maanantai 20. tammikuuta 2020

Isojako Pöljällä Kuopion pitäjässä 1700-luvun lopulla II

Näkymä Pitkänjärvelle Pitkänpää talolta, aiemmin torpalta. Viettäviä
rantapeltoja pystyi vähän heikommallakin ojituksella viljelemään.
Rantaniityiltä saatiin heinää karjalle.

Ensimmäiset asukkaat Pöljälle tulivat jo 1500-luvulla. Kevättömän järven rannalla oli Juntti Hamusen talo ja Pöljän paikkeilla Pippurisen talo.[1] Habermanin maantarkastusluettelon mukaan Pöljällä oli veroa maksavina talonpoikina 1620-luvulla Kososia, Toivasia, Kejosia ja Pippurisia. He olivat kaskiviljelijöitä, jotka hyödynsivät Pöljänjärven ympäristön metsiä ja niittyjä. Käytössä olivat Mikan joen niityt, Pitkänjärven joen niityt, Luemäki, Saarismäen eteläpuoli, Peltosen joen niityt, Mikkajärven rannat, Lamminmäki, Alapitkänpää, Reponiemi, Kokkosenmäki ja Pitkäniemi.[2] 
Kaskiviljelijät suosivat korkeita metsäisiä mäkiä, joissa kaskiruis oli paremmin hallalta suojassa.

Vuoden 1660 henkikirjassa kylällä maksoivat henkiveroa Henrik Kejonen, Matti Kejonen, Olli Kejonen, Paavo Lintunen (asui ennen Wäänäsiä tilaa n:ro 1), Hannu Hirvonen, Paavo Kaskinen, Antti Kaskinen ja Peer Jönsinpoika Julkunen.

Lähes kolmensadan vuoden ahkera uurastus oli luonut 1700-luvun loppuun tullessa kylän, jossa harjoitettiin rinta rinnan peltoviljelyä ja kaskeamista. Isojakoprosessissa kylä jaettiin pohjoiseen ja eteläiseen jakokuntaan. Pohjoisen jakokunnan isojako valmistui vuonna 1785.[3] Siihen kuuluivat tilat n:rot 2,4, ja 7. Eteläisen jakokunnan maiden uudelleenjärjestely valmistui huomattavasti myöhemmin, vasta vuonna 1807.[4] Pohjoiseen jakokuntaan kuuluivat tilat n:rot 1,3,5 ja 6. Edellä käytetyt tilanumerot olivat käytössä ennen isojakoa.

Koska käytössäni nyt on vain eteläisen jakokunnan kaikki asiakirjat, selostan isojaon käytännön toteutusta niiden pohjalta. Eteläisen jakokunnan isojakoprosessia alkoi 30.6.1794, kun Pöljän osakkaat kokoontuivat komissiomaanmittari Gustaf Costianderin ja Nils Hallesonin johdolla Johan Toivasen Jussilaan verollepanoa ja isojakotoimitusta valmistelevaan kokoukseen. Kokouksesta oli kuulutettu tieto Maaningan kirkossa.

Jussila (I), Anttila (H), Jaakkola (F), Toivala (G), Knuutila (A),
Ilkka (M), Lassila (B), (N) Savola ja Pietilä (O). Huomaa, että
Lassila on siirretty nykyiseen paikkaan rautatien alta 1901.
Paikalla olivat: Knut, Henrik ja Lauri Wäänänen, Jaakko Kejonen, Iivari Gabrielinpoika Toivanen, Antti Toivanen, Erik Toivasen leski Katariina Tiihonen, Juho Toivanen, Paavo, Iivari, Iivari Henrikinpoika, Juho ja Iivari Pekanpoika Savolainen. Lisäksi Olli Kejosen alaikäisiä perillisiä kokouksessa edusti Pekka Knuutinen Kasurilan kylältä. Risto Kejosen alaikäisten lasten asiaa piti tilaisuudessa ajaa lautamies Lauri Miettisen, mutta hänen sijallaan oli ”melkein täysi-ikäinen” Riston poika Matti Kejonen. Knut Wäänänen oli lisäksi nimetty Risto Kejosen perillisten holhoojaksi kokoukseen.

Näiden lisäksi mukana olivat vielä jäävittömät lautamiehet Antti Pantsar Kasurilasta ja torppari Iivari Julkunen Hamulasta.

Ensimmäiseksi oli sovittava jyvityksestä, eli gradeerauksesta. Jyvittämisen idea oli siinä, että kun tilojen tiluksia jouduttiin jaossa vaihtamaan ja yhdistelemään uusiksi, niin jokainen osakas saisi suunnilleen oikeudenmukaisen verran maata tilalle. Jos joutui luovuttamaan hyvää maata toiselle, sai tilalle tarvittaessa enemmän huonompaa maata.

Peltojen skaala sovittiin 2, 2 ½ ja 3. Paras peltomaa sai arvokseen 3. Niityt arvotettiin 2 ½, 2, 1 ½ ja 1. Paras kaskimetsä, joka oli kivetöntä ja pelloksi muokattavaa sai arvokseen 2, sitten 1 ½, 1, ½. Kymmentä vuotta aiemmin pohjoisessa jakokunnassa oli käytetty maan arvioinnissa skaalaa ½-6. Lieneekö kokemus opettanut maanmittareita käyttämään vähän karkeampaa jaottelua, ettei tulisi turhia riitoja. Isojako herätti muutenkin ristiriitaisia tunteita osakkaissa. Maan jyvittäminen oli pöljäläisille sinänsä tuttua, sillä kylän pellot oli jyvitetty edellisen kerran vuonna 1777. Samoin kyläläisten pellot ja muut viljelysmaat oli viimeksi mitattu vuonna 1762.[5]

Arvottomaksi katsottiin ”aukeat vuoret, nummet ja louhikot sekä suot, jotka eivät kelpaa metsänkasvuun tai maanviljelyyn.”[6] Niitä ei veronmaksussa tietenkään huomioitu. Maiden jyvittäminen tehtiin kesän 1794 aikana. Aikanaan isojakokartassa kaikki jyvitetyt palstat oli numeroitu tai merkitty kirjaintunnistein. Karttaselityksissä kunkin tilallisen tilukset lueteltiin ja arvoluku merkittiin. Periaatteessa kunkin saamia isojako-osuuksia oli sitten helppo vertailla.

Esimerkiksi Juho Toivanen, Jussila, sai seuraavat pellot ja niityt, suluissa jyvitysarvo: Toivalanpelto (2 ½), Pitkänpään torpan pelto (2), Hoikantorpan pelto (2), Haka-aita niitty (1 ½), Pikonrannan suo (1 ½), Kevättömän Juurikkalahden niitty (1), Pitkänpään torpan peltojen alaniitty (1), Rapakiston niitty (2 ½), Riitaniityn alapään niitty (1 ½), Hoikantorpan suo (1), Pualpuron niitty (1). Kartassa näillä kaikilla on siis oma tunnisteensa, joten isojakokartoista on mahdollista tutkia kylän luonnonoloja ja maisemia hyvin tarkkaan.

Isojakotoimitus jatkui samalla kokoonpanolla seuraavana kesänä[7], nyt oli päätettävä mm. siitä, minne tiiviiltä ja osin ahtaalta kyläaukealta voisi taloja siirtää. Osakkaat halusivat, että aiemmin yhteismaana ollut Vellimäki jaetaan. Ulosmuutot voisivat suuntautua Saarisenmäen suuntaan. Uudisasutukselle sopivaksi alueeksi mainittiin Hoikanrandaman alue kylän itäpuolella (Ylähoikan ja Alahoikan järven rantamailla).

Mutta kuka tai ketkä muuttavat? Kruunun tavoitteena oli, että isojaossa syntyisi elinkelpoisia ja veronmaksukykyisiä tiloja. Niinpä jakokäsittelyssä suosittiin tiloja, joilla oli hyvin hoidetut pellot ja rakennukset. Erityisen ahtaaksi katsottiin Pulasteenniemi, jossa oli kolme asumusta, Risto Kejosen perillisten, Olli Kejosen perillisten ja Iivari Gabrielinpoika Toivasen.

Kuvassa Pulasteenniemen pellot, jotka isojaossa määrättiin Toivalan taloon.
A viittaa Knuutilan peltoihin. Niemellä oli ennen jakoa myös kaksi Kejosten
taloa ja pihapiiriä peltoineen.
Kokouksessa esitettiinkin, että Kejoset voivat muuttaa, koska heillä oli huonoimmat talot ja pienet pellot. Sanottiinpa toista asuinpaikkaa vähätellen entiseksi torpaksi. Pöljän eteläisen isojakotoimituksen silmiinpistävä piirre oli, että muuttajiksi valikoituivat talot, joissa isännät olivat vastikään kuolleet. Matti Ristonpoika Kejosen (s. 1714) pojat Olli (s.1752) ja Risto (1752-1790) olivat kuolleet ja perheillä ei ollut täysi-ikäistä isäntää hoitamaan isojakoasioita. Vain Jaakko Kejonen veljessarjasta oli elossa ja osallistui henkilökohtaisesti kokouksiin.

Kevättömän alueella Savolaisetkin asuivat ahtaasti, mutta kieltäytyivät muuttamasta, samoin Juho Toivanen korosti, kuinka hyvin rakennettu talo hänellä oli. Lisäksi Juho piti ankarasti kiinni Pitkänpään ja Hoikan torpista, niille ei ulosmuuttoa voisi tehdä. Hän ilmoittikin haluavansa Hoikan torpan yhteyteen metsämaat Hoikanrantamasta pohjoiseen.

Kejosen perillisiä edustanut Matti Kejonen ilmoitti olevansa valmis muuttamaan, mutta vaati korvauksia maistaan. Sen sijaan Olli Kejosen perillisten edustaja Pekka Knuutinen sanoi, että perheessä on vain alaikäisiä lapsia eikä muutto mitenkään onnistu. Kokous päättyi sekaviin tunnelmiin. Matti Kejoselle ei luvattu hänen haluamiaan korvauksia. Väki piti sunnuntaina tuumaustaun ja kokoontui uudestaan maanantaina 29.6.1795.

Kruunun edustajat katsoivat, että jonkun/joidenkin oli pakko muuttaa, että tilusjärjestelyt onnistuisivat. Isonjaon ihanteen mukaan jokaisella tilalla tulisi olla yhtenäiset kotipellot asumuksen yhteydessä sekä tilaa raivata peltoa ja niittyä lisää. Myös metsäpalstat jatkuivat parhaimmillaan yhtenäisinä tiluksilta. Se ei aina onnistunut. Pöljällä vain Lassilan, Knuutilan, Toivalan ja Pöljän sotilasvirkatalon metsät liittyivät isojaon jälkeen suoraan kotiviljelyksiin.

Kokous suoritti asumusten ja kotipeltojen vertailun. Vertailu osoitti, että Paavo ja Iivari Pekanpoika Savolaisen rakennukset olivat parhaiden joukossa kylällä. Samoin Toivasten talo Pulasteella oli paljon paremmassa kunnossa kuin Kejosten talot. Vaikka kokous ei vielä tehnyt lopullista päätöstä asiasta, niin Kejosten kannalta alkoi näyttää siltä, että he joutuvat siirtämään asumustensa paikkaa ja aloittamaan alusta Hoikanrannan mailla.

Syyskuun alussa samana vuonna kokoonnuttiin taas. Osakkaiden verot ja manttaalit määrättiin, mutta Kejoset kieltäytyivät muuttamasta. Osakkaat allekirjoittivat pöytäkirjan. Kukaan Pöljän talokkaista tai paikalla olleista lautamiehistä ei osannut kirjoittaa, he laittoivat asiakirjaan puumerkkinsä. Pöytäkirja on heille varmasti luettu suomeksi.



Maaoikeus ratkaisi kesällä  1796 Pöljän eteläisen jakokunnan kiistakysymykset Jussilassa pidetyssä istunnossa.[8]

Kejosten oli muutettava Riitaniityn päällyspelloille (Riston perilliset) ja Hoikanrantamalle (Olli Kejosen perilliset). Risto Kejosen perillisten pellot liitettiin Toivolaan ja Olli Kejosen perillisten pellot sai Iivari Pekanpoika Savolainen. Lisäksi kaikilla osakkailla oli runsaasti erimielisyyksiä niittyjen jaoista sekä muutostoiveita jyvitykseen. Johan Savolainen oli toivonut vanhan karjapolun siirtoa, koska sen kulku palstamuutosten jälkeen haittaisi hänen viljelyksiään. Viitaniemen jaosta olivat Toivaset, Kejoset ja Savolaiset eri mieltä. Viitaniemen sai lopulta Jaakko Kejonen. 

Kartassa punaiset merkit (kirjoittaja lisännyt!) kuvaavat uudisasutuksen
 paikkoja, Joihin Kejosten tuli asumuksensa ja elämänsä siirtää.
Kalliolammen torppaa halusivat kaikki Wäänäset, mutta oikeus määräsi torpan Heikki Wäänäselle. Oikeuden päätökset eivät oikein maistuneet pöljäläisille.

Maaoikeuden päätöksistä voi valittaa vain kuninkaalle. Sen pöljäläiset tekivätkin. Valittajien kannalta kielteinen päätös tuli 16.11.1801. Tämän jälkeen pöljäläiset huomasivat virheitä vuonna 1802 piirretyssä isojakokartassa. Asiaa tutkittiin vuonna 1803 kokouksessa, johon ei millään meinattu saada lautamiehiä paikalle. Lopulta kylän miehet saatiin maastotoimitukseen mukaan ja mittausvirheitä korjattiin.

Ilmeisesti jo 1777 maanmittaaja Backman oli tehnyt virheen, joka havittiin
vasta 1803. Myös mittarit Costiander ja Mellen olivat toistaneet virheen, jonka
Israel Calonius korjasi. 
Kejosten muuttoa joudutettiin määräämällä uusien talojen paikat Hoikanjoen rantamille. Matti Kejonen yritti saada lisää edes niittyjä, kun oli menettänyt kaikki peltonsa. Pöytäkirjaan on välittynyt hiukan tunnettakin, kun Matin valitus koko talon häviöstä on kirjattu pöytäkirjaan. Hän ihmettelee, miksei voisi saada Juho Toivasen peltoja tai niittyjä Hoikanrantamilta luovuttamiensa tilalle? Juho Toivanen ilmoitti kylmästi perustaneensa maille kaksi uutta torppaa, eikä aikonut niistä enää luopua.

Jakokartan mittausvirheet aiheuttivat vielä monta kokousta eikä jako muutenkaan miellyttänyt osakkaita. Vuonna 1805 kokoukseen osallistui myös Risto Kejosen leski Helena Miettinen. Perhe teki vielä yrityksen korjata heidän mielestään kohtuutonta jakoa.

Seuraavassa blogitekstissä tarkastelen jaon lopputulosta, eri osakkaiden saamia omistuksia ja isojaon seurauksia.

Edellinen isojakoa käsittelevä postaus löytyy tästä.
Pöljänkylän isojakokartat ja asiakirjat tästä.

Kiitos Kaija Kainulainen Kejosten esiin kaivamisesta.




[1] Soininen, Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa, 89
[2] Johan Habermannin maantarkastusluettelo Pien-Savosta, http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk2/haberman2004_fol9v.html
[3] Pöljän pohjoinen jakokunta, isojakokartta ja asiakirjat 1785, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=84192225
[4] Pöljän eteläinen jakokunta, isojakokartta ja asiakirjat 1807, http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=524232
[6] Haataja, 30
[7] Pöljän eteläisen jakokunnan isojaon toimituspöytäkirja 27.6.1795. Gabriel Toivasen tilalla oli Iivari Gabrielinpoika
  Toivanen.
[8] Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat. Maaoikeuden istunto Pöljällä 28.6.1796

perjantai 17. tammikuuta 2020

Isojako Pöljän kylässä Kuopion pitäjässä 1700-luvun lopussa I

Pöljän kotiseutumuseo 2019. Etualalla savusauna.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ruotsissa ja Suomessa aloitettiin 1700-luvunpuolivälissä isojakona tunnettu maanjako- ja verotusuudistus. Uudistuksen tavoitteena oli poistaa entinen monipalstaisuus ja koota kunkin talon tilukset mahdollisimman harvoihin suuriin lohkoihin. Lisäksi jaettiin myös aiemmin jakamattomiksi jääneet metsä- ja laidunmaat.[1]

Pöljällä oli viljelty maata jo 1500-luvun alkupuolelta asti, joten tänne oli syntynyt kotipeltoja, vakiintuneita niittyjen nautintaoikeuksia ja talojen kaskimaita. Nyt tuli siis saattaa sekamuotoinen yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen järjestelmä yksinkertaisemmaksi. Perimmäisenä syynä uudistukseen oli kruunun toive tehostaa maanviljelyä ja verotusta.

Pöljän kylän talot oli numeroitu vuoden 1664 verotietojen mukaan numeroihin 1-7. Tiloja oli kuitenkin huomattavasti enemmän, sillä suvut olivat perustaneet uusia asuinpaikkoja Pöljänjärven ja Kevättömänjärven ympäristöihin. Kun isojakotoimitus aikanaan oli saatu valmiiksi, kylällä oli taloja numeroilla 1-22.[2]

Eteläisen jakokunnan taloja isojakokartassa 1807. 
Taloja: Knuutila, Lassila, Heikkilä, Ristola, Ollila, Jaakkola, Toivala, Anttila, Jussila, Paavola, Iivarila, Ilkka, Miettilä, Mattila, Hinkkala, Ahola. Pöljän kylällä oli myös sotilasvirkatalo, Pöljä Boställe. Suurin osa talojen nimistä oli tullut isäntien mukaan. Ristolaa isännöi 1700-luvun lopulla Risto Kejonen, Heikkilää Heikki Wäänänen, Lassilaa Lauri Wäänänen, Jaakkolaa Jaakko Kejonen, Iivarilaa Ivari Savolainen, Jussilaa Juho Toivanen, Knuutilaa Knut Wäänänen jne. Talon nimen pysyvyydestä lienee johtunut savolainen tapa nimetä vanhin poika aina samalla nimellä kuin isänsä? Toivola ja Savola olivat poikkeuksia, talon nimillä viitattiin sukunimeen Toivanen ja Savolainen.

Pöljänjärven lahdet, Saunalahti ja Luvelahti vasemmalla. Pohjoisen jakokunnan
talot asettuivat nauhaksi Pöljänjoesta pohjoiseen järven rantaa. Viimeisenä
oli sotilasvirkatalo Pöljä Boställe, Puustelli.
Isojakotoimitus lienee alkanut Pöljällä vuonna 1777, jolloin komissiomaanmittari Backman mittasi kylän maat, metsät jätettiin mittaamatta. Pöljäläisillä oli esimerkiksi Vellimäen alue yhteisomistuksessa. Kylä jaettiin kahteen jakokuntaan, pohjoiseen ja eteläiseen. Tässä syntyi kylälle vakiintunut jako, joka näkyi aikanaan mm. koulupiirijaossa ja kuuluu tänäänkin paikallisten puheessa. Varsinkin termi Etelä-Pöljä on käytössä.

Pohjoinen jakokunta sai työnsä valmiiksi vuonna 1785 ja eteläinen vuonna 1807. Eteläisen jakokunnan asiakirjoissa on säilynyt komissiomaanmittari Nils Hallensonin laatima kyläkuvaus, johon seuraavat tiedot pohjautuvat.

Pöljän kylä rajautui Iisalmen pitäjään, Tavinsalmeen ja Kuopion pitäjään. Isojakoa valmistellessa oli määriteltävä rajat naapurikyliin/jakokuntiin: Mikka, Naarvanlahti, Käärmelahti, Hamula, Kasurila ja Kolmisoppi. Kylän talot olivat sijoittuneet nauhaksi Pöljänjärven ja Kevättömänjärven rantamaille sekä Pulasteen-Pitkänjärven alueelle. Jos seisoi nykyisen Pöljän pysäkin kohdalla kylää halkoneella Kuopio-Iisalmi tiellä, niin pystyi näkemään Iivarilaa lukuunottamatta kaikki kylän talot. Taavetti Savolaisen Iivarila jäi ehkä Likolahden kallion taakse.

Läänin pääkaupunkiin Kuopioon Pöljältä oli matkaa 3 peninkulmaa (noin 32km), kotikirkkoon Maaningan kappeliseurakuntaan 2 peninkulmaa (noin 21km). Isojaon toimitusmiehet kehuivat kylän taloja hyvin rakennutuiksi ja hyväkuntoisiksi. Olivatpa pöljäläiset rakentaneet oikein kivestä lammasläävänkin. Peltoja järvien rannalla Hallenson sanoi tasaisiksi, mutta kivisiksi. Ojitustakin oli tehty, erikoisuutena maanmittarit mainitsivat pihapeltojen salaojat (blinda diken). Täällä osattiin latoa syviin, peitettyihin ojiin pikkukiviä, joiden välistä vesi pääsi kulkemaan.[3]

Pelto- ja niittymaan tarpeeseen Pöljällä oli tehty myös sjö uttappningar eli järven laskuja. Kiinnostava tieto, sillä vuonna 1910 Pöljänjärveä laskettiin 90cm. Oli kova pula niityistä, heinää ei tuolloin viljelty rehuksi ollenkaan, vaan karjan tarvitsema heinä kerättiin niityiltä. Oli suo-, järvi- ja jokiniittyjä, joihin oli vakiintuneet nautintaoikeudet taloittain. Heinät koottiin niityille pieleksiin, josta ne haettiin taloon. Latoja ei ollut.

Maanmittarit arvioivat, että 1700-luvun lopussa eteläisen jakokunnan niittyjen tuotolla voisi elättää talven yli 30 hevosta, 110 lehmää ja 120 lammasta. Lehmiä pidettiin tuolloin pitkälti lannan tuotannon takia. Kylällä harjoitettiin vuoroviljelyä. Pelto lepäsi joka toinen vuosi, viljeltiin ruista ja ohraa, hamppua, naurista ja hernettä. Humalaa pöljäläiset viljelivät omiksi tarpeikseen.

Metsät oli kaskettu kylän lähialueelta siten, ettei tukkipuuta juuri ollut, mutta polttopuutarpeet metsistä saatiin. Kaskeamisessa muuten jäi paljon palamatonta puuta, joka kerättiin ja käytettiin savutupien lämmitykseen. Voi vain kuvitella, miten mustia ja likaisen näköisiä asukkaat joskus olivat, kun hiilestyneitä puita käsittelivät. Kylää halkoi harjujono, jonka hiekkaiset maat eivät kaskeamiseen sopineet. Silti Pöljällä, kuten koko Pohjois-Savossa elettiin selkeästi vielä kaskiaikaa 1700-luvun lopulla.
Kaski Telkkämäessa Kaavilla 2018.
Pöljäläiset harjoittivat järvillään ja lammillaan intensiivistä kalastusta. Joka talolla oli nuotta, rysiä ja katiskoja. Vedet olivat yhteisomistuksessa. Pöljänjoessa oli toiminut mylly, mutta vuonna 1794 se oli poissa käytöstä, tarvittaessa pöljäläiset käyttivät Kasurilan kylän myllyä.

Kylällä oli tilojen lisäksi ainakin Hoikan torppa (Ylähoikan ja Alahoikan pohjoisrannalla), Hoikanjoen torppa (myöh. Joel Julkusen talo), Savonniemen torppa, Purnun (Kevätön) ja Kalliolammen torpat (Kolmisoppi). Kalliolampi ja Heikkilän tila ovat nyttemmin Kolmisopen kylää.

Pöljäläiset osallistuivat Ruotsin maanpuolustusponnistuksiin ylläpitämällä osaltaan ruotusotamiehiä Adam Hielp, Elias Gnist (yhdessä Hamulan kylän kanssa), Henric Kock (Kasurilan kylän kanssa). Yksi ruotusotamiehen paikka oli täyttämättä. Sota ei ollut vieras asia tuon ajan pöljäläisille, sillä 1700-luvulla seutu oli saanut kokea peräti kaksi kertaa venäläisten miehitysvaltaa.[4] Olimme Ruotsin valtakunnan rajaseutua.

Isojako- ja verollepanotoimitus alkoi eteläpuolen talojen kohdalla siis vuonna 1794. Koska pohjoisen jako oli tehty jo kymmenen vuotta aiemmin, niin jaon luonne ja tarkoitus oli varmasti kyläläisille jo tuttu. Eteläisen jakokunnan isäntiä oli toiminut pohjoisen toimituksessa lautamiehinä, samoin he olivat osallistuneet Mikan kylän jakotoimitukseen.

Lintuniemen väkeä 1900-luvun alussa. Vuodesta 1742 taloa isännöivät
Väänäset ja talon nimenä oli Knuutila. Takana näkyvistä rakennuksista
ainakin osa lienee ollut pystyssä jo 1794. Lintuniemen talon arkisto.
Asiakirjoista ei välity tietoa, miten isännät eteläisessä jakokunnassa suhtautuivat isojakoon. Jonkin verran huolta lienee aiheuttanut se, että vuoden 1794 kokouksessa tuli jo esille, että joitakin taloja jouduttaneen siirtämään pääkylältä syrjempään. Pohjoisen jakokunnan toimituksessa ei siirretty taloja entisiltä sijoiltaan. Siellä oli kuitenkin käynyt niin, että jaon jälkeen jakokuntaan oli jäänyt ns. liikamaata, joka meni kruunun omistukseen. Nykyisen Pohjolamäen tilan ja Kokkosenlammen ja Kärängänharjun alueelle syntyi sittemmin kruununtila, Laurila, Pöljä n:ro 22. Tilaa viljeli lampuotina Matti Matinpoika Takkinen 1790-luvulla.[5]

Päälähteenä oheisessa tekstissä on Pöljän eteläisen jakokunnan jakoasiakirjat 1794-1814 sekä eteläisen jakokunnan kartta ja asiakirja. Kiitos Pekka Räsänen, joka hankki aikoinaan asiakirjat ja kirjoitutit ne puhtaaksi. Kiitos Nestori Halonen, että huolellisesti asiakirjoja 30 vuotta säilytit. Kiitos Kaija Kainulainen Pöljän kylän asukkaiden metsästyksestä henkikirjoista ja kirkonkirjoista. Seuraavaksi käsittelen tarkemmin isojaon toimittamista Pöljällä ja toimitukseen liittyneitä erinäisiä seikkoja.





[1] Haataja, Jakolainsäädäntö (1917), 11
[2] Talonumerointi vaihtui isojaon yhteydessä kaksi kertaa, nykyisinkin voimassa oleva numerointi otettiin käyttöön
   vuonna 1854.
[3] Suomen maatalouden historia I, 412
[4] Iso viha 1700-1721, pikkuviha 1742-43
[5] RK Kuopio 1796-1804

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Perunkirjoitus Särkiniemen talossa Pöljällä 1904


Otava 8.10.1904.
Olen jo aiemmin kertonut tässä blogissani Kalle Robert Savolaisen hukkumiskuolemasta vuonna 1904 Pöljällä. Hänen kuolemansa johdosta Otava julkaisi 8.10. 1904 muistokirjoituksen, jossa kerrottiin onnettomuuteen johtaneesta päivästä vähän enemmän.

Savolainen oli lähtenyt aamulla Kuopioon Pöljältä junalla maanviljelyskokoukseen. Savon radan Kuopio-Iisalmi osuus oli valmistunut vuonna 1902 ja rata halkoi Pöljän kylää. Kokouksessa hän oli tavannut hyviä tovereita, jotka oli ”heitetty junasta Toivalan asemalla”. Tämä voi tarkoittaa, että he jäivät normaalisti junasta asemalle, mutta voi olla myös järjestyshäiriökysymys. Muistokirjoituksesta ei jää epäselväksi, että seurue oli nauttinut alkoholia. Savolainen jäi tunnetusti "hyvänä seuramiehenä" myös pois junasta. Nyt otettiin torppari Matti Vartiainen ajomieheksi ja jatkettiin hevoskyydillä. Matkalla seurue tapasi vielä uusia hyviä tovereita, joten kotiin Pöljälle tultiin vasta yömyöhällä.

Kuopio-Iisalmi maantie ohitti Solan talon ihan sen nurkkaa hipoen, joten tieltä poikettiin nyt Solan rantaan, josta oli tarkoitus jatkaa veneellä Särkiniemen taloon. Rannassa huomattiin, että talon veneet olivat lukossa (!), joten otettiin ”erään loismiehen kalastusvene ja kun vainaja oli sitä kaiken kesää nähnyt käytettävän, eivät pimeässä huomanneet lähemmin sen käyttökuntoisuutta tarkastaa, vaan lähtivät sillä oitis tavallisessa järjestyksessä yli, eikä niin kuin ennemmin on mainittu huomanneet tapin poissa olleen.”[1]

Kalle Robert Savolaisen kerrottiin olleen uudistushenkinen nuori isäntä, jota työväki muisteli hyvällä. Kallen isä Kalle Kustaa Savolainen oli kuollut Kalle Robertin ollessa vasta vähän toisella kymmenellä (5.11.1895), joten isän kasvatustyö oli jäänyt kirjoittajan mielestä kesken. Kallen äiti Johanna Raatikainen oli kuollut samana vuonna kuin poika syntyi 26.11.1881. Täysi-ikäiseksi tultuaan Kalle Robert Savolainen otti Särkiniemen tilan hoitoonsa.

Särkiniemi olikin Pöljän suurimpia tiloja ja Savolaiset sukuna vanhimpia asukkaita Pöljän järven rannalla. 1700-luvun lopussa Savolaisilla oli viisi kylän neljästätoista talosta.[2] Talon asiat oli saatava nopeasti järjestykseen Kallen kuoleman jälkeen ja niinpä perunkirjoitukseen kutsuttiin asianosaisia jo 15.10.1904.[3]

Perunkirja on mielenkiintoinen historian lähde, koska se avaa hyvin kattavasti vainajan jäämistön pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Lisäksi niissä on huolellisesti kerrottu vainajan perhesuhteet. Näin myös Kalle Savolaisen perunkirjassa.[4]

Kalle Kustaa Savolaisen ja Johanna Raatikaisen avioliitosta oli elossa kaksi lasta: Johanna ja Johannes, joista Johanna asui Helsingissä ja Johannes kotikylällään Pöljällä. Perheen neljäs lapsi Matilda oli kuollut 5.10.1903. Kalle Kustaa Savolainen oli ollut ensimmäisessä avioliitossa Maria Eveliina Lintusen kanssa, mutta avioliitosta ei ollut lapsia. Lintunen oli kuollut jo vuonna 1860.


Anna Loviisa Väänänen. Kuva Iiro Murajan
kotialbumista.
Jäätyään toisen kerran leskeksi Kalle Kustaa Savolainen meni vuonna 1887 naimisiin Anna Loviisa Väänäsen kanssa. Tästä avioliitosta syntyi neljä lasta: Einar Kustaa (s. 1890), Edith (s. 1891), Elviira (s. 1892) ja Adiel (s. 1894). Leskeksi jäänyt Anna Loviisa Väänänen taas avioitui talollinen Erik Niskasen kanssa, jonka kihlakunnanoikeus oli määrännyt lapsipuoltensa holhoojaksi.[5] Erik isännöi kelpo tilaa Mikalla. Jonkinlaisen sopan ainekset siis koossa, mutta mitenkään epätavallinen tilanne ei ollut. Synnytys oli suuri riski entisajan naisille ja moni mies ehti elämässään olla useita kertoja naimisissa.


Erik Niskanen. Kuva Iiro Murajan kotialbumista.
Särkiniemi eli Jaakkolan perintötila arvoitiin 20 000 markan arvoiseksi, tilaan kuului myös Wiitaniemi niminen tiluspalsta, jonka arvoitiin 2000 markkaan. Irtaimen tavaran luettelo kertoo Särkiniemen olleen ”vähän hienompi” kuin tavallinen Pöljän talo. Oli hopeisia kahvipöydän tarpeita, piironkeja, hienompi kiikkustuoli, kirjahylly, maailmankartta, salin kalusto, tarjoilupöytä, urkuharmoni ja kaksi polkupyörää yms.

Vuosisadan vaihteessa elettiin ”puukauden” viimeisiä aikoja, sillä taloissa alkoi olla jo paljon rautaisia työkaluja ja talousastioita. Ruokakello on erikseen mainittu, sillä kutsuttiin väki työmailtaan syömään. Särkiniemessä oli niittokone, siivuukone ja silppumylly. Lisäksi rullakarhi, lautaskarhi ja juurikarhi, istuinkärryt ja työkärryt, isompi ja pienempi laitareki ja kivireki.

Särkiniemessä oli omat pajatarvikkeet, seppä saattoi tulla töihin taloon tarvittaessa. Lisäksi oli laaja valikoima puusepän työkaluja. Kun lapiosta lähtien joka päiväisissä askareissa puiset työvälineet olivat käytössä, ne oli osattava korjata ja valmistaa itse. Välillä silmään pistää vähemmän tuttuja esineitä kuten havukirves.[6] Havukirveellä hakattiin havunoksia lannan sekaan kuivikkeeksi. Sen katsottiin raikastavan navettaa ja lisäävän pellolle vietävän lannan määrää.

Voi valmistettiin vielä 1900-luvun alussa Pöljällä kotimeijereissä. Särkiniemessä oli kampikirnu, kermakone ja voidritteli (tynnyri) sekä tietysti separaattori. Lisäksi tarvittiin jos jonkinlaista kannua ja pyttyä. Särkiniemessä oli vuonna 1904 21 lehmää, kaksi hiehoa, yksi sonni, seitsemän vasikkaa, kolme sikaa, kaksi kanaa ja ankkaa. Hevosia tilalla oli seitsemän kappaletta. Ne kaikki mainittiin nimeltä: Piku, Perho, Hurra, Liisa, Pateri, Leiju ja Naapas. Meijeriä valmisteleva osuuskunta perustettiin Pöljälle vuonna 1905.[7]

Silmiinpistävää oli kalastustarvikkeiden runsaus. Pöljän ja Kevättömän järvet eivät nykyisin innosta ammattikalastajia ollenkaan, mutta sata vuotta sitten järviltä kalastettiin omiksi tarpeiksi ja myytäväksi saalista. Talossa oli kolme venhettä, nuotta, kymmenen särysverkkoa, 16 lahnaverkkoa, neljä salakkaverkkoa, 45 rysää ja 30 mertaa!

Kaiken kaikkiaan Särkiniemen omaisuus (maat, kiinteistöt, irtain, arvopaperit ja saatavat) oli 32,308 markkaa. Kalle Savolainen oli kuitenkin velkaantunut kovasti, Särkiniemeä rasitti yli 17 000 markan velat. Velkojina oli hyvinkin tuttuja pöljäläisiä: mäkitupalainen Taavetti Nissinen, työmies Taavetti Pitkänen, lois Ivar Toivanen, talollinen Juho Väänänen, talollinen Wille Wainikainen. Kalle oli lainannut rahaa myös sisaruksiltaan Johannalta ja Johannekselta (Juho). Samoin alueen pankit KOP, Pohjoismaiden Osakepankki ja SYP olivat saatavineen listalla.

Perunkirjan allekirjoittivat Juhan Savolainen (esiintyy asiakirjassa myös Johanneksena ja Juhona) omasta ja sisarensa Hannan (Johanna) puolesta sekä Erik Niskanen alaikäisten lasten puolesta. Toimitusta todistivat torppari August Korhonen ja vuokraaja Aatu Virtanen.[8]

Kalle Savolaisen hukkuminen oli suurtapaus ja järkytys, koska Särkiniemen kokoisen talon menestys tai vahinko merkitsi paljon muillekin kuin läheiselle suvulle. Talo oli työväkineen, torppareineen ja taloussuhteineen kokonainen pienoisyhteisö. Miten talon nyt kävisi?

Muistokirjoituksen laatija lopetti Kalle Savolaisen kohtalon pohtimisen Otavassa: ”Ehdottomasti nousee tapahtumain johdosta mieliin kysymys, jonka tahtoisimme vakavasti laskea vainajan toverien ja ystävien sydämelle -: missä oli syy ja synnyt, jotka miehen nuoren ja kaikin puolin hyvillä tulevaisuuden toiveilla varustettua kesken kaikkea sortivat omaan rantaansa?”[9]

Edith (Etty), Eino ja Elviira (Elly) Savolainen Särkiniemessä 1910-luvulla. Eino Savolaisesta tuli sittemmin
Särkiniemen isäntä. Kuva Iiro Murajan kotialbumi.









[4] Kuopion tuomiokunta, perunkirjoja 1900-1907, Maaninka, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=32842&pnum=99
[5] sama
[8] Kuopion tuomiokunta, perunkirjoja 1900-1907, Maaninka, https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=32842&pnum=99

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Kotimaiseman synty

Kaskiakaudesta selvinnyt ikivanha mänty Pohjolanmäellä kevätauringossa 2017.

Nykypöljäläisen on vaikea hahmottaa, miltä kotikylä on näyttänyt esimerkiksi 200 vuotta sitten. Saatikka sitä aiempia aikoja. Ihminen on tehokkaasti myllännyt Pohjois-Savon maisemia jo 500 vuotta. Ensimmäiset verolle pannut Pöljän kylän asukkaat olivat Juntti Hamunen Kevättömän rannoilla ja Pippurinen Pöljän järven puolella 1540-luvalla.[1] Talot lienee perustettu jo aiemmin.

Pohjois-Savo oli eränkäyntialuetta, jonne eteläsavolaiset retkillään asettuivat vakituisesti asumaan. Pöljän ja Kevättömän järvien seutu oli varmasti erätalonpojan mieleen. Matalarantainen järvi kaloineen, rantaniityt, kaski- ja erämetsät vielä miltei koskemattomina. Asutuksen kuvailtiin seurailevan kylän vesistöjä 1700-luvun isojakoasikirjoissakin.

Vuoden 1794 verollepanossa kylällä oli 14 verotilaa, niistä 11 oli sijoittunut Pöljän ja Kevättömän järvien rannoille, Toivola oli Pulasteen ja Pitkänjärven liepeillä. Kauimpana ydinkylältä oli Saarisen ja Ylähoikan ja Alahoikan järviä hyödyntävät Ristola ja Ollila.[2] Lisäksi kaskiviljelijät arvostivat purojen varsia, lampia ja suolampia, joiden rantamilta korjattiin luonnonheinää kotieläimille. Puhutaan niittyviljelystä, joka täällä Savossa käytännössä oli luonnonniittyjen hoitoa. Vanhoilta kaskimailtakin saatiin heinää, mutta kaskiahoilla laidunsi yleensä karja.

Kumpuilevaa Hoikin viljelymaisemaa. Kaukaisimpia peltoja ehdin vielä minäkin
1960-luvullu raivaamaan. Kuva Hoikinharjulta pohjoiseen, sata vuotta sitten
tässä oli Räsälän torppa.
Tämäkin kumpuileva peltomaisema Hoikin kylällä on satojen vuosien työn tulos. Ensimmäisten asukkaiden asettumisesta en uskalla mitään varmaa sanoa, mutta yleisen asutushistorian perusteella voisi arvailla, että Hoikilla on asuttu viimeistään 1600-luvulla. Hoikan ja Saarisen rannoilta kaskeaminen on hiljalleen avannut maisemaa yhä laajemmalle. Lisäksi Saarismäen, Kokkosenmäen ja Vellimäen suuntaan avautui metsäisiä mäkiä kaskettavaksi myös kylän tilattomille. Aina isojakoon[3] asti kyläläisillä oli käyttöoikeus yhteismaihin, joiksi mainittiin nimenomaan Vellimäki vuonna 1794.

Kuva Telkkämäen perinnepäivän kaskinäytöksestä Kaavilla 2018.
Olen aiemmin kirjoittanut Räsälän torpasta, joka torpparivapautuksen yhteydessä liitettiin 1931 Hoikin tilaan. Torpassa pidettiin vuonna 1912 välikatselmus, jossa torpan rakennukset ja viljelykset arvioitiin. Kertokoon tämä katselmus paremmanpuoleisen torpan olosuhteista Pöljän kylällä tuohon aikaan. Arviointi tehtiin kouluarvosanoin siten, että 1-4 oli huono, 5-6 välttävä, 7-8 tyydyttävä ja 9-10 oli hyvä. Yleensä näissä käytettiin skaalaa 4-8. Itseasiassa torpparin kuului pitää rakennukset ”tavallisessa kunnossa”. Liika rakentelu ei isäntiä miellyttänyt, sillä se kulutti metsävaroja.

Torppa kuului tuolloin Jussilan talon tiluksiin (Pöljä N:ro 9). Jussilan isäntä oli Fredrik Niskanen ja torppaa hallinnoi vuodesta 1907 Kustaa  ja Anna Nurmi.

Asuinrakennus oli 18 metriä pitkä ja 6,7 metriä leveä. Talossa oli tupa, kamari, ruokahuone ja eteinen. Kivijalka oli mukulakivistä ja huono. Talossa oli lautalattiat, mutta vain kamarin lattia oli maalattu. Pärekatto, jossa vesikatto oli laitettu kelleksistä, oli välttävässä kunnossa. Nurmi oli laittanut uudet kaksinkertaiset, 6 ruutuiset ikkunat. Rakennus oli uloslämpiävä, mitä kylän kaikki talot eivät vielä tuolloin olleet. Tuvan uunissa oli myös hella ja kamarinkin uuni oli tiilistä muurattu. Katselmusasiakirjassa asiaa ei sanota, mutta rakennus oli varmasti hirsipinnalla.

Torppa oli rakennettu pienelle mäelle, oikeastaan maat asettuivat kahden harjun väliin ja pieni Ala-Hoikan järvi näkyi tontilta kaakkoon.

Navetta oli 7,5 m pitkä ja 6,5 m leveä. Nurmi oli sitä juuri kengittämässä ja rakennuksessa ei ollut kattoa. Kesäpahna oli mitätön, siinä oli vesikattokin oljista. Aittaakaan ei kehuttu eikä riiheä. Sen sijaan Nurmi oli rakentanut kanalan ja saunan saman katon alle. Rakennus oli 9 m pitkä, 6 m leveä ja 2,5 m korkea. Rakennuksessa oli hyödynnetty vanhan tallin tarpeita. Sauna oli tietysti sisäänlämpiävä ja siinä oli peräti 8 arvosanalla arvotettu uuni.

Lisäksi pihapiirissä oli pihalato ja riihilato. Vinttikaivo oli 2,3 m syvä, siihen johdettiin ”suohaudasta” vettä rautaputkea pitkin.

Peltoa torpalla oli 6 ha. Nurmi oli asettunut vanhaan torppaan, mutta oli itse raivannut 0,9 ha vesakkometsästä (vanha kaski) ja nurmikedosta (vanha laidunaho). Katselmuksessa huomattiin, että torppari oli koonnut työllä ja vaivalla kymmenet kivirauniot yhdeksi raunioksi. Pääasiassa pellot olivat sileitä, mutta jonkin verran isompia kiviä näkyi siellä täällä. Pellon alle alangolle torppari oli ojittamalla ja saveamalla kunnostanut noin hehtaarin heinämaata. Heinäniitylllä oli myös huonokuntoinen lato.

Pellot suojattiin aidoilla, sillä vielä 1900-luvun alussa karja kulki laitumella metsissä. Aidoilla estettiin karjan kulku viljapeltoihin tai niityille. Aidat olivatkin ainainen moitteen aihe näissä katselmuksissa, sillä niiden ylläpito oli valtava työ.

Torpalla oli Takaniitty, Saloniitty ja Keskiniitty, joita torppari koetti pitää avoimina ja heinänkasvussa. Rehuheinän puute oli isoimpia pullonkauloja karjatalouden kehittymisessä. Nurmikaan ei kylvänyt vielä heinää millekään peltoalalleen, vaan koetti keräillä heinät näiltä hoidetuilta niityiltä ja luonnonniityiltä. Osa Saloniitystä oli luonnontilassa. Kaiken kaikkiaan niittyjä oli noin 3 ha, eikä katselmusmies niitä kehunut. Lisäksi torpalla oli hevoskaha, jonka aidat muistettiin vielä moittia.

Torpilla ei ollut enää 1900-luvun alussa metsiä käytössään muutoin kuin polttopuun ja pakollisten korjausten tekemiseen isännän luvalla. 1800-luvulla Hoikilla ja muuallakin Pöljällä kaskea poltettiin vielä yleisesti. 1950- ja 1960-luvulla monen talon lähimaastossa oli vielä luonnon koivikkoja ja leppävaltaisia joutomaita muistona kaskiajasta. 

Tästä Räsälän torpasta lohkottiin aikanaa Kusti Roivaiselle Päivärinteen tila, jossa minäkin lapsuuteni kasvoin. Pellot eivät ehkä vaikuta laajuudellaan, mutta kaskikansa on tehnyt aikanaa kauhean työn kylän peltoaukeiden synnyttämäksi.
Näkymä Hoikinharjulta Alahoikan rantaan. Pöljänjärven jälkeen sopivaa
seutua kaskikansalle löytyi Hoikanrannasta ja Saarisen järven ympäriltä.

Lähteenä Maaningan vuokralautakunnan katselmuspöytäkirja Räsälän torpasta 2.7.1912.




[1] Soininen, Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihtuessa, 89
[2] Kopio Pöljän kylän verollepanopöytäkirjasta 5.9.1795.
[3] Pöljällä 1794-1808

torstai 14. marraskuuta 2019

Hoikin kylän torpparitaisto – oliko Kustaa Nurmi torppari vai tilallinen?


Torpparivapautuslaki 1918 ja Lex Kallio 1922 saivat maaseudulla aikaan myönteistä vipinää, mutta kaikki aktiivisuus ei varmaan ollut lainsäätäjän toivomaa. Maan lunastushintana pidettiin vuoden 1914 hintaa, kun yleisesti uskottiin rahan palaavan sodan jälkeen tuon vuoden tasalle. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan sodanaikainen inflaatio pudotti lunastettujen torppien hinnan lunastusajan loppuun mennessä yhteentoista osaan vuoden 1914 arvosta. Maanhankinta torpparina oli siis edullista. Pöljällä Kustaa Nurmi kävi ankaraa taistoa statuksestaan, oliko hän torppari vai tilallinen?

Räsälän torppa oli 1960-luvulla tässä asusussa. Silloin tilaa kutsuttiin
Hoikinharjuksi ja sitä viljelivät Väinö ja Sirkka Suomalainen.
Pöljän kotiseutumuseo
Kustaa Nurmi oli puolisonsa Annan kanssa viljellyt Räsälän torppaa Hoikin tilalla (Pöljä N:o9) vuodesta 1907 lähtien. Nurmi on henkikirjoissa merkitty torppariksi aina vuoteen 1918 saakka. Hoikin tilan omisti v. 1907 Fredrik Niskanen ja sitä viljeli tuolloin lampuoti Taavi Julkunen.[1] Vuoden 1918 henkikirjassa Kustaa Nurmen kohdalle on merkitty, että hän on torppari, mutta samalla tilanomistaja Hamulan kylässä N:o12.[2]

Kustaa Nurmi.
Kuva Juha Rekolan albumi.
Hoikin tilan omistaja oli nyt Israel Kärkkäinen (vanh.), joka oli ostanut tilan vuonna 1916. Kun Kustaa Nurmi alkoi vaatia torpan lunastusta vuonna 1926[3], Hoikin tilan isäntänä hääri Israelin poika Niko Kärkkäinen. Hän oli ostanut tilaosansa vuonna 1922 vanhemmiltaan.[4] Kärkkäisen ja Nurmen välit olivat ilmeisesti jo varsin huonot. Vuokralautakunnan kokoukseen Nurmi tuli kuopiolaisen avustajan Juho Suomalaisen kanssa. Maanomistajaa edusti Juha Komulainen ja alaikäisiä edunsaajia holhooja Janne Korhonen. Israel Kärkkäisen (vanh.) perintö oli vielä siis vielä jakamatta.
Hoikin tilan päärakennus. Omistaja oli Niko Kärkkäinen. Kuvassa etualalla
Kusti ja Anna Helena Roivaisen perhe. He asuivat vuokralla talossa ennen
oman tilan ostoa 1933. Taka-alalla Niko Kärkkäinen.
Kärkkäiset kiistivät Nurmen oikeuden torpan lunastukseen, koska hänellä oli tila naapurikylällä. Tiedettiin kyllä, että Nurmi oli myynyt tilansa langolleen Aatu Räsäselle vuonna 1922. Kärkkäiset pitivät kauppaa tekaistuna, jolloin Nurmella ei voi olla vuoden 1918 lain perusteella lunastusoikeutta. Vuokralautakunta oli samaa mieltä, tosin se ei pohtinut ratkaisussaan Nurmen tilakauppojen luonnetta. Nurmi ei sen mielestä ollut vuoden 1918 lain tarkoittamalla tavalla tilattomaan väestöön kuuluva. Hän oli kiistämättä omistanut tilan vuoteen 1922 saakka.[5]

Lähes samaan aikaan vuokralautakunnalla oli käsiteltävä Hanna ja Kalle Savolaisen häätöjuttu. Siinä tilalliset Aatu Räsänen ja Kustaa Nurmi voittivat vuokralautakunnassa. Torpparipariskunta joutui lähtemään torpastaan, mutta ei aivan tyhjin käsin. Nurmi ja Räsänen maksoivat Savolaisille 6410,00 markkaa ja pariskunta sai asua torpan kamarissa kesäkuun loppuun asti.[6] Tehtyä sopimusta oli allekirjoittamassa myös Nurmi. Kun Räsälän torpan ja Hamulan talon välillä ei ole kymmentäkään kilometriä, niin ymmärtää vuokralautakunnan nihkeyden Nurmen lunastusasiaan.

Torpasta käytiin ankaraa riitaa vielä vuoteen 1931 saakka. Nurmi vetosi Viipurin maaoikeuteen ja sieltä vielä korkeimpaan oikeuteen, mutta hävisi kaikissa asteissa.[7] Torppa tuli Niko Kärkkäisen ja perikunnan hallintaan. 
Ollila Hoikilla. Toivo Rytkönen osti tilan 1930-luvun alussa. Kuva otettu
hiukan ennen talon purkamista 1990-luvulla.
Kärkkäisen perikunnan maista myi oman osuutensa sittemmin Israel Kärkkäinen Kusti Roivaiselle vuonna 1933. Hän oli menettänyt lampuotitilansa Pöljä N:o5, Ollila, kun Toivo Rytkönen osti sen 1930-luvun alussa.

Vuokra-alueiden lunastusten lisäksi uusia viljelyksiä syntyi vapaaehtoisilla kaupoilla. Kusti Roivainenkin sai
10 000 markan asutuslainan tilan käteismaksuun. Tässä Roivaisten pientila v. 1960. Kovasti oli aherrettu
vuodesta 1933 alkaen.
Kuopion läänissä vuokralautakunnat käsittelivät vuonna 1919 2713 vuokra-alueiden lunastusanomusta.[8] Vuosina 1920-21 lunastettiin läänissä yhteensä 413 vuokratilaa.[9] Alku oli varsin vaatimatonta. Kaiken kaikkiaan Siilinjärvelle syntyi vuoden 1918 torpparilain perusteella 104 itsenäistä tilaa. Vuosien 1922 ja 1936 asutuslakien nojalla syntyi vielä 73 tilaa.[10]




[1] Kuopion läänin henkikirjat - Henkikirja 1908-1908. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=78330903
[2] Kuopion läänin henkikirjat - Henkikirja 1918-1918 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=77224917
[3] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 19.3.1927. Kunnanarkisto
[4] Siilinjärven kunnan vuokralautakunta 1924-1948. Saapuneet kirjeet. Kunnanarkisto.
[5] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 19.3.1927. Kunnanarkisto.
[6] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 30.4.1927. Kunnanarkisto
[7] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 30.4.1930. Kunnanarkisto.
[10] Kinnunen, Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944, 242-243