tiistai 21. joulukuuta 2021

Pahoinpitely Pitkälahden tiellä - kommunistien työmaaterroria Kuopiossa

 

Pitkälahden saha. Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Pitkälahden sahalla työskennellyt työmies Antti Korhonen pahoinpideltiin sunnuntaina 19.10.1930 Haminalahden ja Pitkälahden välisellä tiellä ns. Mustanmäen rinteessä. Korhonen oli palaamassa Haminalahden kartanossa järjestetyistä Lotta Svärd-iltamista.[1]

Hän oli aiemmin päivällä käynyt Kuopiossa. Sieltä hän oli ostanut puoli litraa spriitä katukaupasta. Kuopiossa kaksi miestä oli houkutellut häntä samaan matkaan linja-autoon takaisin Pitkälahteen, mutta hän oli tullut mieluummin ”pirssillä”.[2]

Päivän aikana Korhonen oli ilmeisesti naukkaillut kaupungin tuliaisiaan ja illalla hän meni tuttaviensa kanssa yhteisellä kyydillä Haminalahden kartanolle, jossa juhlan piti alkaa klo 19.00.

Haminalahden kartano. Kuva Signe Brander, Suomen kartanoita.

Lottien sunnuntaikarkelot olivat varmasti raittiit, mutta kartanon navetan takana, pihakuusien alla ja jopa kartanon sivuuttavalla tiellä oli paljon juhlaväkeä, joka ei ilmeisesti edes käynyt tanssipaikalla. Korhonenkin naukkaili pihakuusen alla ystäviensä kanssa vedellä jatkettua spriitä. Elettiin kieltolain aikaa.

Haminalahden kartanoa isännöivät ja emännöivät tuolloin jääkärieverstiluutnantti  Volmar Falkenberg ja hänen vaimonsa Liisa os. Peura. Liisa Falkenbergin isä, Heikki Peura omisti Pitkälahden sahan Kuopiossa. Hän oli ostanut Haminalahden kartanon von Wrighteiltä vuonna 1910. Peura oli suurliikemies, jolla oli sahoja ja muita liikelaitoksia myös Iisvedellä, Suonenjoen lähellä.[3]

Wolmr Falkenberg

Liisa (Aino Elisabeth) Falkenberg.
Rautalammin museo.

Korhonen oli todistajien mukaan aika juovuksissa lähtiessään kävellen kotiin Pitkälahteen. Tuttavat etsivät hänen hattunsa ja saattelivat kartanolta Karttulan tielle, missä hänelle neuvottiin reitti kohti Pitkälahtea. Korhonen pyysi yhtä saattelijaa mukaan kotimatkalle, mutta tämä ei lähtenyt.

Magnus von Wright, Mustalahdenmäki Haminalahdessa, 1857.
Tuskinpa tie kovin paljon parempi oli 1920-luvulla.

Mustanmäen rinteessä kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja yksi heistä sanoi: ”Nyt sinä perkeleen Pitkälahden lahtari loput!” Korhonen löydettiin verissä päin tieltä, josta hänet vietiin ensin Haminalahden kartanoon ja sieltä sairaalaan Kuopioon. Lehtitietojen mukaan hän sai vakavia vammoja, mutta ei ollut hengenvaarassa. Korhosen pahoinpitely ei ollut aivan yllätys. Hän oli saanut aiemmin kirjeen, jossa hänet uhattiin tappaa.

Antti Juho Korhonen oli syntynyt Nilsiän Palonurmessa 10.6.1889. Hän oli naimisissa Josefina Roivaisen kanssa ja heillä oli kuusi lasta. Korhonen oli osallistunut vapaussotaan Nilsiän suojeluskuntalaisten matkassa. Sodan jälkeen hän työskenteli vartijana Riihimäen pakkotyölaitoksella (1918-24) ja Tammisaaren vastaavalla laitoksella (1925-27). Tämän jälkeen hän oli siirtynyt Salmiin rajavartijalaitoksen palvelukseen. Pitkälahden sahalle Korhonen oli tullut vuonna 1929.

Korhonen otti julkisesti kantaa Lapuan liikkeen puolesta Savo-lehdessä elokuussa 1930. Kirjoitus oli vahvan uskonnollinen ja kansallismielinen.[4] Tähän sanomalehtikirjoitukseen hän sai kotiinsa nimettömän vastineen: 

LUULETKO SINÄ PERKELEEN LAHTARIN KOIRA SOKAISEVASI TYÖLÄISTEN SILMÄT KUN IHANTELET LAPUAN VERIHURTTIA SUAT NÄHÄ ETTÄ KAIKKI VERIHURTAT KOHTA OUVAT OLEMATTOMISSA KYLLÄ VENÄJÄLLÄ ON MIEHIÄ JA SEMMOISIA VEHKEITÄ ETTÄ EI LAHTARIT PITKÄLTI KOKAHTELE

LUULETKO ETTEI SINUA TUNNETA JO RIIHIMÄEN JA TAMMISAAREN KITUTUSLAITOKSIEN AJOISTA EI KUKKAAN PAMPPU OLLU NIIN VIHATTU KUIN SINÄ EI KUKKAAN PAMPPU OSANNU NIIN PIRULLISEN VIEKKAASTI JA NEROKKAASTI PENKOA VANKIE TAVAROITA KUN SINÄ JA PIMIÄÄN KOPPIIN OLIT ENSIMMÄINEN TOIMITTAMMAAN VANKEJA JOTTA KYLLÄ SINUN EDESOTTAMISESI TUNNETAAN JOKKA PAIKASSA[5]

Alusta asti pahoinpitelyn taustalla oletettiin olevan poliittinen motiivi. Muuten spriille haiseva pahoinpidelty vuonna 1930 olisi hoidon jälkeen saanut vielä sakot, eikä asiasta olisi lehdissä kirjoitettu.

Koivumäen kansanopistolla pidettiin 28.10. 1930 Lapuan liikkeen Pohjois-Savon suurkokous. Antti Korhonen oli paikalla, mutta ei ”siteidensä vuoksi voinut itse puhua.” Hän oli laatinut lausunnon, jonka johtaja Lönnblad luki kokoukselle.[6] Hänen pahoinpitelynsä osoitti lapuanliikkeen kannattajien mielestä kommunistien edelleen jatkuvaa uhkaa.

Maltilliset porvarit olivat alkaneet ottaa välimatkaa lapualaisiin presidentti Ståhlbergin kyydityksen jälkeen (14.10.1930). Koivumäen kokouksessa maalaisliittolaiset eivät enää lämmenneet lapualaisten puheille, vaan selkeästi erkaantuivat hankkeesta.

Korhosen pahoinpitely jäi selvittämättä, joten joulukuussa 1930 Kuopion läänin lääninrikosetsivä Väinö Kauppinen teki lisätutkimuksia.

Kuulusteluissa epäillyiksi nousi Aapel Sundqvist, Maaningan Halolassa syntynyt työmies. Todistajat kertoivat, että Sundqvist olisi uhkaillut Korhosta aiemmin samana vuonna savotassa. Korhosen pojat olivat laulaneet jotain lapualaislaulua, jolloin Sundqvist olisi sanonut: ”Jollette herkiä huutelemasta, niin korvat lyhenee.”  Samalla työmaalla Korhoselta oli rikottu saha. Tämä oli tyypillistä ”punaista työmaaterroria”. Uhkailua, kiusaamista ja jopa tahallista onnettomuuksien aiheuttamista.

Aapelin epäiltiin ilmeisesti olevan jollakin tavalla maanalaisen kommunistisen liikkeen toiminnassa. Hän oli ollut koko kesän 1930 ”jossakin pohjoisessa töissä”. Kuulusteltavat esittävät kyllä muitakin epäilyjä, pari kertaa mainittiin tiellä liikkuneen mustia umpiautoja. Saattoi olla kuulusteltavien hienovaraista vinoilua lapuanliikkeen suuntaan.

Toinen epäilty oli Esa Hietanen, kommunistiaktiivi, joka piilotteli myös pahimman kyyditysvaaran aikaan kesällä 1930. Pari kuulusteltavaa kertoi nähneensä Hietasen Neulamäen salolla[7], kun olivat olleet siellä marjassa. Hietanen oli kysellyt tietoja Korhosen asiasta. Myös Korhonen tunnisti poliisin kuvista Esa Hietasen mieheksi, joka oli puhutellut häntä pahoinpitelypäivänä Kuopiossa.

Juttu näyttäisi kuivuneen kasaan. Riittävää näyttöä ei löytynyt sen paremmin Sundqvistin kuin Hietasenkaan syyllisyydestä. Oikeudenkäynnistä saatikka tuomioista ei löytynyt sanomalehtiarkistosta merkkejä.

Antti Korhonen oli varmasti työmaaterrorin uhan alainen Kuopiossa. ”Suomen Moskovassa” kielletyn kommunistisen liikkeen kannatus oli merkittävä sotien välisenä aikana. Lapualaisterrorin katveessa tehtiin myös kommunistisen aatteen innoittamana väkivallantekoja tai vähintäänkin kiusaa vastustajille.

Antti Korhosen pahoinpitelyä voisi epäillä myös tekaistuksi mediatempuksi, ellei hän olisi ollut humalassa. Epäilemättä hänet pahoinpideltiin poliittisten ja uskonnollisten näkemystensä vuoksi, mutta syyllisiä ei tavoitettu.

 

 

[1] Savon Sanomat 23.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911162/articles/81477079

[2] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[3] Petri Karonen, /jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/67514/kauppaneuvos%20heikki%20peura.pdf?sequence=1&isAllowed=y

[4] Savo 3.8.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909265/articles/81476423

[5] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[6] Savo 28.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909318/articles/81476368

[7] Tarkoittaa ehkä Pienen Neulamäen aluetta Pitkälahden lähellä.

perjantai 10. joulukuuta 2021

Ministeriä kyydissä - kun savolaiset lobbasivat Savo-Karjalan rataa

 

Siilinjärven asema 1906. Kuva v. Barsokevitsch, Kuopion museo.

Rautatie Kuopioon valmistui vuonna 1889. Jatkosuunnitelmia tehtiin tietysti koko ajan. Vilkas kauppa- ja muu liikenne Savon ja Karjalan välillä herätti tietysti toiveita yhdysradasta.

Jo 1800-luvun lopulla oli esitetty, että poikkirata Joensuusta voisi yhdistyä Savon rataan vaihtoehtoisesti seuraavilla paikkakunnilla: Pieksämäki, Toivala, Kasurila tai Alapitkä.[1] Savon rataa jatkettiin 1902 Kuopiosta Iisalmeen. Vuonna 1904 kävi lähetystö ”kummarrusmatkalla Helsingissä” yhdysradan puolesta.

Lähetystö oli ehdottanut, että risteysasemaksi valittaisiin Siilinjärvi.[2] Lähetystön toimia arvostellut kirjoittaja mainitsi yhtenä vaihtoehtona Pöljän pysäkin, mutta hänen mielestään alue oli liian mäkistä. Hän tarkoitti tällä varmaan Uuhimäkeä, Lintuniemen kallioita ja Kärängänharjua. Kirjoittajan mielestä paras risteysasema olisi ollut Alapitkä.

Nämä vaihtoehdot säilyivätkin lähes 40 vuotta vaihtoehtoina. Ratahankkeita oli tietysti Suomessa paljon muitakin, joten lobbaaminen oli iso osa hanketta. Savon Sanomien pakinoitsija Eirikka olikin jo vähän tuskastunut 1932, kun hän kirjoitti:

Herrat kansanedustajat ja muut retkeläiset – mennäksemme persoonallisuuksiin – me pyydämme kysyä teiltä, niin kuin ihminen kysyy ihmiseltä ja kansalainen kansalaiselta, kysyä rehdisti ja avoimesti: kuinka monta juhlapäivällistä te olette jo syöneet Outokummun-Savonradan puolesta? Ja edelleen, voitteko edes osapuilleen arvioida, kuinka monet juhlasapurskat meidän Kuopion takalaisten pitää teille syöttää, ennen kuin te olette ympätty niin täyteen Outokummun-Savonradan yhdysrata-aatetta, että te, ellei muuten, edes mahapakoillanne olette pakotetut päättämään, että tuo rata on rakennettava, tai muuten Kuopion takalaiset, kanaljat, rasvoittavat meidän sisuksemme, ettemme ikinä pääse siitä vatsakatarrista, mikä siitä on seurauksena.[3]

Nimimerkki Ierikka eli Savo-lehden päätoimittaja Jalmari Lampela kertoi itse osallistuneensa jo kolme kertaa rataretkeilyyn. Silti ratoja vaan rakennettiin muualle. Outokummun kaivoksen avaaminen kiirehti Viinijärvi-Varkaus radan rakentamista 1932. Vaikka lehdistössä näytti siltä, että Pohjois-Savon kunnat ajoivat ratahanketta yhdessä, niin risteysaseman paikka ja radan reitti aiheutti paljon porinaa. Pakinoitsija Ierikan sanoin:

Täällä Kuopion takana…lyödään arpaa siitä, Rasinmäen vaiko Juurikkalahden kautta se rata olisi rakennettava. Tämä kysymys näillä seuduin onkin monesti ollut tärkeämpi kuin kysymys, rakennetaanko sitä rataa ollenkaan.[4]

Siilinjärvellä Pöljällä ainakin paikallinen maamiesseura otti ratahankkeeseen kantaa ja toivotti risteysaseman tervetulleeksi. Jos tämä linjaus olisi toteutunut, niin rata olisi tullut Kolmisopen kautta Pöljän pysäkille.[5] Alapitkän linjaus olisi taas tuonut rautatien Nilsiän kirkolle ja kyliin.

1930-luvulla tavaraa liikkui Suomessa vielä paljon vesiteitä, vaikkakin sisävesiliikenne oli jo taantuva ala. Tästä poikkeuksena kuitenkin uitto, jolla oli suuri merkitys. Kuorma-autoliikkenne oli vielä varsin vaatimatonta, vaikka siinä olikin selvää kasvua. Lähikuljetuksissa kuorma-auto ja hevonen tekivät työt. rautatiet olivat tavaraliikenteen tärkein väylä, joten ratahankkeet koettiin elinkeinopoliittisesti äärimmäisen tärkeinä.[6]

Kuopion takamaitakin kuvattiin rataretkeilykirjoituksissa hakkaamattomien aarniometsien, malmirikkauksien ja vesivoiman ehtymättömänä resurssina. Varsinkin 1930-luvun alkupuolen lama oli suistanut alueen kunnat konkurssien ja työttömyyden ahdinkoon. Työtä ja toimeentuloa oli saatava. Kunnat olivat tuolloin ns. kevytkuntia, joilla ei juuri investointeihin ollut rahaa. Tämän vuoksi kulkulaitosministeriä ja kulkulaitosvaliokunnan jäseniä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, kun he paikkakunnalle saapuivat.

Rataretkeilijöitä Siilinjärven asemalla 1937. Kuvassa toinen oikealta
Yrjö Räisänen. Kuva Museovirasto.
Vuonna 1937 Savo-Karjala-radan rataretkeily aloitettiin Siilinjärveltä, jonne retkeilijät saapuivat junalla klo 10.50. Vieraiden joukossa nähtiin mm. eduskunnan puhemies Hakkila, kulkulaitosministeri Ryömä, apulaiskulkulaitosministeri Salovaara, maatalousministeri Heikkinen, Kuopion läänin maaherra Ignatius sekä alueen kansanedustajia. Ainakin SDP:n Yrjö Räisänen  näyttäisi olleen seurueessa. Räisäsellä oli kesäpaikka Siilinjärven Pöljällä, joten hän oli tutuilla tanhuvilla.

Vieraat Tarinaharjun keuhkotautiparantolan ruokalassa. 
Museovirasto.

Siilinjärven kunnan tervehdyksen esitti Martti Ahonen ja sekakuoro lauloi Savolaisten laulun. Seurue siirtyi asemalta autokuljetuksella Tarinanharjun parantolaan, jossa Pohjan Rykmentin soittokunta puhalsi tervetuloesityksen. Kahvin ja voileipien ohessa pidettiin puheita ja lopuksi ylilääkäri Seppä esitteli vieraille parantolan toimintaa ja tiloja. Sairaalan ruokala olikin varmaan kirkonkylän edustavin ja riittävän iso tila arvovieraille.

Rataretkeiljöitä Alapitkällä.
Alapitkällä asemapäällikkö Rautiainen toivoi risteysasemaa Alapitkälle, mutta ei halunnut tehdä kysymyksestä riitaa. Autoletka lähti kiireesti jatkamaan matkaa Varpaisjärven kautta Nilsiän Silika Oy:n kaivoksille. Nilsisässä tuotettiin kvartsihiekkaa. Nilsiän kirkolla kaivosyhtiö tarjosi seurueelle lounaan. Lounaalla sekakuoro lauloi ja opettaja Jäntti piti puheen. Lounaalla seurueelle tarjottiin jo juomiakin, kun kaivoksen johtaja Biaudet esitti maljaa radan menestykselle.

Nilsiän kvartsiittia Kinahmilla.

Vieraiden autoletka Juankosken apteekin edustalla.
Museovirasto.
Matka jatkui Juankosken kartonkitehtaalle, missä johtaja Bonsdorff valitteli Juantehtaan heikkoja liikenneyhteyksiä. Tehtaan puolesta oli tarjolla kahvia ja virvokkeita. Sitten taas autoon ja Kaaville. Opettaja Kilpeläinen kertoi Kaavin lupaavista mineraalilöydöistä. Tämän jälkee nautittiin virvokkeita ja kuunneltiin kuorolaulua.

Outokummussa seurueelle tarjottiin päivällinen Outokumpu Oy:n  tiloissa. Tilaisuudessa puhui yhtiön puolesta insinööri Levanto. Kulkulaitosministeri Ryömä vastasi puheeseen ja kohotti maljan hankkeelle. Seurue kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon hankkeelle. Myös puhemies Hakkila puhui. Päivällisen jälkeen seurue vielä ajoi Kuopioon ja palasi yöjunalla Helsinkiin.

Outokumpu Oy:n päärakennus.
Rataretkeilijöitä kunnioitettiin pitkin matkaa juhlaliputuksella ja koululaiset oli aseteltu teiden varsille vilkuttamaan.

Eduskunta päätti rakentaa Savo-Karjalan yhdysradan huhtikuussa 1938 yksimielisellä päätöksellä. Ratkaisu jätti vielä auki risteysaseman, jonka vaihtoehtoina säilyivät nyt Siilinjärvi ja Pöljä.[7] 

Sodat siirsivät hankkeen aina vuoteen 1949. Radan rakentamisen iso motiivi oli aluepoliittinen. Siilinjärven-Juankosken raataa rakennettiin työttömyysvaroin. Sen vuoksi hanke eteni hitaasti, koska työttömyysrahojen loppuessa loppuivat myös työt.[8]

Ratatyömaalla tapahtui useita vakavia kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Lisäksi useammankin työmiehen sanotaan kuolleen myrkkyviinaan.[9]

Rata valmistui pala kerrallaan. Vasta vuonna 1969 alkaen liikenne onnistui Siilinjärveltä Joensuuhun asti. Rata jäi pelkästään tavaraliikenteen käyttöön. Siilinjärven kehityksen kannalta radan rakentaminen oli kuitenkin käänteentekevä.

Kuvassa mustalla rautatiet. Vuonna 1962 rataa oli valmiina Juankoskelle. Sittemmin sitä jatkettiin
Kaavin kautta Sysmäjärvelle. Karttaote kirjasta Valtionrautatiet 1937-1962.


Rautatie liikenneväylänä itään ei mullistanut pitäjän elämää, vaan kallioiden räjäytyksissä löytynyt malminäyte. Jorma Hakalan löytö johti sittemmin Rikkihappo Oy:n tehtaiden tuloon ja apatiittikaivoksen perustamiseen. Myös Liukonlahden kuparikaivoksen avaaminen Kaaville vuonna 1968 lunasti lähes 70 vuotta aiemmin esitetyt ajatukset Pohjois-Savon luonnonrikkauksista.

 

 



[1] Valtionrautatiet 1937-1987, 96

[2] Otava 18.10.1904 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674134/articles/81473000

[3] Savo 12.11.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909950/articles/81472537

[4] sama

[5] Savon Sanomat 21.4. 1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091370/articles/81472548

[6] Valtionrautatiet 1937-1987, 93

[7] Savon Sanomat 21.4.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091370/articles/81472548

[8] Valtionrautatiet  1937-1987, 97-99

[9] Heikkinen (toim), Kahta puolta rattoo eli täällä kipsivuoren takana. Kuuslahden, Heinämäen ja Saarikylän kyläkirja,73

lauantai 25. syyskuuta 2021

Lehmiä ja ihmisiä - eläinrääkkäyksestä järkiperäiseen karjatalouteen

Haapaharjun navetta 1928. Kuva Ahti Rytkönen.
Museovirasto.

Pöljän kylällä on varmuudella asuttu vakituisesti jo 1500-luvulla. Ihmisten mukana tulivat elontaistoa käymään myös kotieläimet. Tarkastelen tässä lähinnä lehmien hoitoa ja merkitystä perinteisen maatalouden aikana.

Wirilanderin mukaan karjanhoito oli savolaisen maatalouden aristavin kohta, sillä karja oli oikeastaan olemassa vain lannantuotannon vuoksi. Karjan hoito pysyi pitkään heikolla tasolla. ”Rehun niukkuus oli eritoten kevättalvella ja keväällä aivan yleinen ja kiristyi heinäkatojen aikana suoranaiseksi puutteeksikin. Karja talviruokinta oli oikeastaan eläinrääkkäystä.”[1]

Jos lehmät pystyivät kävelemään keväällä ulos navetasta, niin asiat olivat vielä jotakuinkin hyvin. Varsin tavallista oli, että nälkiintyneet eläimet eivät enää keväisin pysyneet jaloillaan, vaan ne oli kantamalla vietävä kuloheinää kaluamaan.[2] Samoin Soininen toteaa, että lannan määrä oli karjan pidossa pääasia ja sen vuoksi karjan laatua ei ymmärretty arvostaa.[3]

Kun lanta oli karjan tärkein tuote, niin navetat olivat pitkään ns. sekasontanavetoita. Niissä lehmät olivat irti ja lanta kuivikkeineen porkkaantui talven aikana lehmien alla suoraan pellolle vietäväksi. Ahtaat, matalat ja usein ikkunattomat navetat olivat lehmien talvihelvetti. Lehmät olivat yltä päältä liassa ja nälkiintyneitä. Luontinavetassa sonta luotiin päivittäin lantalaan. Jälkimmäinen malli oli lehmien puhtauden kannalta paljon parempi. Näissä navetoissa (parsinavetta) lehmät olivat myös kiinni ja niiden yksilöllinen ruokinta oli mahdollista.[4]

Karjan hyvä hoito ymmärrettiin vielä 1840-luvullakin enemmänkin lannan kuin maidon kautta. Lukemisia maamiehille varoitti liian suurista karjoista, joita ei sitten jakseta kunnolla ruokkia. Lannasta ei tule silloin voimallista.[5]

Jokakeväinen karjan ruuanpuute ymmärrettiin ainakin jossain määrin jo 1870-luvulla eläinrääkkäykseksi.[6] Ymmärrys eläinten huonosta kohtelusta oli alkanut nousta Suomessakin esiin 1800-luvun puolivälin jälkeen. Ensin kiinnitettiin huomiota mm. kaupunkien hevosajurien toimintaan. Suomessa ei käytetty hevosen lihaa ravintona, mikä johti siihen, että eläimet ajettiin ns. loppuun.[7] Toinen eläinten ystäviä huolestuttava seikka olivat erilaiset eläinnäyttelyt, joissa eksoottisia eläimiä kuljetettiin pienissä laatikoissa kesät talvet toreilla ja turuilla töllisteltävinä. Eläimet kärsivät oloistaan tavattomasti.[8]

Maaseudulla saatettiin olla ikään kuin ”sokeita ilmeisimmälle”, rehun puute oli ollut vallitseva olotila karjanhoidon alkuajoista lähtien. Siihen oli totuttu ja turruttu.

Kaupunkilaiset huvimatkailijatkin näkivät karjanhoidon ja lehmien tilan kesäretkillään valoisimmillaan. Varsinkin täällä Savossa kesälaitumet olivat varsin hyviä pitkään jatkuneen kaskeamisen seurauksena, oli mehevää heinää ahoilla ja rantaniityillä. Yleensä kaikki maito ja voi tuotettiin kesäkuukausina. Silloin lehmät olivat hyvin ruokittuja ja puhtaita. ”Omituisen runollisen ja viihdyttävän vaikutuksen tunnen katsellessani lypsyä pihamaalla kesäiseen aikaan. Aamusella vallitsee silloin vielä verrattain hiljainen tyyneys sekä raittiissa luonnossa, että talonväen toimissa ja päivän tehtävät ovat vasta kuin kapaloistaan aukeavina aikeina, joiden toteutumista vakavina odotellaan.[9]

Lypsyllä.
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.6.1901.

Vasta ns. järkiperäinen karjatalous muutti eläinten ruokintaa ja varmasti hyvinvointiakin. Maidon ja erityisesti vointuotanto alkoivat kehittyä 1800-luvun lopulla viljanviljelyn rinnalle merkittäväksi tuotantosuunnaksi. Pöljällekin perustettiin osuusmeijeri vuonna 1905.[10] Kolme vuotta myöhemmin kylälle perustettiin karjantarkastusyhdistys.[11] Samalla kylän elämään liittyi uusi ammattilainen, kun yhdistys palkkasi tarkastustoimintaan koulutetun karjakon. Ensimmäiseksi tarkastuskarjakoksi tai assistentiksi, kuten tehtävää  myöhemmin kylällä nimitettiin Anni Rissanen Kuopiosta.[12] 1920-luvulla toimessa työskenteli ainakin Alma Upero. Erityisesti kylällä muistetaan Anna Saastamoisen pitkä työura assistenttina (1941-1971).[13]

Harjun tilan härkä ja isäntä Nestori Halonen.
Kuva Nestor Halosen kotiarkisto.

Halosten Harjun tilalta on säilynyt Tarkastustuloksien kirja vuodelta 1915. Kirja on vaikuttava osoitus siitä, kuinka huolellisesti karjankasvattajat koettivat mittailla annetun rehun määriä ja seurata tuotantoa.

Karja sai ”kylvyheinää”, luonnonheinää, kauran ja rukiin olkia, turnipsia, kuivattua väkirehua  ja kaurajauhoja.[14] Oljista ja jauhoista oli Savossa tapana tehdä lämpimän veden kera haude rehuksi. Tilalla oli 40 lehmää. Kyseessä oli ehdottomasti Pöljän napatalo, mutta siltikin vain kolmen lehmän vuosituotanto ylitti 2000 kg. Kokonaistuotanto oli 47798 kg.


Jalostustyö oli vasta alussa. Pöljällä karjanjalostusta kiritti oman kylän karjatalousmies Tatu Nissinen, jonka suuri elämäntyö ja missio oli suomenkarjan jalostuksen edistäminen. Vuosisadan vaihteessa Pöljän karja oli 100 % suomenkarjaa, vieläpä kuvien perusteella enimmäkseen itäsuomenkarjaa.

Harjun tilan (sittemmin Ilkka) tarkastuskirjassa 1927 on lypsyssä 17 lehmää, mutta vuosituotanto ylsi lähes samaan kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin. Puolet pienempi karja tuotti maitoa 40908 kg vuodessa. Nyt karjan parhaat lehmät Muisto, Omena ja Tellu lypsivät kukin reippaasti yli 3000 kg vuodessa.

Savonniemen karjaa Suomalaisen tilalla Pöljällä 1925. Väliaikaisista
tiloista huolimatta lehmät ovat puhtaita ja navettaan tulee valoa.
Kuva Päivi Miettinen

1920-luvulla Pöljän parhaaksi karjaksi Nissinen arvioi Pirttilahden tilan karjan, jota tuolloin isännöi Janne Korhonen. Siellä karjan keskituotanto oli vuonna 1926 3585 kg.(Nissinen, Itäsuomalaisia karjoja, 1927)

Nykyisin suomalaisten lehmien keskituotanto vuodessa on 9140 kg. (Luonnonvarakeskus)

Anneli Pietarinen juottaa vasikkaa Pöljänjärven rannalla. Aikaan ennen suurtiloja lehmien hoito 
oli varsin yksilöllistä ja laidunaika pitkä.
Kuva Reponiemen talon arkisto.




[1] Wirilander, Savo kaskisavujen aikana, Savon historia

[2] Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden

  loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 225

[3] sama, 220

[4] Bläuer, Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa, 102

[5] Lukemisia maamiehille 1.1.1849 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/942219/articles/80375879

[6] Savonlinna 13.10.1877 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/451787/articles/80936866

[7] Uusi Suometar 19.3. 1877 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/426596/articles/80936865

[8] Luonnon Ystävä 1.3.1898 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/919734/articles/81287929

[9] Kyläkirjaston kuvalehti 1.9.1901 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870396/articles/80152887

[10] Pöljän osuusmeijeri 1905-1921, http://airaroivainen.blogspot.com/2021/08/poljan-osuusmeijeri-1905-1921.html

[11] Otava 13.10.1909 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/727210/articles/80934891

[12] Savo 17.12.1910 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/687614/articles/81012875

[13] Assistentin elämäntyö Pöljällä http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[14] Harjun tilan Tarkastustulosten kirja 1915, Nestor Halosen kotiarkisto.

 

lauantai 21. elokuuta 2021

Pöljän osuusmeijeri (1905-1921)

Atte Rautiainen tuo kermaa Pöljän meijerille Riuttaniemestä.
Rautiasten kotiarkisto, Puustelli.

Keväällä 1905 Pöljän kylän maanviljelijät päättivät perustaa kylämeijerin. Seuraavana päivänä meijerin osakkaat kokoontuivat ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa ja valitsivat osuuskunnan hallituksen. Puheenjohtajaksi valittiin valtion virkatalon vuokraaja Aatu Virtanen, varapuheenjohtajaksi Pekka Niskanen sekä jäseniksi Aatu Savolainen, Johan (Jussi) Väänänen ja Taavetti Eskelinen.[1] Kuopion läänin kuvernööri hyväksyi meijerin ohjesäännon 2.5.1905.[2]

Reipas ajatus ei suinkaan syntynyt tyhjiössä, vaan pöljäläiset olivat hankkeellaan mukana 1900-luvun vaihteen yleisessä maatalouden murroksessa. Oltiin siirrytty ns. järkiperäiseen karjanhoitoon. Lehmiä ei enää pidetty lannantuotannon vuoksi, vaan maidosta ja voikaupasta oli tulossa maakunnan uusi ”rahasampo”. Osuustoimintaliike kiinnosti, Pöljälle perustettiin vuonna 1905 osuuskassa ja vuonna 1907 puimakoneosuuskunta.[3]

Maatiaisvoin kukoistusaika alkoi, kun Kannuksen, Taipaleen ja Saimaan kanavien valmistuttua 1856 vuoden jälkeen Savon voi alkoi kulkea Pietariin ja muuallekin Eurooppaan.[4] Tiloilla osattiin hyvin voin valmistusprosessi kerman erottelusta kirnuamiseen, voin vaivaamiseen ja suolaukseen. Esimerkiksi pöljäläinen Johan Toivanen Jussilan tilalta sai kunniakirjan laadukkaasta voista Viipurin maanviljelyskokouksesta 1887.[5] 

Isompien tilojen maidonkäsittelyhuoneita alettiin kutsua meijereiksi. Tällaisia pieniä tuotantolaitoksia oli Savossa vuonna 1891 jo yli sata. Maaningalla ja Nilsiässä oli molemmissa peräti seitsemän pienmeijeriä.[6] Vuonna 1878 oli keksitty separaattori, jolla voitiin kätevästi erotella rasva maidosta. Vuosisadan loppuun mennessä kehitettiin myös käsikäyttöinen versio laitteesta. Suomessa syntyi suoranainen separaattoreiden ostoryntäys. Valtio myös tuki lainoilla näitä hankintoja.[7]

Maaninkalainen kunnallismies Theodor Kolström oli jo vuonna 1889 perustamassa Pöljälle kylämeijeriä.[8] Pientuottajien tuottama voi oli jo markkinoille lähtiessään pilaantunut tai muuten maultaan viallinen, koska voita jouduttiin säilömään liian kauan. ”Kun tiedetään kuinka kerkäs maito on ottamaan kaikenlaisia makuja ja hajuja, niin ei ole ihmettelemistäkään, jos tällaisesta voista ei hintaa saataisikaan.” Hanke ei edennyt, mutta uudestaan yritettiin vuonna 1897, jolloin kahdeksan kylän taloa sitoutui meijerin perustamiseen. Osuusmeijerille haettiin toimintalupaa, jota lääninhallitus ei kuitenkaan antanut. Samassa yhteydessä hylättiin myös toisen Maaningan kylän, Tuovilanlahden meijerin hakemus.[9]

Pöljä meijerirakennus. Kuvausajankohta ei ole tiedossa.
Lassilan talon arkisto.

Epäonnistuneiden yritysten jälkeen osuusmeijeri saatiin siis kuitenkin perustettua vuonna 1905. Saman vuoden lokakuussa meijerirakennukselle haettiin urakkailmoituksella rakentajaa.[10] Varsinaisesti meijeri lienee aloittanut omassa rakennuksessa vuoden 1906 aikana. Ainakin meijerille haettiin jo keväällä 1906 harjoittelijaa.[11] Ensimmäiseksi meijerskaksi valittiin Hilda Molander Tuusniemeltä. Meijerska asui meijerillä, työetuihin kuului asunto, lämpö ja valo.[12] Meijeristinä toimi ainakin Ulla Kankkunen[13] ja tehtävään valittiin lehtien mukaan myös Elsa Koistinen (varalle Siiri Rissanen).[14]

Meijeristi Ulla Kankkunen. 
Lassilan talon arkisto, kirjassa Savo ja
sen kansa.

Meijerin voimanlähteenä oli hevoskierto, kirnuna ilmeisesti holstainilainen malli. Siinä voi vaivattiin kirnuamisen jälkeen pöydällä. Tuolloin oli jo olemassa uudenaikaisempia malleja, joissa kirnu myös vaivasi voin. Tällaiset kirnut valmistettiin tehtaissa, yleisiä tuotemerkkejä olivat Simplex, Astra, Victoria ja Disprow. Pöljän meijeri tilasi Hankkijalta 1914 laajennuspiirustukset. Meijeriin oltiin hankkimassa Astra-kirnu (ei ole varmuutta, asennettiinko kirnua). Samassa yhteydessä meijerille hankittiin lokomobiili.

Pöljän meijerin laajennus ja laitteiston uusiminen 1914.
Lassilan talon arkisto.

Pöljän meijerin arkisto ei ole säilynyt. Koska meijeri liittyi vuonna 1915 Pohjois-Savon meijeriliittoon, meijeristä on säilynyt jonkin verran tilastotietoa Suomen meijerilehdessä.[15] Seuraavassa joitakin tietoja meijeristä vuodelta 1915.

Pöljän meijerissä oli vuonna 1915 osakkaita 24 ja heillä oli lehmiä 360. Kylällä oli 22 taloa, joten mukana oli myös lampuoteja/torppareita. Ainakin torppari August Korhonen Hamulan kylän puolelta oli mukana, samoin Rautiaiset Riuttaniemestä ainakin 1920-luvun vaihteessa. Jäsenistön ytimen muodostivat Pöljänjärven ympäristön talot, joista oli kätevää kuljettaa kerma/maito meijerille. Meijeri oli rakennettu Lassilan talon viereen, Kuopio-Iisalmi tien varteen.

Pöljän meijeri oli pienin Pohjois-Savon osuusmeijereistä. Kermaa/maitoa meijeri käsitteli 61230,00 kg. Osa tilallisista toi meijeriin kermaa, osa maitoa, joka separoitiin meijerillä. Voita tuotettiin vuodessa 2708,5 kg. Kermaa kului 4,1 kg yhteen voikiloon. Yhdestä rasvakilosta saatiin 1,24 kg voita. Nettotulot vuonna 1915 olivat 284,33 mk 100 voikiloa kohti.

Meijerin käyttövoimana oli höyry, käytössä oli kaivovesi, pastöroimislaitetta ei ollut, mutta haponvalmistuslaite oli. Meijerillä oli voin säilytyshuone, jäitä kului vuodessa 75 kuutiota. Puita kului lokomobiilin pyörittämisessä 0,93 kuutiota 100 kiloon voita. Useimmiten voin laatumoitteita meijeri oli saanut voin epäpuhtaudesta, kitkeryydestä ja vetisyydestä. Nämä moitteet olivat hyvin yleisiä ja lähes kaikki meijerit niitä näyttivät saaneen.[16]

Vuonna 1915 Pöljän meijeri oli uudistusten tarpeessa. Esimerkiksi pastörointilaite alkoi olla jo kaikissa meijereissä, samoin uudenaikaisemmat kirnut. Ei ole tietoa, ehtikö Pöljän meijeri viedä suunnitellut uudistukset läpi ennen kuin 1. maailmansota katkaisi kaupan länteen. Pöljän meijerin voi kuljetettiin Hankoon ja sieltä Englantiin.

Pöljän meijerin taival päättyi ilmeisesti vuonna 1921. Meijerillä oli maksuvaikeuksia[17] eikä sen toiminnasta löydy mainintoja tuon vuoden jälkeen. Pöljän maidontuottajien oli suhteellisen kätevää lähettää maito rautateitse Kuopioon. Maitoa keräävä juna pysähtyi myös seisakkeille, joten oman meijerin lopettaminen ei ehkä vaikuttanut dramaattisesti.

Mikan Niskalan talon karjaa Pöljällä vuosisadan alussa.


 


[1] Otava 13.4.1905, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674210/articles/81012878

[2] Pohjois-Savo 3.5.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683354/articles/81012879

[3] Pellervo 1.9.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/929417/articles/81045052

[4] Suomen meijerilehti, 7.7.1916 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913219/articles/81045053

[5] Hajamietteitä Pöljältä, Assistentin elämäntyö Pöljällä, http://airaroivainen.blogspot.com/2013/11/assistentin-elamantyo-poljalla.html

[6] Wirilander, 228

[7] Wirilander, Savon historia IV, 227-228

[8] Savo 9.5.1889 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449336/articles/80631025

[9] Savo-Karjala 14.6.1897 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/565379/articles/81012886

[10] Pohjois-Savo 25.10.1905 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683426/articles/81012880

[11] Otava 29.3.1906, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674351/articles/81012881

[12] Pohjois-Savo 18.12.1907 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/683744/articles/81012882

[13] Savo ja sen kansa, 376

[14] Savon Sanomat 29.12.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291715/articles/81012869

[15] Suomen meijerilehti 30.3.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/913253/articles/81045055

[16] sama

[17] Suomen Virallinen Lehti 4.7.1921 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1469285/articles/81065871