maanantai 30. joulukuuta 2013

Desantteja ja pommitusten pelkoa - talvisota Pöljän pysäkillä


Oheisessa kuvassa höyryjuna puksuttaa pakkaspäivänä Pöljän pysäkiltä Kuopioon päin. Kuva voisi olla vaikka sotavuosilta. Talvisodan aikaan paikallinen suojeluskunta järjesti  kolmen kohteen valvonnan Pöljällä. Mies tai vähintään poikanen vahti aseen kanssa maantie- ja rautatiesiltaa pysäkillä, toinen vartiopaikka oli niin sanotulla Kolppasillalla Aappolassa.

Rautatiet olivat Suomen puolustuksen ja elämän kannalta niin tärkeitä, ettei pelätyille desanteille haluttu antaa mahdollisuutta katkaista liikennettä. Pysäkki oli vartiopaikka 1 ja Aappola vartiopaikka 2. Suojeluskunnan aluepäällikkö Atte Rautiainen järjesti vahtivuorot ja kuittasi päivittäin toteutuneen vartioinnin. Sodan loppupuolella valvonnan kuittasi oppilas Lauri Halonen.

Tarvittiin 6-7 miestä molempiin vartiopaikkoihin. Jokaisella miehillä oli yhden tunnin vartiovuoro yleensä neljä kertaa vuorokaudessa. Lisäksi yksi mies toimi tupamikkona ja toinen lähettinä. Nämä vaihtuvat tehtävät veivät mieheltä koko vuorokauden. Vartiotupa 1 oli ensin pysäkillä, mutta siirrettiin sodan aikana Solalle. Talon eteläpäädyn huoneissa miehet lämmittelivät ja odottivat vuoroaan. Aappolassa tukikohtana oli Manne ja Iida Savolaisen talo rautatiesillan kupeessa. Silta ylitti Pöljänjoen, jota vartiokirjassa nimitetään Kolppajoeksi. Siitä siis sillankin nimi.

Vartioporukka Solalla. Kuvassa Atte ja Pertti Rautiainen,
Martti Lahtikivi. ja Onni Holopainen. Pöljän lotat huolehtivat muonituksesta. 
Vuoden viimeisen vartiovuoron 31.12. 1939 hoitivat pysäkillä Keijo Lindroos, Lauri Hiltunen, Onni Holopainen, Veli Suomalainen, Aatu Väänänen ja Arvo Suomalainen. Joku oli kirjoittanut vihkoon: ”Vanha vuosi vaipui hautaan.” Aappolassa samaan aikaan vartioivat Aatu Halonen, Erkki Soini, Kalle Ollikainen, Tauno Turunen, Kauko Halonen ja Martti Niskanen. Vartijat olivat miehiä, joita ei ikänsä tai terveytensä puolesta oltu kutsuttu vielä palvelukseen.

Juna talvipakkasella Pöljän pysäkillä. 
Tupamikko kuunteli radiosta uutiset ja päivysti puhelinta. Kello 8.45 tuli aamu-uutiset, 12.25 päiväuutiset, 18.45 iltapäiväuutiset, 21.00 päämajan tilannetiedotus ja 21.45 iltauutiset. Liikennettä valvottiin tosissaan. Maaliskuun 6. päivänä 1940 pysäkillä kuulusteltiin tiukkaan kulkijaa, joka väitti olevansa työmies matkalla Varpaisjärveltä Maaningalle.

14.1. 1940 klo 17.55 Pöljän pysäkille ilmoitettiin Siilinjärveltä:

”Kaikkien siltojen vartiointia on tarkoin tehostettava, liikkuminen siltojen lähellä estettävä eikä ketään saa päästää sillalle ilman asianomaista lupaa, tuntemattomat pitätettävä ja ilmoitettava esikuntaan.”

Kysymyksessä voi tietysti olla harjoituskin, jolla herätettiin miehet ottamaan vartioinnin tosissaan. Desanttien eli laskuvarjolla Suomeen pudotettujen vakoilijoiden ja tuhotyöntekijöiden pelko oli ihan aiheellinen. Puna-armeijan marssioppaassa Suomeen on pelottavan tarkasti kuvattu Itä-Suomen teitä ja viestiyhteyksiä. ”Pöljän aseman kohdalla betonisilta, pituus 10m, leveys 3m, hyvässä kunnossa, kiertomahdollisuus on jalkaväelle.”   Marssiopas luettelee bensa-asemat, tiet  ja sillat. Puhelinverkko oli tutkittu. Yllättävän tarkat tiedot puna-armeijalla oli Pöljänkin maantiedosta ja liikenneyhteyksistä.

Talvisodan aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat tuhoisasti lähialuetta. Helmikuun 3. 1940 Kuopion pommituksessa kuoli 37 ihmistä, Iisalmen kohtalon päivä oli 17.2., jolloin sai surmansa 41 ihmistä asemanseudun pommituksessa. Rautatie oli elämänlanka, mutta myös riski. Raija Rytkönen muistaa, että talvisodan aikana Itäkallion seisakkeen lähelle olisi pudotettu pommi, joka ei osunut radalle.

Vartiointi Pöljällä aloitettiin jo 16.10. 1939 eli paljon ennen talvisodan puhkeamista. Talvisodan rauha solmittiin 13.3. 1940, mutta Pöljän siltojen vartiointi loppui virallisesti vasta 22.4. 1940. Eri asia on sitten, miten tarkkaan Pöljän pojat enää malttoi siltoja kytätä.

Pöljän siltavartio 1 ja 2 vartiopäiväkirja 25.3.1940.


Lähteet:  Pöljän rautatien siltavartio 1 ja 2, ilmoituskirjat. Puustellin kotiarkisto. Pekka Rautiaisen hallussa. Raija Rytkösen ja Veijo Ollikaisen haastattelut. Kuvat Kaisa Korhonen, Marjatta Laitinen, Veijo Ollikainen. Kinnunen, Vastakohtien aika 1919-1944. Savon historia V, Haapanen, Viholliset keskellämme – desantit Suomessa 1939-1944, Uitto, Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kaksi kananmunaa Kouvolaan 1943

Joulukortti vuodelta 1942.
Kun saisi kunnon kengät

Aatu Väänäsen työmies Petter Kejonen kirjoitti 27.10. 1945:

Kuopion läänin kansanhuoltopiirin toimistolle

”Tyytymättämänä Siilinjärven kunnan kansan huoltolautakunnan päätökseen lokakuun 6. pnä 1945 jossa kokouksessaan se on siirtänyt anomukseni myöhemmin käsiteltäväksi sen perusteella ettei heillä ole osoittaa kenkäkiintiötä josta lupia myöntäisivät. Anon kunnioittaen, koska minulla ei ole minkäänlaisia ulos meno kenkiä kuten työnantajani totistuksesta käy ilmi että minulle myönnettäisiin lupa saata ostaa kyseessä olevan laiset kengät. Mainitsen vielä että etten ole säännöstelyn aikaan saanut kuin yhdet mono kengät pari vuotta sitten.”

Isäntä kirjoitti anomukseen saatekirjeen. Hän kertoi kansanhuoltopiirin toimistolle ettei Kejosella ole kuin ”hajalliset kumiterä kengät toista paria nekin ja varrettoma”. Isäntä todisti, ettei niin huonoilla kengillä voi ulkotöihin lähteä! Petter Kejonen oli ollut Pohjolanmäellä töissä koko sota-ajan toukokuusta 1941 lähtien. Aatua selvästi sapetti. Pohjolanmäeltä oli luovutettu kahden lehmän, kahdeksan vasikan ja viiden lampaan vuodat. Eikä niiden vastineeksi oltu saatu yhtään kenkien ostolupaa!

Kenkäpula oli suuri. Siilinjärvellä jaettiin kansanhuoltolautakunnassa syksyllä 1946 163 lapselle monot tai kävelykengät. Kansakoulunopettajat olivat tutkineet lasten tarpeet. Aiemmin keväällä jaettiin 156 kenkien ostolupaa aikuisille. 

Puustellin reipas heinäväki 1942. Miehet ovat siellä jossakin. Kuva Minna Murtorinne.
Jatkosadan aikana 1941-44 Suomen maatalous ei pystynyt tuottamaan riittävästi elintarvikkeita, koska miehet olivat rintamalla. Naisten ja lasten ponnisteluista huolimatta ruoka ei riittänyt. Oli aloitettava säännöstely. 

Vuosina 1939-1950 Kansanhuoltoministeriö valvoi suomalaisten kulutusta ja koetti jakaa rajallisia resursseja oikeudenmukaisesti. Siilinjärvellekin perustettiin kansanhuoltolautakunta, jonka toimisto sijoitettiin kunnantalon kirjastohuoneeseen Sinne tottuivat siilinjärveläiset vaeltamaan jopa useita kertoja viikossa asioilleen.  

Talvisodan aikana Suomessa säännösteltiin vain sokeria ja kahvia. Varsinainen korttipeli alkoi vasta jatkosodan alettua 1941.  Alla on erilaisia ostokortteja Pohjolanmäen arkistosta. Tärkein oli yleisostokortti. Kadonneiden tilalle ei annettu uusia ilman hyviä perusteluja. Pöljällä kortit jaettiin Millerin kaupalta Solalta. Kortti on oikeastaan harhaanjohtava nimitys, sillä materiaali oli paperia.

Yleisostokortin tunnus oli Y. Enimmillään kortteja oli 51 erilaista.
Aatu Väänäsen arkisto avaa tuottajan näkökulmaa sota-ajan säännöstelytalouteen. Maanviljelijät olivat luovutusvelvollisia. Heillä oli lupa ottaa oman talouden käyttöön sovittu osuus tilan tuotosta, muu oli myytävä valtion määräämään hintaan. Lisäksi armeijan tarpeisiin oli luovutettava säännöllisesti perunoita ja heinää, viljaa ja hevosia. Kunta sai satoarvioon perustuvan kiintiön, joka tuli toimittaa armeijalle. Lautakunnan tehtävä oli jyvittää jokaiselle maanviljelijälle oikea osuus. Ei ollut helppo tehtävä!

EU-ajan lomakkeisiin tottuneelle nykypäivän maanviljelijällekin tulisi ehkä hiki otsalle, jos hän näkisi Aatu Väänäsen kuittivuoret tilanpidosta sota-aikana. Viljelysuunnitelmat, eläinten ostoluvat, ilmoituskortit luovutusvelvollisuudesta (kananmunia, viljaa, maitoa, vuotia, lihaa), luovutuskuitit ja kuukausittainen tilitys maidontuotannosta ja karjan määrästä. Oma kulutus piti perustella ja laskea huolellisesti. Lisäksi oli siedettävä tarkastajan käynnit tilalla.

Luovutusvelvollisuudesta ilmoitettiin karulla virkapostikortilla.
Nämä olivat ikäviä posteja. Pohjolanmäeltäkin oli jäänyt alkuvuodesta 1946 3 kiloa kauraa luovuttamatta. Aatu oli säilyttänyt punaisen KH-lomakkeen N:ro E 168, jossa uhattiin rangaistuksella! Luovutusmääräysten laiminlyönti oli rikos vuodesta 1941 alkaen.

Munalle kyytiä!

Kouvola 1.8. 1943

Rouva Itäkallio, Pöljä

Lähetän tämän kirjeen mukana 4 kpl ostokortteja, joiden kupongeilla saa kaksi kappaletta munia. En ole ollut tilaisuudessa niitä täällä saamaan, joten lähetän nämä sinne. Voisitteko hommata ne munat sitten t.k.n 7 p:n aamulla sillä aikaisella junalla, kun nim. mieheni matkustaa siitä ohitse, niin Pöljän pysäkille. Maksun toimitan heti, kun palaan tältä matkaltani.

Monin terveisin Sirkka

Näin tiukassa oli kaupunkilaisten kananmunat kolmantena sotavuotena.

Pohjolanmäellä ei isäntäväki tai palkolliset nähneet nälkää sodan aikana. Mutta muuten pula kosketti myös talollisia. Naftaa, voitelyöljyä, petroolia, bensiiniä, hevosenvaljaiden korjauslankaa, maalia, vaseliinia, huopaa, polkupyörän kumeja, vaatteita, kahvia puuttui – lista oli pitkä. Ministeriöstä asti piti Aatunkin hakea polttoainelupa moottoriin, jolla hän nosti veden karjalleen.

Pula-ajan yksi ilmiö oli kaupunkilaiset, jotka pyrkivät kaupungin pölystä ja puutteesta maalle. Kaisa Ollikainen kirjoitti Helsingistä 31.5.1946: ”Menen heti asiaan ja kysyn suoraan, onko teillä talo kansoitettu täyteen sukulaisia, siirtolaisia, kesälomalaisia tai muita sellaisia?” Kirjoittaja pyysi kortteeria kahdelle lapselleen ja itselleen. ”Ja tietysti minä maksan sitten asunnosta ja ruuasta. Pääasia on, että pojat saisivat mahdollisimman paljon raitista ilmaa, terveellistä ja vahvaa maalaisruokaa ja ennen kaikkea olla maalla.”


Aatu Väänänen ja Jenny Piippo. Hääkuva 1941.

Lähteet: Aatu Väänäsen kotiarkisto, Eva Väänäsen hallussa. Siilinjärven kansanhuoltolautakunnan asiakirjoja, Siilinjärven kunnan arkisto. Nestori Halosen arkisto. Jermo: Kun kansa eli kortilla. Reportaasi lähimenneisyydestä. Erkki Kinnunen: Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944.