lauantai 14. syyskuuta 2019

Väinö Roivaisen sotatie 1941-44


Anna-Helena Roivainen ja tytär Helvi Hoikilla 1940-luvulla. Tämä Päivärinteen
talo ja tila oli Väinö Roivaisen koti 1930-luvun alusta, jolloin Kusti Roivainen
osti sen Niko Kärkkäiseltä.
Väinö Roivainen syntyi 9.10. 1922 Pöljällä, Hoikin kylällä. Hänen vanhempansa olivat Kusti Roivainen ja Anna-Helena (os. Sirviö). Perhe eli suurtaloudessa, jossa asuivat myös Kustin vanhemmat Taavetti ja Vilhelmiina Roivainen sekä Kustin veli Taavetti perheineen. Roivaiset olivat kokotilan vuokraajia eli lampuoteja. Väinöllä oli kaksi sisarusta, Helvi (s. 1917) ja Viktor      (s. 1920). Pöljän kylä kuului vuoteen 1925 Maaningan kuntaan, sittemmin Siilinjärveen.

Yhteistalous hajosi, kun Toivo Rytkönen osti Hoikin tilan, jolloin Kusti ja Taavetti hankkivat omat tilat, Kusti Hoikin kylältä Niko Kärkkäisen paikan ja Taavetti Syrjän tilan Kolmisopelta. Poikien isä Taavetti Roivainen oli kuollut 1924. Vilhelmiina eli vuorotellen syytinkiläisenä veljesten kodeissa. Hän kuoli vuonna 1937 Siilinjärven kunnalliskodissa.

Väinö Roivaisen lapsuuteen kuului neljä vuotta kansakoulua Pohjolanmäellä. Hänen koulunkäynnistään on jäänyt merkintä johtokunnan pöytäkirjoihin, sillä poika kieltäytyi tulemasta kouluun.[1] Hän sai tyydyttävillä ja välttävillä numeroilla todistuksen alakoulusta 1931, mutta palasi kouluun loppuluokille vasta vuonna 1934. Päästötodistus kansakoulusta 1937 oli hyvä.[2]
Mutta maatöistä poika ilmeisesti piti, sillä hänestä puhuttiin tilan jatkajana. Vanhempi poika Viktor (Vike, Vihtori) kulki jo 1930-luvulla töissä muualla, mm. viljalaivoilla Saimaalla aina Viipuriin asti suuntautuneilla reiteillä.

Talvisotaan 1939-40 molemmat pojat olivat liian nuoria. Talvisota päättyi 13.3.1939 ja Viktor joutui kutsuntoihin 20-vuotiaana 16.3.1940. Asepalveluksen hän aloitti 23.3.1940 Kontiolahdessa.
Kumpikaan Roivaisen pojista ei kuulunut suojeluskuntaan eikä kumpikaan ilmoittautunut vapaaehtoisena sotiin. 

Väinö Roivainen
Väinö joutui kutsuntoihin vasta 8.9.1941, kun jatkosotaa oli jo sodittu kolmisen kuukautta. Hänet määrättiin vakinaiseen palvelukseen 14.9.1941 alkaen. Tuolloin hän oli vain 19-vuotias nuorukainen. Väinö Roivainen sai pikakoulutuksen konepistoolimieheksi Kuopiossa (Jalkaväen koulutuskeskus 12). Hän vannoi sotilasvalan 2.11.1942. Rintamalle Väinö joutui tammikuussa 1942.[3]

Väinö Roivainen sijoitettiin Syvärin eteläpuolisiin eturintaman joukkoihin Kevyt Osasto 15:sta. Osasto toimi JR9 rinnalla. JR9 oli taistellut 500 kilometriä kesän ja syksyn aikana aina Syvärin yli Ostajoelle. Väinö tuli hyvin väsyneisiin joukkoihin. Liian vähäinen lepo, raskaat tappiot ja ”lopullisen” tavoitteen liukuminen yhä kauemmas oli kuluttanut miehistön mielialan alas.

Syvärin ylitykseen lokakuun alussa oli liittynyt joukkokieltäytymisiä.[4] Siilinjärven Jännevirralta sotaan lähtenyt ryhmänjohtaja Herman Hukkanen muisteli miesten jupinaa JR 30 joukoissa: ”Kuvittelimme taas pääsevämme lepoon tai ainakin rintaman pysähtyvän Syväriin, mutta kuinka olikaan käynyt? Yhtä painoa oli menty vaan yli ja oman pataljoonammekin muut komppaniat olivat jo ehtineet saada tulikasteensa Syvärin takana…Ja missä oli seuraava tavoite? Uralilla vaiko kenties Kiinan rajalla tai Tyynenmeren rannikolla?[5]

Ostajoen puolustuslinja vakiintui joulukuun 1941 aikana. Kaikkialle ei muodostunut yhtenäistä linjaa, vaan korpialueilla oli erillisiä tukikohtia ja vartioita, joiden väliset alueet valvottiin partioimalla. Sota on tuhoamisen keskellä jatkuvaa rakentamista ja ylläpitoa. Oli rakennettava taisteluasemia ja majoituskorsuja, ampuma-alaa oli raivattava. Asemat oli suojattava miinoittein, ansoin ja estein. Tarvittiin myös vara- ja vaihtoasemia.[6]

Ostan suunnan maisemia. SA-kuvat.
Syvärin rintamalla asemasota ei ollut leppoisaa joutenoloa. Se oli jatkuvaa kahakointia. Laajat korpialueet oli valvottava partioimalla. Vihollinen hyökkäsi usein pienin osastoin tai iskujoukoin. Lisäksi vihollinen ampui asemiin keskityksiä. Tappioita tuli päivittäin ja mahdollisuus lepoon ja virkistykseen oli vähäinen.[7]

Tällaisissa oloissa alkoi Väinö Roivaisen sota. Samana päivänä, kun hän ilmoittautui joukko-osastoonsa kaatui luutnantti Hannes Kekäläinen[8] ja kaksi partion muuta jäsentä joutui ilmeisesti vangiksi.[9] Partiointi, satunnainen kranaattitulitus ja yksittäiset vihollisen tiedustelut aiheuttivat koko ajan tappioita. ”JR 50:n uusista alokkaista on useita jo kaatunut. Eivät poikaparat osaa varoa liikkuessaan etulinjassa, ja ryssän tarkka-ampujat kiikarikivääreineen napsuttelevat.” Näin kirjoitti päiväkirjassaan sotapoliisi Taavetti Heikkinen tammikuussa 1942.[10] Suomalaiset partioivat hiihtämällä, venäläisillä oli ”tossupolkuja”. Venäläisistä käytettiinkin usein nimitystä ”tossut”.

Väinö selvisi kriittisistä ensimmäisistä kuukausista aina huhtikuuhun 1942 saakka. Silloin alkoi venäläisten keväthyökkäys Syvärin linjalla. Suhteellisen hiljaisen vaiheen jälkeen venäläiset aloittivat 11.4. Kevyt os. 15 lohkolla tulivalmistelun klo 6.55, joka jatkui lähes kahdeksaan. Hyökkäys onnistuttiin lyömään takaisin, mutta aamun taisteluissa Väinö haavoittui kranaatinsirpaleista ympäri vartaloa.[11] Toisaalla kantakortissa sanotaan hänen haavoittuneen rintaan.

Joukkosidontapaikan ja kenttäsairaalan kautta Väinö Roivainen siirrettiin 22.4. sotasairaala 10:een Tampereelle, jossa häntä hoidettiin kuukausi. Sieltä Väinö siirrettiin sotasairaala 20:een Niuvanniemen toimintapisteeseen. Rauhan aikana rakennuksessa toimi vankimielisairaala. Sairaalahoito päättyi 13.6, jonka jälkeen hän on ollut toipumassa ilmeisesti kotonaan. Hänet määrättiin uudelleen palvelukseen 21.7.1942.[12]

Väinö Roivaiselta ei ole jäänyt kirjeitä eikä muitakaan dokumentteja talteen. Toipumislomalla Väinön ja Kusti-isän suhteet kiristyivät niin, että vihapäissään Kustin sanotaan toivoneen poikansa kuolemaa rintamalla. Kusti ei liene sanonut tätä pojalleen, vaan eräälle kylän miehelle. Ilmeisesti nuori mies oli oppinut rintamalla käsittelemään murheitaan viinan avulla, hänen tiedetään esiintyneen lomallaan humalassa. Toisaalta on olemassa tieto, että Väinöllä oli kihlattu Nilsiän Kinahmissa.[13] Isän ja pojan riidat saattoivat olla sodassa itsenäistyneen nuorukaisen ja kiukkuisen, tiukkaluonteisen isän välistä irtautumiskamppailua.

Kevyt Os. 15 oli kotiutettu heinäkuun 10. päivä 1942, joten Väinö ei palannut vanhaan yksikköönsä. Joukossa lienee ollut tuttuja miehiä, sillä uudessa Osasto Murhussa oli mukana osia vanhasta osastosta. Johtajana toimi luutnantti A. Murhu.[14] Tässä yksikössä Väinö palveli 5.8.1942-19.6.1943.

Sotilaat auttoivat siviileja sadonkorjuussa, sillä elintarvikepula oli todellinen uhka Suomessa sodan aikana.
SA-kuvat.
Osasto Murhu toimi rykmentin reservinä ja se asettui Nikitinskojen kylän pohjoispuolelle korsuihin ja Arestovan kylään. Osastoon kuului 209 miestä. Aluksi miehet kunnostivat majaoitusaluetta ja sen jälkeen osasto Murhu toimi lähinnä rintaman tukitehtävissä. Rakensi teitä, korjasi viljaa, kunnosti ja rakensi kenttävarustuksia, halkoi halkoja yms. Niin lähellä etulinjaa kuitenkin oltiin, että sotapäiväkirjassa on merkintöjä kranaatin sirpaleista ja putkiansoista haavoittuneista. Lisäksi osastolla oli satunnaisia varmistustehtäviä. Olisikohan Väinö ollut haavoittumisensa jälkeen vielä taistelukyvyltään puolikuntoinen ja siksi sijoitettuna osasto Murhuun?[15]

Osasto Murhu lakkautettiin 19.6.1943 ja Väinön yksikkö sotatien loppuun asti oli sitten 10/JR9. Tämä rykmentti oli koottu Pohjois-Karjalan ja Savon miehistä. Uuteen yksikköönsä Väinö tuli 20.6. 1943, joukkue asetettiin reservijoukkueeksi komentokorsulle ja tehtävät aluksi olivat samantyyppisiä kunnostustöitä.[16]

Taisteluasemia kaivetaan, se oli kovaa työtä.
Käytännössä Väinö Roivainen palasi suunnilleen samoille seuduille, mistä hän haavoituttuaan keväällä 1942 oli lähtenyt. JR9 vastasi Syvärin rintamalla Ääniseen ja Äänisen kanavaan rajoittuvasta lohkosta Syvärin eteläpuolella.[17] Sota oli syvimmässä asemasotavaiheessa, komppania koki pieniä tappiota haavoittumisina vihollisen kranaatinheittimien ja tykistön tulituksessa. Vaikka tuli oli sotapäiväkirjan mukaan ajoittaen varsin kovaakin, joukot olivat hyvin kaivautuneina suhteellisen suojassa.

Venäläiset toimittivat linjoille propagandaa, jonka vaikutusta suomalainen sotapoliisi seurasi. Suomalaisten sotavankien nimissä kehuttiin Neuvostoliiton oloja ja sotilaita kehotettiin loikkaamaan. Jotkut suomalaiset vangit puhuivat lähetyksissä itsekin.[18]Suomalaisia sanottiin Saksan rengeiksi ja venäläiset kertoivat itärintaman saksalaisten kannalta huonoista sotauutisista.[19] Välillä komppania pääsi nauttimaan viihdytyskiertueiden annista.[20]

Sortavalan seminaarin viihdytyskiertue. Syväri, Voimalaitoksen lohko toukokuussa 1943.
Syväri, voimalaitoksen lohko 1943.05.00
Vasta huhtikuussa 1944 Syvärillä taistelut kiihtyivät koskemaan koko eturintaman aluetta. 10. komppanian alueella taistelu kiihtyi 17.3. ja  28.3. klo 10.34 vihollinen lähestyi noin 30 miehen voimin oman kranaattitulensa keskellä asemiamme. Vartiomiestemme hälyttämä joukkue miehitti asemat avaten kiivaan jv. aseiden tulen kohti vihollista lyöden sen verissäpäin omalle puolelle.[21] Väinö Roivainen oli mukana tässä joukkueessa, hän haavoittui ranteeseen lievästi. Samoin haavoittuivat korpraali Leo Hotari ja kersantti Makkonen.[22]

Tilanne rauhoittui, viihdytyskiertueet jatkuivat, mm. Äänislinnan teatteri vieraili lohkolla 4.6. Vihollisen suurhyökkäys Kannaksella 9.6. alkaen sähköisti tilanteen myös Syvärillä. Vaikka hyökkäys tuli sodan johdolle ilmeisesti yllätyksenä, niin Syvärillä jo 8.6. kaikki lomat ja kenttäposti kiellettiin. Aunuksessa toimettomina maanneet joukot oli nyt kiireesti vedettävä kohti vanhoja rajoja, sillä niitä vastaan kohdistui vakava saarrostusuhka, kun venäläiset etenevät Kannaksella. Lisäksi Kannakselle tarvittiin lisää joukkoja.

16.6.1944 komppania sai käskyn valmistautua lähtemään asemista. Seuraavana päivä klo 22.00 komppania irtautui, tavoitteena oli tehdä tämä salaa venäläisiltä. Ensin Levinaan, sitten Liepuskin kylään. Pitkä ja rasittava perääntymismarssi oli alkanut. Komppania ylitti rykmentin joukoista viimeisenä Syvärin sillan Vosnesenjassa 18.6. 1944. Venäläiset huomasivat vasta 19.6 suomalaisten tyhjentäneen pääaseman.[23]

Väinön sotataival kulki kohti loppuaan raskailla perääntymis- ja viivytystaisteluilla Äänislinnan kautta aina Loimolan koillispuolelle. JR9 oli 23.7. Muuannossa divisioonan reservinä. Rykmentti määrättiin torjumaan Elolammen eteläpuolella tapahtunutta venäläisten sisäänmurtoa. Näihin taisteluihin liittyneessä vastahyökkäyksessä Väinö Roivainen haavoittui 25.7. kasvoihin. Hän kuoli tukehtumalla verenvuotoon matkalla kenttäsairaalaan seuraavana päivänä.[24]

Väinö Roivainen on haudattu Siilinjärven sankarihautaan. 


Siilinjärven sankarihautausmaalla lepää 166 siilinjärveläistä
1939-1945 sotien vainajaa.

[2] Pohjolanmäen koulun arkisto, Arvosanakirja. Siilinjärven kunnan arkisto.
[3] Väinö Roivainen, kantakortti http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=500479
[4] Hahtela-Juutilainen- Salmela, Taisteleva JR9. Jalkaväkirykmentti 9 1941-44, 125-133
[5] Takkunen, Siilinjärven komppaniat jatkosodassa 1941-44, 80
[6] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 167
[7] sama, 168
[8] Suomen sodissa 1939-45 menehtyneet http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3450495
[9] Kevyt os. 15 esikunnan sotapäiväkirja http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3450495
[10] Heikkinen, Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirja 1941-1944, 141
[13] Haastattelu, Irma Roivainen.
[14] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 178
[15] Osasto Murhu sotapäiväkirja 1942-1943 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4974494
[17] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 216
[22] sama
[23] Hahtela-Juutilainen-Salmela, 217
   kuolintarina lienee asetovereiden kertomana tullut perheen tietoon

tiistai 20. elokuuta 2019

Siilinjärvestä kaivospaikkakunta V – työtä, elintasoa ja ympäristöongelmia

Kuva teoksesta Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita.

Helsingin Sanomat tiesi kertoa jo vuonna 1963, että hiljaiseen Kuuslahden kylään tulee apatiittikaivos.[1] Lohjan Kalkkivuori Osakeyhtiö oli tehnyt kaivospiirin perustamisanomuksen kauppa- ja teollisuusministeriölle ja uutisessa arvioitiin tämän tarkoittavan lähes varmasti kaivoksen avaamista. Kaivoksen alue oli 250 ha, yhtiö omisti jo tuolloin 89 ha maata Kuuslahdesta. Suunnitelulla kaivosalueella oli noin 30 tilaa.[2]
Apatiitti. Siilinjärven kaivos.Jari Väätäinen. 2003. GTK 
Jorma Hakalan vuonna 1950 tekemä malmilöydös Kuuslahdesta oli ollut alusta asti aktiivisen kiinnostuksen kohteena. Siilinjärvi-Juankoski rataa rakennettaessa louhittiin reittejä ja oikeastaan jo vuodesta 1864 lähtien ”tiedossa” ollut kiinnostava kiviaines nousi näkyviin.[3] Löydös oli Lohjan Kalkki Oy: omistuksessa vuoteen 1965, jolloin Siilinjärven apatiittiesiintymä siirtyi Typpi Oy:n haltuun.[4]

Siilinjärvellä tohistiin Rikkihappo Oy:n tehtaan tulosta, Kekkonenkin kävi muuraamassa peruskiven keväällä 1968. Siilinjärven luonnon ja asutuksen kannalta paljon suurempi asia muhi suhteellisen hiljaisuudessa taustalla. Apatiittiesiintymän köyhyys tarkoitti sitä, että kaivoksesta tulisi avolouhos. Sen paremmin tehtaan kuin kaivoksenkaan vaikutuksista luontoon ei juurikaan keskusteltu. Esimerkiksi Rikkihappo Oy:n tehtaan ympäristölupa järjestyi kahdessa viikossa ja yhtiö varoitti kunnanhallitusta valittamasta, jos ympäristön pilaantumista ilmenisi.[5]

Kuuslahteen rakennettiin Rikkihappo Oy:n tehdas, jossa tuotettiin fosforihappoa, rikkihappoa ja monoammonfosfaattia. Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1969. Se osti alkuvuosina tarvitsemansa apatiitin Neuvostoliitosta. Vuonna 1967 Rikkihappo Oy ja Typpi Oy lunastivat yhdessä esiintymän Lohjan Kalkkitehdas Oy:ltä ja perustivat yhdessä uuden yhtiön, jonka nimeksi tuli Apatiitti Oy.[6] Kenttätutkimukset ja syväkairaukset sekä laboratoriotutkimukset tehostuivat entisestäänkin.[7]

Tutkimuksissa tultiin siihen tulokseen, että tuontiapatiitti olisi halvempaa kuin oman kaivoksen perustaminen. Apatiitti tuotiin tuolloin Neuvostoliitosta. Kaivoshanke liikahti kuitenkin eteenpäin vuonna 1973, jolloin Kemiraksi muuttunut yhtiö aloitti uudestaan selvityksen kaivoksen kannattavuudesta.[8]
Koelouhos avattiin Särkijärvellä. Maaseudun Tulevaisuus 11/1975.
Ensimmäinen pamaus Särkijärven louhoksella ammuttiin kevättalvella 1975. ”Tämäntapaisten suhteellisten köyhien esiintymien ja hinnaltaan suhteellisten halpojen mineraalien louhimiseen on louhinta avolouhoksesta luonnollisin vaihtoehto. Tänne voidaan tarvittaessa perustaa suuravolouhos, joka 20 vuoden toiminta-ajan jälkeen olisi lähes kaksi kilometriä pitkä, 4-600 metriä leveä ja syvimmältä kohdaltaan 150 metriä syvä.[9] Lisäksi alueelle oli rakennettu 3,5 ha jätekenttä. Louhoksen sivukivelle tarvittiin säilytystilaa.

Kemira ilmoitti 1976 halukkuudestaan aloittaa kaivostoiminta kunnassa. Koerikastukset olivat onnistuneet.[10] Samaan aikaan Rautaruukki Oy:llä oli kuitenkin pitkälle valmisteltu hanke Savukosken Soklin esiintymän käyttöönotosta. Liiketaloudelliset ja poliittiset kysymykset kietoutuivat yhteen, Soklia kannattivat pohjoisen vasemmistopoliitikot ja Siilinjärveä taas Kemira Oy:n keskustalainen hallintoneuvoston puheenjohtaja Matti Mattila verkostoineen.[11]
Kuvassa maanviljelijä Lauri Laitinen ja piiriagrologi Matti Voutilainen tutkivat
koerikastamon apatiittirakastetta 1976. MT 4.11.1976.
Huhtikuussa 1977 Suomen hallitus päätti, että kaivos ja rikastamo perustetaan Siilinjärvelle. Sokliin oli mahdollista perustaa koerikastamo.[12] Kaivostyö Kuuslahdessa käynnistyi jo syyskuussa 1977 ja tavoitteena oli, että täysimittainen tuotanto voitaisiin aloittaa vuonna 1979. Avajaisia juhlistettiin räjäytyksellä, jota oli seuraamassa valtiovarainministeri Paul Paavela. Tuolloin Kemira pääjohtaja Martti Hovi arvioi, että apatiittia riittää sadaksi vuodeksi. Tunnettu malmio oli noin 15 kilometrin pituinen kokonaisuus.[13]

Vuosina 1975-77 Kemira osti kaivosta varten lisää maata noin 1200 ha. Kun tehtaan tulo kosketti lähinnä Kuuslahden asukkaita, niin nyt ostokset suuntautuivat Kolmisopen, Raasion ja Mustin kylille.[14] Vuoteen 1976-77 Kemiran omistukseen tehdas- ja kaivosalueelta oli siirtynyt 34 tilaa.[15] 

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.
Itku tuli niin, että kesä meni itkiessä. Tila myötiin Kemiralle 30.7.1974 ja uusi talo ostettiin. Kemiran osto tuli pommina. 1958 alkoivat Lohjan Kalkin miehet kierrellä ja tekivät koekuoppia 1959 ja 1960 ja näiden tekemisestä maksettiin korvausta pari sataa markkaa vuodessa.
Tilalla oli 8 lypsävää ja lisäksi mulleja ja vasikoita yhteensä 16 1974. Hevosta pidettiin, samoin sikaa. Lampaita oli aiemmin pidetty 3-4 villan takia, kanoja oli 5-6 sekä kukko. Lypsykone oli ostettu 1963 ja vesi tuli painesäiliöstä. Maidon jäähdyttäjä hankittiin 1965, sitä ennen jäähdytettiin jäillä ja kaivossa. Jäät nostettiin Kortteisen lammesta.”[16] Viljam ja Bertta Wemanin kotitila ja lähdön tunnelmat olivat varmaan varsin tyypilliset. Joissakin haastatteluissa sanottiin, että haikeutta ja surua helpotti se, että tietää muidenkin joutuneen lähtemään. Yhteinen suru.

Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita.

Ensimmäiset rikastamomiehet.
Siilinjärven Ammatillinen Kurssikeskus koulutti puolen vuoden kurssilla 20 ”rikastamomiestä”: Ari Ahonen, Seppo Asikainen, Arto Hartikainen, Matti Kaipainen, Alpo Korhonen, Matti Korhonen, Jouko Kuosmanen, Reijo Kuosmanen, Antero Kämäläinen, Matti Laitinen, Matti Lappalainen, Pekka Pitkänen, Erkki Rönkkö, Heikki Sarvasilta, Veikko Tengvall, Veikko Turunen, Hannu Vinni, Juhani Väistö, Erkki Väisänen ja Pekka Udd. Kaikki valmistuneet saivat työpaikan kaivokselta.[17]

Kaivoksen rakennusteknillisten töiden urakoitsijoina mainittiin mm. Maansiirto Nurmi, Maansiirto Torppavirta, Lujabetoni ja Kolmen Sähkö Siilinjärveltä. Kaivoksen perustamisvaiheessa ja myöhemminkin työllistävä vaikutus on ollut merkittävä paikkakunnalla.[18]

Kaivos vihittiin käyttöön 26.3.1980. Vihkimisjuhlassa tehtaanjohtaja Heimo Karinen kertoi, että yhtiön kehittämä rikastusprosessi on osoittautunut niin edulliseksi, että kaivostoimintaa voidaan laajentaakin.[19]

Vuonna 1984 Siilinjärvellä oli 16 400 asukasta, veröäyri 16 penniä ja työttömyys 4,2%. Kaksi suurinta teollista työllistäjää olivat Kemira ja Luja Betoni Oy. Työtä ja hyvinvointia otettiin siis alueen komeista soraharjuista ja apatiittikaivoksen uumenista. Ympäristöhaitat alkoivat nousta kunnolla keskusteluun 1980-luvun alussa. Jätekipsivuori kasvoi, tehtaalta tupsahteli aika ajoin päästöjä ilmaan. Savon Espooksi sanotulla Siilinjärvellä jopa vasta perustettu Vihreät sai kunnallisvaaleihin paljon ehdokkaita ja kannatustakin.[20]

Särkijärven louhos.
Tällä hetkellä norjalaisessa omistuksessa oleva Yara (entinen Rikkihappo, Kemira), työllistää noin 750 ihmistä Siilinjärvellä. Sen toiminta-alue (tehdas, louhos, rikastuslaitokset, sivukivialueet, rikastushiekka-altaat, kipsivuori) suojavyöhykkeineen on noin 5000 ha. Kunnan maapinta-alasta 11% on kaivoksen käytössä tai sen toiminnalle varattuna. Kipsivuoren viimeisin lupa antaa kasvattaa sitä 230 metriin. Siitä tulee yhtä korkea kuin Savon entinen maamerkki Puijo. 

Tämän kokonaisuuden aiemmat tekstit:
Kaivospaikkakunta I
Kaivospaikkakunta II
Kaivospaikkakunta III
Kaivospaikkakunta IV




[1] Helsingin Sanomat 8.3.1963
[2] sama
[3] Puustinen, Siilinjärven karbonaattiesiintymän löytyminen, Geologi 70/2018,
[4] Seppälä, Kemira Oy 1945-1980. Lujalla maalla, 163
[6] Seppälä, 237
[7] Seppälä 237-38
[8] sama
[9] Maaseudun Tulevaisuus 11/1975
[10] Helsingin Sanomat 3.11.1976
[11] Seppälä, 239
[12] Helsingin Sanomat 20.4.1977
[13] Helsingin Sanomat 29.9.1977
[14] Maaseudun Tulevaisuus 25.11.1978
[15] Martikainen, Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta. Siilinjärven kirjasto, kotiseutukokelmat.
    https://drive.google.com/open?id=16SQ-MIkEEyrT1bGl7KJZS75pDL2FvXFP
[16] Martikainen, Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta.
[17] Uutis-Jousi 4.10.1979
[18] Uutis-Jousi 14.6.1979
[19] Helsingin Sanomat 27.3.1980
[20] Helsingin Sanomat 9.10.1984

torstai 15. elokuuta 2019

Varomattomia puheita Kolmisopen myllyllä – Taavetti Tuovisen kujanjuoksu vuonna 1918

Kolmisopen mylly Siilinjärvellä 2019.

Kuopion Työväen Neuvosto julisti vallankumouksen alkaneeksi Savon Työmiehessä 1.2.1918:
”…päättää Kuopion järjestäytyneen työwäwn neuvosto, että työwäen järjestyskaartin on lujasti ja järkähtämättömästi seisottawa aseissa. Eikä aseellistakaan taistelua saa jättää yksinomaan järjestyskaartien tehtäwäksi, waan täytyy koko tyäwäen niin maaseudulla kuin kaupungissakin, ottaa taistelu omakseen ja warustautua mahdollisuuden mukaan, waikkapa ei olisikaan parempia aseita kuin wanhoja haulikoita,kirweitä, wiikatteita, puukkoja ja lujia seipäitä. Köyhälistön täytyy ponnistaa kaikki woimansa ja muuttaa taistelu todelliseksi kansalaissodaksi, jos porwaristo tahtoo sen siksi saattaa. Ilman taistelua emme antaudu emmekä kukistu.”[1]

Rehvakkaasta julistuksesta huolimatta suurin osa Kuopion lähiseutujen punaisista pysytteli passiivisena, eikä kutsusta huolimatta Kuopion taisteluihin lähdetty. Varsinkin Kuopion pohjoispuolella Maaningalla, Lapinlahdella ja Nilsiässä punaisten kannattajat pysyttelivät kotonaan ja jäivät seuraamaan tilanteen kehitystä. Kuopion punaiset antautuivat 8.2.1918, Kuopion kasarmille asettuneet punakaartilaiset luovuttivat aseensa ja kasarmista tehtiin vankileiri.

Sen sijaan Kuopion eteläpuolella Varkaudessa, Suonenjoella ja Leppävirralla vallan ottaneet punaiset käyttivät sitä. Paikkakuntalaiset saivat lukea punaisten tekemistä murhista ja ryöstöistä (punaisten mielestä kysymys oli tietysti takavarikoista), kun porvarilliset lehdet alkoivat taas ilmestyä 9.2. 1918 alkaen Kuopiossa.

Suonenjoen Lempyyn kahakassa punaiset surmasivat 5.2. kolme suojeluskuntalaista, Pekka Sikasen, Topias Tolsan ja Kalle Bergin.[2] Samana päivänä Leppävirralla punaisille ”järkeä” puhumaan mennyt Ville Konttinen ammuttiin ja ryöstettiin, vaikka paikallinen esikunta oli antanut hänelle luvan lähteä kotiinsa.[3] Melko varmasti myös maltillisten valkoisten asenteet kovenivat tällaisten uutisten myötä. Kapinasta erillään pysyttäytyneidenkin punaisten asema alkoi kiristyä.

Vankiloihin alettiin varata tilaa ”maan ja valtion petoksiin syyllistyneille”. Senaatti antoi määräyksen, ettei sakkovankeja ja alle vuoden vankeustuomioita suorittavia vankeja pantaisi vankilaan.[4] Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiiri kutsui nuoria miehiä ilmoittautumaan hallituksen joukkoihin.[5] Sotilaspiiriin oli julistettu yleinen sotatila ja tunnettujen punaisten pidätykset olivat alkaneet.

Niinpä saapuivat suojeluskuntalaiset Taavetti Tuovisenkin pihaan Kolmisopelle 14.2.1918. Voi olettaa, että paikalle tultiin monissa miehin, aseistautuneena ja vastarintaankin varautuneena. Talvikeleillä liikuttiin varmaan hevosella. Tuovinen istutettiin rekeen, säilytettiin seuraavaan päivään pidätettynä ja lähetettiin Siilinjärveltä Kuopion vankileiriin. Siellä häntä kuulusteli 15.2.1918 Yrjö Kohonen.

Taavetti Tuovinen myönsi, että Kolmisopen työväenyhdistyksen kokouksessa 5.2.1918 hän oli ehdottanut 200 markan avustuksesta Kuopion punaisten hädänalaisille perheille. Tuon kokouksen puheenjohtajana oli toiminut Eelis Udd. Keskustelun jälkeen ehdotus raukesi. Kuulusteltava kertoi, että punakaartin säännöt lähetettiin Kuopiosta Kolmisopelle, mutta ne poltettiin ja kaartia ei perustettu. Taavetti Tuovinen oli hädissään, sillä hän itki ja vakuutteli kuulustelijalle viattomuuttaan. Kielsi olevansa kiihottaja tai anarkisti. Lisäksi hän epäili joutuneensa vangituksi, koska oli riidoissa talollinen Taavetti Räsäsen kanssa taksoitusasioista.[6]

Seuraavan kerran Tuovista kuulusteltiin vasta 30.5.1918 Kuopion vankileirillä. Vankileirin kuulustelija esitti, että vangin voisi vapauttaa. Tuovinen ei ollut kuulunut punakaartiin, ainut raskauttava asia oli se, että Kolmisopen työväenyhdistyksen johtokunta oli keskustellut Kuopion punaisten auttamisesta. Kokous oli pidetty Tuovisen torpalla 5.2.1918.[7]

Asia ei kuitenkaan edennyt vapauttamisen suuntaan, vaan 28.6. Kuopion maalaiskunnan suojeluskunnan esikunta antoi Tuovisesta erittäin raskauttavan lausunnon. Robert Porthan, Antti Pitkänen, Paavo Silvasti ja Emil Zitting kirjoittivat lausunnossaan: ”Kiivas ja jonkun verran lakkoihin yllyttelijä. Seudun parhaita julmureita. Uhannut tappaa kaikki alaikäiset lapsetkin. Ollut täkäläisen työväenyhdistyksen kiihkeimpiä toimihenkilöitä. Taavetti Tuovista oli pidettävä erittäin suurena rikollisena henkilönä.[8]

Valtiorikosoikeuden asiakirjoissa on kaksi Tuovista vakavasti syyttävää lausuntoa kesäkuulta 1918.
Torppari Taavetti Tiirikainen tilalta Pöljä N:ro 3 (Heikkilä-Tulikoivu) kertoi, että syytetyn luonne oli pahinta laatua, riitaisa perheensä ja naapureidensa kanssa. Tuovisen sanottiin olleen työväenyhdistyksessäkin väkivaltainen ja yrittäneen lyödä Pekka Uddia kokouksessa. Samoin syytetty oli todistajan mukaan uhannut tappaa kaikki suojeluskuntaan liittyneet kylän miehet, kun he palaavat.[9]

Kolmisopen mylly. Kuva Niskanen, Soppelaisten
kertomuksia. Kolmisopen kyläkirja.
Toinen Tuovisen kannalta epäedullinen todistus tuli Kolmisopen myllyn hoitajalta Kalle Kinnuselta. Hän kertoi, että Tuovinen oli helmikuun alkupuolella myllyllä sanonut, että ”punainen työväki on kehittynyt sille asteelle, että on oikeus ottaa maat ja tavarat porvareilta ja jakaa tasan työläisten kesken ja hyvin oli uhkaavalla mielellä.”[10] Todistaja kertoi myös Tuovisen ihmetelleen valkoiselle puolelle menneitä kylän miehiä ja väittäneen, että ”jos punaiset joutuvat tappiolle, niin tätä jatketaan varsinnii kymmenen vuotta”.[11] Myös Kolmisopen mylly oli Tulikoivulan (Pöljä N:ro 3 mailla).

Syyttäjä vaati 17.7. 1918 rangaistusta ” kiihottelijana ja yllyttäjänä ja itse syrjässä pysyen tehokkaasti avustanut äskeistä kapinaa yllytyksestä maan- ja valtiopetokseen, koska vastaaja on pitemmän aikaa paikkakunnalla esiintynyt sekä uhkauksillaan saattanut paikkakuntalaiset kauhun valtaan.

Kuopion valtiorikosoikeuden 12 osasto tuomitsi Taavetti Tuovisen yllytyksestä maanpetokseen 10 vuoden vankeuteen ja menettämään kansalaisluottamuksensa 12 vuodeksi.[12]

Tuomioista ei voinut valittaa, mutta niistä voi pyytää armoa. Taavetti Tuovinenkin nöyrimmästi anoi, että tuomio annettaisiin joko osaksi tai kokonaan anteeksi tai muunnettaisiin ehdolliseksi tuomioksi. Anomus on päivätty 24.7.1918 Kuopion sotavankileirissä. [13]

Tähän anomukseen Tuovinen liitti naapureiden yms. lausuntoja hänen toiminnastaan Kolmisopen kylällä, sillä ”asiassa ilmeni sellaisiakin syytöksiä, josta minulla ei ollut aavistustakaan ja joita syytöksiä en voinut torjua, kun en ollut tilaisuudessa sitä varten todistuksia saamaan niin oheenliittäen kymmenen eri todistusta entisyydestäni ja siitä etten minä ole ottanut mitään osaa lakkoihin tai muuhun hallituksen vastaisiin tekoihin…”[14]

Naapuri Kalle Kuosmanen: ”Rehellinen ja hyvä työmies, en ole kuullut hommanneen mitään lakkoja.[15]
Antti Karhunen Kolmisoppi N:ro 6: ”Täden voin minä todistaa Taavetti Tuovisesta joka on kasarmin vankilassa. Että minä olen ollut hänen kansansa naapurina ja y m asioissa jo pitem aikaa ja en ole huomannut hänessä mittää vilppiä enkä ole kuullut mittää uhkauksia laillista hallitusta vastaan…”[16]
Juho Väänänen Pöljä N:ro2: Torpparini Taavetti Tuovinen on ollut töissäni eikä ole mitään häiriötä tehnyt työväestössäni joten anoisin hänet töihini vastuullani suojeluskunnan myönnytyksellä. Todistajana räätäli Wille Kainulainen.
Talollinen Salomon Savolainen Kolmisopelta todisti Tuovisen kunnollisuutta ja rehellisyyttä ja piti häntä hyvänä työmiehenä.[17]
Talollinen Wille Savolainen: ”Täten pynnöstä totistan Kolmen vuoten ajan olen tuntena Taavetti Tuovisen sistiksi ja rehelinen mies ja eikä mikkää kansankikosta ja tyväinen mökissä ja kova työmies on ollu minun näkö ajan enkä ole kulu mittä pahaa…”[18]
Aaro ja Wilhelmiina Vartiainen. Kuva Irma Roivainen.
Lisäksi talollinen Aaro Vartiainen[19] ja hänen poikansa Aaro Vartiainen[20], talollinen Pekka Mömmö[21], Koivumäen kauppias Nestor Roivainen[22] sekä Pekka Anttila[23] Kolmisoppi N:ro 2 antoivat hyvän mainetodistuksen Taavetti Tuovisesta. Nämä kaikki lausunnot haalittiin kiireesti kasaan 17.7.1918 annetun valtiorikosoikeuden tuomion jälkeen.

Tuovisen kymmenen vuoden vankeustuomio aleni valtiorikosylioikeudessa kahdeksaan vuoteen vankeutta. Näihin tuomioihin liittyi aina kansalaisluottamuksen menettäminen. Tuovinen menetti sen kymmeneksi vuodeksi.[24] Kuopion vankileiri lakkautettiin syksyllä 1918 ja suurin osa vangeista siirrettiin Hennallan vankileirille Lahteen. Tällä hetkellä ei ole tietoa, missä Tuovinen vankeuttaan suoritti.

Taavetti Tuovinen vapautettiin armahduslain 30.1.1920 perusteella keväällä 1920. Hän palasi Kolmisopelle ja vaikutti Siilinjärven kunnallispolitiikassa 1920- ja 1930-luvulla.
Taavetti Tuovinen takarivissä äärimmäisenä vasemmalla.
Kuva Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan
ja seurakunnan elämää sanoin ja kuvin.





[1] Savon Työmies 1.2.1918 https://drive.google.com/file/d/1z2xzYjZGyU_VOF0PPZL_8q9zD8LWF2Se/view?usp=sharing
[2] Savon Sanomat 9.2.1918, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1292158?page=1, Bostrom, Sankarien muisto.
[3] Bostrom, Sankarien muisto, 324
[6] Valtiorikosylioikeuden arkisto, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51538
[7] Valtiorikosoikeuden arkisto, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51535
[8] Valtiorikosylioikeuden arkisto, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51537
[9] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51537
[10] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51538
[11] sama
[12] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51527
[13] sama
[14] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51528
[15] Valtiorikosylisoikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51539
[16] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51540
[17] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51542
[18] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=51543
[24] Valtiorikosylioikeuden päätöstaltiot http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=48583203