lauantai 14. syyskuuta 2019

Väinö Roivaisen sotatie 1941-44


Anna-Helena Roivainen ja tytär Helvi Hoikilla 1940-luvulla. Tämä Päivärinteen
talo ja tila oli Väinö Roivaisen koti 1930-luvun alusta, jolloin Kusti Roivainen
osti sen Israel Kärkkäiseltä.
Väinö Roivainen syntyi 9.10. 1922 Pöljällä, Hoikin kylällä. Hänen vanhempansa olivat Kusti Roivainen ja Anna-Helena (os. Sirviö). Perhe eli suurtaloudessa, jossa asuivat myös Kustin vanhemmat Taavetti ja Vilhelmiina Roivainen sekä Kustin veli Taavetti perheineen. Roivaiset olivat kokotilan vuokraajia eli lampuoteja. Väinöllä oli kaksi sisarusta, Helvi (s. 1917) ja Viktor      (s. 1920). Pöljän kylä kuului vuoteen 1925 Maaningan kuntaan, sittemmin Siilinjärveen.

Yhteistalous hajosi, kun Toivo Rytkönen osti Hoikin tilan, jolloin Kusti ja Taavetti hankkivat omat tilat, Kusti Hoikin kylältä Israel Kärkkäisen paikan ja Taavetti Syrjän tilan Kolmisopelta. Poikien isä Taavetti Roivainen oli kuollut 1924. Vilhelmiina eli vuorotellen syytinkiläisenä veljesten kodeissa. Hän kuoli vuonna 1937 Siilinjärven kunnalliskodissa.

Väinö Roivaisen lapsuuteen kuului neljä vuotta kansakoulua Pohjolanmäellä. Hänen koulunkäynnistään on jäänyt merkintä johtokunnan pöytäkirjoihin, sillä poika kieltäytyi tulemasta kouluun.[1] Hän sai tyydyttävillä ja välttävillä numeroilla todistuksen alakoulusta 1931, mutta palasi kouluun loppuluokille vasta vuonna 1934. Päästötodistus kansakoulusta 1937 oli hyvä.[2]
Mutta maatöistä poika ilmeisesti piti, sillä hänestä puhuttiin tilan jatkajana. Vanhempi poika Viktor (Vike, Vihtori) kulki jo 1930-luvulla töissä muualla, mm. viljalaivoilla Saimaalla aina Viipuriin asti suuntautuneilla reiteillä.

Talvisotaan 1939-40 molemmat pojat olivat liian nuoria. Talvisota päättyi 13.3.1939 ja Viktor joutui kutsuntoihin 20-vuotiaana 16.3.1940. Asepalveluksen hän aloitti 23.3.1940 Kontiolahdessa.
Kumpikaan Roivaisen pojista ei kuulunut suojeluskuntaan eikä kumpikaan ilmoittautunut vapaaehtoisena sotiin. 

Väinö Roivainen
Väinö joutui kutsuntoihin vasta 8.9.1941, kun jatkosotaa oli jo sodittu kolmisen kuukautta. Hänet määrättiin vakinaiseen palvelukseen 14.9.1941 alkaen. Tuolloin hän oli vain 19-vuotias nuorukainen. Väinö Roivainen sai pikakoulutuksen konepistoolimieheksi Kuopiossa (Jalkaväen koulutuskeskus 12). Hän vannoi sotilasvalan 2.11.1942. Rintamalle Väinö joutui tammikuussa 1942.[3]

Väinö Roivainen sijoitettiin Syvärin eteläpuolisiin eturintaman joukkoihin Kevyt Osasto 15:sta. Osasto toimi JR9 rinnalla. JR9 oli taistellut 500 kilometriä kesän ja syksyn aikana aina Syvärin yli Ostajoelle. Väinö tuli hyvin väsyneisiin joukkoihin. Liian vähäinen lepo, raskaat tappiot ja ”lopullisen” tavoitteen liukuminen yhä kauemmas oli kuluttanut miehistön mielialan alas.

Syvärin ylitykseen lokakuun alussa oli liittynyt joukkokieltäytymisiä.[4] Siilinjärven Jännevirralta sotaan lähtenyt ryhmänjohtaja Herman Hukkanen muisteli miesten jupinaa JR 30 joukoissa: ”Kuvittelimme taas pääsevämme lepoon tai ainakin rintaman pysähtyvän Syväriin, mutta kuinka olikaan käynyt? Yhtä painoa oli menty vaan yli ja oman pataljoonammekin muut komppaniat olivat jo ehtineet saada tulikasteensa Syvärin takana…Ja missä oli seuraava tavoite? Uralilla vaiko kenties Kiinan rajalla tai Tyynenmeren rannikolla?[5]

Ostajoen puolustuslinja vakiintui joulukuun 1941 aikana. Kaikkialle ei muodostunut yhtenäistä linjaa, vaan korpialueilla oli erillisiä tukikohtia ja vartioita, joiden väliset alueet valvottiin partioimalla. Sota on tuhoamisen keskellä jatkuvaa rakentamista ja ylläpitoa. Oli rakennettava taisteluasemia ja majoituskorsuja, ampuma-alaa oli raivattava. Asemat oli suojattava miinoittein, ansoin ja estein. Tarvittiin myös vara- ja vaihtoasemia.[6]

Ostan suunnan maisemia. SA-kuvat.
Syvärin rintamalla asemasota ei ollut leppoisaa joutenoloa. Se oli jatkuvaa kahakointia. Laajat korpialueet oli valvottava partioimalla. Vihollinen hyökkäsi usein pienin osastoin tai iskujoukoin. Lisäksi vihollinen ampui asemiin keskityksiä. Tappioita tuli päivittäin ja mahdollisuus lepoon ja virkistykseen oli vähäinen.[7]

Tällaisissa oloissa alkoi Väinö Roivaisen sota. Samana päivänä, kun hän ilmoittautui joukko-osastoonsa kaatui luutnantti Hannes Kekäläinen[8] ja kaksi partion muuta jäsentä joutui ilmeisesti vangiksi.[9] Partiointi, satunnainen kranaattitulitus ja yksittäiset vihollisen tiedustelut aiheuttivat koko ajan tappioita. ”JR 50:n uusista alokkaista on useita jo kaatunut. Eivät poikaparat osaa varoa liikkuessaan etulinjassa, ja ryssän tarkka-ampujat kiikarikivääreineen napsuttelevat.” Näin kirjoitti päiväkirjassaan sotapoliisi Taavetti Heikkinen tammikuussa 1942.[10] Suomalaiset partioivat hiihtämällä, venäläisillä oli ”tossupolkuja”. Venäläisistä käytettiinkin usein nimitystä ”tossut”.

Väinö selvisi kriittisistä ensimmäisistä kuukausista aina huhtikuuhun 1942 saakka. Silloin alkoi venäläisten keväthyökkäys Syvärin linjalla. Suhteellisen hiljaisen vaiheen jälkeen venäläiset aloittivat 11.4. Kevyt os. 15 lohkolla tulivalmistelun klo 6.55, joka jatkui lähes kahdeksaan. Hyökkäys onnistuttiin lyömään takaisin, mutta aamun taisteluissa Väinö haavoittui kranaatinsirpaleista ympäri vartaloa.[11] Toisaalla kantakortissa sanotaan hänen haavoittuneen rintaan.

Joukkosidontapaikan ja kenttäsairaalan kautta Väinö Roivainen siirrettiin 22.4. sotasairaala 10:een Tampereelle, jossa häntä hoidettiin kuukausi. Sieltä Väinö siirrettiin sotasairaala 20:een Niuvanniemen toimintapisteeseen. Rauhan aikana rakennuksessa toimi vankimielisairaala. Sairaalahoito päättyi 13.6, jonka jälkeen hän on ollut toipumassa ilmeisesti kotonaan. Hänet määrättiin uudelleen palvelukseen 21.7.1942.[12]

Väinö Roivaiselta ei ole jäänyt kirjeitä eikä muitakaan dokumentteja talteen. Toipumislomalla Väinön ja Kusti-isän suhteet kiristyivät niin, että vihapäissään Kustin sanotaan toivoneen poikansa kuolemaa rintamalla. Kusti ei liene sanonut tätä pojalleen, vaan eräälle kylän miehelle. Ilmeisesti nuori mies oli oppinut rintamalla käsittelemään murheitaan viinan avulla, hänen tiedetään esiintyneen lomallaan humalassa. Toisaalta on olemassa tieto, että Väinöllä oli kihlattu Nilsiän Kinahmissa.[13] Isän ja pojan riidat saattoivat olla sodassa itsenäistyneen nuorukaisen ja kiukkuisen, tiukkaluonteisen isän välistä irtautumiskamppailua.

Kevyt Os. 15 oli kotiutettu heinäkuun 10. päivä 1942, joten Väinö ei palannut vanhaan yksikköönsä. Joukossa lienee ollut tuttuja miehiä, sillä uudessa Osasto Murhussa oli mukana osia vanhasta osastosta. Johtajana toimi luutnantti A. Murhu.[14] Tässä yksikössä Väinö palveli 5.8.1942-19.6.1943.

Sotilaat auttoivat siviileja sadonkorjuussa, sillä elintarvikepula oli todellinen uhka Suomessa sodan aikana.
SA-kuvat.
Osasto Murhu toimi rykmentin reservinä ja se asettui Nikitinskojen kylän pohjoispuolelle korsuihin ja Arestovan kylään. Osastoon kuului 209 miestä. Aluksi miehet kunnostivat majaoitusaluetta ja sen jälkeen osasto Murhu toimi lähinnä rintaman tukitehtävissä. Rakensi teitä, korjasi viljaa, kunnosti ja rakensi kenttävarustuksia, halkoi halkoja yms. Niin lähellä etulinjaa kuitenkin oltiin, että sotapäiväkirjassa on merkintöjä kranaatin sirpaleista ja putkiansoista haavoittuneista. Lisäksi osastolla oli satunnaisia varmistustehtäviä. Olisikohan Väinö ollut haavoittumisensa jälkeen vielä taistelukyvyltään puolikuntoinen ja siksi sijoitettuna osasto Murhuun?[15]

Osasto Murhu lakkautettiin 19.6.1943 ja Väinön yksikkö sotatien loppuun asti oli sitten 10/JR9. Tämä rykmentti oli koottu Pohjois-Karjalan ja Savon miehistä. Uuteen yksikköönsä Väinö tuli 20.6. 1943, joukkue asetettiin reservijoukkueeksi komentokorsulle ja tehtävät aluksi olivat samantyyppisiä kunnostustöitä.[16]

Taisteluasemia kaivetaan, se oli kovaa työtä.
Käytännössä Väinö Roivainen palasi suunnilleen samoille seuduille, mistä hän haavoituttuaan keväällä 1942 oli lähtenyt. JR9 vastasi Syvärin rintamalla Ääniseen ja Äänisen kanavaan rajoittuvasta lohkosta Syvärin eteläpuolella.[17] Sota oli syvimmässä asemasotavaiheessa, komppania koki pieniä tappiota haavoittumisina vihollisen kranaatinheittimien ja tykistön tulituksessa. Vaikka tuli oli sotapäiväkirjan mukaan ajoittaen varsin kovaakin, joukot olivat hyvin kaivautuneina suhteellisen suojassa.

Venäläiset toimittivat linjoille propagandaa, jonka vaikutusta suomalainen sotapoliisi seurasi. Suomalaisten sotavankien nimissä kehuttiin Neuvostoliiton oloja ja sotilaita kehotettiin loikkaamaan. Jotkut suomalaiset vangit puhuivat lähetyksissä itsekin.[18]Suomalaisia sanottiin Saksan rengeiksi ja venäläiset kertoivat itärintaman saksalaisten kannalta huonoista sotauutisista.[19] Välillä komppania pääsi nauttimaan viihdytyskiertueiden annista.[20]

Sortavalan seminaarin viihdytyskiertue. Syväri, Voimalaitoksen lohko toukokuussa 1943.
Syväri, voimalaitoksen lohko 1943.05.00
Vasta huhtikuussa 1944 Syvärillä taistelut kiihtyivät koskemaan koko eturintaman aluetta. 10. komppanian alueella taistelu kiihtyi 17.3. ja  28.3. klo 10.34 vihollinen lähestyi noin 30 miehen voimin oman kranaattitulensa keskellä asemiamme. Vartiomiestemme hälyttämä joukkue miehitti asemat avaten kiivaan jv. aseiden tulen kohti vihollista lyöden sen verissäpäin omalle puolelle.[21] Väinö Roivainen oli mukana tässä joukkueessa, hän haavoittui ranteeseen lievästi. Samoin haavoittuivat korpraali Leo Hotari ja kersantti Makkonen.[22]

Tilanne rauhoittui, viihdytyskiertueet jatkuivat, mm. Äänislinnan teatteri vieraili lohkolla 4.6. Vihollisen suurhyökkäys Kannaksella 9.6. alkaen sähköisti tilanteen myös Syvärillä. Vaikka hyökkäys tuli sodan johdolle ilmeisesti yllätyksenä, niin Syvärillä jo 8.6. kaikki lomat ja kenttäposti kiellettiin. Aunuksessa toimettomina maanneet joukot oli nyt kiireesti vedettävä kohti vanhoja rajoja, sillä niitä vastaan kohdistui vakava saarrostusuhka, kun venäläiset etenevät Kannaksella. Lisäksi Kannakselle tarvittiin lisää joukkoja.

16.6.1944 komppania sai käskyn valmistautua lähtemään asemista. Seuraavana päivä klo 22.00 komppania irtautui, tavoitteena oli tehdä tämä salaa venäläisiltä. Ensin Levinaan, sitten Liepuskin kylään. Pitkä ja rasittava perääntymismarssi oli alkanut. Komppania ylitti rykmentin joukoista viimeisenä Syvärin sillan Vosnesenjassa 18.6. 1944. Venäläiset huomasivat vasta 19.6 suomalaisten tyhjentäneen pääaseman.[23]

Väinön sotataival kulki kohti loppuaan raskailla perääntymis- ja viivytystaisteluilla Äänislinnan kautta aina Loimolan koillispuolelle. JR9 oli 23.7. Muuannossa divisioonan reservinä. Rykmentti määrättiin torjumaan Elolammen eteläpuolella tapahtunutta venäläisten sisäänmurtoa. Näihin taisteluihin liittyneessä vastahyökkäyksessä Väinö Roivainen haavoittui 25.7. kasvoihin. Hän kuoli tukehtumalla verenvuotoon matkalla kenttäsairaalaan seuraavana päivänä.[24]

Väinö Roivainen on haudattu Siilinjärven sankarihautaan. 


Siilinjärven sankarihautausmaalla lepää 166 siilinjärveläistä
1939-1945 sotien vainajaa.

[2] Pohjolanmäen koulun arkisto, Arvosanakirja. Siilinjärven kunnan arkisto.
[3] Väinö Roivainen, kantakortti http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=500479
[4] Hahtela-Juutilainen- Salmela, Taisteleva JR9. Jalkaväkirykmentti 9 1941-44, 125-133
[5] Takkunen, Siilinjärven komppaniat jatkosodassa 1941-44, 80
[6] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 167
[7] sama, 168
[8] Suomen sodissa 1939-45 menehtyneet http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3450495
[9] Kevyt os. 15 esikunnan sotapäiväkirja http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3450495
[10] Heikkinen, Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirja 1941-1944, 141
[13] Haastattelu, Irma Roivainen.
[14] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 178
[15] Osasto Murhu sotapäiväkirja 1942-1943 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4974494
[17] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 216
[22] sama
[23] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 217
   kuolintarina lienee asetovereiden kertomana tullut perheen tietoon