ja ehtoollinen selityksineen. Lisäksi tuli osata aamu- ja iltarukous sekä ruokarukous. Rippikirjassa oli lopussa sarake, johon merkittiin sisälukutaito. Vaatimukset vaihtelivat jonkin verran, välillä kuulusteltiin myös huoneentaulua ja keskeisiä raamatunlauseita.

Rippikirjaan merkittiin X tai sen variaatioita kuvaamaan kuulusteltavan taitotasoa. Risti (X) tarkoitti hyvää uskonkappaleiden osaamista, vinoviiva (/) merkitsi välttävää taitoa. Tyhjä sarakkeen kohta merkitsi sitä, ettei kuulusteltava osannut riittävästi. Lisäksi käytettiin pisteitä, joista osaamisen edistyessä viivoilla muotoutui risti, vinoviiva tms. Merkinnät ovat tulkinnanvaraisia eikä lähteistä selviä, millainen tosiasiallinen osaaminen oli.

Pöljän kylällä vuosina 1727-1736 pidetty rippikirja kertoo varsin vaatimattomasta lukutaidosta ja kristinopin hallinnasta. Esimerkiksi Pöljän sotilasvirkatalossa ei ollut yhtään lukutaitoista henkilöä. Talon vuokraajana oli ensin Martti Hiltunen ja vaimonsa Kristiina Toivanen, sitten Henrik Kinnunen ja Kaarina Karhunen.

Väki osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen taulukon alkupäästä jollakin tavoin, mutta sitten merkinnät loppuvat lähes kaikilta. Lars Kinnunen näyttäisi pääsevän ehtoolliselle 24.6.1733, vaikka osasi vain kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen.[4] Lisäksi useilla ei ollut minkäänlaista merkintää, osaamista ei siis ollut tai henkilöt ovat kartelleet kinkereitä.

Sen sijaa Lauri Miettisellä (k. 1728) ja hänen puolisollaan Marketta Puurusella (k. 1746) oli rippikirjassa komea rivi X-merkkejä, kymmenestä kohdasta vain sisälukukohta oli tyhjä. Pariskunta osoitti hyvää kristinopin osaamista. Heidän poikansa Pekka Miettinen (1706-1785) sai hyvät lukumerkit, hänellä oli myös merkintä kohtuullisesta sisälukutaidosta.[5] Myös Paavo Miettisellä (k. 1735) oli selkeät rastit kaikissa sarakkeissa. Eli Miettisillä oli vanhemmassa ikäpolvessa osaamista hyvin, nuoremmat saivat huonompia tuloksia.

Olli Toivanen ja vaimonsa Kaisa Haatainen, sekä poika Iivari hallitsivat hyvin kristinopin. Sen sijaan Pulasteen Kejosten kohdalla on hataria merkintöjä. Ehtoolliselle on päässyt, kun on osannut kolme ensimmäistä kohtaa edes jotenkuten. Tämä oli kaukana kirkon tavoitteista. Niissä vähimmäisvaatimuksena oli kuusi kristinopin pääkohtaa.[6]

Savolaisten taloista löytyi hyviä osaajia. Lukutaito ei ollut ankaran sukupuolittunutta, sillä esimerkiksi Iivari Savolaisen ((1679-1755) puoliso Silja Knuutinen sai paremmat merkinnät kuin puolisonsa.[7]

Koko kylän osalta on kuitenkin sanottava, että vain kahdella oli merkintä auttavasta sisälukutaidosta aikavälillä 1727-1736.

Svebiliuksen katekismus
(1746)

Tärkeimmät opetusmateriaalit olivat katekismus ja vanha virsikirja. Vuoden 1701 virsikirjassa oli alussa ns. katekismusvirsiä, joita opettelemalla oppi myös vaaditut katekismuksen opinkappaleet. Raamattuja oli liikkeellä varsin vähän, sillä kirkko ei oikeastaan suositellut rahvaalle Raamatun lukemista, sillä siinä oli väärien tulkintojen ja harhaoppien vaara. Tietysti Raamattu oli myös kallis kirja. Turvallisinta oli pitäytyä Lutherin tai sittemmin Svebiliuksen katekismukseen, jossa oppi oli puhtaasti selitetty.[8]

1700-luvun lopulla rippikirjasta voi seurata, minkä katekismuksen opinkappaleita kuulusteltava oli opetellut. Parhaiden lukijoiden kohdalla saattoi olla merkinnät molempien katekismusten osaamisesta. Rippikirjamerkintöjen mukaan pöljäläiset lukivat useammin Lutherin katekismusta kuin Svebiliusta.

Kirkko edellytti, että vanhemmat huolehtivat lasten lukutaidosta, jota sitten kinkereillä valvottiin. Vaatimus oli kohtuuton, sillä vanhempienkin taidot olivat köykäisiä. Parhaimmillaan opetus tarkoitti kotihartauksia, joissa käytettiin apuna katekismuksen rukouksia. Niitä opittiin toiston kautta ulkoa. Tuija Laine sanookin, että ”lukeminen oli kuulemista ja kuullun toistamista”.[9] On huomattava, että ulkoa opittu voi olla myös syvällisesti ymmärretty.

Kirkkomatka oli paljon muutakin kuin uskonnonharjoittamista.
Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887.

Saatettiin myös lukea ääneen muuta hartauskirjallisuutta, kuten postilloja. Esimerkiksi Kolmisopen Heikkilässä oli Väänäsillä vuonna 1800 neljä virsikirjaa, katekismus ja Johan Gerhardin hartauskirja.[10] Aaro Miettisellä Pöljällä 1820-luvulla virsikirja, Raamattu sekä Wegeliuksen postilla.[11] Kotihartaudet tarkoittivat sitä, että talon väki kokoontui yhdessä sanan ääreen. Kirkko suhtautui hyvin kielteisesti herätysliikkeiden kokouksiin, jossa laajempi kylän tai kylien väki kokoontui hartaushetkeen. Niissä kristinoppia selitettiin kirkon mielestä väärin.

Kaikkien oletettiin käyvän säännöllisesti kirkossa. Ennen varsinaisia kirkonmenoja pidettiin katekismussaarnoja, joissa oli mahdollista oppia ehtoolliselle vaadittavia opinkappaleita. Opetus oli hyvin hataraa ja kirjoja vähän. Onpa rippikirjassa säilynyt merkintä, kuinka nuori piika Anna Sofia Väänänen on valittanut papille isännästä, joka lyö. Anna Sofian lukumerkinnät olivat puutteelliset. Olisiko niin, että piialla ei ollut ollenkaan aikaa opetella vaadittuja taitoja, koska isäntä patisti töihin?[12] Kuulustelut kinkereillä saattoivat olla noloja ja osaamattomuudesta rangaistiin. Eipä ihme, että osa väestöstä alkoi vieroksua kirkkoa ja syrjäytyi.[13]

Maaningan kirkon jalkapuu, pituus 2,7 metriä.
Kuva Ahti Rytkönen.

Kirkko joutuikin taiteilemaan korkeiden vaatimusten ja arjen todellisuuden ristipaineessa. On merkkejä, että vaatimuksista annettiin periksi täällä Savossa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Laineen mukaan se saattoi edistää sosiaalisesti tasa-arvoisemman yhteisön muodostumista.[14] Otsikon lause lukevasta lahnasta ja laulavasta lohesta viittaakin siihen, että joskus ehtoolliselle pääsyä on varmasti edistetty myös lahjuksilla.

Vuosina 1739-48 pidetyssä rippikirjassa on merkittävä kohennus auttavan lukutaidon kohdalla. Peräti 30 kyläläistä saa merkinnät auttavasta lukutaidosta- Piika Karin Kasuritar (Kasurinen) ja talollisen tytär Anna Olofintytär Toivanen olivat kuitenkin kylällä ainoat, jotka osasivat lukea merkintöjen mukaan sujuvasti.[15]

Merkinnöistä ei voi suoraan sanoa, että talolliset olisivat olleet merkittävästi edellä muita kylän sosiaalisia ryhmiä lukutaidossa. Talon isännältä ja emännältä ilmeisesti odotettiin kuitenkin enemmän osaamista. Heidän vastuullaan oli opettaminen. Esimerkiksi 1700-luvun puolivälissä Pöljälle vastikään muuttaneiden Anders ja Knut Väänäsen perheissä niin isännät, emännät kuin lapsetkin saivat hyvät merkinnät. Olipa Knut Väänäsen Räimältä taloon tuotu piika Anna Tossavainenkin saanut koko rivin osaamismerkintöjä. Hänet oli myös merkitty auttavasti sisälukutaitoiseksi.[16]

Hamulan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas Lars Kaja ja puoliso Karin Hapalatar (Haapalainen) ovat saanet merkinnä ”bäggee literat”, molemmat lukutaitoisia.[17]

Kaiken kaikkiaan rippikirjan merkintöjen mukaan pöljäläisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys on selvästi kohentunut 1700-luvun aikana. 1700-luvun lopulta on tieto Kuopion seurakunnan tarkastusraportista, jossa tarkastaja totesi seurakuntalaisten pystyvän lukemaan sekä ”ulkoa että sisältä” Lutherin katekismusta. Tavaamista ei kuitenkaan hallittu ja varsin monelta puuttui tosiasiallinen sisälukutaito.[18]

Rippikirja-aineisto ei anna mahdollisuutta sanoa mitään niistä, jotka syrjäytyivät ja karttoivat kirkon tilaisuuksia. Esko M. Lainen on tutkinut piispan- ja rovastintarkastusraportteja, joissa näkyy paremmin syrjäytyminen. Nolatuksi tulemisen pelko vähensi kirkossakäyntiä ja osallistumista.[19]

 

Opetustaulu havainnollistaa kinkerikuulustelun jännittävyyttä, varsinkin jos piispa sattui
tarkastusmatkallaan kuulustelun johtoon. Tällaisia tilanteita monet pakoilivat.

---

[1] Kuparinen, Riitta, Seitsemän veljeksen rippikoulu, 2019

[2] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 35

[3] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2020/01/isojako-poljalla-kuopion-pitajassa-1700.html

[4] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 199 Sivu 90 Pölliä

[5] Lauri Ollinpoika Miettinen https://www.geni.com/people/Lauri-Miettinen/6000000076879544128,

   Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 200 Sivu 90 Pölliä, SSHY

[6] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[7] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) Sivu 205 Pöliä; SSHY

[8] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[9] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 62

[10] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2025/04/heikki-vaanasen-perunkirjoitus.html

[11] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2024/12/aaro-miettisen-perunkirjoitus-poljalla.html

[12] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11)  Sivu 342 Pöljä 1 ; SSHY

[13] sama, 64-65

[14] sama

[15] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 205 Pöljä; SSHY

[16] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1749-1759 (AP_II I Aa:4) Sivu 15 Pöliä; SSHY

[17] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 210 Pöljä; SSHY

[18] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[19] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002