Katkera riita Riuttaniemestä – itsenäinen tilanvuokraaja vai osatilanvuokraaja?

Näkymä Pöljänjärvelle, jonka rannalla kiistelty tila sijaitsi.
Kuva Upe Nykänen.

Vuoden 1918 torpparilakia laajennettiin 1919 koskemaan myös lampuotitiloja. Lampuoti oli ns. kokotilanvuokraaja. Tähän liittyen Atte (Adiel) Rautiainen ilmoitti Siilinjärven vuokralautakunnan puheenjohtaja Janne Holopaiselle kesällä 1926 haluavansa lunastaa vuodesta 1907 jatkuneen vuokravälikirjan nojalla hallinnassaan olevan Riuttaniemi nimisen lampuotitilan Hamula N:ro5. Tila oli Nils Jonatan Snellmanin maita.[1]

Riidassa havainnollistui, kuinka vuodesta 1907 eduskunnassa jatkunut keskustelu ja lainsäädäntötyö vuokraviljelijöiden asemasta oli tehnyt osapuolista melkoisia lainoppineita. Niin maanomistajat kuin vuokraajatkin pyrkivät tulkitsemaan lakia itselleen edullisella tavalla. Vuoden 1909 vuokra-asetus vahvisti merkittävästi vuokralaisten asemaa, joten sen varaan lunastusta perusteltiin.

Vuokralautakunta kokoontui 23.8.1926 Riuttaniemessä. Lautakunnan pj. oli Holopainen, Lauri Koistinen edusti vuokraajia ja Janne Savolainen vuokranantajia. Atte Rautiaisen avustajana toimi asioitsija Toivo Venäläinen Kuopiosta ja maanomistaja Jonatan Snellmanin avustaja oli maanviljelijä Otto Räsänen Alapitkältä. Lunastusasia oli alusta alkaen riitainen, molemmat osapuolet olivat tulleet kokoukseen avustajien kanssa, mikä ei ollut ollenkaan tavallista.[2]

Takana vasemmalta Antti ja Emil Rautiainen, räätäli H.J. Koponen, Atte ja
Taavetti Rautiainen. Keskellä vasemmalta Hannes, Anna Augusta ja Roosa Edita
Rautiainen. Edessä vas. Matti, isä-Pekka, Helli Sohvi, äiti-Saara sylissään Tyyne
Elina Rautiainen. 

Atte Rautiaisen isä Pekka Rautiainen oli vuokrannut Riuttaniemeksi nimetyn tilan vuonna 1907 20 vuodeksi Snellmanilta. Vuokraoikeus oli siirtynyt Pekan pojalle Taavetti Rautiaiselle 1916, joka taas myi oikeutensa Atelle vuonna 1922. Asioitsija Venäläinen pohjasi vuokralaisen vaatimuksen Maaningan pitäjän kihlakunnanoikeuden päätökseen, jossa katsottiin vuokraoikeuden olevan vuoden 1909 vuokra-asetuksen alainen. Eli Riuttaniemen vuokraus on vain tilaosan vuokrausta ja oikeastaan verrattavissa torppaan. Rautiainen pyysi lautakunnalta, että lunastettava alue käsittäisi lunastuslain salliman korkeimman määrän eli 40 ha. Samoin haluttiin kalastusoikeus jakokunnan yhteiseen kalaveteen. Lisäksi vuokraaja halusi lunastaa myös lunastettavalla alueella olevan puuston.

Vuokranantaja Snellmanin avustaja Otto Räsänen lausui: Anoja on itsenäinen tilan vuokraaja tai arenttilainen niin kuin kontrahti osoittaa, eikä lampuotitilan vuokraaja ja on hän 1902 vuokralain alainen ja siten ei edes tämän vuokralautakunnan käsittelyn alaiseksi kuulu tämän itsenäisen tilan N:ro 5 Hamulan kylässä vuokrasuhde, joten pyydän että vuokralautakunta ei ota ksiteltäväksi ensinkään anomusta, vaan hylkää ja onkin ihme että tallaisen itsenäisen tilan arenttimies, jolla on kaikki tilan viljelykset hallussaan yrittääkään ryöstää toisen omaisuutta, jota hän on melkein ilmaiseksi saanut käyttää ja viljellä yli 20 vuotta. Arenttilaisella ei edes ole sellaista vuokrasopimusta. …anojalla on aikomus ryöstää ja hävittää päätila, joka on vastoin lunastuslakia. Kielletään lunastus.

Atte Rautiainen vetosi edelleen kihlakunnanoikeuden rekisteröimään vuokrasopimukseen, kertoi että isäntä on hyväksynyt vuokraoikeuden siirron ja kantanut vuokraa tilasta anojalta. Lisäksi hän huomautti, että isännällä on hallittavana osia tilasta n:ro5. Vuokranantajan edustaja Räsänen sanoi, että kihlakunnanoikeudelle on aikanaan vuokrasuhde väärin selostettu.

Vuokralautakunta tuli välipäätöksessään siihen tulokseen, että Atte Rautiaisella oli lunastusoikeus Riuttaniemeen. Lautakunta kuitenkin siirsi asian uuteen kokoukseen, koska kyseessä oli näin suuri vuokra-alueen lunastus.[3]

Seuraavassa kokouksessa 27.9. 1926 Riuttaniemessä olisi pitänyt keskustella palstan erottamisesta, mutta Snellman ilmoitti, ettei keskusteluun ole syytä, koska Rautiaisella ei ole lunastusoikeutta.[4] Seuraavana päivänä kokoonnuttiin uudestaan, mutta maanomistaja Jonatan Snellman ei ollut paikalla. Lautakunnan kokoukset olivat laillisia, vaikka joku koollekutsuttu ei olisikaan tullut paikalle. Atte Rautiainen kertoi, että vuoden 1911 katselmuksen jälkeen tilalle on raivattu 3 ha peltoa, ojitettu ja poistettu kiviä vanhoilta pelloilta sekä kunnostettu niittyjä. Samoin rakennuksia oli kohennettu ja uutta rakennettu.

Vuokralautakunta katsoi, että Atte Rautiainen oli oikeutettu kaiken kaikkiaan noin 35 ha lunastukseen.  Riuttaniemen alkuperäinen vuokrasopimus päättyi vuoden 1927 alussa, jolloin Snellman antoi Rautiaiselle häädön. Kihlakunnanoikeus kumosi häädön, koska lunastusmenettely oli vireillä. Tässä vaiheessa torppari/lampuoti Atte Rautiaisen tilanne vaikutti hyvältä.[5]

Atte rautiainen oikealla. Hän osallistui keväällä
1919 Aunuksen retkeen.

Maanomistajien ja torppareiden kiistelyn voisi helposti nähdä sisällissodan katkeruuden ja jakautuneisuuden jatkona, mutta Riuttaniemen tapauksessa kiistan osapuolet olivat kunnan vitivalkoista ryhmää. Atte Rautiainen oli vapaussodan ja heimosotien veteraani, aktiivinen suojeluskuntalainen. Vastapuolella Jonatan Snellman kuului Siilinjärven kunnan harvalukuiseen ryhmään maanomistajia, joilla oli maata yli 200 ha. Häneltä olisi lain mukaan voitu tarvittaessa pakkolunastaa maita asutukseen.

Lampuoti Rautiaisen haaveet Riuttaniemen osalta kaatoi maanjako-oikeus, Johon Jonatan Snellman valitti vuokralautakunnan päätöksestä.[6] Snellman toimitti oikeudelle maarekisteriotteen, jolla hän todisti, Hamula n:ro5 Paavola oli perintötalo. Rautiaiset olivat olleet siis itsenäisiä kokotalon vuokraajia alusta asti, eikä vuoden 1909 vuokra-asetus koskenut heitä.[7]

Häätöasia kulki vielä omaa tahtiaan valistusasteissa, mutta Viipurin hovioikeus velvoitti lopulta 29.10.1931 Atte Rautiaisen luovuttamaan Riuttaniemen heti omistajan Niiles Jonatan Snellmanin haltuun. Tästä oikeuden päätöksestä ei enää valitettu, Riuttaniemessä pidettiin lähtökatselmus 6.2.1932.

Jonatan Snellman maksoi Rautiaiselle rakennuksista ja tilan kunnostukseksi tehdystä työstä kertakorvauksena 16587,75 markkaa. Atte Rautiainen osti seuraavana vuonna osan Pöljälän valtionvirkatalosta N:ro21. Suunnilleen Riuttaniemeä vastaava talo maksoi 145000 markkaa.[8]

Olivatko Rautiaiset oikeasti tietämättömiä vuokrasuhteensa luonteesta vai pyrkivätkö he hyötymään uudesta tilanteesta? Savossa nimityksiä mäkitupalainen/torppari/lampuoti käytettiin hyvin väljästi. Pöljältä löytyi myös tilallinen, joka esiintyi sitkeästi torpparina ja vaati lunastusta hallitsemalleen vuokra-alueelle. Mutta hänestä myöhemmin.

Puustellin talo on edelleen rautiasen suvun hallussa. Kuva Upe Nykänen.

Tämä teksti on toinen osa kirjoitussarjasta, jossa tutkin yksityistapausten kautta torpparivapautuksen toteutumista Pöljällä ja lähiseudulla. Edellinen teksti:
Torpparivapautus Pöljällä 1

---

[1] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 23.8.1926. Kunnanarkisto

[2] sama

[3] sama

[4] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 27.9.1926. Kunnanarkisto

[5] Siilinjärven vuokralautakunnan pöytäkirja 28.9.1926. Kunnanarkisto

[6] Pöytäkirja Viipurin maanjako-oikeuden istunnosta 25.9.1930. Puustellin talon arkisto/Pekka Rautiainen.

[7] sama

[8] Pöljälän virkatalon arkisto, kauppakirjojen luonnoksia. Puustellin arkisto/Pekka Rautainen.