Hajamietteitä Pöljältä: heinäkuuta 2020

Eero Haapalainen

Eero Haapalainen (1880-1937) oli punakaartin ylipäällikkö vuoden 1918 sisällissodassa. Hurja oli historian myllerrys, joka vei tämän pöljäläisen rengin pojan vallankumouksen johtoon ja sittemmin pakomatkalle Venäjälle. Hänestä voisi sanoa, että ”hän oli poika maailman hartioilla”.[1]

Johan Haapalainen asettui Pöljälle 1750-luvulla Kuopion komppanian täydennysmieheksi. Ruotusotamiehen torppa sijaitsi Kaatronlammen rannalla. Hänen puolisonsa oli Maria Miettinen Pöljältä (s.1733). Pariskunnan poika Henrik muutti Iisalmen pitäjän puolelle, jossa syntyi avioliitosta Anna Miettisen kanssa poika Staffan Haapalainen. Staffan meni naimisiin Pöljältä kotoisin olevan Anna Maria Toivasen kanssa. Pariskunta muutti Pöljälle. Suku oli kylän maalaisköyhälistöä. Haapalaisia palveli Pöljällä Jussilan, Anttilan ja Toivolan tiloilla.

Staffanin ja Anna Marian poika Aaron Fredrik Haapalainen (s.1840) muutti Kuopioon. Hänet mainitaan merimiehenä Kuopion kaupungissa vuodesta 1858. Kuopiossa Aaro meni naimisiin Wilhelmiina Kinnusen kanssa. Heidän poikansa Eero Haapalainen syntyi 27.10. 1880. Wilhelmiina Kinnunen kutoi kankaita Minna Canthin kauppaan, hänellä oli myös vuosisadan lopulla oma kauppa.[2] Aaro kulki töissä höyrylaivoilla, perheellä oli varaa laittaa Eero-poika oppikouluun.

Eero Haapalainen valmistui Kuopion yhteiskoulusta ylioppilaaksi vuonna 1901. Perhe asui Eeron lapsuuden ja nuoruuden aikana Minna Canthin kadulla, aluksi numerossa 49 ja myöhemmin numerossa 38. Hän lähti opiskelemaan lakia Helsingin yliopistoon, mutta varsin nopeasti politiikka ja sanomalehtityö tempaisivat sosialismista innostuneen nuorukaisen pois akateemisista ympyröistä. Todennäköisesti kysymys oli myös rahapulasta.

Haapalaisen työuralle ja elämälle oli tyypillistä ajautuminen konflikteihin ja äkkinäisiin ratkaisuihin. Monella tavalla lahjakkaalla nuorukaisella oli ilmeisesti jo varsin nuorena liiallista alkoholinkäyttöä. Vaikuttaa siltä, että raittiina kausinaan hän oli tehokas ja aikaansaava, mutta juopotellessa sattui ja tapahtui sitten ihan riittävästi.

Haapalainen oli työskennellyt Työmiehen toimittajana vuosina 1903-1906. Tämän jälkeen hän siirtyi Viipuriin Työ-lehteen. Hänen lähtöönsä liittyi huhuja. Väitettiin, että Helsingin työväestön tuntee epäluottamusta Haapalaista kohtaan.[3] Huhun mukaan hän olisi vuonna 1905 savolaisen osakunnan edustajana laskenut seppeleen aktivistien murhaaman prokuraattori Eliel Soisasalon- Soinisen haudalle.[4] Haapalainen kiisti asian, mutta nostamassaan kunnianloukkausoikeudenkäynnissä tuli ilmi, että hän oli kannattanut seppeleen laskemista osakunnan kokouksessa. ”Haapalainen siis esiintyi osakunnassaan suomettarelaisena ja työpaikassaan sosialistina…”[5]

Haapalainen osallistui aktiivisesti suurlakon järjestelyihin 1905 ja hän organisoi punakaartin toimintaa vuosina 1905-06. Suomettarelaisesta sosialistista tuli suurlakon myötä innokas aseellisen vallankumouksen kannattaja. Haapalaista on sanottu Viaporin kapinan (1906) pääorganisaattoriksi Helsingissä, sillä hän oli Venäjän Sosiaalidemokraattisen Työväenpuolueen Sotilasjärjestön suomenmaalainen taistelukeskuksen johtaja.[6]

Viaporin kapinan maine seurasi Haapalaista pitkään.
Pilalehti Fyren kuvasi hänet asekädessä vielä
7.5. 1910.

Impulsiivisuus, kuohahteleva luonne toi Haapalaiselle liikanimen ”Hurja-Eero”. Tamperelaiset toverit muistelivat Haapalaisen vallankumouskiihkoa ja aseen kanssa riehumista Viaporin kapinan aikaan hyvin ikävään sävyyn.[7]

Eero Haapalainen avioitui vuonna 1905 Vera Kosloffin kanssa.[8] Vihkimistä oli edeltänyt aiemmin keväällä kiusallinen ilmoitus kihlauksen perumisesta.[9] Myrskyisä avioliiton alku ennusti vaikeuksia, pariskunta erosi vuonna 1909. Ajan tapaan oikeuden päätös oli uutinen, jossa avioeron syyksi sanottiin miehen aviorikos.[10] Haapalainen meni naimisiin Naima Maria Eskolan kanssa, pariskunnan ensimmäinen lapsi Kerttu syntyi 1908. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Toivo (1912) ja Hannu (1915).[11]

Vuonna 1907 Haapalainen siirtyi ammattiyhdistystoimintaan, sillä hänet valittiin Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajaksi[12] ja myöhemmin Sahaliiton luottamusmieheksi Kotkaan vuosiksi 1912-1918. Luottamusmies tarkoitti liiton johtajaa.[13]

Ammattiyhdistystoiminta oli 1900-luvun alussa varsin epäkiitollista työtä. Ammattiyhdistyksen oikeudesta neuvotella työsopimuksien ehdoista käytiin vielä kamppailua. Työtaisteluja oli paljon ja ne hävittiin useimmiten. Työnantaja turvautui työsulkuihin. Liittojen kassat olivat vaatimattomia ja järjestäytymisaste varsin matala.[14] Haapalainen näki työttömyyskassat lakkorahastojen tukena. Kassojen avulla ”voimme suojella jäseniämme kiusauksesta tarjoutua työhön ahtaina aikoina alle tariffissa määrättyjen ja niiden avulla me poistamme osittain sen vaaran mikä taistelujen onnistumiselle rikkureista on.”[15]

Kielitaitoisena miehenä Haapalainen pystyi seuraamaan muiden maiden ammattiyhdistystoimintaa. Hän kirjoitti selkeitä artikkeleja ja kirjoja aiheesta ja kiersi agitoimassa työläisiä mukaan toimintaan.

Haapalainen keksi sanan työehtosopimus.[16] Hän käytti sanaa ensimmäisen kerran Työmiehen artikkelissa 25.1.1910. Tuolloin puhuttiin tariffisopimuksista, kun tarkoitettiin työväenjärjestön ja työnantajan välillä tehtyä sopimusta, joka koski koko alaa.

Tarmokkaan työväenmiehen mainetta tahrasi koko hänen uransa ajan vaikeudet viinan kanssa. Ensimmäisen juopumustuomionsa hän sai vuonna 1907, jolloin hän oli raastuvanoikeuden tuomion mukaan ”Helsingin esplanaatilla humalassa ollen häirinnyt ohikulkevia ihmisiä, vastustanut ja solvaissut poliisia sekä rajupäisenä esiintynyt poliisiasemalla”.[17] Vuonna 1910 Haapalainen tuomittiin 3 kuukauden vankeuteen juopuneena räyhäämisestä ja poliisin vastustamisesta.[18]

Matti Paasivuori toimi Haapalaisen sijaisena vankeuden ajan Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana, mutta lopulta puheenjohtajuus katkesi skandaaliin Hämeenlinnan kaupunginhotellin ravintolassa. Haapalainen oli juovuspäissään ”heitellyt kravunkuoria herrasväen päälle ja pitänyt pahaa rähinää”. Poliisit hakivat vastustelevan miehen putkaan.[19] Ilmeisistä ansioistaan huolimatta Haapalainen oli myös kiitollinen kohde porvarilliselle lehdistölle pilkan kohteena.

Fyren 19.8.1911.

Kotkassa Haapalainen asui perheineen osoitteessa Korkeavuorenkatu 12. Suomen Sahateollisuustyöväenliitolla oli toimisto Kotkan komealla työväentalolla. Kymenlaakso oli paperi- ja puuteollisuuden kehto, jossa Haapalainen sai tuta vaikeista neuvotteluista ja työtaisteluista. Vuonna 1914 Suomen Ammattijärjestö joutui kävelemään Haapalaisen ja paikallisten yli, kun keväällä alkanutta lakkoa ei saatu soviteltua.[20] Oliko paikallisten peräänantamattomuuteen syynä Haapalainen vai kentän paine, sitä ei näillä lähteillä voi sanoa. Ammattijärjestön puolelta neuvottelutuloksen hyväksyivät O. Tokoi ja J. Lumivuokko.

Yhteishyvä 30.5.1930.

Kotkassakin Haapalaista seurasivat valitukset laiminlyödyistä valistustilaisuuksista. Venäjän vallankumouksen huumassa hän keväällä 1917 meni Kotkan poliisilaitokselle ”järjestelemään” poliisilaitosta, sai siitä 50 markkaa sakkoja. Toiminnan mies oli taas historian hartioilla taistelemassa mm. 8-tunnin työaikalain puolesta ja puhumassa joukkokokouksissa. Tapahtumien imu vetäisi miehen matkaansa aseellisen vallankumouksen etujoukkoon.

Eero Haapalainen valittiin työväen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaksi, sittemmin kansanvaltuuskunnan jäseneksi ja punakaartin ylipäälliköksi. [21] Keskuskomitean puheenjohtajana hän myös allekirjoitti vallankumousjulistuksen 28.1.1918.[22]

Punakaartin sota ei sujunut keväällä 1918 hääppöisesti, Haapalainen oli epäpätevä ja juopotteli ankarasti. Lopulta hänet erotettiin tehtävästä ja lähetettiin Viipurin rintamalle. Haapalainen ei kuitenkaan lähtenyt kansanvaltuuskunnan mukana pakoon Venäjälle, vaan onnistui piilottelemaan Viipurissa noin kuukauden, jonka jälkeen sai moottorivenekyydin Venäjälle. Hänen onnistui saada myös perheensä mukaansa.[23] Punakaartin päällikkönä hän oli varmasti vihattu ja kovin kaivattu valkoisten puolella.

Neuvostoliitossa Haapalainen toimi muun muassa Punaupseerikoulun opettajana Leningradissa ja Petroskoin seminaarin lehtorina. Stalinin vainojen aikana 1930-luvun lopulla Haapalaista syytettiin vastavallankumouksellisesta nationalistisesta toiminnasta. Haapalainen kiisti syyllisyytensä, mutta siitä huolimatta hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ampumalla.[24]

Myrskyisä matka päättyi Stalinin vainoihin, kuten niin monen muunkin vanhan työväenliikkeen konkarin tie. Synnyinkodin seinän muistolaatan pyörre kuvaa osuvasti Haapalaisenkin kohtaloa.