tiistai 24. maaliskuuta 2020

Viktor Roivaisen sotapolku 1940-1944




Viktor Roivainen varusmiehenä Ylämyllyllä.
Tyk.K/ JR 8. Kuvan väritys Suvi Salo.
Vike Roivainen on hyvin totinen, vähän vihaisenkin näköinen varusmiesaikana otetussa valokuvassa. Ehkäpä nuori mies koetti olla erityisen sotilaallinen ja jämäkkä. Olihan vastikään sodittu talvisota, jossa monta tuttua miestä kotikylältä ja lähiseudulta oli kaatunut. Varusmies vuonna 1941 tiesi joutuvansa hyvin todennäköisesti sotaan.

Vike (Viktor) Roivainen syntyi 28.2.1920 Maaningan Pöljällä. Kun Siilinjärven kunta perustettiin vuonna 1925, Pöljän kylä tuli osaksi Siilinjärveä. Olen kertonut isäni elämänvaiheet lyhyesti aiemmin, tässä blogitekstissä kerron hänen sotataipaleensa.

Viken ensimmäinen sotilaallinen tehtävä oli Pöljän rautatiesiltojen vartiointi syksyllä 1939. Suojeluskunnan aluepäällikkö Atte Rautiainen järjesti Aappolan Kolppasillan ja pysäkin sillan valvonnan. Mies tai vähintään poikanen valvoi aseen kanssa siltaa koko talvisodan ajan 22.4. 1940 saakka.[1] Maininnat vartioinnista loppuivat vuoden 1940 puolella. Perheessä on muisteltu, että Vike olisi ollut sahaamassa jäärailoja talviesteiksi Salpalinjalla. Tämä on voinut tapahtua myös varusmiespalveluksen aikana 1941, sillä välirauhan aikanakin jääesteitä koetettiin pitää yllä.[2]

Ratsurit työssään. SA-kuvat.
Varusmiespalveluksensa Vike Roivainen aloitti 23.3.1940 Ylämyllyn varuskunnassa. Siellä hänet koulutettiin tykkimieheksi ja ratsuriksi. Tykistöä kuljetettiin pääosin hevosvoimin, joten Roivaisesta tuli sotavuosinaan taitava hevosten hoitaja ja kengittäjä. Joensuun seudulla koulutettiin 8. Prikaatin joukkoja. Tästä prikaatista muodostettiin sitten JR 8, myöhemmin Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta kuuluisaksi tullut rykmentti. Jalkaväkirykmentillä oli 6 kpl panssarintorjuntatykkejä. Rykmentin miehistön, varusteiden, aseiden ja ammusten kuljettamiseen oli käytössä 378 vetohevosta ja 37 ratsuhevosta.[3]

Ylämyllyn kankailla sitten sitä talvikautta vietettiin täyteen sullotuissa, jalkarättien hien ja muun hajun täyttämissä parakeissa. Kamina valoi lämpöä ja sen vieressä kuivuivat jalkarätit ja muut vaatteet.”[4]  Joulun 1940 Vike Roivainen sai viettää kotona, sillä hänellä oli lomaa 24.-28.12.

Suomessa asepalvelus kesti tuolloin vuoden, joten Vikenkin olisi pitänyt päästä siviiliin maaliskuussa 1941. Varusmiehiä ei kuitenkaan kotiutettu, sillä Suomen poliittinen johto oli päättänyt ottaa Saksan avulla talvisodassa menetetyt alueet ja vähän enemmänkin takaisin. Alettiin valmistautua ns. jatkosotaan. Jalkarättien hajussa marinoituneille miehille palveluksen jatkuminen oli varmasti melkoinen pettymys.[5]

Kesäkuun 17. päivänä 1941 määrättiin koko valtakunnan puolustusvoimat ylimääräisiin kertausharjoituksiin. JR 8 (tuolloin vielä prikaati) sai 18.6. käskyn siirtyä viipymättä pääviivytyslinjalle viivytysvalmiuteen. Eduskunta totesi illalla 25.6. Suomen taas joutuneen sotatoimien, lähinnä lukuisten ilmahyökkäysten, kohteeksi ja näin mukaan sotaan.[6]

Hevosia uitetaan päivän marssin jälkeen.
Kitee 27.6.1941. SA-kuvat.
JR 8 saapui Kiteenkylän maastoon 28.6., josta matka jatkui Kenraalinkylään. ”Marssi jatkui ohi Kutsun kylän rajalle. Kenraalinkyläksi sanoivat paikkaa, joka oli tyhjennetty siviileistä samalla tavalla kuin Kiteekin. Majoituimme synkkään kuusikkoon, johon sijoitimme teltat.[7] Tästä alkoi rykmentin taival osana 11. divisoonaa kohti Aunuksen Karjalaa. JR 8 siirtyi hyökkäysasemiinsa tappioitta.[8] 

Kuvassa mahdollisesti luutnantti Helge Laiho.
Kuvateksi viestii arvostusta. Vike Roivaisen albumi.
.
Roivainen eteni Kenraalinkylään osastonsa, Tyk.K/JR 8 mukana. Komppanian päällikkö oli luutnantti H. Laiho ja komppania kuului Taisteluosasto Auttiin. JR 8 osallistui päävoimien iskuun Jänisjärven pohjois- ja koillispuolella. Karjalan Armeijan tavoitteena oli pyrkiä Sortavalaan ja sitten Laatokan itäpuolitse Aunukseen.[9]

Tykkikomppania osallistui kesän 1941 taisteluihin seuraavasti:

3.-5.7. Kukkovaara-Niinivaara-Petäjävaara
6.-7.7. Saarivaara
8.-10.7. Havuvaara
9.-10.7. Pahkavaara
10.-11.7. Sammalvaara-Kaatiovaara
11.-13.7. Koirinvaara
14.-15.7. Kypärälammet-Prolanvaara
17.-23.7. Jänisjoki (taisteluvalmiudessa)
22.-23.7. Koirinoja-Kitilä (taisteluvalmiudessa)
23.-24.7. Uomaa (siirtyminen)
24.-26.7. Lunkulansaari
26.-28.7. Mantsinsaari
29.7.-10.8. Salmi (taisteluvalmiudessa)
12.8.8.-19.9. Hyrsylä (taisteluvalmiudessa)[10]

Komppaniasta kaatui kesän taisteluissa vain kolme miestä.[11] Jalkaväkikomppanioiden menetykset olivat huomattavasti kovempia. Aselajin luonne näkyi. Tykkimiehet eivät normaalisti osallistuneet aivan eturintaman hyökkäyksiin, vaan antoivat tulitukea taaempaa. Heidän tehtävänsä oli huolehtia raskaat aseet asemiin, kunnostaa ja rakentaa asemia, vaihtaa asemapaikkoja, kuljettaa ammuksia ja huolehti hevosista, jotka olivat elintärkeitä kuljetuksen kannalta. Tiet olivat usein huonokuntoisia ja hyökkäysvaiheessa ruuhkautuneita. Vihollinen koetti jonkun verran häiritä liikkumista, mutta vähin tuloksin.

Viktor Roivainen sairastui 12.8. 1941 Tuuloksessa. Häntä hoidettiin 30 Sotasairaalassa Jyväskylässä 4.9.-16.9. 1941.  Hänet vapautettiin palveluksesta ja siirrettiin palvelusluokkaan E1 sydänlihasperäisen sairaiden vuoksi.[12]

Oletettavasti Viktor Roivainen vietti nyt loppuvuoden aina tammikuun puoliväliin saakka kotosalla tai Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin määräämissä tehtävissä. Jälkikäteen Roivainen epäili, että sydändiagnoosi saattoi olla virheellinen, sillä sydänoireita ei myöhemmin elämässä ilmennyt.

16.1. 1942 Vike kutsuttiin uudelleen palvelukseen. Hänet määrättiin Jalkaväen Koulutuskeskukseen Kuopioon. Sieltä hän siirtyi 2.2.1942 IV AKE Esikuntakomppaniaan Aunukseen.[13] Tällainen komppania toimi esikunnan yhteydessä huolto-, kuljetus-, lähetti-, suojelu-, toimisto ja vartiohenkilöstönä. Viken tehtävät olivat oletettavasti huollon puolella. 24.7. 1942 lähtien Roivainen komennettiin sitten 3/JR 4 vahvuuteen kiväärimiehenä. Asemapaikka sijaitsi Kuuttilahdessa Laatokan rantamilla, Syvärin pohjoispuolella.

Saksalaisten hautausmaa Kuuttilahdessa. Vike Roivaisen albumi.
Vike tuli hyvin hiljaiselle lohkolle, jossa molemmilta puolin ammuttiin satunnaisesti kranaattitulta.   Vihollinen yritti aika ajoin tunnustella asemia lähettämällä partioita. Vihollisen tarkka-ampujat olivat myös jatkuvana uhkana. Sotapäiväkirjassa kerrotaan havainnot vastapuolelta kuuluvasta ”pulinasta”, sekä työn ja koneiden äänistä. Niin suomalaiset kuin venäläisetkin lähettivät kaijuttimilla propagandaa asemiin.

Talvipakkasissa ja lumimyräköissä yhdys- ja taisteluhautojen pitäminen avoimena lumesta oli kova työ. Keväisin korsut ja asemat täyttyivät vedestä ja liejusta. Sota oli hyvin pitkälti myös rakentamista ja ylläpitoa.  

Jouluna 1942 joukkoja viihdytti alikersantti Reino Helismaa orkestereineen.[14] Hän kuului JR 4 vahvuuteen. Myös Tapio Rautavaara aloitti jatkosodan samassa yksikössä, mutta miehet aloittivat musiikillisen yhteistyön vasta sodan jälkeen. Vike Roivainen kertoi myös nähneensä kuinka olympiamitalisti, voimistelija Heikki Savolainen harjoitteli Kuuttilahdessa. Savolainen oli rykmentin lääkintäkapteeni.

JR 4 lääkäri, lääkintäkapteeni Heikki Savolainen harjoitteli rintamallakin.
Syväri, Kuuttilahden lohko. SA-kuvat.
JR 4 siirtyi 13.6.1943 Pieni Korteslampi maastoon reserviin, jossa oltiin aina 15.5.1944 asti.[15] Siellä tehtävät olivat kenttävarustusten, teiden, asevelitalojen ja omien majoitustilojen rakentamista, polttopuiden tekemistä, koulutusta yms.

Mahdollisesti Kortesjärven varuskunta-alueella otettu
kuva. Vike näyttää rentoutuneelta.
Rykmentin mielialaa seurattiin, sillä Saksan tappiot itärintamalla eivät olleet mikään salaisuus. Lisäksi Neuvostoliiton propaganda toitotti Saksan häviötä ja houkutteli miehiä laskemaan aseensa. Kuri 3. pataljoonassa, jossa Vike palveli oli ollut ”tyydyttävä”. Mielialassa ei ole tapahtunut laskua, johon huomattavana positiivisena tekijänä mainittakoon hyvä majoitus Kortesjärven varuskunnassa sekä suhteellisen lauhat ilmat. Huoltotilanne tyydyttävä. Alkoholinjakelu ei ole tuottanut häiriöitä ptlj:ssa. Elokuvaesityksillä on ollut suuri osuus hyvän mielialan säilymiseen.[16]

Rauhallinen varuskuntaelämä loppui keväällä. 8. Divisioona vaihtoi 17. Divisioonan Syvärillä toukokuussa 1944. Tässä yhteydessä JR 4 sai rintamavastuun 24.5. 1944 alkaen Shemenskin lohkolla Syvärin eteläpuolella.[17]

Neuvostoliitto aloitti Karjalankannaksella suurhyökkäyksen 9.6.1944. Puhdetyöt, maanviljelyspuuhat, kalastus ja muut harrastelut lopetettiin ja ryhdyttiin varmistamaan puolustusasemia. Kun Kannaksen taisteluista tuli yhä huonompia uutisia, niin Aunuksesta lähdettiin vetäytymään mahdollisimman järjestäytyneesti ja armeijan voimavoimavaroja säästäen.

Vike Roivaisen vetäytyminen alkoi, kun III/JR 4 irrottautui linjasta 17.6. ja lähti yöllä marssimaan koti-Suomeen päin.[18] Karjalankylä 22.-23-6, Nurmoila 26.6., Mutajärvi 27.6., Nisajoki 27.-28.6., Pannila 30.6. Pataljoona lähti Palalahden kaakkoispuolelle tietöihin, jolloin vihollisen ilmavoimien tulituksessa 1.7. viisi sotilasta haavoittui, näiden joukossa oli Viktor Roivainen.

Harjamäen piirimielisairaala, sotavuosina palveli Sotasairaala 20 osastona.
Kuva Siilinjärven museot.
Vike pääsi hoitoon kotiseudulleen, sillä Siilinjärvellä toimi Sotasairaala 20 osasto Harjamäen mielisairaalassa. Lomallaan hän hautasi rintamalla kaatuneen veljensä ja kohtasi naapurikylällä heinäpellolla tutun rintamakaverin hame päällä. Mies ei ollut palannut lomalta  yksikköönsä ja autteli nyt sukulaisiaan heinätöissä. Vike Roivaiselle tyypillistä oli, ettei hän ilmiantanut tuttavaansa. Roivaisen toipumisloma loppui vasta 9.8., jolloin hän liittyi vanhaan yksikköönsä. JR 4 oli U-asemassa Luotojärvellä. Sieltä poika kirjoitti kotiin 6.9.1944.

Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljstä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli sen kun sopi vaan, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.

Eikä siihen ole kovin monta kuukautta kun täältä virmasta antavat meikeläiselle polttotilin, eikä se olekaan ehken tervalle, ainakin nyt on jo paljon mukavampi olo kun ei tarvitse piilotella eikä aina kuulostaa minne ne ranut menevät, vai tulevatko kohti. Eipä sitten taas muuta. Monin terv. Vike.[19]

Aselevon (4.9.1944) jälkeen joukot siirtyivät viiveellä Kiteelle ja viimeiseksi Kerimäelle. Miehet eivät päässeet suinkaan kotiin heti aselevon solmimisen jälkeen. Viktor Roivainenkin vapautettiin palveluksesta vasta 16.11.1944. Varusmiespalvelusta ja asepalvelusta oli tuolloin takana 730 päivää.

Viktor Roivainen. Sotaa ja elämää on kuvan ottohetkellä
jo koettu. 





[2] Salpalinjan salat, http://salpalinjansalat.blogspot.com/2014/02/jaarailot-talviesteina.html
[3] Jokipii (toim.), Tuntemattoman sotilaan rykmentti, 24
[4] sama, 21
[5] sama, 26
[6] sama, 36
[7] sama, 38
[8] sama, 39
[9] sama, 37
[11] Suomen sodissa 1939-45 menehtyneet, http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php
[12] Viktor Roivainen, sotilaspassi, kantakortti. Kansallisarkisto.
[14] 3/JR 4 sotapäiväkirja 26.12.1942
[15] sama
[16] 3/JR 4 sotapäiväkirja, 27.1.1944
[17] Suomen rintamamiehet 1939-1945 8.Div., 196-197
[18] 3/JR 4 sotapäiväkirja 17.6.1944
[19] Kasurinen, Kotikontujen tienoilta tervehtien. Muistelmia ja kuvia sota-ajalta, 93

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Kun sota tuli Pöljälle


Vanha Kuopio-Iisalmi tie sivuutta korkean kallion Pöljällä. Vasemmalle jää
Knuutila (Lintuniemi). Näille tienvarsitaloille Suomen sota 1808-1809 oli
katastrofi.
Talvi 1808 oli ollut ankara. Lunta oli satanut runsaasti ja kovat pakkaset jatkuivat aina maaliskuulle saakka. Väki oli kokenut useita peräkkäisiä katovuosia Pohjois-Savossa. Osa väestöstä joutui turvautumaan hätäravintoon vuosittain, isojaon rasitukset olivat vieneet talollisten resursseja monella tavoin.[1] Niinpä Pöljälläkin otettiin kauhulla vastaan tieto sodan syttymisestä. Venäläiset hyökkäsivät ilman sodanjulistusta 21.2.1808 rajan yli Kymijoella.


Sota ei tullut pöljäläisille yllätyksenä, sillä Iisalmen ja Kuopion komppaniat oli kutsuttu palvelukseen jo 7.2.1808. Pöljäläiset osallistuivat vähintään neljän ruotusotamiehen ylläpitoon (yhdessä Hamulan ja Kasurilan kylän kanssa).[2] Nämä miehet hyvästelivät nyt kotikylänsä ja lähtivät palvelukseen. Ruodun tuli varustaa sotilas vähintään kolmella leiviskällä (25kg) leipää ja puolellatoista leiviskällä (13kg) särvintä eli lihaa, suolakalaa ja silavaa.[3] Kun sotilaat lähtivät, jäätiin kylässä miettimään jatkotoimia.

Venäjä oli miehittänyt Suomen vuosina 1714-1721 (isoviha) ja 1741-43 (pikkuviha). Venäjän uhka oli tuttu ja todellinen. Isonvihan aikaiset kauhutarinat olivat varmasti pöljäläisten muistissa, vaikka isoviha ei koetullut Pohjois-Savoa aivan niin karmealla tavalla kuin muuta Suomea[4]. Asuipa kylällä ainakin kaksi asukasta, joitka olivat ehtineet kokea elämässään kaksi venäläisten miehitysaikaa. 91-vuotias Olli Miettinen oli syntynyt vuonna 1717 ja Margareta Kasurinen 1714. Mahdollisesti kyläläiset alkoivat tässä vaiheessa piilottaa omaisuuttaan piilopirtteihin syvemmälle metsiin ja kaskimaille.[5] Nyt kylää halkoi tie, sillä isonvihan aikana ja sen jälkeen oli rakennettu Kuopio-Iisalmi tie.[6]

Ruotsin armeija perääntyi venäläisten tieltä kohti Oulua. Vasta äsken etelään ohimarssineet omat joukot marssivat nyt takaisin ankarassa pakkasessa kohti Iisalmea ja Oulua. Pöljän kylän ohi joukot menivät 16.-17.3.1808. Osa joukoista yöpyi ja lepäsi oletettavasti Pöljällä, ainakin Alapitkällä oltiin. Savon prikaatin päällikkö kreivi Cronstedt kirjoitti raportissaan Alapitkältä, kuinka tiet olivat lähes kulkukelvottomia.[7] Pakkanen pysytteli lähes -30 asteessa.[8]

Siviiliväestö jäi omilleen. Pöljän kylän 21 taloa, kymmenet torpat ja mäkituvat kyyhöttivät asukkaineen ilman turvaa. Ankara talvisää lienee estänyt useimpien pakomatkan.

Vanha Kuopio-Iisalmi tie. Oikealla Knuutilan (lintuniemen) riihi.
Venäläisten pääjoukot kääntyivät Kuopiosta Pohjanmaalle ja Kuopio-Iisalmi tie jäi vain kasakkapartioiden varaan. Venäjän armeijan huolto tuli nyt talonpoikien kontolle. Keväällä varastot olivat normaalinakin vuonna usein tyhjillään, mutta nyt rahvas oli jo joutunut luovuttamaan elintarvikkeita ja rehua omille joukoille. Suomalaiset virkamiehet pysyttelivät enimmäkseen paikoillaan, joten ainakin osittain pakko-otot tapahtuivat järjestäytyneesti. Kuopiossa oli 1500 venäläistä sotilasta.[9]


Muistiperinteessä Pöljällä kerrotaan, että venäläiset paloittelivat Knuutilan tilan tuvan pöydällä ryöstämänsä sian. Samoin sanottiin venäläisten sulloneen ruislyhteitä tuhotun sillan tueksi. Ei ole tietoa tapahtuivatko nämä keväällä 1808 vai myöhemmin. Sodassa nimittäin tapahtui käänne loppukeväästä.

Knuutilan tilan tuvanpöytä.
Pöljän kotiseutumuseo, Siilinjärvi.


Pöydässä näkyviä kirveeniskun jälkiä on sanottu
Suomen sodan aikaisiksi. Venäläiset olisivat
tarinan mukaan paloitelleet tässä sian.
Pöljän kotiseutumuseo.
11.5.1808 aamulla klo 4 Pöljän kylän tienvarren asukkaat heräsivät siihen, että pihoihin ilmestyi Ruotsin armeijan joukkoja matkalla Kuopion valtaukseen. Kapteeni Malm valmistautui hyökkäykseen Pöljällä. Malmin osastoon kuului 170 jalkamiestä, mutta Pöljällä joukkoihin liittyi noin 100 aseistettua talonpoikaa ja myöhemmin Kasurilassa sanottiin joukkoihin liittyneen vielä 200 lisää koulumestari Hellgrénin johdolla.[10] Lukuihin voinee suhtautua varauksellisesti. Pöljän talonpoikien tehtävänä Kuopion valtauksessa oli edetä jäitä myöten Väinölänniemelle ja estää siellä venäläisten pakoreitti etelään.


Kuopion valtaus onnistui, mutta niin Kasurilasta kuin Pöljältäkin mukaan lähteneet talonpojat aloittivat yleisen ryöstelyn kaupungissa. Lopulta Malmin piti asettaa vartiot suojelemaan kaupunkilaisten omaisuutta.[11] Sandels perusti 18.6.1808 puolustusasemansa Toivalaan. Sinne piti nyt toimittaa armeijan muona ja muut tarpeellinen Pöljältäkin. Lisäksi talonpoikia rasitti kyyditysvelvollisuus, joka vei hevoset ja miehet päiväkausiksi pois kotitalon töistä. Sandels kuulutti 23.8. prikaatin tarvitsevan viljaa, leipää, voita, suolakalaa ja kalaa. Elintarvikkeista luvattiin maksaa kohtuullinen korvaus.[12]

Kulkutaudit alkoivat vaivata. Isorokkoon kuoli Pöljällä huhti-kesäkuussa 10 ihmistä. Tauti iski erityisesti pikkulapsiin. Lisäksi oli pilkkukuumetta, punatautia ja influenssaa. Esimerkiksi emäntä Anna Toivanen ja talollisen poika Matti Kejosen puoliso Maria Karhunen kuolivat pilkkukuumeeseen. 1808 marraskuussa menehtyivät influenssaan talollisentytär Maria Väätäinen, talollisenpoika Jooseppi Miettinen, torpparin vaimo Liisa Roivainen ja sotilaan vaimo Maria Holopainen. Kaikki neljä olivat parhaassa työiässään vähän yli 30-vuotiaita. Vuosina 1808-1809 Pöljällä kuoli 28 kyläläistä, heistä suurin osa kulkutauteihin. Tämä oli varmasti kylän raskain sotavero. Jotakin olojen levottomuudesta kertonee, että kerjäläinen Paavo Koponen kuoli tappelussa Pöljällä alkuvuodesta 1809.[13]

Pohjois-Savossa viljeltiin ruista ja ohraa, naurista ja harmaata hernettä.[14] Lisäksi syötiin kalaa ja lihaa tuoreena ja suolattuna. Vilja koottiin aumoihin kaskien ja peltojen viereen, josta kuhilaita sitten talven aikana haettiin ja kuivattiin riihessä. Samoin nauriita säilöttiin maakuoppiin kaskimaiden yhteyteen. Ruuan säilytystä oli siis jonkin verran ihan luonnostaa hajautettu. Varmasti kyläläiset osasivat 1808 kesän ja syksyn aikana piilottaa satoaan.[15] Syksyllä varastoja tyhjentämään tulivat sotilaat.

Sandelsin joukot perääntyivät Toivalasta Pöljän ohi 30.9.1808 Alapitkälle. Sää oli kolea ja sateinen. Venäläiset seurasivat perästä. Lohtajalla oli solmittu aselepo, joka jätti Iisalmen eteläpuoliset alueet venäläisten käsiin. Muistitieto kertoo, että aselevon käytännön toteuttamisesta olisi neuvoteltu joukkojen välillä Pöljän sotilasvirkatalossa. Sandels perääntyi 2.10. Alapitkältä kohti Iisalmea. Aselepo kesti 29.9.-27.10.1808. Nyt Alapitkälle ja Pöljälle asettui 900 sotilaan henkikaartijääkärin pataljoona.[16]

Venäjän armeijan huolto perustui siihen, että ruoka, hevosten rehu ja majoitus otetaan valloitetun alueen asukkailta. Osittain venäläiset maksoivat ottamistaan tarvikkeista, osittain ei. Joskus takavarikointi tapahtui sovussa, joskus väkivaltaisesti. Jonkinlaista osviittaa oloista saamme pöljäläisten tekemistä sotavahinkoluetteloista, joita kymmenen Pöljän tilallista ja yksi torppari tekivät. Ne käsiteltiin vuonna 1809  käräjillä. Aineisto kertoo vain niistä, jotka tekivät vahinkoluettelon ja toivoivat saavansa korvauksia. Jokainen kylän asukas oli varmasti joutunut luovuttamaan jotakin niin omille joukoille kuin venäläisillekin.

Kyläläiset joutuivat esimerkiksi luovuttamaan valtavasti heinää hevosille rehuksi. Lauri Miettinen luovutti 45 kesäkuormaa heiniä, Iivari Savolainen 42, Juho Toivanen 16 ja Juho Miettinen 14 kesäkuormaa. Sotilaat ottivat tynnyrikaupalla viljaa (ohraa, ruista). Juho Toivoselta vietiin viisi lypsävää lehmää, yksi hieho ja sika. Jaakko Kejoselta neljä lehmää. Kaikki joutuivat leipomaan leipää sotilaille, antamaan suolalihaa, herneitä, voita ja useammasta talosta oli löytynyt paloviinaakin otettavaksi.

Juho Toivaselta vietiin 8 kannua paloviinaa. Kun kannu veti noin 2,6 litraa, niin menetys oli melkoinen. Todennäköisesti Juho oli yrittänyt suojella satoaan tekemällä siitä helpommin piiloteltavaa viinaa, mutta niin vain ne joutuivat venäläisten suihin. Viina oli arvonsa säilyttävä vaihdon väline tuohon aikaan. Vahinkoluettelossa yhden kannun hinnaksi oli arvoitu 2 riksiä eli Juhon menetys oli 16 riksiä yhteensä. Sillä rahalla olisi 1800-luvun alussa ostanut kaksi lehmää.

Ruokatavaran ja rehun lisäksi kyläläisiltä vietiin pannut ja kattilat, haarukat ja vaatteita. Antti Kortelaiselta vietiin neljä paitaa, Iivari Savolaiselta takki, myssy ja paita, Jaakko Kejoselta kaksi paria villakintaita. Monista taloista oli otettu hevoskärryt.

Sotilaat (myös omat joukot) olivat kuin heinäsirkkalauma kylän päällä. Joukot polttivat kovalla työllä rakennetut aidat ja aittoja nuotioissaan. Elintarvikkeiden piilottelu oli vaikeaa, sillä väkivalta oli aina läsnä. Kauhuissaan ja avuttomana siviilit joutuivat katsomaan, kuinka heidän omaisuutensa hävitettiin. Valtion virkatalon vuokraaja valitti tarkastusraportissa, kuinka talon kylvetyt pellot oli tallottu piloille venäläisten toimesta. Virkatalon rakennukset olivat kärsineet myös.[17] Talo sijaitsi Kuopio-Iisalmi tien välittömässä läheisyydessä.

Ohessa lista korvauksia hakeneista ja vahingon arvo:
Aatu Kejonen                                    50 riksiä
Aatu Ruuskanen                                   76 riksiä
Antti Kortelainen                              405 riksiä
Iivari Savolainen                               364 riksiä
Jaakko Kejonen                                 195 riksiä
Juho Miettinen                                 102 riksiä
Juho Toivanen                                   403 riksiä
Lauri Miettinen                                 524 riksiä
Matti Kejonen                                   411 riksiä
Taavetti Savolainen                          134 riksiä
Tuomo Toivanen (torp.)                     25 riksiä[18]

Tuho ei tietenkään rajoittunut vain näihin taloihin. Ilmeisesti kaikki eivät tehneet vahinkoluetteloa tai tekivät sen myöhemmin. Koska vahinkoluettelot oli vannottava todeksi käräjillä, niitä on pidetty suhteellisen luotettavanana.[19] Venäläiset sotilaat lähtivät pois, kun aselepo päättyi lokakuun lopussa. Monissa taloissa ja torpissa talveen lähdettiin lähes tyhjin varastoin.

Vanhan valtatien varrelta, virkatalon peltojen vierestä löytyi 1960-
luvulla kasviharvinaisuus. Kenttätyräkki on Etelä-Venäjällä
runsaslukuisena viihtyvä kasvi. Jäikö se Pöljälle muistuttamaan
venäläisten leiriytymisestä täällä syksyllä 1808?



[1] Luttinen, Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä
   vuosikymmeninä (2019), 126
[2] Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat, kyläkuvaus 1794.
[3] Luttinen, 118
[4] Saloheimo, Savon historia II, Savo suurvallan valjaissa 1617-1721, 546-589
[5] Luttinen, 123
[6] sama, 574
[7] sama, 119
[8] Hårdstedt, Suomen sota 1808-1809, 62
[9] Luttinen, 119
[10] Jahvetti: PSR:n poikien oma lehti 15.6.1929
[11] sama
[12] Luttinen, 142
[13] Maaninka kuolleet ja haudatut 1808-1809 https://hiski.genealogia.fi/hiski/f2ebc8
    Kuopion msk kuolleet ja haudatut 1808-1809. https://hiski.genealogia.fi/hiski/f2ebc8
[14] Luttinen, 105
[15] sama, 1
[16] Luttinen, 148
[17] Virkatalon vuosiraportit, Puustellin talon arkisto.
[18] Kuopion käräjäkunnan varsinaisasian pöytäkirjat 1809-1809. Cba:26, JoMA
[19] Luttinen, 74

torstai 6. helmikuuta 2020

Pienviljelijäkylä syntyy – vuokra-alueiden lunastuksia ja asutusta



Olen kirjoittanut maanomistusolojen muutoksesta Pöljällä ja Hökösellä torpparilain (1919) ja Lex Kallion (1922) säätämisen jälkeen aiemmin. Kokoan seuraavassa vielä joitakin havaintoja vuokra- ja asutuslautakunnan aineistoista.

Tällaisilla kuokilla Pöljänkin pelloista on suuri osa raivattu
ja viljelykunnossa pidetty. 
Aineisto nosti hienosti esille helposti kylähistoriankirjoituksessa katveeseen jäävän ryhmän. Vakaissa taloissa on säilynyt arkistoja, joita minäkin olen paljon hyödyntänyt vuosien varrella. Torppareista on paljon vähemmän tietoa säilynyt. Torpan kontrahdit olivat 25-10v., lisäksi sopimuksia myytiin kesken kauden ja väki muutti huomattavasti enemmän kuin tilalliset. Silloin kotiarkistoja ei säily. Torppien itsenäistämiseen liittynyt vuokralautakunnan työ jätti arkistoon hienon aineiston torppareista ja mäkitupalaisista.

Olen liittänyt oheen listan lunastusasioissa asiakirjoissa esiintyvistä kylän torppareista/mäkitupalaisista. Lista on pitkä, mutta se ei suinkaan ole kattava. Asiakirjoihin tulivat vain sellaiset tapaukset, jossa torppari oli halunnut vuokralautakunnan käsittelyä. Mikäli kaupat tehtiin ilman valtion takaamaa lainaa, niin torpan lunastuksesta ei jäänyt jälkiä näihin dokumentteihin. Esimerkiksi sopii Lamminmäen torppa.

Lamminmäki. Jooseppi ja Stina Savolaisen torppa.
Hinkkalan tilan (Pöljä n:ro 17) torppari Pekka Karhunen halusi lunastaa Kokkosenmäen torppansa omakseen. Vuokralautakunta järjesti kokouksen, johon kutsuttiin tilanomistaja Erik Niskasen lisäksi myös torpparit Jooseppi Savolainen Lamminmäen torpasta ja Juho Hiltunen Kokkosenmäestä. Savolainen ei tullut kokoukseen, joka eteni epäsovun tunnelmissa. Erik Niskanen ilmoitti, että kokous on laiton, koska hänen vaimolleen Anna Väänäselle ei ole tuotu haastetta kokoukseen. Vaimo omisti tilan, jossa Karhusen torppa oli. Karhunen ei ollut tiennyt tilojen omistusjärjestelyjä.[1]

Seuraavan kerran asiaa käsiteltiin puolen vuoden kuluttua, mutta nyt vuokralautakunnan jäsen Pekka Iivarinen oli sairas ja kokous piti perua.[2] Loppujen lopuksi Karhunen ja Hiltunen saivat lunastusluvan ja osalliset päätyivät sovintoon kesäkuussa 1920.[3] Jooseppi Savolainen ei koskaan osallistunut kokouksiin, sillä Lamminmäen torppa lunastettiin itsenäiseksi vapaakaupalla ilman valtion välitystä.[4]

Jooseppi Savolainen kuoli v. 1921. Lamminmäen väkeä kuvassa v. 1931.
Vasemmalta edessä Kalle Savolainen sylissään Uuno, Iida Savolainen sylissä
Anja, Stiina Savolainen, Juliaana Antilainen, takana Stiinan lapset Tauno ja
Sirkka.
Aaro Miettisen Viitaniemen torpasta käytiin ankara taisto. Vuonna 1911 Erik Niskanen vuokrasi torpan David Hoffrénille 10 vuodeksi. Tämä vuokrasopimus siirrettiin vuonna 1915 Aaro Miettiselle, isäntäkin oli tässä vaiheessa vaihtunut. Vuokrasopimuksen siirron hyväksyi tilallinen Eino Savolainen (Pöljä n:ro 6). Aaro Miettinen halusi 1919 lunastaa torpan omakseen. Torpan maat omisti nyt Juho Halonen, joka ilmoitti lautakunnalle, ettei Viitaniemi ole lunastuslain alainen torppa, vaan itsenäinen tilaosa. Viitaniemi on lisäksi niin pienen tilan osa, ettei sellaisesta voi erottaa maata pois.  Vuokralautakunta oli asiasta samaa mieltä, Miettisen lunastushaaveille tuli takaisku.

Asiaa käsiteltiin kihlakunnanoikeudessa (häätö), maaoikeudessa ja viimein vuonna 1923 Viipurin hovioikeus vahvisti vuokralautakunnan alkuperäisen ratkaisun.[5] Miettisen oli lähdettävä. Kieltämättä lainkoukerot tuntuivat omituisilta, kun Miettisellä oli voimassa oleva torpankontrahti.

Lunastus epäonnistui, jos vuokrasopimus katsottiin kokotilanvuokraukseksi (lampuoti) tai torpan lunastaminen olisi vienyt varsinaiselta tilalta elinkelpoisuuden. Samoin lunastuslain ulkopuolelle jäivät huonemiehet, mökkiläiset, jotka saattoivat mieltää itsensä mäkitupalaiseksi, mutta heidät katsottiin vain asunnonvuokraajiksi. Lisäksi osa torppareista myi lunastusoikeutensa maanomistajalle. Näin tekivät mm. Agatha ja Matti Pitkänen, jotka luopuivat Rantatorppa-nimisestä torpastaan. Sen osti Alvar Snellman.[6]

Torppareita oli ollut kylällä 1800-luvun alussa vain kourallinen. Itseasiassa talonpojat saivat oikeuden perustaa torppia vasta 1700-luvun puolivälissä. Sittemmin niitä perustettiin Pöljälläkin paljon, sen todistavat nämä kymmenet vuokra-alueiden lunastukset 1920-luvulla.

Pöljän kylän maanomistusoloihin vaikutti myös asutustoiminta, sillä valtio osti Toivolan tilan Pöljä n:ro 7 1930-luvulla asutustarkoituksiin. Siitä myytiin tiloja lisämaaksi ja uudisasutukseen.[7] (mm. Hepopuro, Kemiläinen, Rinnepelto).

Isojako 1785-1807 oli jakanut kylän maat hulppeiksi tiloiksi, joiden maaomaisuus liikkui sadoissa hehtaareissa. Torpparilaki ja Lex Kallio vauhdittivat tilojen pirstoutumista, joka oli tosin alkanut jo 1800-luvulla. Muutaman maanomistajan kylästä oli tullut pienviljelijäkylä. Joskus tila pirstoutui perinnönjaossa, kuten Hoikan tila 1930-luvun alussa Hoikilla. Kärkkäiset myivät perintöosuuksiaan ja Hoikasta syntyi neljä pientilaa (Päivärinne, Hoikinharju, Nikola, Topila).[8]

Kun kerran "manttalipösöksi" on päässyt vaikka torppariasetuksen turvin, niin on oikeutensa hoidettava. Siinä perimmäinen syy, etteivät poliittisessa mielessä liioin kallistele vasemmalle ei oikealle. Ovat aitomaalaisliittolaisia. Ainoa autuaaksitekevä ja asian kohdalleen sanova tiedonantaja on Savon Sanomat, johon luotetaan kuin pukki suuriin sarviin. Kaikki muu pyrkii olemaan pahasta. Näin kirjoitti Hökösen kansakansakoulun opettaja Hillervo Väänänen kyläläisistä vuonna 1932. 

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että Pöljän vuokra-alueiden lunastusasioihin perehtyminen muutti kovasti käsitystä torppavapautuksen kulusta. Itsenäistyminen oli hidas prosessi. Jotkut tarttuivat toimeen välittömästi, kun lunastuslaki tuli voimaan (1919), osa epäröi 20 vuotta tai jätti kokonaan lunastamatta maansa. Osa tilallisista kamppaili kaikki oikeusasteet, ettei olisi tarvinnut luovutuksiin suostua, osa teki kaupat mielelläänkin. Sopuisista vapaakaupoista ei ole jäänyt dokumentteja kunnan arkistoon, joten aineistosta välittyy jonkin verran todellisuutta riitaisempi kuva.

Talkoot Hoikilla 1950-luvun alussa. Taustalla Topila (Ollila).
Torppariaiheesta Pöljällä enemmän täällä. 



[1] Maaningan vuokralautakunnan pöytäkirjat 19.12.1919
[2] sama, 8.4.1920
[3] sama, 4.6.1920
[4] Haastattelu, Ritva Tirkkonen.
[5] Wiipurin hovioikeuden päätös 26719 28.3.1923. Nestori Halosen kotiarkisto.
[6] Siilinjärven kunnan vuokralautakunnan pöytäkirjat 1926-1938, 12.11.1929.
[7] Kartta Toivolan tilasta. https://drive.google.com/file/d/1nbNZSSB0PrAEmSiN_I-gFkb46jhk1Xa3/view?usp=sharing
[8] Kartta Hoikan tilasta 1936, https://drive.google.com/file/d/19HypfcNsEUa4BB2L6NP2TJEf4IqOMko0/view?usp=sharing
[9] Hillervo Väänänen Hökösen uusista tilallisista kasvatusopin tutkielmassaan Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta.
  Helsingin yliopisto, 1932.