Tuli on irti Oulunsuolla!

 

Kuvassa Siilinjärven kirkonkylän asutus ja maanviljely vuonna 1947.
Alalaidassa pappila, sitten kunnalliskoti, manttu, asema ja kansakoulu.
Tarinaharjun parantola ja kirkko täydentävät kyläkuvan. Siilinjoen
rantamat ovat viljeltyjä, Tarinaharju on metsää.

Talollinen Elias Laitinen muutti perheineen Sutelan kylästä, Nilsiän pitäjästä vuonna 1856 Kasurilan kylälle. Hän teki vaihtokaupat Olli Ruuskasen ja hänen perillistensä kanssa. Laitinen antoi oman tilansa Sutela 9, jossa oli vesimylly ja tuulimylly. Tila oli arvioitu 2000 hopearuplan arvoiseksi. Vastineeksi Laitinen sai Iivolan tilan, Kasurila 7. Myös tähän liittyi 1/8 osa Siilin myllystä. Laitinen maksoi vielä yli 900 ruplaa välirahaa.

Elias Laitisen vaimo oli Lovisa Lustig. Heidän mukanaan muutti alle kymmenvuotiaat lapset Lars Petter, Johanna, Elias ja Gustaf Henrik.

Olli Ruuskasen pojat, Carl, Henrik, Johan ja Wilhelm allekirjoittivat myös kaupat. Lisäksi perheen alaikäisten Petterin, Anna Gretan, Maria Stiinan ja Eva Katariinan puolesta kaupan vahvisti holhoojana Juhan Tuppurainen.

Vakaa tilallisten elämä on melkoinen myytti, niin paljon tilalliset tekivät 1800-luvullakin maakauppoja tai menettivät tilojaan velkojen takia. Vuosisadan vaihteessa toteutunut isojako lisäsi verorasitusta ja oli velkaannuttanut monia tilallisia muutenkin, sillä talonpojat joutuivat maksamaan isojakotoimitukset. Isojako johti myös oikeusriitoihin, joiden selvittelyt maksoivat nekin. Lisäksi taudit saattoivat iskeä vakaisiinkin taloihin niin, että työvoima hiipui ja tilan jatko omalla suvulla ei onnistunut.

Uutta tulijaa ei välttämättä otettu vastaan innostuneesti. Kylissä oli totuttu toimimaan tukeutuen sukukuntaan ja avioliittojen myötä luotuihin verkostoihin. Laitiset kuitenkin juurtuivat Siilinjärvelle, jossa suvun luomutila toimii edelleenkin. Aivan ilman mutkia kylälle asettuminen ei alkanut.

Iivolan tilaan, Kasurila 7 kuului maita molemmin puolin Siilinlahtea, mm. nykyisen Leppäkaarteen alue. Elias Laitinen joutui riitelemään alueella olevasta Leppäkaarteen torpasta, sillä se kuului Kasurila 7 maihin, mutta Olli Ruuskanen oli antanut siihen torppari Anders Vainikaiselle elinikäisen oikeuden. Eli nykyisen Leppäkaarteen nimen taustalla lienee tuo 1850-luvulla alueella ollut torppa.

Eljas Laitinen ja hänen työmiehensä sotilas Sven Kärkkäinen joutuivat käräjille 1858 vastaamaan metsäpalosta, jonka väitettiin aiheutuneen Kärkkäisen huolimattomuudesta. Hän oli toiminut heinäniityllä korjuuväen työjohtajana, kun tuli oli päässyt irti. Asia oli niin vakava, että Kärkkäinen oli saanut oikeuteen asianajakseen vääpeli Gustaf Alftanin, jonka oli komentanut tehtäväänsä eversti Tavaststjerna.

Työväki oli työskennellyt 30.7. 1858 aamusta alkaen Oulunsuon niityllä heinänkorjuussa. Pitkä hellejakso oli kuivattanut maaston rutikuivaksi. Laitisen renki Aaron Kuosmanen oli vielä erikseen varoitellut, että tupakkapiippujen kanssa pitää nyt olla varovainen. Sofia Pitkäsen mukaan heinäväki oli tullut aamiaiselle, jonka jälkeen oli levätty noin tunti. Silloin Pitkänen oli nähnyt niityltä nousevan savua. Kekäläinen oli herännyt saman tien, siepannut astiaan vettä ja lähtenyt heti juoksujalkaa kohti palopaikkaa.

Muu työväki oli lähtenyt nopeasti hänen peräänsä. Tuli oli kuitenkin jo levinnyt laajalle Gustaf Hakkaraisen metsään. Niityn vieressä oli myös ojitettu ja kuivatettu suo. Palo tuhosi rukiille kylvettyä kuivatettua suota 5 tynnyrinalaa (2 ½ ha) ja noin 250 kuormaa puutavaraa. Palo jäi kytemään suolle, sammutustyöt olivat käynnissä vielä seuraavanakin päivänä. Vahingot arvio herastuomari Olli Miettinen, toimituksen todisti torppari Mikko Lempinen.

 Elias Laitinen oli ollut poissa kotoaan palon aikaan, hän tuli vasta seuraavana päivänä paikalle. Laitisen vävy Petter Lustig oli johtanut sammutustöitä jo edellisenä päivänä, vaikka hänkään ollut omien puheidensa mukaan työmaalla palon alkaessa. Kekäläisen mukaan Lustig oli ollut paikalla, kun tuli palo alkoi.

Todistaja Wilhelm Puro kertoi Kekäläisen ja Kuosmasen tehneen työtä sillä puolella niittyä, jossa tulipalo alkoi. Hän väitti jopa nähneensä, että Kekäläinen käytti tuluksia ja poltti piippua. Toinen todistaja Johan Miettinen sanoi, että hän ei nähnyt, kuka tulen sytytti, mutta Kekäläinen oli myöntänyt itse käsitelleensä tulta.

Korvausasia häviää käräjäoikeuden asiakirjojen uumeniin, pidän mahdollisena, että osapuolet ovat löytäneet riitaan sovun.

Kolmas kahakka, johon Laitinen joutui liittyi Siilinkosken myllyyn. Olen kirjoittanut aiheesta blogitekstissä Sattumuksia Kasurilan kylällä. Voi olla, että tässä riitajutussa uusi tulokas lopullisesti juurtui kylälle ja hyväksyttiin joukkoon. Yhteinen riesakin voi yhdistää.

Eino Laitinen istumassa edessä, oletettävasti vuonna 1918.

Elias Laitisen pojista Kalle (s. 1865) jatkoi tilanpitoa. Hänen pojastaan Eino Laitisesta kasvoi merkittävä kunnallinen vaikuttaja ja nuorisoseuramies Siilinjärvelle, ehtipä hän olla yhden kauden Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1945-1951.

 

Lähteet

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 625

Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat KO a:38, 779

 

Pöljän kyläläisten elämää 1800-luvulla tuomiokirjojen valossa 2

 

Isojakokartassa 1806 tämä kumpuileva peltomaasto on merkitty
viljelymaaksi, mutta ei pelloksi. Lienee siis kaskimaata,
 ahoa,lepikkoa ja koivikkoa. Näkymä Hoikinharjun mailta.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Ote iojakokartasta 1806. Kartassa näkyy Ylä-Hoikka, Ala-Hoikka,
Hoikanpuro, Oravaisenpuro ja Riitaniityn pohjoisen jakokunnan osa.

1800-luvun oikeusriitojen asiakirjoja lukiessa avautuu näkymä siihen elämänpiiriin, jossa täällä elettiin 170 vuotta sitten. Tällä kertaa katsotaan elinkeinoja.

Pöljän puustellin vuokraaja, lampuoti Pekka Halonen oli tyytymätön Olli Niskasen toimintaan. Niskasen Saunalahden niitty, joka kuului tilaan n:ro 20 Pöljän kylällä oli Puustellin maiden keskellä. Sinne olisi pitänyt kulkea ihan rantaa pitkin tai järveltä. Nyt Niskanen oli Halosen mielestä laiduntanut niityllä hevosiaan ja niittänyt Puustellin niityn puolelta heinää. Hän vaati Niskasta korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Oikeus oli samaa mieltä.[1]

Kolmisopella taas vuonna 1861 oli erimielisyyttä Syrjänjoen niityistä Kolmisoppi 1, Ville Taskisen ja Kolmisoppi 5 Pekka ja Joel Ruuskasen välillä. Siinä tapauksessa oli kysymyksessä karttavirhe, jonka oikeus velvoitti nämä yhdessä maanmittarin avulla korjaamaan.[2] Tuomiokirjoissa on juttuja Pöljältä, joissa puhutaan Oravaisenpuron niityistä ja riitaisista omistuksista. Nykyisin peltona oleva entinen niitty oli jo isojakokirjoissa nimetty Riitaniityksi.[3]

Niityistä riideltiin tuon tuostakin, koska 1800-luvun karjanhoidon kipeä piste oli rehun niukkuus. Rehu koetettiin hommata luonnonniityiltä tai niittyinä hoidetuilta mailta, rehuheinää ei tuohon aikaan viljelty. Lukuisat ovat ne tarinat, joissa kerrotaan heikkokuntoisia ja nälkiintyneitä lehmiä kannetun ulos jo huhtikuussa jyrsimään ensimmäisiä pälvipaikkoja. Toinen syy riitoihin oli se, että 1800-luvun vaihteessa valmistunut isojako jäi osittain epäselväksi, koska rajojen pyykitystä ei tehty huolella.

Pöljän Puustelli on tässä kartassa merkitty tunnuksella C. 
Saunalahden pohjukassa näkyy kiistanalaiset tilan nro 20 
niityt. Pohjoisen jakokunnan isojakokartta 1785.

Kalastamisesta käytiin oikeusriitoja, sillä kala oli erittäin tärkeä osa ihmisten päivittäistä ruokaa. Järvikalaa syötiin suolattuna ja tuoreena paljon. Nykyisin kalastusoikeus perustuu lähtökohtaisesti alueen maanomistuksen kautta tulleeseen oikeuteen. Tämä on kuitenkin suhteellisen uusi tulkinta vesialueiden käytöstä, sillä kalastus oli varsin vapaata 1900-luvun alkuun asti.

Vuonna 1814 Hamulan kylän lautamies Matti Kejonen ja talollinen Mikko Toivanen valittivat, että laittomat kalastajat ovat verkoillaan sulkeneet kalojen vapaan kulun Helskonsalmessa, joka yhdistää Kevättömän ja Pöljänjärven toisiinsa.[4]

Suuremmilla vesillä käytiin ihan samoja riitoja. Kuuslahtelaiset valittivat vuonna 1850 sitä, että Kasurilan kyläläiset käyvät kalassa Juurusvedellä Mäntysaaren, Nikinsaaren, Rapoluodon ja Havukkasaaren seudulla. Kasurilasta riitaan haettiin todistajiksi vanhoja miehiä, jotka kertoivat isiensä kalastaneen jo 1700-luvun puolivälissä varmasti Juurusvedellä. Esimerkiksi 80-vuotias Sakari Laakkonen Kasurilasta kertoi isänsä kalastaneen Mäntysaaren ympäristössä jo 1700-luvun puolivälissä.[5] 

Kuopion läänin kuvernööri Kraemerilla ei ollut juuri hyvää sanottavaa savolaisten metsien käytöstä, maanviljelystä saatikka rakennuskulttuurista. Vuonna 1870 hän loihe lausumaan raportissaan: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat ja pystyvät kunnolla hoitamaan. Niin kauan kuin jokaisella talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdollisia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemaan epälukuisia pikkuviljelyksiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämään piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikki tyynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta.”[6]

Pöljäläiset käyttivät valtavasti puuta. Vielä 1960-luvulla oli ihan tavallista törmätä keskellä sankkaa metsää pisteaitaan. Muistumia vanhoista kaskipelloista, aidatuista niityistä löytyi tuon tuostakin. Koska karja laidunsi vapaasti, viljelykset suojattiin hyvin tiiviillä aidalla. Suuret savutupien uunit veivät runsaasti puuta. Täällä lämmitettiin uuneja kesälläkin, koska Savossa leivottiin vähintään kerran viikossa leipää. Kuvernööri oli tavallaan oikeassa.

Pöljän kotiseutumuseon savutupa.
Kuva Jouni Kiimalainen.

Kun puuta oli ollut ”rajattomasti”, niin ihmiset tekivät kaiken puusta. Historiassa puhutaan kivikaudesta, pronssikaudesta ja rautakaudesta. Wirilander sanoi mainiossa Savon historiassaan, että voitaisiin myös puhua ”puukaudesta”. Tämä näkyy myös oikeustapauksissa.

Aatu Savolainen Pöljältä vei 1841 käräjille lampuoti Mikko Holopaisen Hakkaralasta, koska Holopaisen työmiehet Pauli Rautiainen, Eelis Hoffrén ja Pekka Hakkarainen olivat kaataneet puita Savolaisen puolelta. Holopainen velvoitettiin korvaamaan kolme kesälastia halkoja.[7]

Vaikuttaisi siltä, että rajojen ymmärtämien oli erityisen vaikeaa kylärajojen laitamilla. Talolliset Lauri ja Samuel Roivainen Mikkajärveltä olivat vastaamassa vuonna 1830 käräjillä luvattomasta koivuhalkojen hakkaamisesta. Todistajat olivat nähneet Isäntien pojat Aaro Samuelinpojan ja hänen alaikäisen veljensä Hiskiaksen koivuhalkokuormaa kuljettamassa Pöljän kylältä kotoisin olevan Fredrik Toivasen mailta. Samoissa puuhissa väitettiin olleen myös Taavetti Laurinpoika Roivaisen. Aaro Samuelinpoika myönsikin varastaneensa viisi kuormaa koivuhalkoja, mutta Taavetti Roivainen oli hänen mukaansa vienyt vielä enemmän. (!)

Todistajina oikeudessa olivat Kari Lämsä, Anders Miettinen, Johan Myöhänen ja Henrik Myöhänen. Taavetti Roivaisen osuus halkovarkauteen jäi kuitenkin todistamatta.[8]

Toisaalta kaikki korjattu puu käytettiin tarkasti. Esimerkiksi poltetun kasken palamisjätteet kerättiin ja niillä lämmitettiin uuneja.

Siltavouti Perh Treskman haastoi joukon Pöljän kylän talonpoikia käräjille 1831, koska he olivat hänen mielestään laittomasti vieneet Pöljän sillan korjauksen jäljiltä jääneet vanhat lankut, 700 kpl omaan käyttöönsä. Pöljän puusilta oli uusittu 1831.

Käräjille oli haastettu Petter Kejonen, Fredrik Toivanen, Knut Väänänen sekä Lauri ja Jooseppi Miettinen. Knut Väänänen oli ottanut siltaurakan hoitaakseen korvausta vastaan. Urakkaan kuului myös sillan hoito kymmenen seuraavaa vuotta.[9] Korjauksesta jäänyt puutavara ei ollut siltavoudin mukaan Väänäsen omaisuutta. Kiista osoittaa, puutavara oli pöljäläisille arvokasta, vaikka kuvernööri pitikin savolaisia tuhlareina.

Kasken poltto näkyy myös käräjillä Esimerkiksi vuonna 1862 torppari Taavetti Launosen kaski tilan Pöljä 22 mailla levisi Pöljän Puustellin niitylle. Kaskenpolttopäivänä oli ollut kova tuuli. Launonen oli laittanut tulet yhdessä mäkitupalainen Benjamin Vainikaisen kanssa. Launosen mielestä kyseessä oli vahinko, josta ei voi syyttää ketään.[10] Pöljän Puustellin niittyä oli Pitkänjoen rantamilla.

Eli Pöljällä kalastettiin intensiivisesti, niitettiin luonnonniittyjä ja kaskettiin peltoviljelyn ohella 1800-luvun puolivälissä. Rajanveto yksityisen maanomistuksen ja yhteisen käyttöoikeuden välillä oli käynnissä. Karja laidunsi varsin vapaasti kylän alueella. Talolliset laittoivat vielä 1900-luvun vaihteessa kuulutuksia lehtiin, ettei heidän maillaan saa laiduntaa vapaasti.

Lähdeviitteet ohjaavat Tuomiokirjahaun sivuille, jossa hakusanana käytetty Pöljä.

---

[1]Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[2] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861 KO a:41, 1148

[3] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:6, 280

[4] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, 836

[5] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1850-1850 KO a:30, 503

[6]Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle, 299

[7] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841 KO a:21, 87

[8] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1830-1830 KO a:10, 176

[9] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831 KO a:11, 512

[10] Kuopion tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1862-1862 KO a:42, 555