Kohtalokas kaupunkimatka Kasurilan miehillä

 

Näkymä Kuopiosta, 1820-luku.
Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Talollisen vaimo Eva Sofia Leskinen teki ilmoituksen kruununnimismiehelle miehensä Adam Toivasen katoamisesta. Adam oli lähtenyt lauantaina 6. kesäkuuta 1857 Hakkaralan kylästä Kuopioon hoitamaan asioitaan. Adam Toivanen ei koskaan palannut kaupunkireissultaan kotiin, vaan hän katosi kuin tuhka tuuleen.

Adam Toivasen puoliso alkoi kysellä miehensä perään heti sunnuntaina, kun kaupunkimatkalaiset alkoivat palailla kotiin.

Viimeinen tieto Adam Toivasesta oli, että hän oli ollut Kuopion Koljonniemellä (nykyistä satama-aluetta) Hakkaraisen veljesten, Adamin ja Gustafin  kanssa. Varsinkin Gustaf Hakkaraisen ja Adam Toivasen sanottiin olleen vahvasti juovuksissa. Hakkaraiset myönsivät olleensa rannassa Toivasen kanssa, mutta kumpikin sanoi lähteneensä kaupunkikortteeriinsa illan aikana. Toivanen oli jäänyt nukkumaan päätään selväksi rannan makasiinien suojiin ulkosalle. Oli ollut lämmin, aurinkoinen kesäilta.

Leski ilmoitti katoamisesta ja rikosepäilyistään lääninviskaali Robert Strengille. Koko Kasurilan kylä kohisi katoamisesta. Eva Sofia Leskinen kovisteli Hakkaraisia, mutta heidän tarinansa pysyi samana. Adam kertoi lähteneensä puolen yön maissa rannasta kortteeriinsa, jolloin hänen veljensä Gustaf ja Adam Toivanen oli maanneet vierekkäin sammuneina rannalla. Miehensä katoamisesta suunniltaan ollut vaimo ei uskonut Hakkaraisten silitystä.

22.6. 1857 Kuopion raastuvanoikeudessa Leskinen syytti talollinen Gustaf Adolf Hakkaraista ja torppari Adam Hakkaraista miehensä murhasta. Alkoi oikeudenkäynti, joka kesti lokakuun lopulle 1857. Oikeus kuuli lähes 70 todistajaa, lopullinen ratkaisu saatiin Viipurin hovioikeudesta loppuvuodesta 1857.

Eva Sofia Leskinen kertoi miehellään olleen kaupunkiin lähtiessä lompakossa rahaa noin 19 ruplaa. Leskinen sanoi miehensä olleen perso viinalle, mutta ei silti uskonut hänen pelkkään humalaan ja laiturilta horjahtamiseen hukkuneen. Leskinen syytti Hakkaraisia siitä, että he olivat väkivalloin hukuttaneet Toivasen ja ottaneet häneltä rahat. Kaupunginviskaali Robert Streng oli aloittanut tutkinnan heti saatuaan katoamisesta tiedon.

Gustaf Adolf Hakkarainen oli syntynyt 17.5.1815 Kasurilassa, hänen puolisonsa oli Loviisa Ruuskanen. Adam Hakkarainen oli syntynyt 27.7 1817, hänen puolisonsa oli Aukustiina Miettinen. Hakkaraisen veljeksien isä oli Pekka Hakkarainen (1791-1853) ja äiti Loviisa Paavontytär Kasurinen (1792-1830). Hakkaraiset asuttivat tilaa Kasurila 6.

Kadoksissa oleva Adam Toivanen oli syntynyt 14.4.1821. Hänen kotitilansa oli Hakkarala 11. Nykyisin puhuttaisiin Harjamäen alueesta. Jutun käsittelyssä tuli selväksi, että näiden kylien väellä oli paljon yhteistä, eikä välimatka kylien välillä ollut pitkä. Adam Toivanen oli tullut samalla veneellä Adam Hakkaraisen kanssa Kuopioon.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että Kasurilasta oli lähtenyt enemmänkin miehiä hoitamaan asioitaan kaupungissa. Osa meni veneellä, sen sijaan Gustaf Adolf Hakkarainen oli mennyt kievarikyydillä Kuopioon Toivalan ja Kelloniemen kautta ja asettunut tavalliseen kaupunkikortteeriinsa ajuri Pekka Jääskeläisen taloon.

Kaupunkimatka Kasurilasta saatettiin taivaltaa joko Kuopio-Iisalmi tietä, Räimän kautta vesireittiä tai sitten Siilinlahdelta suoraan venekyydillä perille asti. Kuopion satama sijaitsi Koljonniemen ja Tuhkaniemen alueella, jossa oli 1850-luvulla mylly ja viinanpolttimo. Oletettavasti niin Kasurilan kuin Hakkaralankin kylillä oli kirkkoveneet käytössä. Kasurilan miesten vene saapui Tuhkaniemeen (Kuopion satamaan) noin seitsemän aikaan aamulla.

Kun oikeutta istuttiin seuraavan kerran 14.7. ja 22.7. tilanne oli muuttunut. Adam Toivasen ruumis oli löytynyt järvestä 22.6. läheltä paikkaa, jossa hänet oli viimeksi nähty elossa. Heinäkuussa oikeudella siis käytettävissään ruumiinavauspöytäkirja. Kaupunginlääkäri Axel Erik Åkesson ei löytänyt vainajasta merkkejä väkivallasta, mutta Hakkaraisia vastaan esitettiin oikeudenkäynnin aikana raskaita todisteita.

Ilmaantui jopa todistajaa, joka kertoi nähneensä kolme miestä rannassa tilanteessa, jossa yhtä maassa maannutta miestä olisi lyöty. Silminnäkijä Pekka Koistinen oli kuitenkin 8-vuotias lapsi, joten häntä kuultiin oikeudessa, mutta valaa hän ei voinut vannoa valaa.

Rannassa oli myös miesjoukko, jotka olivat lastaamassa Iris-nimistä viljalotjaa. Heidänkin havaintonsa olivat ristiriitaisia, jonkinlaisia riitelyn ja avunhuudon havaintoja esitettiin, mutta ei mitään tarkkoja tietoja. Yksi todistaja oli kiinnittänyt huomioita humalaisten toikkarointiin satamalaiturilla. Se oli näyttänyt vaaralliselta ja hän oli kehottanut hiukan selvempää Adam Hakkaraista katsomaan ystäviensä perään. Adam Hakkarainen oli luvannutkin niin tehdä.

Adam Toivanen ja Gustaf Adolf Hakkarainen tapasivat toisiaan päivän aikaan kaupungilla. Murhenäytelmä sai alkunsa Moldakoffin leipäkojulla, jossa Gustaf Hakkarainen ehdotti paikalla olleille vietettäväksi hänen nimipäiväjuhliaan. Tätä ehdotusta oli kuulemassa myös Adam Hakkarainen ja Elias Laitinen. Adam Toivanen oli aiemmin hakenut kruununmakasiinista velaksi kylvöohraa, velkakirjaa todistivat Elias Laitinen ja Gustaf Hakkarainen. Laitinen oli Kasurilan kylän isäntiä.

Adam Toivanen oli heti innokkaasti mukana aatteessa ja toverukset menivät Bomanin tavara-aitalle ostamaan viinaa. Molemmat ostivat puoli korttelia rommia. Yksi kortteli on yli 3 litraa, joten annos oli reilu. Tämän jälkeen Hakkaraiset ja Toivanen kävelivät Koljonniemelle nauttimaan ilta-auringosta ja juomista. Miehet olivat olleet todistajien mukaan koko päivän selvin päin. Lisäksi minkäänlaista riitaa tai epäsopua Hakkaraisten ja Toivasen välillä ollut päivän aikana havaittu.

Talonpojilla oli viinankeitto-oikeus, mutta piinaa sai valmistaa neljä kuukautta vuoden alusta ja syyskuusta alkaen vuoden loppuun. Voi olla, että omat viinat oli jo kesäkuun alussa juotu, eikä uutta saanut polttaa. Olisiko rommi tehnyt tepposet miehille, sillä sanotaan, ettei kotipolttoinen ollut niin vahvaa kuin ammattilaisten valmistama viina?

Todistajien mukaan viimeiset kerrat, jolloin rannassa nähtiin kolme miestä elossa oli noin klo 11-12 aikaan yöllä. Myöhään yöllä oli liikkeellä Ingeborg Huuskonen, joka oli pessyt pyykkiä Koljonniemen vanhalla pesutuvalla. Hän kertoi kuulleensa rannassa huudettavan: ”Kiireesti tänne!” Todistaja ei kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi huudon selittänyt. Johan Vepsäläinen oli liikkunut Tuhkaniemessä ja Koljonniemellä yöllä kolmen aikaan. Hän oli nähnyt jonkun nukkuvan peitettynä makasiinien välissä.

Kuopion satama. Ylhäällä oli Maljalahti, ensimmäinen niemi
Tuhkaniemi ja siitä alempana Koljonniemi. 1838.

Seuraavan kerran oikeutta istuttiin 10. elokuuta. Hakkaraisia vastaan esitettiin vielä edellistäkin kovempia todisteita. Katariina Räsänen kertoi olleensa menossa lauantai-iltana raatimies J.G. Rosénin taloon lähellä Koljonniemeä. Hän oli kuullut huudon. ”Ota rahat, mutta älä lyö!” Hän tunnisti oikeudessa rannassa olleet miehet Gustaf ja Adam Hakkaraiseksi. Myös Kasurilan kylässä kihisi ja kiehui murhasoppa. Oli löytynyt verinen nenäliina Gustaf Hakkaraisen pyykistä ja koko kylä laski Hakkaraisten rahankäyttöä kesän ajalta. Eikö hänellä ollutkin liikaa rahaa? Vaikuttaa siltä, että ainakin osa kyläläisistäkin oli kääntynyt Hakkaraisia vastaan.

Gustaf Hakkarainen oli jonkinlainen käräjämaakari, mutta asiat olivat tavallisia velkomusjuttuja, perintöriitoja. Voi kuitenkin sanoa, että hän oli keskimääräistä hanakampi hoitamaan asioita käräjien kautta. Vuosien varrella oli torppari Erkki Huuskosen kanssa ollut Honkamäen torpan hoidosta erimielisyyttä, talollinen Taavetti Savolaisen kanssa kovin tyhjänpäiväinen riita kasken joutopuista, jotka hän itse oli luvannut Savolaisen kerätä talteen. Äitipuolen, Reetta Kristiina Kinnusen syytinki oli jäänyt huonolle hoidolle.

Gustaf Hakkaraisen maineelle ikävin oli marraskuussa 1856 tapahtunut veljenpojan pahoinpitely. Asiaa käsiteltiin käräjillä keväällä 1857. Gustaf oli humalassa lyönyt Wilhelm Hakkaraista ilman ennakkovaroitusta suoraan naamaan, niin että veljenpoika oli mennyt tajuttomaksi. Gustaf ei tullut käräjille, joten asia oli kesken, kun alkoi oikeudenkäynnit Adam Toivasen katoamisesta. Epäilemättä Gustaf Hakkaraisella oli kylässä vihamiehiäkin. Hänen veljensä Adam ei esiinny tuomiokirjoissa ollenkaan.

Kuopion satama 1800-luvun loppupuolella.
Museovirasto.

Syyskuun istunnossa veljekset vangittiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan.

Käräjäoikeus piti avunhuutoja, riidan ääniä ja kahden epävarman silminnäkijän todistusta riittävä. Oikeus tuomitsi molemmat syytetyt kuolemaan. He olivat käräjäoikeuden mukaan aiheuttaneet Toivasen kuoleman rannassa ja laiturilla. Toivaselta ei löytynyt hänen punaista kukkaroaan ja rahoja, jolloin teon selityksenä oli ryöstö. Kuolemantuomioon kirjoitettiin komeasti, että kaulat katkaistaan, mutta Suomessa ei enää vuoden 1826 jälkeen oltu pantu toimeen kuolemantuomioita. Ne muutettiin karkotukseksi Siperiaan tai elinkautiseksi pakkotyöksi Suomessa.

Kaikki alioikeuksien vakavien rikosten asiat lähetettiin vielä hovioikeuksiin vahvistettaviksi. Tämä oikeusjuttu käsiteltiin Viipurin hovioikeudessa 20.11.1857. Hovioikeus piti Katariina Räsäsen todistusta epäluotettavana, eikä ottanut sitä huomioon. Lisäksi hovioikeus korosti ruumiinavauksen tehneen lääkärin lausuntoa, jossa ruumiissa ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä. Hovioikeus vapautti Hakkaraisen veljekset ryöstömurhasyytteestä.

Adam Toivaselta jäi lapset Adam (s.1844), Erik Johan (s.1850) ja Henrik (s.1851) sekä leski Eva Sofia. Hän oli Adamin toinen vaimo. Gustaf Adolf Hakkarainen kuoli 23.3.1860. Hänen vaimonsa Loviisa Ruuskanen muutti Nilsiään 19.7.1860. Hänelle jäi neljä alle 10-vuotiasta lasta hoidettavaksi, Karoliina (1853), Aaro (1855), Lovisa (1858) ja Paul (1859).

 

Lähteet:

Kuopion raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1857 22.6. 13.6. 22.7. 10.8. 14.9. 24.10. Ca:40 JMA

Viipurin hovioikeuden arkisto Dbc:21 Alistettujen asioiden päätöstaltiot (1857-1857)

 

 

 

 

 

 

 

Tuli on irti Oulunsuolla!

 

Kuvassa Siilinjärven kirkonkylän asutus ja maanviljely vuonna 1947.
Alalaidassa pappila, sitten kunnalliskoti, manttu, asema ja kansakoulu.
Tarinaharjun parantola ja kirkko täydentävät kyläkuvan. Siilinjoen
rantamat ovat viljeltyjä, Tarinaharju on metsää.

Talollinen Elias Laitinen muutti perheineen Sutelan kylästä, Nilsiän pitäjästä vuonna 1856 Kasurilan kylälle. Hän teki vaihtokaupat Olli Ruuskasen ja hänen perillistensä kanssa. Laitinen antoi oman tilansa Sutela 9, jossa oli vesimylly ja tuulimylly. Tila oli arvioitu 2000 hopearuplan arvoiseksi. Vastineeksi Laitinen sai Iivolan tilan, Kasurila 7. Myös tähän liittyi 1/8 osa Siilin myllystä. Laitinen maksoi vielä yli 900 ruplaa välirahaa.

Elias Laitisen vaimo oli Lovisa Lustig. Heidän mukanaan muutti alle kymmenvuotiaat lapset Lars Petter, Johanna, Elias ja Gustaf Henrik.

Olli Ruuskasen pojat, Carl, Henrik, Johan ja Wilhelm allekirjoittivat myös kaupat. Lisäksi perheen alaikäisten Petterin, Anna Gretan, Maria Stiinan ja Eva Katariinan puolesta kaupan vahvisti holhoojana Juhan Tuppurainen.

Vakaa tilallisten elämä on melkoinen myytti, niin paljon tilalliset tekivät 1800-luvullakin maakauppoja tai menettivät tilojaan velkojen takia. Vuosisadan vaihteessa toteutunut isojako lisäsi verorasitusta ja oli velkaannuttanut monia tilallisia muutenkin, sillä talonpojat joutuivat maksamaan isojakotoimitukset. Isojako johti myös oikeusriitoihin, joiden selvittelyt maksoivat nekin. Lisäksi taudit saattoivat iskeä vakaisiinkin taloihin niin, että työvoima hiipui ja tilan jatko omalla suvulla ei onnistunut.

Uutta tulijaa ei välttämättä otettu vastaan innostuneesti. Kylissä oli totuttu toimimaan tukeutuen sukukuntaan ja avioliittojen myötä luotuihin verkostoihin. Laitiset kuitenkin juurtuivat Siilinjärvelle, jossa suvun luomutila toimii edelleenkin. Aivan ilman mutkia kylälle asettuminen ei alkanut.

Iivolan tilaan, Kasurila 7 kuului maita molemmin puolin Siilinlahtea, mm. nykyisen Leppäkaarteen alue. Elias Laitinen joutui riitelemään alueella olevasta Leppäkaarteen torpasta, sillä se kuului Kasurila 7 maihin, mutta Olli Ruuskanen oli antanut siihen torppari Anders Vainikaiselle elinikäisen oikeuden. Eli nykyisen Leppäkaarteen nimen taustalla lienee tuo 1850-luvulla alueella ollut torppa.

Eljas Laitinen ja hänen työmiehensä sotilas Sven Kärkkäinen joutuivat käräjille 1858 vastaamaan metsäpalosta, jonka väitettiin aiheutuneen Kärkkäisen huolimattomuudesta. Hän oli toiminut heinäniityllä korjuuväen työjohtajana, kun tuli oli päässyt irti. Asia oli niin vakava, että Kärkkäinen oli saanut oikeuteen asianajakseen vääpeli Gustaf Alftanin, jonka oli komentanut tehtäväänsä eversti Tavaststjerna.

Työväki oli työskennellyt 30.7. 1858 aamusta alkaen Oulunsuon niityllä heinänkorjuussa. Pitkä hellejakso oli kuivattanut maaston rutikuivaksi. Laitisen renki Aaron Kuosmanen oli vielä erikseen varoitellut, että tupakkapiippujen kanssa pitää nyt olla varovainen. Sofia Pitkäsen mukaan heinäväki oli tullut aamiaiselle, jonka jälkeen oli levätty noin tunti. Silloin Pitkänen oli nähnyt niityltä nousevan savua. Kekäläinen oli herännyt saman tien, siepannut astiaan vettä ja lähtenyt heti juoksujalkaa kohti palopaikkaa.

Muu työväki oli lähtenyt nopeasti hänen peräänsä. Tuli oli kuitenkin jo levinnyt laajalle Gustaf Hakkaraisen metsään. Niityn vieressä oli myös ojitettu ja kuivatettu suo. Palo tuhosi rukiille kylvettyä kuivatettua suota 5 tynnyrinalaa (2 ½ ha) ja noin 250 kuormaa puutavaraa. Palo jäi kytemään suolle, sammutustyöt olivat käynnissä vielä seuraavanakin päivänä. Vahingot arvio herastuomari Olli Miettinen, toimituksen todisti torppari Mikko Lempinen.

 Elias Laitinen oli ollut poissa kotoaan palon aikaan, hän tuli vasta seuraavana päivänä paikalle. Laitisen vävy Petter Lustig oli johtanut sammutustöitä jo edellisenä päivänä, vaikka hänkään ollut omien puheidensa mukaan työmaalla palon alkaessa. Kekäläisen mukaan Lustig oli ollut paikalla, kun tuli palo alkoi.

Todistaja Wilhelm Puro kertoi Kekäläisen ja Kuosmasen tehneen työtä sillä puolella niittyä, jossa tulipalo alkoi. Hän väitti jopa nähneensä, että Kekäläinen käytti tuluksia ja poltti piippua. Toinen todistaja Johan Miettinen sanoi, että hän ei nähnyt, kuka tulen sytytti, mutta Kekäläinen oli myöntänyt itse käsitelleensä tulta.

Korvausasia häviää käräjäoikeuden asiakirjojen uumeniin, pidän mahdollisena, että osapuolet ovat löytäneet riitaan sovun.

Kolmas kahakka, johon Laitinen joutui liittyi Siilinkosken myllyyn. Olen kirjoittanut aiheesta blogitekstissä Sattumuksia Kasurilan kylällä. Voi olla, että tässä riitajutussa uusi tulokas lopullisesti juurtui kylälle ja hyväksyttiin joukkoon. Yhteinen riesakin voi yhdistää.

Eino Laitinen istumassa edessä, oletettävasti vuonna 1918.

Elias Laitisen pojista Kalle (s. 1865) jatkoi tilanpitoa. Hänen pojastaan Eino Laitisesta kasvoi merkittävä kunnallinen vaikuttaja ja nuorisoseuramies Siilinjärvelle, ehtipä hän olla yhden kauden Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1945-1951.

 

Lähteet

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 625

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 779

 

Sattumuksia Kasurilan kylällä – mylly palasiksi!

 

Päivi Väisänen on toimittanut paikallishistoriallisesti valtavan kiinnostavan kirjan Kasurilan kylältä. Aaro Gustavi Knuutinen, Arolainen, kansanrunoilija Kasurilasta. Väisänen on koonnut teokseen Knuutisen kirjoittamia runoja, arkkiveisuja 1800-luvun puolivälistä 1880-luvulle. Kirja ansaitsee ihan oman arvionsa, mutta tällä kertaa kirjan lukeminen johdatti minut tutkimaan Kasurilan kylän elämää ja arkea 1800-luvun puolivälissä. Silloin Aaro Knuutinen (1825- 1896) eli parhaan miehuutensa aikoja Kasurilan kylällä.

Siilinjoki ja Siilinkoski olivat 1800-luvulla eläneille paikallisille tavattoman tärkeitä. Joen rantamilla oli soita, niittyjä ja viljelyksiä. Lisäksi Siilinkoskessa toimi tilallisten yhteinen mylly. 1856 Elias Laitinen ja Olli Ruuskasen perilliset vaihtoivat maatiloja keskenään. Laitinen luovutti Varpasjärveltä tilan Sutela 9 ja välirahaa maksettuaan sai Ruuskasilta tilan Kasurila 7. Tähän kauppaan kuului osuus Siilinkosken myllyyn.

Nykyisen Siilinjärven kirkonkylän seutua vuoden 1864 kartassa.
Näkyy tiet Kuopiosta Iisalmeen, haarautuminen Maaningalle ja
Nilsiään. Huomaa tie Räimälle, sieltä oli sujuvaa kulkea venellä
Kuopioon.

Sattumoisin toinenkin kylän tila siirtyi uusiin käsiin.  Kasurila 18, Mähölä/ Siilinpää tilan omistajaksi tuli avioliiton kautta kruunun nimismies Victor Fabian Aschan. Hän oli naimisissa Ida Kronströmin kanssa. Ida oli edesmenneen vääpeli Petter Enok Kronströmin tytär. Nimismies osasi lukea karttoja ja jakokirjoja. Hän oli huomannut, että mylly oli kokonaan hänen omistamansa tilan Kasurila 18 mailla.

Vuonna 1862 käräjillä käsiteltiin Aschenin laatimaa vaatimusta, että mylly on purettava tai se on siirrettävä maanomistajan haltuun. Vastaajina ja siis myllyn pystyyn laittaneina tilallisina olivat käräjillä Olli Miettinen, Petter ja Adam Väänänen, Jöran Zacheus, Agatha Hiltunen, Aaro Knuutinen ja Elias Laitinen, kaikki Kasurilan kylältä.

Siilinjoen rantamat kuuluivat Kasurilan eteläiseen jakokuntaan. Vuonna 1777 laaditussa isojakokartassa joessa ei ole merkintää myllystä. Myllyt saattoivat jäädä välillä pois käytöstä, kunnes ne taas kunnostettiin. Näin oli käynyt Pöljänjoen myllylle 1700-luvun loppupuolella. Omistusoikeus oli kyllä hyvin selvillä Kasurilan kylälläkin 1800-luvulla, mutta isojaon jälkeenkin jäi paljon epäselvyyksiä. Rahvas oli elänyt pitkään käyttöoikeuden maailmassa, jossa oikeus myllyn pyörittämiseen syntyi siitä, että oli mylly yhdessä jokeen laitettu.

Ote Kasurilan eteläisen jakokunnan isojakokartasta vuodelta 1777.
Siilinjoki ja sen niityt näkyvät hyvin, ei merkintää myllystä. Kartassa 
on myös myöhempiä merkintöjä, kun rautatieaseman paikkaa
suunniteltiin 1800-luvun lopulla.

Nimismies Aschan halusi myös häätää myllyn hoitajana toimineen torpparin, sillä isojaossa ei ollut erotettu tonttia myllärille. Mylläritorpparina toimi Moses Pennanen, joka puolustautui sanomalla, että hänellä on elinikäinen oikeus torppaan. Tämän oikeuden oli hänelle antanut David Johansson Savolainen, tilan Kasurila 18 edesmennyt isäntä. Mähölässä isännän leski Elisabeth Karhunen oli kuollut 1855 ja hänen poikansa David Savolainen kuoli vuonna 1856. Uudet omistusjärjestelyt liittyivät varmasti tähän, tilalle ei ollut Savolaisista jatkajaa.

Aaro Knuutinen kirjoitti 1870 runon Siilin myllystä. Mylly oli perustettu kylän isäntien yhteistuumin, mutta myllyn tiimoilta oli heti riitaa. ”Nousi kapinat kalusta, kylän kesken kelvottomat, joit on pitkin piisannunna, Täysin määrin tänne asti...” Siilinpään omistaneet Mähöset kadottivat runon mukaan talonsa ja erkaantuivat myllystä. Hankkeessa mukana olleet kuolivat eikä riitaisasta myllystä tehty virallisia sopimuksia.

Niinpä uudella Siilinpään omistajalla, nimismies Aschanilla oli omasta mielestään perusteet myllyn poistamiselle mailtaan.

Aaro Knuutinen kuvaa vaikuttavasti myllyn hajottamisen runossaan.

”Kruunun miehet” runtelivat,

Vihoissansa viskelivät:

Laitoit ensin lautakaton

Kosken kuohuvan kitahan,

Sitten särit seinämätkin

Sekä rattahat repelit,

Panit poies paikoiltansa,

Kivet viskoit kivikolle,

Lyhdyt laitoit lattialle,

Työnsit vanhan tullikirstun,

Heinäniitulle hivutit,

Vastukseksi Väänäselle…[1]

Myllyn tiimoilta alkanut kiista sai lopullisen sinetin vasta vuonna 1875. Hovioikeuden päätöksessä todettiin, että tilat 4,5,6,7, 15 ja 18 Kasurilan kylässä olivat yhdessä rakentaneet myllyn. Kuitenkin isojaossa myllyn paikka oli jäänyt kokonaan tilan 18 mailla. Koska myllyn erottamista ei oltu tehty, se kuului kokonaan tilan 18 eli Siilinpään omistukseen.[2]

Olli Miettinen ja yhtiökumppanit olivat hakeneet 1871 lupaa perustaa mylly Siilinkoskeen. Ehkäpä yhtiökumppanit olivat löytäneet toisen paikan myllylleen? Kiinnostavaa on, että myllyn tiimoilta riideltiin vielä 1905, kun talollinen Adan Snellman ja kumppanit olivat valittaneet kuvernöörille tilan Kasurila 18 patolaitoksista. Kuvernööri kuitenkin muistutti, että koskenomistajilla oli vuodelta 1871 senaatin vahvistama oikeus padota veden kulkua.

Vuonna 1914 tehtailija Johansson rakensi Siilinkoskeen pienen sähkölaitoksen.[3] Siilinkoskessa toimii nykyisinkin kotitarpeiksi sähköä tuottava laitos. Ja patoasioista taidetaan sanailla vieläkin.

 

 

[1] Väisänen, Päivi (toim.), Aaro Gustavi Knuutinen, Arolainen, kansanrunoilija Kasurilasta

[2] Om vattenverk enligt finsk rätt. 1. Rätten till strömfall/ K.A. Moring. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2200956/articles/81619773

[3] Savon Sanomat 8.12.1913 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291521/articles/3919604

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1863-65, KO a:43, 36

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1856-56, KO a:36, 1134

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862, KO a:42,565

Muistamisesta sananen - Alfred Pietikäisen muistikuvia vapaussodasta 1918

 

Pohjan Poika 29.1.1938.

Vääpeli Alfred Pietikäinen Pielavedeltä muisteli Pohjan Poika -lehdessä vuonna 1938 vaiheitaan Suomen sisällissodassa 1918, Pietikäiselle sota tietysti oli vapaussota.[1] Artikkeli kiinnosti minua heti, sillä Pietikäinen oli kuulunut Kuopion Suojeluskunnan IV komppaniaan, sen kolmanteen joukkueeseen. Monet kotiseutuni miehet olivat palvelleet samaisissa vapaaehtoisjoukoissa.

Pietikäisen kertoma tarina sai minut ajattelemaan muistamista. Sotakeväästä oli vuonna 1938 kulunut 20 vuotta. Aika oli hapertanut yllättävän paljon vapaussoturin muistia.

Kuopion 3. ja 4. suojeluskuntakomppanian valatilaisuus Kuopion
lyseolla helmikuun lopulla 1918. Joukossa mukana varmasti myös
Alfred Pietikäinen. Kuva Victor Barsokevitsch, Kuopion kultt.hist.
museo.

Ensinnäkin hän kertoi, että ”komppanian päällikkönä oli Canth ja jääkärikapteeni Öhman”. Kuopion suojeluskunnan esikunnassa toimi Jussi Canth, aktivisti ja jääkärivärväri, mutta häntä ei mainita suojeluskuntajoukkojen päällystössä rintamalla Mäntyharjulla. Sen sijaan hän osallistui ns. Malmin retkikuntaan, joka lähti maaliskuussa vapauttamaan Vienan Karjalaa punaisten vallasta.[2]

Jääkärikapteeni Georg Öhman oli olemassa, mutta hän ei sotinut Savon rintamalla Kuopion Suojeluskunnan joukoissa, vaan Tampereen suunnalla ja haavoittumisensa jälkeen hän vastasi Itäarmeijan eläinlääkintähuollosta.[3]

Alfred Pietikäisen komppaniaa komensi jääkärivänrikki E.J. Putaansuu. Sekaannus johtunee siitä, että Putaansuu käytti Saksassa ollessaan peitenimeä Åhman.[4] Ehkäpä peitenimi savolaisittain tulkittuna oli jäänyt tuoreemmin Pietikäisen mieleen kuin varsinainen sukunimi.

Joukkueenjohtajana toimi agronomi Miettinen Muuruvedeltä ja ryhmänjohtajana Lauri Julkunen Siilinjärveltä. Julkunen oli siilinjärveläinen maatalon ja kievarin poika[5], joka osallistui vapaussotaan. Ei ole syytä epäillä muistikuvan oikeellisuutta. Pietikäinen sanoi olleensa koko sodan ajan Julkusen ryhmässä.

Pietikäinen kuljettaa joukkonsa tunnettujen tietojen mukaisesti Kuopiosta Mikkeliin ja sitten Mäntyharjun rintamalle. Pietikäinen osallistui Mouhun taisteluun, joka hänen muistoissaan tapahtui 2.3.1918, mutta todellisuudessa päivää myöhemmin 3.3. Myös Turkinkylän taistelun päivämäärä on artikkelissa väärin, taistelu käytiin 6.4.1918 eikä 5.4., kuten Pietikäinen muisteli.

Kuularuiskuasema Pääkallovuorella Turkinkylässä 6.4.1918.
Oikealta toinen mies, jääkärivänrikki Putaansuu ja kolmas
mies, varapäällikkö Penna Eskelinen kaatuivat muutaman 
tunnin kuluttua kuvan ottamisesta.
I.A. Ekström, Varkauden museot

Turkinkylässä kaatui monta Alfred Pietikäisen läheistä taistelutoveria. Joukkueenjohtaja Penna (Benjamin) Eskelinen kaatui, kun hän ryhtyi johtamaan joukkoja vakavasti haavoittuneen vänrikki Putaansuun sijaisena. Putaansuukin kuoli myöhemmin haavoihinsa. Jostakin syystä Pietikäinen kertoi Eskelisen olleen kotoisin Maaningalta, vaikka hän oli Kuopion maalaiskunnan miehiä. Samoin Pietikäinen muisti väärin kaatuneen Paavo Vuornoksen kotipaikan, ei Kaavi vaan Muuruvesi. M. Jänttiä ei Turkinkylässä kaatuneista löydy, mutta Pietikäinen tarkoittanee Pekka Jänttiä, kuopiolaista kauppaoppilaitoksen opiskelijaa.

Kaarlo Kovalainen (vas) ja Penna Eskelinen.
Boman, Sankarien muisto.

Evert Vesterinen (vas) ja Paavo Vuornos.
Boma, Sankareiden muisto.

Voikosken tiedusteluretkellä kaatuivat Otto Niiranen, joka oli kotoisin Maaningalta, ei Varpaisjärveltä ja Pietikäisen mainitsema  A. Vesterinen Keiteleeltä on Evert Vesterinen.[6]

Pietikäisen muistelossa on siis paljon tällaisia pieniä virheitä, jotka kotitutkijankin on hyvä ymmärtää, kun näitä artikkeleita ja yleensäkin muistitietoa käyttää lähteenä. Sodan kuvaus on kuitenkin tavattoman kiinnostavaa ja uskottavan tuntuista. Suomen maaseudun kevätpelloille kiikutetut lantakasat ja mahtavat kiviaidat antoivat suojaa niin punaisille kuin valkoisillekin.

Pietikäisen sota loppui jalkavammaan, jonka hän sai Leppäniemeen perääntyessään. Jalka juuttui louhikkoon ja kiireessä irrotellessa tuli vakavia vaivoja. Niinpä kertoja ei enää ollut mukana Karjalan taisteluissa eikä Viipurin valtauksessa. Sairasloman jälkeen hän liittyi omaan yksikköönsä, joka oli siirretty Viipurista Haminaan.

Pietikäinen ei mainitse kertomuksessaan mitään punaisten teloituksista eikä myöskään oman puolen kokemasta terrorista. Haminasta ja Mäntyharjulta hänellä olisi saattanut jotain kerrottavaa olla.

 Ohessa linkki Muistelmia Suomen vapaussodasta, vääpeli A. Pietikäinen.

Pietikäisen artikkelin nimiä tutkittu Suomen sotasurmat -sivuston ja Bomanin Sankareiden muisto -matrikkelin tietoihin. 

 

---

[1] Pohjan Poika 29.1.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1364634/articles/80090858

[2] Kemppainen, Vienan kävijöitä. Muistelmia Vienan sodasta 1918, 7

[3] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_%C3%96hman

[4] Luettelo jääkäreistä https://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Putaansuu

[5] Savon Jääkäri 18.12. 1918 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1233113/articles/80103852

[6] Suomen sotasurmat http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=23107

Siilinjärveläisten sisällissota 1918

Kuopion punakaartin III komppanian plutoona harjoituksissa työväentalon
pihalla. Museovirasto.

Punaiset ottivat vallan Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa tammi-helmikuun vaihteessa 1918. Siilinjärven seutukunnalle keskeistä oli, miten tilanne kehittyi Kuopiossa. Kuopion punakaarti sai aseita joulukuussa 1917 ja tammikuussa 1918 se asettui kasarmeille. Suojeluskunta majaili lyseolla. Maaseutu jäi odottavalle kannalle.

Syksyllä 1917 Suomen Ammattijärjestö oli kehoittanut SDP:n paikallisjärjestöjä perustamaan järjestyskaarteja. Ainakin Kolmisopen työväenyhdistys oli saanut kaartin jäsenkirjoja yms. aineistoa käyttöönsä. Kaartia ei kuitenkaan Kolmisopelle perustettu.[1]

Aseisiin ei ollut mitään erityistä intoa. Punaiset jäivät odottamaan, miten tilanne kehittyy Kuopiossa, vain Toivalan punakaarti reagoi. Sieltä käytiin kasarmilla, tämä katsottiin sitten kapinan jälkiselvittelyissä raskaaksi rikokseksi.[2] Valkoiset valmistautuivat myös vaivihkaa. Kuopio ei ollut kummankaan osapuolen saartama, joten sinne ja sieltä liikuttiin puolin ja toisin. Maaseudulta mm. kuljetettiin ilmeisen helposti elintarvikkeita Kuopion lyseolle asettuneille suojeluskuntalaisille.

Niin valkoiset kuin punaiset miettivät, mitä tehdä. Kuopion punakaarti kävi etsimässä aseita Hiekkalasta ja Rissalasta Jännevirralla.[3] 

Helmikuun 1. päivänä Kuopion Työväen Neuvosto kutsui punaisia aseisiin:

Eikä aseellistakaan taistelua saa jättää yksinomaan järjestyskaartien tehtäwäksi, waan täytyy koko tyäwäen niin maaseudulla kuin kaupungissakin, ottaa taistelu omakseen ja warustautua mahdollisuuden mukaan, waikkapa ei olisikaan parempia aseita kuin wanhoja haulikoita,kirweitä, wiikatteita, puukkoja ja lujia seipäitä. Köyhälistön täytyy ponnistaa kaikki woimansa ja muuttaa taistelu todelliseksi kansalaissodaksi, jos porwaristo tahtoo sen siksi saattaa. Ilman taistelua emme antaudu emmekä kukistu.[4]

Kuopion taistelu oli lyhyt. Kaupungissa taisteltiin helmikuun ensimmäisellä viikolla ja ratkaisu kääntyi nopeasti Pohjanmaalta ja Kajaanista apua saaneiden valkoisten voittoon. Ylipäällikkö Mannerheim kiitti Kuopion suojeluskuntaa taistelun voitosta 8.2. 1918.[5]

Punaisten "taistelu" jatkui sitten Kuopion kasarmin vankileirillä. Kuopioon perustettiin myös valtiorikosoikeus, joka alkoi seuloa tuomioita kapinallisille. Työväenliikkeen toimintaan osallistuminen katsottiin nyt maanpetoksen valmisteluksi, joten yhdistysten puheenjohtajia ja aktiiveja pidätettiin.

Siilinjärvellä ainakin Taavetti Tuovinen[6] Kolmisopelta vangittiin. Antti Varosen kerrotaan paenneen Ruotsiin. Useita Toivalan työväenyhdistyksen jäseniä vangittiin, koska heidän katsottiin osallistuneen aseelliseen toimintaan. Pahimmassa pulassa heistä oli Johan Petter Laitinen, koska hänen väitettiin kuljettaneen aseita ja räjähteitä punaisille Kuopioon.[7]

Ensimmäinen siilinjärveläinen valkoinen kaatunut oli Helge Nykopp. Hän kaatui Varkauden taistelun loppuvaiheessa 21.2. massatehtaan luona. Hänet on haudattu Kuopion sankarihautaan.[8]

Helge Nykopp. Teoksessa Sotakuvia Savon ja Karjalan rintamilta.
Kuvaaja I.A.Ekström.

Uusia vapaaehtoisia liittyi suojeluskuntiin. Joukkoja koottiin Kuopioon ja alueen miehistä muodostettiin Pohjois-Savon Rykmentin 1. ja 2. pataljoona. Siilinjärveläisiä palveli ainakin Kuopion 3. ja 4. suojeluskuntakomppaniassa. Esimerkiksi Aatu Väänänen, Atte Rautiainen, Ilmari Jääskeläinen, Matti Niskanen ja Heikki Pietikäinen.[9]

Kupion suojeluskunnan 3. ja 4. komppania Kuopion lyseolla. Rintamalle lähtö.

Siilinjärveläiset joutuivat suoraan Mäntyharjun rintamalle ja Hillosensalmelle. Täysin kokemattomat joukot vietiin taisteluun 3.3.1918.

"No, se oli niin ikävä juttu, että sitä ei paljo passoo sannoon, mitteee se olj se rintamajuttu. Kun ens päevänä jouvuttiin sille surullisen kuulusalle Hillosen reissulle, niin senhän tietää, miltä se tuntuu. Semmonen, joka ei oo tottuna ollenkaan. Sehän kävi niin, että kun oli taistelelut taisteltu Hillosensalamella ja Paljakalla, joka olj niitä vappausovan niitä epäonnistuneimpia retkiä, niin sehän jo panj ajattelemaan. Yöllä pohdittiin sen ryhmän kanssa, että kyllä se taetaa olla niin, että se joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”[10]

Aatu Väänänen (vas.) 1918. 

Paljakanlahdella joukot joutuivat punaisten väijytykseen, oma ammusreki räjähti ja kymmeniä miehiä kuoli yhdessä hetkessä. Joukkueenjohtaja Ilmari Jääskeläinen haavoittui vaikeasti jalkaan, sattumoisin tästä hetkestä on säilynyt lyhyt kuvaus Suojeluskuntalainen -lehdessä:

”Jokainen koetti saada suojaa itselleen. Ensimmäisten kuulien vastaamme saapuessa, olin minä joukkojen keskipaikkeilla jäällä. Vierustoverini Siilinjärven poika, sanoi minulle, kädellään osoittaen reittään: minuun sattunut. Heittäydyimme lähekkäin jäälle rekemme suojaan, vaan kun hevosemme sai kuolettavan luodin ja uhkasi rekineen kaatumaan päällemme, niin olimme pakotetut muuttamaan toiseen avonaiseen asemapaikkaan, vaikka kuulia satoi kuin rakeita. Pian olivat vihollisen luodit sattuneet räjähdysainekuormastoomme, joka samalla räjähti minusta noin 40 metrin päässä saaden tuhoa aikaan lähellä olevien miesten ja hevosten kesken, sekä teki suuren avannon jäähän.[11]

Heikki Pietikäinen haavoittui leukaan ja menehtyi myöhemmin haavoihinsa sairaalassa. Atte Rautiainen menetti kaikki varusteensa ja pyyteli kirjeissään Hamulan Riuttaniemeen lähettämään vaatteita. Varsinkin alussa joukoilla oli puutetta jopa kunnon muonasta.[12] Asemasotavaiheessa Atte pyysi Kinniltä, että lähettäisivät Kusti Pietarisen ”browninkia” lainaan. Suojeluskunnalta ei pistoolia saanut ja vartiossa olisi turvallisempi olla, jos kiväärin lisäksi olisi käsiase.[13]

Kuopion suojeluskunnan kortti. Atte Rautiainen oli kotoisin
Hamulan Riuttaniemestä. Puustellin talon arkistot/ Pekka Rautiainen.

Atte Rautiasen kirjeissä on myös kysymyksiä kotirintaman oloista. Hän kyselei mm. kotiseudulla punaisina tunnettujen liikkeistä. Mitään levottomuuksia ei kotikylältä Hamulasta tai Pöljältä ei ole kirjattu. Kunnan alueella toimivien työväenyhdistysten toiminta hiljeni ja talot otettiin suojeluskunnan käyttöön.

Jatkuu. 

---

[1] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Taavetti Tuovinen

[2] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Johan Petter Laitinen

[3] Savon Sanomat https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292184/articles/

[4] Savon Työmies 1.2. 1918

[5] Savon Sanomat https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292158/articles/2712624

[6] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Taavetti Tuovinen

[7] Valtiorikosylioikeuden asiakirjat, Johan Petter Laitinen

[8] Boströn, Sankareiden muisto, 526

[9] Hajamietteitä Pöljältä http://airaroivainen.blogspot.fi/2013/04/sodassa-ja-rakkaudessa-hilda-ja-adiel.html

[10] Aatu Väänäsen haastattelu, Kotus. https://www.dropbox.com/s/c5whurog5bk6or5/Aatu.mp3?dl=0

[11] Suojeluskuntalaisen Lehti 9.9.1920. Komppanianpäällikkö ”Vilin” tarina.

[12] Atte Rautiaisen kirjeet 1918. Puustellin talon kotiarkistot/Pekka Rautiainen

[13] sama

Pietarin keisarillisessa konservatiossa

Ester Laitinen

Olen kertonut  Ester Laitisen (1885-1959) elämästä aikaisemmin blogitekstissä Korkeakulttuuria ja diivan elkeitä . Katselin Lassilan talossa säilyneitä aineistoja tarkemmin, kun Laitisen elämänvaiheista tuli tiedustelu Jyväskylästä. Ester Laitisen laulajanura halutaan lisätä matrikkeliin, jossa suomalaista musiikkikulttuuria tallennetaan.

Ester Laitinen syntyi varsin vaatimattomiin oloihin Suonenjoelle. Perheestä oli kuitenkin lähetetty "ankkurilapsi", Taavetti, Kuopion koulujen kautta Helsingin yliopistoon. Esterin setä Taavetti Laitinen kamppaili itselleen hyvän koulutuksen ja viran. Ensimmäisen polven suomenkieleselle sivistyneistölle se ei ollut ihan helppoa. Taavetti ei unohtanut missään elämänsä vaiheessa sukulaisiaan, joita hän omilla varoillaan majoitti, kasvatti ja koulutti. Ester Laitiselle ja hänen siskoilleen turvapaikka oli Tilkan Lepokoti, jossa he työskentelivät ja asuivat nuoruudessaan.

Lepokoti Tilkka, vasemmalla vanha rakennus ja oikealla Taavetti
Laitisen rakennuttama talo. Rakennus purettiin 1968. Se sijaitsi nykyisen Tilkan
sairaalan vieressä.

Kuvan nainen parvekkeella mahdollisesti Ester Laitinen. Tilkan Lepokodin uusi
rakennus 1900-luvun alussa.

Keväällä 1910 Ester Laitinen aloitti laulunopinnot Pietarin keisarillisen konservatorion yksinlaulun professorin, Alma Fohströmin johdolla. Loikka suurkaupunkiin, vieraan kielen ja kulttuurin keskelle ei ollut helppoa. Ensimmäiseksi hän matkusti kesällä 1910 Helsingin ja Pietarin kautta Petroskoihin. Hänen tarkoituksenaan oli opiskella venäjää tätinsä, käsityönopettaja Maikki Laitinen-Dagejeffin luona. Matka Pietarista Petroskoihin vei kaksi ja puoli vuorokautta Karjalan jokia ja järviä pitkin.

Ester asettui asumaan aluksi insinööri Putkosen vuokralaiseksi lähelle Pietari Paavalin linnoitusta. Kaksi kertaa viikossa hän meni laulutunneille Alma Fostromin kotiin Moika-kadulla. Fohström oli naimissa kenraali von Rodenin kanssa, asunto oli ylellinen. Silti ikävä kalvoi. Hiukan lohtua toi Pietarin suomalaisyhteisö. Joulua 1910 Ester vietti hopeaseppä Silventoisen herrasväen luona. Silloin hän tutustui myös heidän tyttäriinsä Olgaan ja Almaan.

Alma Silvennoinen Kuula 1915.

Uutta vuotta 1911 Ester vietti Silventoisen perheen mukana heidän Lappeenrannan maatilallaan Skinnarilassa. "Toivo Kuula tuli myöskin sinne. Kuulan ja Silventoisen tyttöjen kanssa kävimme ajelemassa jossakin naapuritalossa ristiäidin luona. Siellä me joukolla lauloimme kansanlauluja, minä aina yritin joka lauluun toista ääntä. Sitä Kuula ihmetteli ja sanoi, "Oletteko te ollut kuorossa, vai miten te osaatte?!" En ole ollut kuorossa, mutta se lienee ollut jotakin mustalaisten musikaalisuutta."

Kesällä 1911 Ester Laitinen pääsi opettajansa mukana Luganoon. Taavetti Laitinen maksoi matkan ja opetuksen. Alma Fohström opetti koko kesän Esteriä ja muita oppilaitaan. Retkeiltiin Luganon ympäristössä ja Milanossa. Alma Fohström oli laulanut Scalassa ja tahtoi näyttää paikan oppilailleen. Vaaleaa Esteriä ihailtiin juhlissa ja kaduilla. Hänellä oli Aino-puku, jota paikalliset ihailivat viimeisimpänä muotina.

Ester Aino-puvussaan.

Vuonna 1913 Ester Laitinen aloitti Pietarin konservatorion varsinaisena opiskelijana Hän läpäisi pääsykokeet, vikka muistelmissaan sanoi olleensa varma, ettei pääse jatkamaan opintoja. Ester Laitinen muisteli, että Alma Fohströmilla oli suurin laululuokka, kymmeniä oppilaita. Suomalaisia oli Esterin lisäksi Greta von Hartman, Lahja Helen, Elbe Nissinen ja Olga Hellfors.

Sykähdyttä muisto Pietarin ajoilta oli keisarillisen konservatorion 50-vuotisjuhla v. 1912. Ester Laitinen kertoo laulaneensa juhlakuorossa. "Juhlan aikana sain nähdä koolla Pietarin silloisen musiikkimaailman vanhat kuuluisat opettajat ja nuoret oppilaat.--Juhlittiinko Konservatorion 60 v., joka olisi ollut 1922 v. vai oliko kommunistinen sekasorto kaiken tukehduttanut? - Paljon vanhoja ja nuoria oli maasta pois muuttanut m.m. johtaja Alexander Glasunoff ja nuori säveltäjä Sergei Prokojefjev."

Ester Laitinen palasi Suomeen 1916. Hän konsertoi jonkin verran, mutta ura ei auennut. Oli 1. maailmansota, Suomi ajautui sisällissotaan ja laulutaiteelle ei ollut sijaa. Yksi uraa vaikeuttava tekijä on voinut olla se, että Laitiset olivat hyvin verkottuneita myöntyvyyssuunnan suomalaisiin. Taavetti Laitinen oli lääkintöhallituksen "ylitirehtööri" ja toimi tiiviissä yhteistyössä venäläisten kanssa. Esimerkiksi hänen omistamassaan Lepokoti Tilkassa hoidettiin sotatraumoista kärsiviä venäläisiä sotilaita. Tästä enemmän Hanna Laitisesta kertovassa blogissa. Itsenäistymisen jälkeen Laitiset joutuivat luomaan sosiaaliset verkostonsa uudestaan. Nuoren tasavallan uusi eliitti haistoi herkästi "ryssän hajun".

Lähteet: Ester Laitisen arkisto, Lassilan talon arkistossa. Muistoja Taavetti Laitisen kadun vaiheilta