 |
| Lintuniemen kalliolta avautuu näkymä vanhalle Kuopio-Iisalmi tielle ja Pöljänjärvelle. Kuva Aira Roivainen. |
Kun oli syöty kirkoltatuloruoka, suoritettiin karsikonnosto. Laudasta tai rautapellistä tehty karsikko, mihin oli merkitty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika, naulattiin aitan, tallin tai muun rakennuksen seinään oven yläpuolelle. Paikoin näkee aarniopetäjiä, joiden kylkeen on kaiverrettu samat asiat kuin karsikkolautaan. Kansa nimittää niitä karsikkopetäjiksi.[1] Tämä tapahtui kirkkoon mentäessä.[2]
Näin kuvasi
maaninkalainen Ahti Rytkönen on kuvannut tämän seudun karsikkoperinnettä kirjassaan
Savupirttien kansaa. Vaikka vainaja oli siunattu ja haudattu, oli vielä paljon
puuhaa, että niin omaiset kuin vainajakin voisivat olla rauhassa.
Ensimmäinen
ja ylipäänsä vanhin kirjallinen tieto vainajan karsikoista on vuodelta 1786: ”Muolalaisilla
on tapana lyödä puupilkka johonkuhun tien warrella olewaan petäjään, kun wiwwät
ruumista kirkolle. Siihen seisattuwat juomaan. Taitawat arwella, ettei wainajan
henki pääse sen petäjän siwutse kotiin kummittelemaan.”[3]
Karsikkoperinteen
taustalla voi hyvinkin olla jopa esikristilliset tavat palvoa vainajan sielua.
Kerrotaan, että kun uusi asukas otti eräalueita haltuunsa, niin hän
ensimmäiseksi valitsi kotinsa läheltä tallaisen pyhän petäjän, josta tuli suvun
vainajien muistopaikka. Tapa säilyi ja muuntui vuosisatojen aikana.
Hautajaismatkalla
karsittiin sopivassa kohti matkan varrelta polun, tien tai vesireitin läheltä vainajalle
muistopuu. Tapahtumaan liittyi puun karsintaa eri tavoin, riippuen vainajan
sukupuolesta ja asemasta. Sen lisäksi puun kylkeen tehtiin merkinnät
vainajasta. Tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta kummittelemaan elävien
maailmaan. Ajateltiin, että vainajan sielu pyrkisi vielä elävien joukkoon,
mutta karsikon kohdalla hän ymmärtäisi lopullisesti kuuluvansa kuolleiden
maailmaan.[4]
Karsikkomerkintöjä
on Suomessa tehty vielä 1900-luvun puolellakin, Pohjois-Savossa karsikkoperinne
näyttää olleen elinvoimainen vielä 1800-luvun lopulla.
Aluksi
karsittiin ja merkittiin puita, sittemmin puihin alettiin kiinnittää
karsikkolautoja. Niissä oli samat merkinnät, mutta laudat naulattiin puihin
kiinni. Karsikkolaudat saattoivat olla varsin ammattimaisesti tehtyjä ja
kauniisti kaiverrettuja.[5]
Ja seuraava
vaihe perinteessä oli se, että muistolautoja ei enää kiinnitetty puihin, vaan vainajan
kotitalon pihapiirin rakennuksiin. Yleensä siihen tilaan, missä vainaja oli
odottanut hautausta. Karsikkolaudat asetettiin räystään alle sateelta ja
auringon paahteelta suojaan. Mikäli talon aitta on säilynyt, niin
karsikkolaudatkin ovat säilyneet helposti toistasataa vuotta. Yleensä
karsikkolaudat tehtiin talon isännällä, emännälle ja vanhimmalle pojalle.
Poikkeuksiakin on.
 |
| Salomon Wäänäsen karsikko. Lassilan talo. |
 |
| Maria Sofia Wäänäsen ja Aaro Johannes Toivasen karsikot. Pulaste. |
Lisäksi Pulasteen aitan seinässä on äidin ja pojan muistolaudat.[7] Talollisenvaimo Maria Sofia Wäänänen kuoli kuumeeseen vuonna 1892. Hänen ainut poikansa Aaro Johannes Toivanen oli kuollut pikkulapsena 1883 hivutustautiin.
Nämä kaikki
kolme karsikkolautaa liittyvät toisiinsa sillä tavoin, että Maria Sofia oli
Salomon Wäänäsen sisko ja samalla Aaro Johanneksen kummi. Maria Sofia Wäänänen
oli naimisissa Pulasteen talon isännän, Aaro Toivasen kanssa. Naiset
pitivät näillä seuduilla oman sukunimensä avioiduttuaankin.
 |
| Loviisa Toivasen karsikko. Harju. |
Pöljän
kotiseutumuseolla varsin iso kokoelma karsikkolautoja lähialueelta, suurin osa
niistä on sijoitettuna Jyväskylän museoon.
 |
| Vainajan karsikko ja ristipuu Suomessa. Vilkuna, Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut, s.40. |
Karsikkoperinne on ollut yleistä Kaakkois-Suomesta Kainuuseen ulottuvalla alueella. Joissain paikoin puhutaan ristipuista, mutta merkinnän tarkoitus lienee ollut sama. Merkintöjä on myös tehty kallioihin ja kiviin. Kaikki puista löytyneet merkinnät eivät välttämättä ole vainajan karsikon merkkejä. Karsikkoja saatettiin tehdä mm. jonkin merkittävän tapahtuman, kuten häiden, suuren saaliin, ensikertalaisen kaupunki- tai markkinamatkan muistoksi jne.[9]
Karsikkomerkinnät
tehtiin riittävän paksuihin puihin. Männystä voi ottaa korkeintaan yhden
viidenneksen ympärysmitasta pois auki. Ensin ohennetaan taltalla kaarnapuuta ja
sitten leikataan terävällä veitsellä aivan nilaan saakka. Pihka lähtee
valumaan, muttei peitä kuorittua osaa, vaan virtaa pitkin reunoja estäen
mukavasti lahosientä pääsemästä kuoren alle.[10]
Pöljän kylää
on asutettu noin 500 vuotta, maisema on vuosisatojen työn muokkaamaa. Metsät
ovat enimmäkseen varsin nuoria talousmetsiä, taimikoita ja avohakkuita. Jo
kaskikansa oli käyttänyt tehokkaasti metsiä. Kaski, aitaaminen, rakentaminen ja
savutupien lämmitys vaativat paljon puuta. Sen vuoksi satoja vuosia vanhat puut
kotimaisemissa herättävät aina kysymyksen, miksi ne ovat säilyneet?
Karsikkopuut
olivat vanhan kansan puheissa suojeltuja, niin kaataminen toi tekijälle huonoa
onnea.
 |
| Pulasteen petäjä, noin 400 vuotta eloa. Kuva Jouni Kiimalainen. |
 |
| Lintuniemen karsikkopuu on jo kelottunut. Kuva Aira Roivainen. |
 |
| Puun kyljessä näkyy selvästi numero 6. Lintuniemen karsikkopuu. Kuva Aira Roivainen. |
Sen sijaan
Lintuniemen kallioilta löytyi Nestori Halosen opastamana jo keloksi
muuttunut ikivanha petäjä, josta oli löydettävissä hyvin selkeä numero 6. Muut
numerot oli luonto jo hävittänyt. Karsikkopuu sijaitsee vanhan Kuopio-Iisalmi
tien välittömässä läheisyydessä. Sopii hyvin hautajaismatkan lepopaikaksi,
mutta tietenkään ei voi sanoa varmasti, mihin merkintä liittyy.
Nämä vanhat
puut kantavat kiinnostavaa kulttuuriperintöä matkassaan, mutta samalla ne ovat
kolopesijöiden koteja, täynnä elämää. Ehkäpä Lintuniemen suunnassa äskettäin
pesinyt liito-orava poikasineen on asunut tässä muinoisen ihmisen muistopuussa.
 |
| Liito-oran poikasia Pöljällä. Kuva Jouni Kiimalainen. |
Vainajien karsikoista ja ristipuista enemmän Janne Vilkunan tutkimuksessa.
