torstai 17. heinäkuuta 2025

Pöljän kyläläisten lukutaidosta 1700-luvulla – se oli sitä aikaa, kun lahna luki ja lohi lauloi!

 

Ekman, Kinkeripäivän aamuna, 1867. Äiti 
kuulustelee vielä kerran lapsen taidot.

1600-luvulla ehtoolliselle pääsemisen ehdoksi määrättiin kristinopin perusosaaminen. Siihen vaadittiin lukutaitoa. Aleksis Kivi on kuvannut kirjassaan Seitsemän veljestä lukutaidon saavuttamisen vaivoja ja välttämättömyyttä. Ehtoolliselle pääseminen oli täyden aikuisuuden ehto. Ilman sitä ei vihitty avioliittoon, ei voinut todistaa käräjillä eikä toimia kummina. Käytännössä ihminen syrjäytyi yhteisön elämästä, ellei päässyt ehtoolliselle. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tilanne ei ollut kirjailijan fantasiaa, vaan totisinta totta.[1]

Papiston merkintöjä rahvaan lukutaidosta 1700-luvulla on mahdollista tutkia varsin yksityiskohtaisesti rippikirjojen avulla. Niitä on Kuopion maaseurakunnasta säilynyt vuodesta 1727 alkaen. Pöljän kylä kuului 1700-luvulla Kuopion maaseurakuntaan.

Rippikirjoihin merkittiin seurakuntalaisten osaaminen kristinopin eri osa-alueista. Lukutaitoa opetettiin, koska rahvaan tuli Lutherin mukaan osata itse tutkia ja ymmärtää Raamatun sanomaa. Kirjoitustaito oli aivan sivuasia, sillä tuolloisen näkemyksen mukaan rahvas ei juuri tarvinnut kirjoitustaitoa, sillä kirjurit pystyivät vähät paperiasiat heidän puolestaan hoitamaan.[2] Esimerkiksi 1700-luvun Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjoissa kaikki talonpojat ja todistamassa olleet lautamiehet vahvistivat asiakirjat puumerkillään.[3]

Kunnon kristityn tuli osata kymmenen käskyä, uskontunnustus, Herran rukous sekä kaste, rippi, synnintunnustus ja ehtoollinen selityksineen. Lisäksi tuli osata aamu- ja iltarukous sekä ruokarukous. Rippikirjassa oli lopussa sarake, johon merkittiin sisälukutaito. Vaatimukset vaihtelivat jonkin verran, välillä kuulusteltiin myös huoneentaulua ja keskeisiä raamatunlauseita.

Rippikirjaan merkittiin X tai sen variaatioita kuvaamaan kuulusteltavan taitotasoa. Risti (X) tarkoitti hyvää uskonkappaleiden osaamista, vinoviiva (/) merkitsi välttävää taitoa. Tyhjä sarakkeen kohta merkitsi sitä, ettei kuulusteltava osannut riittävästi. Lisäksi käytettiin pisteitä, joista osaamisen edistyessä viivoilla muotoutui risti, vinoviiva tms. Merkinnät ovat tulkinnanvaraisia eikä lähteistä selviä, millainen tosiasiallinen osaaminen oli.

Pöljän kylällä vuosina 1727-1736 pidetty rippikirja kertoo varsin vaatimattomasta lukutaidosta ja kristinopin hallinnasta. Esimerkiksi Pöljän sotilasvirkatalossa ei ollut yhtään lukutaitoista henkilöä. Talon vuokraajana oli ensin Martti Hiltunen ja vaimonsa Kristiina Toivanen, sitten Henrik Kinnunen ja Kaarina Karhunen.

Väki osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen taulukon alkupäästä jollakin tavoin, mutta sitten merkinnät loppuvat lähes kaikilta. Lars Kinnunen näyttäisi pääsevän ehtoolliselle 24.6.1733, vaikka osasi vain kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Herran rukouksen.[4] Lisäksi useilla ei ollut minkäänlaista merkintää, osaamista ei siis ollut tai henkilöt ovat kartelleet kinkereitä.

Sen sijaa Lauri Miettisellä (k. 1728) ja hänen puolisollaan Marketta Puurusella (k. 1746) oli rippikirjassa komea rivi X-merkkejä, kymmenestä kohdasta vain sisälukukohta oli tyhjä. Pariskunta osoitti hyvää kristinopin osaamista. Heidän poikansa Pekka Miettinen (1706-1785) sai hyvät lukumerkit, hänellä oli myös merkintä kohtuullisesta sisälukutaidosta.[5] Myös Paavo Miettisellä (k. 1735) oli selkeät rastit kaikissa sarakkeissa. Eli Miettisillä oli vanhemmassa ikäpolvessa osaamista hyvin, nuoremmat saivat huonompia tuloksia.

Olli Toivanen ja vaimonsa Kaisa Haatainen, sekä poika Iivari hallitsivat hyvin kristinopin. Sen sijaan Pulasteen Kejosten kohdalla on hataria merkintöjä. Ehtoolliselle on päässyt, kun on osannut kolme ensimmäistä kohtaa edes jotenkuten. Tämä oli kaukana kirkon tavoitteista. Niissä vähimmäisvaatimuksena oli kuusi kristinopin pääkohtaa.[6]

Savolaisten taloista löytyi hyviä osaajia. Lukutaito ei ollut ankaran sukupuolittunutta, sillä esimerkiksi Iivari Savolaisen ((1679-1755) puoliso Silja Knuutinen sai paremmat merkinnät kuin puolisonsa.[7]

Koko kylän osalta on kuitenkin sanottava, että vain kahdella oli merkintä auttavasta sisälukutaidosta aikavälillä 1727-1736.

Svebiliuksen katekismus
(1746)


Tärkeimmät opetusmateriaalit olivat katekismus ja vanha virsikirja. Vuoden 1701 virsikirjassa oli alussa ns. katekismusvirsiä, joita opettelemalla oppi myös vaaditut katekismuksen opinkappaleet. Raamattuja oli liikkeellä varsin vähän, sillä kirkko ei oikeastaan suositellut rahvaalle Raamatun lukemista, sillä siinä oli väärien tulkintojen ja harhaoppien vaara. Tietysti Raamattu oli myös kallis kirja. Turvallisinta oli pitäytyä Lutherin tai sittemmin Svebiliuksen katekismukseen, jossa oppi oli puhtaasti selitetty.[8]

1700-luvun lopulla rippikirjasta voi seurata, minkä katekismuksen opinkappaleita kuulusteltava oli opetellut. Parhaiden lukijoiden kohdalla saattoi olla merkinnät molempien katekismusten osaamisesta. Rippikirjamerkintöjen mukaan pöljäläiset lukivat useammin Lutherin katekismusta kuin Svebiliusta.

Kirkko edellytti, että vanhemmat huolehtivat lasten lukutaidosta, jota sitten kinkereillä valvottiin. Vaatimus oli kohtuuton, sillä vanhempienkin taidot olivat köykäisiä. Parhaimmillaan opetus tarkoitti kotihartauksia, joissa käytettiin apuna katekismuksen rukouksia. Niitä opittiin toiston kautta ulkoa. Tuija Laine sanookin, että ”lukeminen oli kuulemista ja kuullun toistamista”.[9] On huomattava, että ulkoa opittu voi olla myös syvällisesti ymmärretty.

Kirkkomatka oli paljon muutakin kuin uskonnonharjoittamista.
Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, 1887.


Saatettiin myös lukea ääneen muuta hartauskirjallisuutta, kuten postilloja. Esimerkiksi Kolmisopen Heikkilässä oli Väänäsillä vuonna 1800 neljä virsikirjaa, katekismus ja Johan Gerhardin hartauskirja.[10] Aaro Miettisellä Pöljällä 1820-luvulla virsikirja, Raamattu sekä Wegeliuksen postilla.[11] Kotihartaudet tarkoittivat sitä, että talon väki kokoontui yhdessä sanan ääreen. Kirkko suhtautui hyvin kielteisesti herätysliikkeiden kokouksiin, jossa laajempi kylän tai kylien väki kokoontui hartaushetkeen. Niissä kristinoppia selitettiin kirkon mielestä väärin.

Kaikkien oletettiin käyvän säännöllisesti kirkossa. Ennen varsinaisia kirkonmenoja pidettiin katekismussaarnoja, joissa oli mahdollista oppia ehtoolliselle vaadittavia opinkappaleita. Opetus oli hyvin hataraa ja kirjoja vähän. Onpa rippikirjassa säilynyt merkintä, kuinka nuori piika Anna Sofia Väänänen on valittanut papille isännästä, joka lyö. Anna Sofian lukumerkinnät olivat puutteelliset. Olisiko niin, että piialla ei ollut ollenkaan aikaa opetella vaadittuja taitoja, koska isäntä patisti töihin?[12] Kuulustelut kinkereillä saattoivat olla noloja ja osaamattomuudesta rangaistiin. Eipä ihme, että osa väestöstä alkoi vieroksua kirkkoa ja syrjäytyi.[13]

Maaningan kirkon jalkapuu, pituus 2,7 metriä.
Kuva Ahti Rytkönen.

Kirkko joutuikin taiteilemaan korkeiden vaatimusten ja arjen todellisuuden ristipaineessa. On merkkejä, että vaatimuksista annettiin periksi täällä Savossa enemmän kuin Länsi-Suomessa. Laineen mukaan se saattoi edistää sosiaalisesti tasa-arvoisemman yhteisön muodostumista.[14] Otsikon lause lukevasta lahnasta ja laulavasta lohesta viittaakin siihen, että joskus ehtoolliselle pääsyä on varmasti edistetty myös lahjuksilla.

Vuosina 1739-48 pidetyssä rippikirjassa on merkittävä kohennus auttavan lukutaidon kohdalla. Peräti 30 kyläläistä saa merkinnät auttavasta lukutaidosta- Piika Karin Kasuritar (Kasurinen) ja talollisen tytär Anna Olofintytär Toivanen olivat kuitenkin kylällä ainoat, jotka osasivat lukea merkintöjen mukaan sujuvasti.[15]

Merkinnöistä ei voi suoraan sanoa, että talolliset olisivat olleet merkittävästi edellä muita kylän sosiaalisia ryhmiä lukutaidossa. Talon isännältä ja emännältä ilmeisesti odotettiin kuitenkin enemmän osaamista. Heidän vastuullaan oli opettaminen. Esimerkiksi 1700-luvun puolivälissä Pöljälle vastikään muuttaneiden Anders ja Knut Väänäsen perheissä niin isännät, emännät kuin lapsetkin saivat hyvät merkinnät. Olipa Knut Väänäsen Räimältä taloon tuotu piika Anna Tossavainenkin saanut koko rivin osaamismerkintöjä. Hänet oli myös merkitty auttavasti sisälukutaitoiseksi.[16]

Hamulan ja Pöljän kylän yhteinen ruotusotilas Lars Kaja ja puoliso Karin Hapalatar (Haapalainen) ovat saanet merkinnä ”bäggee literat”, molemmat lukutaitoisia.[17]

Kaiken kaikkiaan rippikirjan merkintöjen mukaan pöljäläisten lukutaito ja kristinopin ymmärrys on selvästi kohentunut 1700-luvun aikana. 1700-luvun lopulta on tieto Kuopion seurakunnan tarkastusraportista, jossa tarkastaja totesi seurakuntalaisten pystyvän lukemaan sekä ”ulkoa että sisältä” Lutherin katekismusta. Tavaamista ei kuitenkaan hallittu ja varsin monelta puuttui tosiasiallinen sisälukutaito.[18]

Rippikirja-aineisto ei anna mahdollisuutta sanoa mitään niistä, jotka syrjäytyivät ja karttoivat kirkon tilaisuuksia. Esko M. Lainen on tutkinut piispan- ja rovastintarkastusraportteja, joissa näkyy paremmin syrjäytyminen. Nolatuksi tulemisen pelko vähensi kirkossakäyntiä ja osallistumista.[19]

 

Opetustaulu havainnollistaa kinkerikuulustelun jännittävyyttä, varsinkin jos piispa sattui
tarkastusmatkallaan kuulustelun johtoon. Tällaisia tilanteita monet pakoilivat.



[1] Kuparinen, Riitta, Seitsemän veljeksen rippikoulu, 2019

[2] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 35

[3] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2020/01/isojako-poljalla-kuopion-pitajassa-1700.html

[4] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 199 Sivu 90 Pölliä

[5] Lauri Ollinpoika Miettinen https://www.geni.com/people/Lauri-Miettinen/6000000076879544128,

   Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) 200 Sivu 90 Pölliä, SSHY

[6] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[7] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1727-1736 (AP I Aa:1) Sivu 205 Pöliä; SSHY

[8] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[9] Laine, T., Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen. rahvaan lukukulttuurin kehitys

   varhaismodernina aikana, 62

[10] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2025/04/heikki-vaanasen-perunkirjoitus.html

[11] Hajamietteitä Pöljältä https://airaroivainen.blogspot.com/2024/12/aaro-miettisen-perunkirjoitus-poljalla.html

[12] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11)  Sivu 342 Pöljä 1 ; SSHY

[13] sama, 64-65

[14] sama

[15] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 205 Pöljä; SSHY

[16] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1749-1759 (AP_II I Aa:4) Sivu 15 Pöliä; SSHY

[17] Kuopio maaseurakunta rippikirja 1739-1748 (AP I Aa:2) Sivu 210 Pöljä; SSHY

[18] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

[19] Laine, E.M., Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600- ja 1700-luvulla. Teoksessa Elämän

   veden virrassa, Kuopion emäseurakunta 450 vuotta, 2002

tiistai 27. toukokuuta 2025

Ivar Jordan Väänäsen elämä ja kuolema - Kehvon Haapalahden tragedia

 

Savolaisen talonpojan puku. Wilhelm von
Wright 1800-1849.
Museovirasto

Koko Pohjois-Savossa kohahti, kun kesällä 1837 levisi tieto Kehvon Haapalahden isännän Ivar Jordan Väänäsen väkivaltaisesta kuolemasta. Herastuomari, suurtilan omistaja ja talonpoikainen vaikuttaja oli kuollut perhesurmassa. Surman takana olivat Ivar Jordanin pojat, Salomo ja Pekka.

1800-luvun alkupuolen patriarkaalisessa yhteiskunnassa teko oli tavaton. Satoja vuosia rahvaan päähän oli iskostettu Lutherin huoneentaulun oppeja, jossa kaikki olivat jumalan ka kuninkaan alamaisia ja hierarkkinen järjestys ulottui perheisiin siten, että isäntä oli talon ”jumala ja kuningas”. Isännällä oli oikeus ja velvollisuus pitää kurissa ja nuhteessa niin puoliso ja lapset kuin alustalaiset ja palkolliset. Isäntä sai mm. kohtuudella kurittaa fyysisesti talon väkeä. Miten tällaiseen tekoon oli tultu?

Väänästen suvun historia Kehvolla ulottuu aina 1500-luvulle saakka. Haapalahden talo oli alun perin osa Puiroonlahden tilaa, isojaossa Haapalahdesta tuli Kehvon kylän tila numero 3, myöhemmin Haapalahti tunnettiin numerolla 7. Isojaon aikaan tilaa isännöin Iivari Mikonpoika Väänänen (1778-1797).

Jaon jälkeen Haapalahteen kuului noin 500 hehtaaria maita Kallaveden rannalta Räimän järven pohjukkaan saakka. Räimänlahden ja  -järven länsipuolen maat kuuluivat Haapalahteen. Oli myllylle sopiva Räimänkoski, Pekolanlampi ja -joki rantaniittyineen ja torppia. Nykyisen Siilinjärven alueen isojaossa Haapalahtea voi pitää isona tilana, tavallisempi tilakoko täällä oli 200-300 hehtaaria.

Haapalahden talon isännyys siirtyi Ivar Jordanille hyvin nuorena, hän oli 18-vuotias isänsä kuollessa 1797. Täysikäisyyden eli 21 vuoden iän hän saavutti vuonna 1802. Hän oli epäilemättä valmistautunut vanhimpana poikana isännän vastuuseen. Nuoremmista veljistä Aaro Väänänen siirtyi tilanomistajaksi Kasurilan kylälle ja Pietari Väänäsestä tuli kirjakauppias Kuopioon. Sisar Eeva Stiina Väänänen myi ajan tapaan osuutensa tilasta avioituessaan vuonna 1797 Aatami Savolaisen kanssa.

Ivar Jordan Väänänen meni naimisiin Kristiina Väänäsen kanssa. Kristiina oli Murtolahden Väänäsä, säätyvaltiopäivämies Pietari Väänäsen veljen tytär. Avioliitossa solmittiin yhteen kaksi kunnianhimoista ja vaikutusvaltaltaista sukua. 

Haapalahden pytinki 2025 huhtikuussa.
rakennus valmistui 1836.

Ivar Jordan Väänänen vaikuttaa poikkeuksellisen tarmokkaalta ja monitaitoiselta talonpojalta. Häntä kuvattiin tummaksi, pienikokoiseksi mieheksi, jolla kuitenkin oli voimaa varressaan. Hänen sanotaan pukeutuneen talonpoikaisen yksinkertaisesti sarkanuttuun. Mutta hänellä oli myös halua näyttää vaurauttaan, siitä oli esimerkkinä juuri vähän ennen hänen kuolemaansa Haapalahteen valmistunut pytinki. Vielä nykypäivänäkin talo suvun vaalimana herättää kunnoitusta, Ivar Jordan kurkotti pytingillään Savon säätyläisten joukkoon. Talo oli täysin poikkeuksellinen talonpoikainen voimannäyttö seudulla.

Jotakin Ivarin kyvyistä kertoo, että hän luovutti vuonna 1802 Ruotsin kuninkaalle alueen talonpoikien valitukset läänin hallinnon epäkohdista ja talonpoikien ahdingosta. Tuntuu melkein mahdottomalta, kun tietää hänen olleen silloin vasta 21-vuotias nuorukainen. Kun keisari Nikolai I nousi valtaistuimelle 1825, kerrotaan Ivar Jordan Väänäsen olleen yksi neljästä talonpojasta, jotka kävivät häntä Suomen talonpoikien nimissä onnittelemassa Pietarissa.

Kehvon Väänäsissä oli jo 1700-luvulla kouluja käyneitä miehiä, joten Ivarkin osasi lukea ja kirjoittaa, lisäksi on arveltu hänen osanneen ainakin jonkin verran ruotsia. Se ei ole ihan mahdotonta, kun ottaa huomioon suvun kiinnostuksen koulutukseen.  Lisäksi Ivar Jordanin äidin Anna Katarina Hollanderin isoisä oli ollut Kokkolan kirkkohera. Hänen isänsä taas toimi Kuopion komppanian kersanttina. On mahdollista, että ruotsinkielen taito siirtyi vielä Anna Kristiinallekin, vaikka sukuhaaran voi katsoa joutuneen alenevaan säätykiertoon.

Palon viertäjät, Wilhelm von Wright, 1825.
Museovirasto

Haapalahden tytöt ja pojat osasivat lukea, mutta luetun ymmärtämisestä oli rippikirjassa merkintä vain Pietarin (Petter, Pekka) kohdalla. Mainittakoon, että tuollaisen maininnan Kehvon kylätä sai vain kolme henkilöä. Myös talonpoikien kirjoitustaito oli 1800-luvun vaihteessa näillä seuduilla hyvin heikko. Isojakoasiakirjojen allekirjoituksissakin näkee vain puumerkkejä.

Tarmokkaan viljelyn ja raivaamisen ohella Ivar Jordan Väänänen perusti tilalleen tiili- ja kalkkitehtaan ja toimi vuodesta 1805 Kuopion kihlakunnan lautamiehenä.

Lauantaina 20.5.1837 Ivar Jordan lähti poikansa Erikin ja renki Antti Savolaisen kanssa kalastamaan Räimänjärvelle. Isäntä tuntuu olleen vielä 59-vuotiaana kapsakassa kunnossa, sillä reittiin kuului noin viiden kilometrin kävelytaival metsäpolkuja Pulasteenlammelta Haapalahteen. Isäntä oli lähtenyt yksin palaamaan kotiin iltapäivällä.

Johan Blom, 9-vuotias torpparinpoika oli ollut Pekolan myllyllä, kun hän kuuli kaameaa huutoa metsästä.Samoin Kolarin torpan väki oli kuulllut huudon: ”Älä lyö rakas ystävä, älä lyö!” Kun enempää ääniä eri ollut kuulunut, niin asiaa ei oltu tutkittu illan aikana.

Isäntää ryhdyttiin etsimään vasta sunnuntaiaamuna, kun poika Erik ja renki Savolainen tulivat kalalta kotiin. Järjestettiin etsintä, emäntä Kristiina Väänänen jakoi kaikille etsintään osallistuville viinaryyppyjä Haapalahden pihalla.

Nopeasti metsäpolun varrelta löytyi paikka, missä oli verijälkiä ja merkkejä raahaamisesta. Lopulta löytyi myös isännän verinen hattu välinpitämättömästi piilotettuna läheltä Potkuniemeä. Raahausjäljet johtivat Räimänjärven rantaan. Alkoi näyttää varsin selvältä, että oli tapahtunut murha. Ivar Jordan Väänäsen ruumista ei ole koskaan löydetty, ilmeisesti murhaajat upottivat vainajan huolella Räimänjärveen.

Savolaisia talonpoikia, Hilleström, Pehr. Kaivertaja Fredrik
Martin 1797-1805.
Museovirasto


Epäilykset suuntautuivat nopeasti talon omaan väkeen, koska epäsopu vanhimpien poikien ja isä Ivarin välillä oli yleisesti tiedossa. Perheen sisäisestä epäsovusta todisti mm. Ivar Jordanin veli Pietari. Kaksi todistajaa kertoi Salomonin luvanneen maksaa sille, joka tappaa hänen isänsä. Kalle Lämsälle Pekka Väänänen oli luvannut 200 hopearuplaa murhasta. Myös Ivar Jordan itse oli puhunut perheen tilanteesta ja peloistaan.

Murhan jälkeen kaikkea alettiin tulkita pahimman mukaan, mutta Pekka-pojan puheet Pekka Leskiselle keväällä 1837 olivat aika levottomia. Hän sanoi, että kun kerran vanhat eläimetkin teurastetaan, niin miksei sitten vanhoja ihmisiä? Lisäksi hän oli kehuskellut hommaavansa Haapalahden vanhalle härälle kunnon ketjut.

Pojat pidätettiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan, jossa Pekka Väänänen ahdistuneena ja omantunnon tuskissa tunnusti maksaneensa murhamiehet tappamaan Ivar Jordan Väänäsen. Pekka myös teki selväksi, että Salomon oli ollut hankkeessa mukana, vaikka toista väittikin. Tunnustuksen otti vastaan Aaro Hollander, joka oli mennyt tapaamaan vangittuja veljeksiä vankilaan. Hollander oli Ivar Jordan Väänäsen äidin veli Kuuslahdesta.

Pekka Väänänen tunnusti vielä virallisesti murhan pastori August Granitille. Hän hirtti itsensä kesken oikeudenkäynnin Kuopion lääninvankilassa 4.6.1837.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että niin Salomon kuin Pekka Väänänen olivat olleet poissa talosta ennen murhaa. Keskiöön nousi Haapalahden entinen torppari Juho Hiltunen. Hiltusen isä oli ollut Haapalahden torppari Ryönän Talvisalossa. Juhanilla oli vaimo ja seitsemän alle 12-vuotiasta lasta. Ivar Jordan Väänänen irtisanoi Hiltuset torpasta 1832. Tämän jälkeen he asuivat Nilsiän Pahkamäessä ja Riistavedellä. Hiltunen oli Väänästen poikien hyvä tuttu ja suunnilleen saman ikäinen mies, syntynyt 1804 Iissä.

Juho Hiltunen oli sekaantunut ns. Nilsiän rosvojen puuhiin. Vuonna 1836 Hiltunen oli avustanut Juho Kolehmaista ja Pekka Lampelaista eräässä murtokeikassa. Hiltunen toimi oikeuden näkemyksen mukaan Väänästen poikien välimiehenä ja värväsi edellä mainitut miehet surmaamaan Ivar Jordan Väänäsen. Hiltunen väitti kuulusteluissa, ettei hänellä ollut mitään Haapalahden isäntää vastaan. Toisinkin saattoi olla, sillä irtisanominen torpasta johti perheen muuttojen ja epävarmuuden kierteeseen. Ehkäpä myös rosvojen apulaiseksi.

Talon palvelijat ja Salomon Väänäsen puoliso Anna Katariina Leskinen olivat nähneet Pekka Väänäsen kuljettavan ruokaa ja viinaa metsään useina päivinä ennen murhaa. Tälle löytyi muitakin todistajia talonväestä.

Kuopion pitäjän käräjäoikeus tuomitsi Salomo Väänäsen, Juho Hiltusen, Juho Kolehmaisen ja Pekka Lampelaisen murhasta. Hiltuselta, Kolehmaiselta ja Lampelaiselta oli katkaistava kaula ja ruumiit teilattava. Salomo Väänänen sai vielä ankaramman tuomion. Hänelle määrättiin 23 paria raippoja, kolme lyöntiä paria kohti, kärsimään kirkkorangaistuksen Kuopion pitäjän kirkossa. Tämän jälkeen häneltä oli lyötävä pois oikea käsi ennen kaulan katkaisemista ja teilaamista.

Käytännössä tällaiset tuomiot olivat jo historiaa eli silpomisia ei enää tuolloin Suomessa tehty, vaikka lakikirjassa rangaistus vielä seisoikin. Viimeinen siviilirikoksista annettu kuolemantuomio on vuodelta 1826. Kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi ja pakkotyöksi Siperiassa. Naisia ei pakotettu Siperiaan, samoin heikkokuntoiset ja vanhat tuomitut saivat kärsiä tuomionsa Suomessa.

Hovioikeus katsoi, että tapahtumien kulku oli melko varmasti ollut sellainen kuin käräjäoikeus oli tuomiossaan kuvannut. Silti näyttö ei riittänyt tuomioihin, vaan vangitut jäivät ns. tunnustusvankeuteen Viaporiin. Heitä ei vapautettu.

Kaularauta ja käsiraudat.
Suomen kansallismuseo


Pekka Lampelainen kuoli vankeudessa 1841, samoin Juho Hiltunen kuoli 46-vuotiaana Viaporissa 1846. Juho Kolehmainenkin kuoli vankeudessa, mutta häntä tutkinut Antti Lappainen ei löytänyt tarkkaa kuolinaikaa. Vain Salomo Väänänen vapautui vielä takaisin normaaliin elämään.

Salomon puoliso Anna Kaisa Leskinen muutti miehensä mukana Viaporiin, heille syntyi yhteinen lapsikin vankeusaikana. Väänästen suku anoi useampaan otteeseen Salomonille armoa. Vapaus koitti, kun Nikolai I armahti vankeja 1853.

Salomon Väänänen lienee saanut perintöosansa Haapalahden tilasta, sillä hän hankki itselleen Melaniemesta Tuovila-nimisen tilan 1855. Vapautumisensa jälkeen hän oli oleskellut Talvisalon Ryönän torpassa. Kehvolle ei kuitenkaan ollut paluuta, vaikka näyttäisi siltä, että suku halusi pitää Salomonista ja hänen perheestään huolta.

Asiakirjoista ei täysin avaudu perheen epäsovun syyt. Ivar Jordan itse puhui, että perhe on jakaantunut siten, että puoliso Kristiina on liittoutunut vanhimpien lasten kanssa häntä vastaan. Todistajanlausunnoissa tulee ilmi syvää suuttumusta ja vihaa perheessä. Viina mainitaan sen verran usein arjessa, että silläkin olisi voinut osuutta riitoihin. Olennaista  lienee se, että kolmekymppiset pojat Pekka ja Salomon olisivat halunneet päästä isännöimään ja päättämään talon asioista. Ivar Jordan sen sijaan oli vanhan kansan patriarkka, joka piti vallastaan kiinni. Toisaalta, kun välit olivat kääntyneet näin huonoiksi, Ivar Jordan Väänäselle ei ollut luvassa leppoisia syytinkivuosia.

 

Tämä blogiteksti on kaiken velkaa Antti Lappalaisen mainiolle kirjoitukselle teoksessa Savon metsärosvoista. Olen hiukan laajentanut kertomusta suvusta, lisäillyt yksityiskohtia. Olen kulkenut Antin tutkimien lähteiden perässä ja katsonut hiukan eri kulmasta asiaa. Mutta ilman Antti Lappalaista ei olisi tätä juttua.

 

Lähteet:

 

Kuopion käräjäkunnan välikärien pöytäkirja 18.7.1837, KA

Vaasan hovioikeuden pöytäkirja 23.7.1839, KA

Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjat

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvojen jäljillä (2001)

Ryökkynöitä ja talonpoikia= Riistaveden Siikaniemen tarina: Niilo Lintunen (1997)

Viitaniemi, Olli, Kerettiläisten kulttuuri. Savo-karjalan heränneiden talonpoikien kirjallistuminen kustavilaiselta ajalta konventikkelikäräjille (2025)

Väänästen sukupuu No 1/1945

Savo-Karjala 29.8.1890

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

tiistai 22. huhtikuuta 2025

Heikki Väänäsen perunkirjoitus Kolmisopella Kuopion pitäjässä vuonna 1801

 

Taustalla Heikkilä, myöhempi Koivula Kolmisopella 1925. 
Kuva Einar Väänänen.


Väkeä oli kokoontunut 30.11.1801 Kolmisopelle Heikki Väänäsen tilalle. Oli alkamassa perunkirjoitus Heikki-isännän kuoleman jälkeen. Paikalla olivat lautamiehet Matti Mähönen ja Jussi Savolainen Kasurilan kylästä. Leski Maria Pekkarinen vannoi pesäluettelon oikeaksi. Kaikki perheen lapset olivat vielä alaikäisiä, joten heidän etuaan oli valvomassa vainajan veli Knuutti Väänänen.[1] Perunkirjan kirjoitti J.L. Mellin, sillä asiakirjat kirjoitettiin tuolloin ruotsiksi.

Isännän kuolema kosketti paljon suurempaa yhteisöä kuin oma perhe. Elettiin patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa valitsi hierarkkinen järjestys. Kaikki olivat kirkollisen ja maallisen vallan alaisia. Talossa niin perheenjäsenet kuin palkolliset ja torpparit olivat isännän käskyvallan alla. Isännällä oli velvollisuus huolehtia talon kunniasta ja kurittaa tarvittaessa niin perheenjäseniä kuin palkollisiakin. Toisaalta isännän odotettiin huolehtivan väestään hyvin.[2]

Henrik Väänänen oli syntynyt vuonna 1750 Pöljän kylällä talollisen pojaksi. Hänen isänsä Antti Väänänen oli muuttanut Kehvon kylältä Pöljälle 1740-luvulla. Heikki oli saanut viljeltäväkseen ja raivattavakseen maita nykyisen Kolmisopen kylän alueelta. Isojaossa  Heikin maat kuuluivat vielä Pöljän kylään, sen eteläiseen jakokuntaan.

 Heikki Väänänen kuoli kirkonkirjojen mukaan syöpään 50-vuotiaana marraskuussa 1800. Taudista ei ole täyttä varmuutta, sillä papit kirjoittivat kuolinsyyt omaisten taudinkuvauksen perusteella. Jos Heikki kuoli syöpään, niin se ei ollut aikakudelle tyypillisimpiä kuolinsyitä. Sen sijaan kuolema 50-vuotiaana tai jo aikaisemminkin oli tavallista. Erilaiset kulkutaudit olivat väestön riesana tuon tuostakin. Kuvaavaa oli, että Heikin ja Marian kuudesta lapsesta lapsesta esikoispoika Antti kuoli kuusivuotiaana (1797) ja tytär Anna viisivuotiaana (1803).[3]

Perunkirjoitukseen oli syynä se, että leski aikoi solmia avioliiton Samuel Paldaniuksen kanssa. Uusi avioliitto oli leskelle keino järjestää talon ja perheen elämä puolison kuoleman jälkeen. Samoin kuin nuorten avioliitot sovittiin vielä 1800-luvun alussa pitkälti perheiden kesken, myös lesken uusi avioliitto oli aina huolella mietitty taloudellinen ratkaisu.

Tapa oli, että naislesken tuli odottaa vuosi puolison kuolemasta ennenkuin sai solmia uuden liiton, miesleskien suruaika oli lyhyempi, puoli vuotta. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa noin viidennes avioliitoista oli leskien solmimia.[4] Maria Pekkarisella oli Heikin kuollessa kolme lasta, 16-vuotias Kristiina, 10-vuotias Maria ja 3-vuotias Anna. Hän oli viimeisillään raskaana ja hän synnytti 20.1.1801 pojan, Staffanin eli Tahvon.

 Talossa oli kaksi renkiä ja kaksi piikaa. Lisäksi oli kaksi torppaa.

 Mitä Heikki Väänäseltä jäi perinnöksi?

Isojaossa, joka Pöljän eteläisessä jakokunnassa toimitettiin 1794-1806, Väänästen tila jaettiin kolmen veljeksen kesken, Antti, Lauri (Lassi) ja Heikki saivat kukin oman tilan, joiden rajat määriteltiin. Kun isojako lopullisesti valmistui 1806, Heikki ei enää ollut asiakirjoja ja karttoja hyväksymässä. Nämä tilat olivat olleet jo olemassa aiemmin, mutta nyt jako tehtiin näkyväksi.

Heikkilä, myöhemmin Koivulana tunnettu tila näkyy kartan
oikeassa laidassa tunnuksella C. Pöljän eteläisen jakokunnan
kartta 1806.


Heikki Väänäsen Heikkilään kuului yhteensä 447 tynnyrinalaa maata (noin 225 ha). Tilalla oli 8 ha peltoa, ”Tulikoivusen ja torpan pelto”, niittyjä Petäikön keskuksessa, Tulikoivusen lähellä, Murtoniitty ja Pieni niitty ja Levälammen rannan niitty, yhteensä 10 ha. Raivioita eli muokattuja metsämaita oli Tulikoivusen lähellä, Sivukorven alueella ja Sarvanpurolla. Lisäksi Tulikoivusen jo valmiiden peltojen luona oli raivio, yhteensä 10 ha. Metsää olikin sitten loput eli noin 235 ha. Heikkilä oli tyypillinen alueen tila isojaon jälkeen.[5] Perunkirjoituksessa maat ja rakennukset arvioitiin 400 riikintaalarin arvoiseksi.

Tyypillisessä savolaisessa pihapiirissä oli runsaasti rakennuksia. Savupirtti, jota jatkettiin, kun perhe kasvoi. Navetta, talli, lampola, riihi, sauna ja lukuisa määrä erilaisia aittoja. Lisäksi pihapiirissä oli usein keittokota. Perukirjassa ei kerrottu rakennuksista mitään. Ne olivat varmasti yksinkertaisia hirsirakennuksia, joissa oli tuohimalkakatot.

Irtain tavara lueteltiin tuolloin tavattoman tarkasti perukirjassa. Rahaa ja arvometalleja Heikkilässä oli vähän, jokunen seteli ja hopeinen kuppi. Vähän arvokkaampi metalliesine oli viinapannu hattuineen ja piippuineen, sekä kuparikattila. Oli veitsiä, rautaisia lapioita, pärerauta, keritsimet, kirveitä, aura, paistinpannu, kannu, jokunen haarukka, posliinilautasia, kaskikirves, kanki, hevosille ja lehmille ketjuja, iskurauta, jääkaira, viikatteita, kattilakoukku ja hiilikoukku.

Metalliesineet olivat sellaisia, joihin metalli oli hankittava talon ulkopuolelta. 1700-luvun lopussa Pohjois-Savossa elettiin hyvin omavaraisesti, mutta Heikkilässäkin oli jo aika paljon sepän tekemää tavaraa. Seppä löytyi kyllä usein omalta kylältä.

Heikkilässä oli neljä virsikirjaa, Johan Gerhardin hartauskirja ja Iso katekismus. Jää epäselväksi, mikä Gerhardin kirja talossa on ollut, mutta häneltä oli suomeksi julkaistu 1600-luvulla ja 1700-luvulla kirjoja, esimerkisi Pyhät tutkiskelemiset, jokapäiväinen Jumaluuden harjoitus (1781).[6] On arvioitu, että 1700-luvun puolivälissä Kuopion pitäjän väestön lukutaitoisuus olisi ollut alle 50%.[7]

Vanhempien odotettiin huolehtivan lastensa lukutaidon ja kristinopin alkeiden opettamisesta. Taloissa olevan kristillisen kirjallisuuden taustalla lienee ollut tämä tarve valmistaa lapsia ja aikuisia kinkereille ja rippikouluun. Kuopion seurakunnasta on säilynyt rippikoululaisten luetteloita jo vuodesta 1781 alkaen.

Perukirjassa luetellaan kaksi sivua erilaisia puuesineitä, saaveja, sankoja, kirnuja, kiuluja, maitosiivilöitä, kippoja, tynnyreitä, taikinatiinu, tuoppeja, kapustoja. Wirilander sanoikin Savon historiassaan, että samoin kun puhutaan kivikaudesta, rautakaudesta ja pronssikaudesta voisi puhua puukaudesta Savossa. Niin monenlaiset tarvekalut tehtiin puusta.

Kalastus oli tärkeä ruokahuollossa 1700-luvulla, Heikkilässäkin oli kaksi venettä, verkko ja nuotta. Talolla oli myös osuus kirkkoveneeseen, jota oletettavasti säilytettiin Siilinlahden rannalla. Toinen vaihtoehto olisi Sulkavajärvi, jos veden korkeus oletetaan sellaiseksi, että Siilinjokea olisi päässyt Siilinlahdelle kohtuullisen vaivattomasti. Kyläläisten kirkkomatkat suuntautuivat Kuopioon.

Koivula 1925. Kuva Einar Väänänen.


Heikkilässä oli kaksi hevosta, 12 lypsävää lehmää, kuusi lammasta, kaksi härkää ja kaksi sikaa.

Heikki Väänäsellä oli sarkavaatteita ja pellavapaitoja. Vain silkkinen kaulaliina vaikuttaa vaatteista ostotavaralta. Talvivaatteena oli lammasnahkaturkki ja lampaannahkaiset hansikkaat. Talon kohtuullisesta vauraudesta kertoo se, että Heikillä oli useampia vaatekertoja.

Perukirjaa tehtiin syksyllä, jolloin aitoissa oli ruista ja ohraa, suolakalaa ja monenlaista lihaa ja voita. Suola mainittiin myös. Kaiken kaikkiaan Heikki Väänäsen talous vaikuttaa olleen vakaalla pohjalla. Heikin velat ja saatavat olivat mitättömät. Tilan ja irtaimen omaisuuden yhteisarvoksi tuli 735 riikintaalaria. Se on ihan kelpo tilan arvo, kun vertailen alueelta vastaan tulleita perukirjoja tai tilakauppoja.

Perukirjassa määriteltiin lasten ja lesken osuudet, mutta tila jäi jakamattomaksi. Kaikki lapset olivat vielä alaikäisiä. Tytön perintöosuus oli puolet pojan osuudesta. Tyypillistä oli, että pojat tai poika osti tyttöjen osuuden itselleen. Leski aikoi avioon, mutta järjestelyt viittasivat siihen, että tila pidettiin tiukasti Väänästen käsissä. Olihan taloon jo kasvamassa poikapuolinen jatkaja, Tahvo.

Samuel Paldanius oli 27-vuotias vuonna 1801, talollisen poika Kehvon kylästä, Kuopion pitäjästä. Avioliitosta Maria Pekkarisen kanssa ei syntynyt lapsia. Talo siirtyi Heikin pojalle Tahvo Väänäselle ((1801-1861).[8] Samuli Paldanius kuoli kuumeeseen Pöljällä 24.11.1819 vain 46-vuotiaana.[9] Maria Pekkarinen kuoli vuonna 1824.

 

Tuli-Koivulan tilan porstua ja vesikorvo 1920-luvulla.
Näillä lattialaudoilla saattoi tarinamme Heikki Väänänen
kävellä. Kuva Einar Väänänen.

 



[1]Kuopio maaseurakunta perukirjoja 1793-1801 (AP I Jee:5); SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=47173&pnum=368

[2]Einonen & Karonen (toim), Arjen valta. Suomalaisen yhteiskunnan patrikaalisesta järjestyksestä myöhäiskeskiajalta teollistumisen kynnykselle (1450-1860).

[3]Kuopion maaseurakunta, lastenkirja 1786-1804, s. 431; Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 10

[4]Luttinen, J., ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, 377

[5]Pöljä; N:ot 1-14, Etelä jakokunta, isonjaon kartta ja asiakirja 1807-1807) Kuvien esikatselu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia

[6]https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2128497?page=5

[7]Rytkönen (toim), Kuopion pitäjän kirja, 412

[8]Tahvo Heikinpoika Väänänen https://www.geni.com/people/Tahvo-V%C3%A4%C3%A4n%C3%A4nen/6000000028964400087

[9]Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2)  1819, 1820; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=58 / Viitattu 22.04.2025

torstai 17. huhtikuuta 2025

Paloviinasta vielä vähäsen

 

Förteknin över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare
uti Öfre Savolax Härad

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. Talonpojat saivat vapaasti kuljettaa ja myydä viinaa maaseudulla. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki eivät saaneet polttaa viinaa.

Vuoden 1809 viinaveroluettelossa vuodelta 1808 on Kasurilan kylän talollisista mainittu Josef Matinpoika Toivanen, Pekka Toivanen, Johan Laakkonen, Iivari Knuutinen, Pauli Jääskeläinen, Pekka Hakkarainen, Heikki ja Matti  Ruuskanen, Iivari Knuutinen, Johan Toivanen, Aatu Sakarinpoika Knuutinen, Sakari Knuutinen, Taavetti Knuutinen, Iivari Pertinpoika Knuutinen, Aaro ja Risto Hollander, Pauli Ruotsalainen, Martti Kasurinen, Yrjö ja Sakari Laakkonen, Pekka Tossavainen, Matti Kasurinen, Matti Paulinpoika Kasurinen, Pauli Kasurinen, Pekka Laakkonen ja Jaakko Mäkelin.[1]

Paloviinanpolttoa sai harjoittaa 8 kuukautena vuodessa, joka vuosi tammikuun alusta toukokuun loppuun ja lokakuun alusta joulukuun loppuun. Poltto-oikeus oli sidottu manttaalien määrään. Osamanttaaleilla eli osatiloilla saatiin käyttää suhteellisesti tilavampia pannuja, koska niillä tavallisesti asui suhteellisesti enemmän ihmisiä. Asteikko salli alimmillaan 15 kannun pannun ja suurimmillaan 46 kannun polton. Koko manttaalia suuremmat maakartanot saivat käyttää 53-90 kannun pannuja.[2] Yhteen kannuun mahtui 2,5 litraa viinaa.

Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai myös käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan, eikä niitä saanut lainata muille. Nimismies leimasi pannun käyttöön, kun oli sen tarkistanut. Jälkitarkastuksiakin tehtiin.

Haapalahden talon pytinki, joka on valmistunut vuonna 1836.
Kuva vuodelta 2025.


Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi siis talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut keittovälineet haltuunsa, koska ne olivat nimismiehen mukaan laittomat.

Haapalahden talonomistaja Karl Wenell oli ottanut pannun käyttöönsä hyvässä uskossa. Pannu oli talossa vanhastaan hänen äitinsä Kristiina Väänäsen peruja. Toisaalta pannu ei Wenellin mukaan ollut aivan niin suuri kuin väitettiin. Lisäksi hän totesi, että nykyisellä omistuksellaan hänellä olisi oikeus jopa 47 kannun valmistamiseen.[3] Wenell sai pannun hattuineen ja piippuineen takaisin, sillä Haapalahden tilalle oli yhdistetty Ryönän kylällä sijaitsevan, suvun omistuksessa olevan Talvisalon tilan poltto-oikeus. Haapalahden väellä oli osoittaa asiasta kuvernöörin tekemä päätös.

Kehvolla oli 1800-luvun alussa poltto-oikeus kahdeksalla talollisella. Antti Laakkonen, Salomon Savolainen, Juhan Sakeus, Erik Sakeus, Matti Väänänen, Knuutti Väänänen, Ivar Väänänen ja Pekka Mikonpoika Väänänen on merkitty 1808 läänintiliin Kehvolta viinanpolttoon oikeutettuina.[4]

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna. Myös kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty. On huomattava, että kestikievarit saivat tarjoilla viinaa vain matkustajille, ei oman kylän asukkaille.

Viinaa myös poltettiin yleisesti. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen talonpojat hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin usein menetetyt viinakannut.

Vilho Lammen työssä Viinankeittäjät vuodelta 1930 tiivistyy
hienosti salaviinanpolton tunnelma.Laillinen viina keitettiin
avoimesti pihapiirissä, olipa isoimmissa taloissa omat
keittohuoneetkin.




[1] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566

[2] Hytönen, Suomen paloviinakysymys Aleksanteri I aikana, s.10-11

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-53, KO a:33, s. 326

[4] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566