Suomen sota (1808-1809) Kasurilassa ja lähialueella - miehitetty maa

 

Sven Dufva Koljonvirran sillalla. C.T. Staaf . 
Museovirasto

Suomen sodan pitkällinen rintamalinja kulki Savossa kesän 1808 aikana Toivalan salmessa, Kuopion pohjoispuolella. Paikallisten sotakokemukseen täällä kuului siis niin sotatoimien läheisyys sekä omien ja vihollisen joukkojen majoitus ja huolto. Venäläiset joukot kulkivat kolme kertaa Kasurilan kylän läpi. Sotatapahtumista on kirjoitettu paljon, mutta vähemmän siitä, miten sota vaikutti paikallisiin ihmisten elämään. Toivalan, Kasurilan ja Hakkaralan kylät olivat eturintamaa ja välitöntä huoltoaluetta.

Alueen talonpojat osallistuivat myös taisteluihin. Toukokuussa 1808 kapteeni Malm johti Ruotsin armeijan operaatiota, jossa Kuopio kaapattiin hetkeksi takaisin venäläisiltä. Malmin joukkoihin liittyi ainakin Pöljältä ja Kasurilasta satoja talonpoikia. Heidän tehtävänään oli edetä Väinölänniemelle ja estää venäläisten pakoreitti etelään. Kuopio valloitettiin ja talonpojat aloittivat kaupungissa yleisen ryöstelyn. He kokivat ilmeisesti kaupunkilaisten aittojen ja varastojen olevan täynnä heiltä ryöstettyä omaisuutta, joka nyt perittiin takaisin.[1]

Eversti Sandels perääntyi kaupungista ja perusti puolustusaseman Toivalaan.

Sandelsin esikunta sijaitsi lähellä nykyistä Toivalan rautatieasemaa Vartialan talossa. Kasurilassa hoidettiin sairaita ja haavoittuneita sotilaita. Kulkutaudit alkoivat levitä kesän ja syksyn aikana ankarasti. Huono hygienia, liikkeessä olevat huoltojoukot ja siitä johtuvat lukuisat kontaktit pitivät huolen siitä, että taudeilla oli otolliset olot jyllätä. Sairaita sotilaita vietiin Pulkkilaan saakka.

Paikalliset talonpojat osallistuivat rantojen vahtivuoroihin, sillä vihollisella oli mahdollisuus kiertää vesiteitse Sandelsin joukkojen selustaan. Voi kysyä, minkä verran asukkaat ehtivät piilottaa ruokaa ja arvoesineitään venäläisten läpimurron varalta? Harvalla lienee ollut mahdollista lähteä kokonaan pois asuinsijoiltaan piilopirtteihin. Taloudenpitoon kuului se, että esimerkiksi naurissato oli osittain säilötty kaskimaille, samoin heinää ja viljaa oli saloniityillä ja kaskipelloilla hajautetusti säilytettynä. Kaikki varastot eivät olleet kotitanhuvilla.

Sodan välitön vaikutus Kasurilassa ja koko maassa oli se, että kulkutaudit alkoivat levitä. Maaliskuussa 1808 kuolleisuudessa näkyy nousu, lapset alkoivat kuolla kuumeeseen ja hinkuyskään. Keväällä ja alkukesästä ilmaantui myös isorokko kylälle. Kuopion maaseurakunnan kuolleiden kirjanpidossa on vuodella 1808 55 merkintää Kasurilassa. Vainajista 17 on aikuisväestöä ja muut alle 20-vuotiaita. Karkeasti voisi sanoa, että ensin kuolivat lapset keväällä ja syksyllä aikuisväestön kuolleisuus kasvoi.[2]

Savolaispojat menossa saunaan, Varpaisjärvi 1890-1899.
Kuva I.K.Inha, Museovirasto.

Pitkässä Kasurilan kylän kuolleiden listassa on yksi ampumaahaavoihin kuollut sotilas, Johan Sikain. Lisäksi on maininta, että Pöljän ruotusotilas Abraham (Aapo) Bask (Turunen) olisi murhattu Kolmisopella.[3] Kuopion komppanian palkkaluettelon mukaan hän oli karannut joukoista 23.9.1808.[4] Bask/Turusen perhe asui Pöljällä, vaimo Maria Holopainen kuoli 8.11.1808 kuumeeseen.[5] Pariskunnan sotavuonna 1808 syntynyt Johan-poika kuoli sylilapsena, 4-vuotiaan Aaron kohtalo jää avoimeksi. Voi vaan kuvitella, että isättömän ja äidittömän pikkupojan kohtalo kovin varmalla pohjalla ollut.

Eri puolille Kuopion maaseurakuntaa haudattiin nimettömiä sotilaita, jotka olivat jääneet perääntyvistä joukoista sairastamaan taloihin. Kasurilan ruotumies Kalle Skopa (s.1778) jäi venäläisten vangiksi ja merkittiin sittemmin kuolleeksi.[6] Sen sijaan Elias Paldaniuksesta löytyy tieto, että hän olisi siirtynyt perääntyvän armeijan mukana Ruotsiin.[7]

Räimällä venäläiset ampuivat renki Antti Toivasen 10.11.1808. Myös Ritoniemellä venäläiset tappoivat ampumalla 25-vuotiaan torppari Pekka Kinnusen.[8] Puolustivatko miehet omaisuuttaan tai läheisiään, jolloin heidät ammuttiin?

Suomen sodan raskaimman uhrin joutuivat antamaan lapset. Sota-ajan suuri kuolleisuus syntyi hyvin pitkälti siviiliväestön tappioina. Yhden kyläkunnan kuolleita lapsia laskiessa on vielä hyvä muistaa, että tilanne oli aivan sama Toivalassa, Hakkarilassa, Pöljällä, Kuuslahdessa jne. Sukua ja läheisiä oli joka puolella, kuolinsanomat kulkivat nopeasti.

Suomen sodassa kuoli noin 4500 suomalaista sotilasta, koko Ruotsin armeijan tappiot kaatuneina olivat 10 500 miestä. Koko maassa ns. ylikuolleisuus oli 66 000 ihmistä. Jos tämä tappio suhteutettaisiin nykyiseen 5,5 miljoonan väestöön, kuolleita oli ollut lähes 400 000. Tämä ylittää reippaasti II maailmansodan tappiot samoin kuin suurten nälkävuosien 1866-68 kuolleisuuden.[9] Tutkimusten mukaan siviilikuolleisuus kaksinkertaistui verrattuna normaalivuosiin, jolloin kuolleisuus oli usein varsin korkealla ilman sotaan liittyviä riskejäkin.

Lähteissä näkyy myös lapsiin kohdistunut väkivalta. 6-vuotias sotilaan poika Eskel Kanganpää löytyi 7.6.1809 surmattuna palavasta uunista. Lähteistä ei selviä, kuka teon teki tai ketä edes epäiltiin. Eskelin löysivät hänen äitinsä Margareta Turunen ja lossimies Heikki Korhonen Sakari Knuutisen pirtin uunista Kasurilan kylästä.[10] Mitä oli tapahtunut?

Eskelin vanhemmat elivät normaalisti Kasurilan kylällä vielä vuoteen 1811, heitä ei ilmeisesti epäilty. Pohjois-Savossa on kansan muistitietona kiertänyt, että venäläiset sotilaat sieppasivat lapsia. Tarinoissa on ollut vaikea hahmottaa, mihin alueen monista sodista muisto liittyy. Maria Kustaava Tietäväisen 3-vuotias Pertti poika oli kadonnut 27.10.1808 Hakkaralasta Pauli Vartiaisen talosta.[11] Venäläiset olivat vieneet lapsen. Lapsi löytyi kuolleena lähes vuosi myöhemmin.

Toinen silmiinpistävä tieto seurakuntien väestökirjanpidossa on se, että mukaan alkaa tulla nimettömiä vainajia tai vain etunimellä mainittuja, ammattina ”kerjäläinen”. Tai mainitaan: ” Vanha nainen oli vaeltanut Karjalasta ja kuoli pappilan pihaan.” Tämän vuoksi kuolintilastot eivät ole kattavia vuoden 1808-09 ajalta. Suuret joukot olivat lähteneet pakoon sotaa tai etsimään ruokaa. Tämä ongelma näyttäisi vain syvenevän vuoden 1809 aikana.

Niinpä kuolleiden kirjasta voi löytää yksin kulkeneita lapsia, kuten Leena 5v., Staffan 8v. ja Joel 6v., jotka sotapakolaisina, kerjäämällä olivat koettaneet elossa pysyä siinä onnistumatta.[12] Samoin Hakkaralasssa kuoli 5-vuotias Antti Venäläinen kerjätessään elantoaan. Kerjäläinen Pauli Koponen taas kuoli Pöljällä 50-vuotiaana 21.1.1809 tappelussa. Oliko Koponen yrittänyt varastaa jotakin vai miksi hänet mukiloitiin hengiltä? 

Hän nosti nyrkkiä valtavaa: Tää mulle turvan tuo." Valitettvasti
miehitysarmeijan jalkoihin jääneillä siviileillä ei juuri muuta 
turvaa ollutkaan. 
Albert Edelfelt, Kansallisgalleria.

                                                     

Nämä ovat pieniä paikallisia kurkistusikkunoita yhteisöön, joka oli joutunut sodan myllertämäksi. Pahoinpideltyjä lapsia, sotilaiden raakaa väkivaltaa siviilejä kohtaan ja samaan aikaan armoton tautien kierre joka pirtissä. Sotilaiden puhtaaksi ryöstämissä kylissä tätä kauhua lisäämään tuli vielä nälkä. Kun osa alueen ihmisistä turvautui hätäravintoon hyvinäkin satovuosina, niin tilanne oli monien kohdalla toivoton. Vanha kansa puhui nälkäkuumeesta, kun ihmiset alkoivat sairastua erilaisiin kuumetauteihin huonoina satovuosina.

Venäläisten pääjoukot poistuivat viimeisen kerran sodan aikana Kasurilan ja lähialueen kylistä marraskuussa 1808. Varsinkin seudun tievarsikylissä monet katsoivat kauhulla tyhjiin ryöstettyjä aittoja ja karjasuojia. Talonpoikien tekimistä vahinkoilmoituksista avautuu karu näkymä asukkaiden tilanteeseen.

Otetaan esimerkiksi Juhan Savolainen, joka oli tehnyt vahinkoilmoituksen 1809 käräjille.

Ensimmäisen kerran vahinkoja tuli maaliskuussa 1808, kun venäläiset perääntyivät Iisalmen, Alapitkän ja Pöljän kautta Kasurilaan. Venäläiset olivat ottaneet Savolaiselta kuusi tynnyriä ohraa, 30 leiviskää heinää, yhden lypsävän lehmän ja yhden vanhan lampaan. Yksi leiviskä on 8,5 kg.

Toisen kerran venäläiset tulivat Kasurilan kylään lokakuussa 1808. Silloin he tallasivat ja tuhosivat Savolaisen ruispellon täysin. Joukot olivat lähes kuukauden sijoillaan, joten ne kuluttivat kylän tyhjäksi. Ohraa, ruista, kaikki saatavissa oleva rehu kelpasi. Maitoa, voita, humalaa, suolaa, leipää, suolattua muikkua, kolme isoa sikaa, suolalihaa ja karjaa katosi parempiin suihin. Lisäksi vietiin yksi hevonen.

Tämän lisäksi Savolainen oli kirjannut menetyksiin kaksi poltettua aittaa ja kamarin. Tavaroita oli viety Savolaisen kärryillä, joita hän ilmoitti kadonneeksi kahdet. Samoin uusia säkkejä oli varastettu 40 kappaletta. Kynttilöitä, sarkavaatteita, miehen paita ja kolme posliinilautasta löytyivät vielä listasta, jonka loppusumma oli hiukan yli 700 riikintaalaria. Se oli iso menetys, kun sitä vertaa alueen muiden talonpoikien vastaaviin vahinkoilmoituksiin.[13]

Venäläiset sotilaat ottivat kaiken tarvitsemansa asukkailta. Armeijan huolto perustui itsenäisesti toimiviin joukko-osastoihin, jotka huolehtivat ruuasta. Käytännössä pienryhmä kokoontui padan tai keittoastian ympärille. Niinpä monista taloista vietiin ensimmäisenä pata. Talvi oli tulossa ja hyytäviin syyskeleihin oli varauduttava. Yksi varautumiskeino tuntui olleen paloviinan ryypiskely, sitä oli viety taloista kannukaupalla.

Kylmissään venäläiset polttivat aitoja ja aittoja sekä toteuttivat ihan normaalia ryöstelyäkin, sillä he varastivat kulta- ja hopeaesineitä, kätköjä etsittiin hajottaen seiniä, lattioita ja välipohjia.

Savolaisia talonpoikia.
Costumes des paysans de divers cantons en Suéde.
1797-1805.

Pöljällä Juho Savolainen[14] syytti 31.12.1810 käräjillä naapuriaan Taavetti Miettistä[15] varkaaksi. Venäläiset olivat ryöstäneet Savolaiselta hopeisen kupin, joka sittemmin oli Savolaisen mukaan löytynyt Taavetti Miettiseltä.

Miettinen kertoi löytäneensä kupin, lisäksi todistaja Aaro Miettinen sanoi kupin olleen erilainen ja pienempi kuin Savolaiselta varastettu esine. Samoin todisti renki Sakari Savolainen. Tässä istunnossa ratkaisua ei vielä tullut, vaan Miettisen tuli hankkia lisätodisteita seuraavaan istuntoon. Miettinen oli siis hankkiutunut jo eroon kupista.[16]

Mainittakoon, että Savolaisten ja Miettisten vihanpito jatkui, sillä 1814 käräjillä oli esillä pahoinpitelyjuttu. Iivar Savolainen[17] oli mennyt sunnuntai-iltana Miettisen pihaan ja taloon perimään velkojaan. Miettisellä ei ollut rahoja ja hän oli heittänyt juopuneen ja räyhäkkään Savolaisen ulos talosta. Savolainen oli Miettisen mukaan syyttänyt häntä varkaaksi.

Savolainen väitti Miettisen lyöneen häntä halolla, mutta todistajat eivät halkoa olleet nähneet. Joka tapauksessa Savolaisen silmä ja nenä olivat ottaneet osumaa, verta vuoti. Molemmat tuomittiin sakkoihin, Miettinen pahoinpitelystä ja Savolainen juopumuksesta.[18] Kylällä oli sen verran Savolaisia ja Miettisiä, että tämä riita ei välttämättä liittynyt edellä mainittuun varkaussyytteeseen. Mutta tästä tappelusta onkin hyvä siirtyä jo rauhan aikaan ja toipumiseen. Miten siirtymävaihe näkyi paikallistasolla?

Toipuminen

Kun rauha solmittiin keväällä 1809, suurin osa Suomesta oli ollut jo lähes vuoden venäläisten hallinnon alla. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan rauhankriisistä, kun tutkitaan siirtymävaihetta avoimesta vihanpidosta rauhanaikaan. Silloin on yleensä tarkasteltu armeijan demobilisaatiota, yleisen järjestyksen ja siviilihallinnon palauttamista, sotaveteraanien ja invalidien hoitoa sekä sodasta kärsimään joutuneen siviiliväestön hoitoa ja huoltoa. Tähän voi lisätä myös sodan muiston vaalimisen ja sotatraumojen käsittelyn.[19]

Oikeusasioissa näkyy esimerkiksi varastettuun tavaraan liittyviä oikeusjuttuja sodan jälkeen. Edellä olikin jo puhetta Pöljällä kadonneesta hopea-astiasta. Venäläiset olivat ottaneet Kasurilassa laitumelta Hannu Jääskeläisen hevosen, joka sitten sodan jälkeen löytyi Kotasalmelta Olli Savolaisen hallusta. Savolainen kertoi ostaneensa hevosen torppari Heikki Takkuselta Ryönästä. Venäläiset varastelivat, mutta he myös tekivät kauppaa varastamillaan tavaroilla.[20]

Sodan aikana ihmiset piilottivat rahojaan. Talollisen poika Pekka Vartiainen[21] kertoi oikeudelle 1812, että hänen edesmennyt isänsä Pekka Vartiainen[22] oli kätkenyt rahaa metsään samaan paikkaan kuin lampuoti Antti Koponen Räimältä.[23] Vartiaisen rahat jäivät kateisiin, sillä hän kuoli 1808 ennen kuin rahoja oli haettu piilosta. Vartiainen nuorempi vaati oikeudessa Koposelta selvitystä rahoista. Sen paremmin todistajat kuin vastaaja Koponen eivät saapuneet oikeuteen, joten asia siirrettiin seuraaville käräjille. Vartiaisen oli ilmeisen vaikea todistaa asiaa.

Sen lisäksi, että paikalliset selvittelivät keskinäisiä välejään sodan jälkeen käräjillä, venäläiset sotilaat aiheuttivat edelleen hankaluuksia. Niinpä kesällä 1810 nimismies Malmberg oli pysähtynyt Kasurilan kievariin matkallaan Kuopioon. Samaan aikaan sinne tuli venäläinen sotilasosasto, joka oli matkalla Joensuuhun.

Kievarin isäntä ei ollut luovuttanut hevosia sotilaiden käyttöön, jolloin nämä olivat alkaneet pahoinpidellä isäntää. Kun nimismies Malmberg oli mennyt auttamaan uhria, niin sotilaat olivat pidättäneet nimismiehen sekä kievarin kaksi renkiä. Heidät oli kuljettu päävartioon Kuopioon vangittuina. Maaherran Aminoff puuttui asiaan ja ilmeisesti sotilaita rangaistiin.[24]

Kun Ruotsi hävisi sodan, se tarkoitti Suomeen sijoitetun ruotuarmeijan lakkauttamista. Upseereille uusi venäläinen hallinto lupasi entiset palkat ja eläke-edut loppuelämäksi. Esimerkiksi Pöljän puustellin viimeinen ruotuarmeijan upseeri, kapteeni Aminoff nautti puustellin virkatalon etuja kuolemaansa vuonna 1823 asti. Sen jälkeen hänen tyttärensäkin sai puustellista elatusta muutaman vuoden.

Toisin kävi ruotutorpissaan eläneelle sotaväelle perheineen. Heitä oli arviolta 50 000 ihmisestä. Heidät sanottiin irti torpista vuoden 1809 lopulla.[25] Talollisia ei enää velvoitettu luovuttamaan torppia, joten ne siirtyivät joko talollisten omille sukulaisille tai liitettiin talojen maihin.

Venäläisten sotilaiden keskuudessa ilmeni jonkin verran karkulaisuutta sodan jälkeen. Vielä 1812 venäläinen upseeri, majuri Ossenikoff syytti Nils Ruuskasta ja Antti Hiltusta Kaavin Kortteiselta siitä, että he olivat yrittäneet houkutella kahta venäläistä sotilasta karkaamaan Ruotsiin. Asiaa oli suunniteltu Kelloniemen ja Toivalan kestikievareissa.[26] Vaaraman mukaan Kuopion läänin asukkaat piilottelivat ja suojelivat venäläisiä karkureita, vaikka viranomaiset kehottivat ottamaan heidät kiinni.[27]

---

[1] Jahvetti: PSR:n poikien omalehti, 15.6.1929

[2] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 37-51

[3] Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1812, s.195

[4] https://rajapuro.net/savojr/kuopio/kuopio_49.html

[5] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 50

[6] Kuopion maaseurakunta rippikirja 1805-1812, s. 289

[7] sama

[8] sama

[9] Karonen, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Einonen & Voutilainen (toim.), Suomen sodan jälkeen – 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, 97-123

[10] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 55

[11] sama, s. 56

[12] Maaningan seurakunta kuolleet 1807-1842, s. 16

[13] Kuopion käräjäkunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1809-1809. Cha:26, JoMA

[14] Todennäköisesti Juhan Iivarinpoika Savolainen (s. 1761), Pöljä 6; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[15] Todennäköisesti Taavetti Matinpoika Miettinen (s. 1780), Pöljä 2; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[16] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1811-1811, KO: a:14, s. 716

[17] Mahdollisesti Ivar Iivarinpoika Savolainen (s. 1776), Pöljä 6; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[18] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, s. 843

[19] sama

[20] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812 KO: a:16, s. 822

[21] Pekka Vartiainen (s. 1779) Toivala 8, Kuopion maaseurakunta, rippikirja, 1805-1812

[22] Pekka Vartiainen (s. 1756-1808), Toivala 8, Kuopion maaseurakunta, rippikirja, 1805-1812

[23] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 499

[24] Vaarama, Kuopion kaupungin historia II, 34

[25] Karonen, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Einonen & Voutilainen (toim.), Suomen sodan jälkeen – 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, 97-123

[26] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 805

[27] Vaarama, 35

Piian elämää Pohjois-Savossa 1800-luvun alkupuolella

 

Pyykkiranta, Eero Järnefelt, 1889

Tuomiokirjat historian lähteenä ovat tietenkin vääristynyt näköala elämään, sillä oikeuteen mentiin, kun oli tapahtunut jotakin poikkeavaa. Toisaalta tavallisen rahvaan elämästä on jäänyt vähän lähteitä, joissa arkielämä tulee yhtä monipuolisesti esille kuin tuomiokirjoissa. Kirjoitustaidoton kansa ei jättänyt jälkeensä kirjeitä tai päiväkirjoja. Heidän tahtonsa ja äänensä kuuluu lähinnä erilaisissa sopimuksissa, perukirjoissa ja oikeuden pöytäkirjoissa.

Jokaista riitaisaa palkollissuhdetta kohti oli varmasti kymmeniä sovussa solmittuja ja molemmin puolin sovitusti toteutuneita työsuhteita. Silti oikeustapauksia kannattaa tutkia. Sieltä avautuu kokonaan toisenlainen työmarkkina ja sopimuskäytäntö mihin nykyihminen Suomessa on tottunut.

Piika solmi yleensä työsopimuksen koko vuodeksi. Hän sai ns. pestuurahan ja vuosipalkan. Palkkaan saattoi liittyä muutakin, kuten vaatteita ja kengät. Pestuuraha maksettiin heti, mutta suurin osa vuosipalkasta maksettiin vasta työsuhteen lopussa. Tässä oli erilaisia menettelytapoja, mutta riitatilanteissa näkyy usein, että osa palkasta oli jo maksettu. Yleisimmin oikeustapauksissa pestuuvuosi alkaa 1.11. Töihin sai ottaa vain sellaisia tulijoita, joilla oli edelliseltä työantajalta päästökirja.

Piika oli kirjoilla talossa, mihin hän otti pestin ja isäntä maksoi hänestä henkiveron. Jokaisen työkykyisen ihmisen tuli olla töissä ja kirjoilla. Kuljeskelevaa elämäntapaa ei hyväksytty, siitä saattoi joutua irtolaisena työlaitokseen tai sakotetuksi, jopa vankilaan. 

Maaningan Halolassa piika Anna Loviisa Väyrynen nosti oikeusjutun isäntäänsä, Haapaniemen Abraham Hoffrenia vastaan. Hän oli työskennellyt tilalla vuonna 1844 piikana, vuosipalkaksi oli sovittu 19 seteliruplaa ja 50 kopeekkaa. Isäntä ei maksanut palkkaa, vaikka piialla oli osoittaa Hoffrenilta saatu suomeksi kirjoitettu velkakirja vuosipalkalle. Hoffren ei tullut oikeuteen, mutta siitä huolimatta oikeus ratkaisi asian piian hyväksi.[1]

Eeva Sofia Knuutinen Räimältä taas joutui perimään piian palkkaansa oikeudessa Taavetti Adaminpoika Savolaiselta, jonka luona hän oli ollut töissä koko vuoden. Piian asiaa ajoi edunvalvojana talollinen Johan Väänänen. Oikeus määräsi Savolaisen heti maksamaan puuttuvan palkan ja maksamaan oikeuskulut.[2]

Eeva Stina Kettunen Haatalasta oli pestautunut vuodeksi töihin lampuoti Matti Rautiaisen talouteen. Eeva oli sairastunut vakavasti kesken vuoden, jolloin hänen siskonsa Maria Kettunen tuli piiaksi Rautiaiselle. Palkaksi oli sovittu 20 seteliruplaa, kengät ja vaatetavaraa, siten kuin alueella on ollut tapana. Matti ei ollut maksanut koko palkaa. Marialla oli todistaja talollisen tyttäret Anna Brita Pitkänen ja Maria Pasanen, he todistivat piian puheet oikeaksi. Niinpä tässäkin tapauksessa Rautiainen velvoitettiin maksamaan palkka Maria Kettuselle.[3]

Iltalypsy lehmisavulla. U.S. Salokangas.
Museovirasto

Aina piian nostama palkkajuttu ei suinkaan ratkennut kantajan hyväksi. Vilhelmiina Keinänen Väänälästä väitti, ettei hänen isäntänsä ollut antanut hänelle piian palkkaan kuuluvaa kangasta, kolmea paitaa, hametta ja kaulaliinaa. Isäntä Yrjö Kämäläinen kertoi oikeudessa, että hän oli luvannut vain kaksi paitaa rahapalkan lisäksi. Samalla isäntä kertoi piian olleen laiska ja niskotteleva. Kolme todistajaa kertoivat yhtäpitävästi, että talonväellä oli ollut vaikeuksia Keinäsen kanssa. Talon emäntä oli moittinut piikaansa kevytmieliseksi, sillä hän seurusteli liian vapaasti renkien kanssa.

Keinäsellä ei ollut todistajia istunnossa. Oikeus katsoi, että piian kanne oli aiheeton.[4]

Joskus piika saattoi tehdä sopimuksen, jossa sitoutui työhön isännälle siten, että kaikki palkka ja omaisuus luovutettiin talolle loppuelämän syytinkiä vastaan.[5] Katariina Karvonen oli syntynyt 1794. Hän teki tämän syytinkisopimuksen Juhan Iivanaisen kanssa 1. päivä huhtikuuta 1845 tilanteessa, jossa hänen terveytensä oli jo horjunut. Rippikirjassa mainitaan hänen toisen silmänsä olleen sokea. Karvonen kuoli 13.4. 1846 Iivanaisen talossa, Enonlahti 4.[6] Rippikirjamerkintöjen mukaan Karvonen ei ollut talon pitkäaikainen piika.

Maria Borgman oli henkikirjoilla Lappetelän Makkolassa. Josef Sikasen mielestä Borgman oli hänen piikansa, niin lukee myös rippikirjassa.[7] Maaningan seurakunta tulkitsi kuitenkin antamassaan todistuksessa hänet itselliseksi. Sikaselle harmia tuotti se, että Borgman oli lähtenyt sadonkorjuun aikaan töihin saman kylän toiselle isännälle, Paavo Eskeliselle. Sikanen vaati korvauksia laillisesti palkatun piian nappaamisesta kesken pestuuvuoden.

Eskelinen sanoi, ettei hän tiennyt Borgmanin työsuhteesta, koska oli nähnyt hänet jo vuosia kiertämässä työpaikasta toiseen. Maria Borgman oli syntynyt 1816, hänet oli kirjattu Maaningan köyhiin vuonna 1859. Maria Borgmanilla oli tyrä, joka esti raskaat työt. Hän esitti oikeudelle vaivastaan lääkärintodistuksen.[8]

Tämän oikeustapauksen ratkaisu jäi vielä arvoitukseksi. Maria Borgman oli ollut naimisissa Pekka Väisäsen kanssa, mutta hän ei elänyt puolisonsa kanssa. Vuonna 1862 hän avioitui renki, leskimies Johan Timosen kanssa. Pariskunta muutti Lappetelästä saman pitäjän Tavinsalmelle.[9] Ainakaan Marialle ei kyseisestä oikeustapauksesta tullut rippikirjan mukaan seurauksia. Avioliitto Pekka Väisäsen kanssa saattoi vaikuttaa siihen, että Maria pystyi valitsemaan vapaammin työnsä, eikä hänen ollut pakko ottaa vuosipalvelusopimusta.

Helena Miettinen varasti leskirouva Karoliina Winterin puuvillamekon, nenäliinan ja puuvillaliinan. Vaatteet olivat olleet kuivumassa Vainikkalan talon pesutuvassa, Hamula 6. Oli joulukuun loppu vuonnq 1854. Helena oli vasta 14-vuotias piika, joka oli ottanut hatkat neljän viikon palvelun jälkeen Hamulan kylällä sijainneesta talosta. Hän väitti isännän lähennelleen häntä. Vainikkalassa oli tuttu piika, joka antoi hänen yöpyä talossa.

Helena Miettinen oli otettu kiinni seuraavana päivänä Haatalassa, silloin hänellä oli ollut mukanaan kadoksissa olleet vaatekappaleet. Hänet vangittiin ja tuotiin oikeuden istuntoon Kuopion lääninvankilasta. Miettinen katsottiin irtolaiseksi, sekin oli rikos.

Isäntä, joka ottanut Miettisen ”kokeeksi” taloon, sanoi hänen olleen ihan arvoton työntekijänä. Oikeuden istunnossa Helena Miettinen myönsi varkauden sekä perui puheensa isännän sopimattomasta käytöksestä.[10] Hänet tuomittiin varkaudesta ja perättömistä puheista sakkoihin. Miettinen istui noin kaksi viikkoa Kuopion vankilassa, joilla sakot tuli kuitattua.[11]

Mitä mahtoi Helena Miettinen, 15-vuotias tyttö miettiä tammikuisena päivänä, kun hän astui ulos vankilan ovesta. Elämä ei ollut varmasti ollut helppoa aiemminkaan. Hän oli syntynyt 2.2.1840 aviottomana lapsena Leena Miettiselle, Laurilan talossa Pöljä 22.

Ensikertalaisena hän oli välttänyt passituksen työlaitokseen, mutta irtolaisuus ja sitä kautta erilaiset pakkotoimet olivat uhkana.

On hyvinkin mahdollista, että Helena Miettinen puhui isännästään perättömiä. Hänellä oli vaikea tilanne, irtolaisuussyyte uhkasi. Oli luvallista lähteä palveluspaikasta, jos piian siveellisyys oli vaarassa. Piikojen ahdistelutapaukset eivät ihan harvinaisia liene olleet, joten tähän syyhyn vetoaminen saattoi houkutella.

Inge Hyvärinen Kotalahdesta oli ottanut pestin Kuopioon kulta- ja hopeaseppä, raatimies Lauri Östmanin leskelle, Katariina Makkoselle 1.11.1835. Hyvärinen oli lähtenyt pois kesken pestuuvuoden. Makkonen oli haastanut Kuopion käräjille Kotalahden isäntiä ja torppareita, jotka olivat ”hyysänneet” eli ottaneet Hyvärisen töihinsä. Makkonen vaati hyysääjiä lailliseen edesvastuuseen.[12]

Hyvärisen todistajina teurastaja Adam Qvick ja palovartija Pekka Meclin Kuopion kaupungista kertoivat leskirouva lyöneen piikaansa kepillä sekä vääntäneen piian sormia, kun tämä ei ollut rouvan mielestä osannut auttaa oikein turkkia päälle. Oikeus uskoi todistajia ja katsoi Hyvärisellä olleen peruste lähteä pois palveluspaikasta. Myöskään hänelle töitä antaneille ”hyysääjille” ei tullut mitään seuraamuksia.[13]

Sitten on eräs tuomiokirjoissa esiintyvä juttutyyppi, joka koskettaa. Nuoret naiset, tytöt, jotka tulevat raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja joutuvat kantamaan vastuun hennoilla hartioillaan yksin. Anna M oli Hamulan talon piika, joka joutui vuonna 1843 oikeuteen lapsenmurhasta. Hän synnytti palveluspaikkansa lampolassa lapsen, joka ruumiinavauksessa todettiin syntyneen täysin kehittyneenä ja kuolleen ulkoisen syyn takia.[14]

Oikeudessa Anna M kertoi, että lapsen isä oli talon isäntä Olli H. Anna oli palvellut talossa vuodesta 1839. Isäntä sanoi, ettei hän edes tiennyt piian olleen raskaana. Anna oli kävellyt Hamulasta Pöljälle edestakaisin juuri ennen lapsen syntymää. Hän oli hakenut Pöljälle joitakin tavaroita, joita oli tarvittu Olli M:n puolison hautajaisissa. Puoliso oli kuollut keuhkotautiin tammikuussa 1843. Anna M surmasi lapsensa 4.2.1843, lapsi oli tyttö. Samaan aikaan talossa valmisteltiin emännän hautajaisia.

Anna M. oli elättänyt itsensä 16-vuotiaasta asti piikana. Hamulan talossa oli toinenkin piika, Liisa. Hän kertoi oikeudessa tienneensä Annan tilasta, mutta hänkin vasta aivan vähän ennen synnytystä. Anna M., jota kuvattiin hennoksi ja pienikokoiseksi naiseksi, tuomittiin maaliskuussa 8 vuoden vankeuteen lapsenmurhasta.[15] Hänet lähetettiin kärsimään tuomionsa Lappeenrannan kehruuhuoneeseen.

Lappeenrannan kehruunuoneen työtupa kuvattuna 1947-1951.
Lappeenrannan museot.

Isäntä Olli H. meni loppuvuodesta 1843 naimisiin toisen piikansa, Liisan kanssa.

Vuosipalkollisuuteen liittyi työntekijän kannalta monia riskejä. Työsopimukset olivat lähes aina suullisia ja niihin liittyi rahan lisäksi muitakin elementtejä kuin rahaa. Oli esimerkiksi saatettu sopia, että nuori piikatyttö saa käydä pestuuvuoden aikana rippikoulun. Tämäkään sopimus ei sitten riitelemättä toteutunut. Lisäksi vaatetavaraa kuului palkkaan.

Isäntäväellä oli oikeus kurittaa kohtuudella palkollisiaan, mutta kovin kovakourainen ei voinut olla. Yhdessä asuminen oli tietysti riski varsinkin naisille. Toisaalta isäntäväen tuli huolehtia sairaasta palkollisestaan. Mitään hoitoa se ei liene tarkoittanut, vaan sitä, että saa levätä sairaana.

Työsopimuksissa oli paljon tulkinnanvaraa, rippikirjat näyttävät, että Savon kylillä piiat ja rengit vaihtoivat palvelupaikkaa usein, niin omalla kylällä kuin yli pitäjän rajojenkin. Tuskin isäntienkään kannatti palkollisiaan kovin huonosti kohdella, sillä hyvä työvoima oli viimeistään sadonkorjuun aikaan arvossaan.

Kiitos Kaija Kainulainen uskonvahvistuksesta ja avuista!

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1846-1846 KO a:26, s.849

[2] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1832-1832, KO a:12, s.708

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841, KO a:21, s.87

[4] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.497

[5] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat1845-1845 KO a:25, s. 679

[6] Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1844-1853, Enonlahti 4, s. 13

[7] Maaningan rippikirja 1854-1863, Lappvetelä 3, sivu 175

[8] Kuopion maaseurakunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.541

[9] Maaningan rippikirja 1854-1863, Tavinsalmi 5, s. 289

[10] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-1855, KO a:35, s. 746

[11] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1853-1856, tammikuu 1855.

[12] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-1836, KO a:17, s. 462

[13] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1838-1838, KO a:18, s.248

[14] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1843-1843, KO a:23, s. 17

[15] Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto I Ba:8, Nimiluettelot (1843-1851), tiedosto 184