Ivar Jordan Väänäsen elämä ja kuolema - Kehvon Haapalahden tragedia

 

Savolaisen talonpojan puku. Wilhelm von
Wright 1800-1849.
Museovirasto

Koko Pohjois-Savossa kohahti, kun kesällä 1837 levisi tieto Kehvon Haapalahden isännän Ivar Jordan Väänäsen väkivaltaisesta kuolemasta. Herastuomari, suurtilan omistaja ja talonpoikainen vaikuttaja oli kuollut perhesurmassa. Surman takana olivat Ivar Jordanin pojat, Salomo ja Pekka.

1800-luvun alkupuolen patriarkaalisessa yhteiskunnassa teko oli tavaton. Satoja vuosia rahvaan päähän oli iskostettu Lutherin huoneentaulun oppeja, jossa kaikki olivat jumalan ka kuninkaan alamaisia ja hierarkkinen järjestys ulottui perheisiin siten, että isäntä oli talon ”jumala ja kuningas”. Isännällä oli oikeus ja velvollisuus pitää kurissa ja nuhteessa niin puoliso ja lapset kuin alustalaiset ja palkolliset. Isäntä sai mm. kohtuudella kurittaa fyysisesti talon väkeä. Miten tällaiseen tekoon oli tultu?

Väänästen suvun historia Kehvolla ulottuu aina 1500-luvulle saakka. Haapalahden talo oli alun perin osa Puiroonlahden tilaa, isojaossa Haapalahdesta tuli Kehvon kylän tila numero 3, myöhemmin Haapalahti tunnettiin numerolla 7. Isojaon aikaan tilaa isännöin Iivari Mikonpoika Väänänen (1778-1797).

Jaon jälkeen Haapalahteen kuului noin 500 hehtaaria maita Kallaveden rannalta Räimän järven pohjukkaan saakka. Räimänlahden ja  -järven länsipuolen maat kuuluivat Haapalahteen. Oli myllylle sopiva Räimänkoski, Pekolanlampi ja -joki rantaniittyineen ja torppia. Nykyisen Siilinjärven alueen isojaossa Haapalahtea voi pitää isona tilana, tavallisempi tilakoko täällä oli 200-300 hehtaaria.

Haapalahden talon isännyys siirtyi Ivar Jordanille hyvin nuorena, hän oli 18-vuotias isänsä kuollessa 1797. Täysikäisyyden eli 21 vuoden iän hän saavutti vuonna 1802. Hän oli epäilemättä valmistautunut vanhimpana poikana isännän vastuuseen. Nuoremmista veljistä Aaro Väänänen siirtyi tilanomistajaksi Kasurilan kylälle ja Pietari Väänäsestä tuli kirjakauppias Kuopioon. Sisar Eeva Stiina Väänänen myi ajan tapaan osuutensa tilasta avioituessaan vuonna 1797 Aatami Savolaisen kanssa.

Ivar Jordan Väänänen meni naimisiin Kristiina Väänäsen kanssa. Kristiina oli Murtolahden Väänäsä, säätyvaltiopäivämies Pietari Väänäsen veljen tytär. Avioliitossa solmittiin yhteen kaksi kunnianhimoista ja vaikutusvaltaltaista sukua. 

Haapalahden pytinki 2025 huhtikuussa.
rakennus valmistui 1836.

Ivar Jordan Väänänen vaikuttaa poikkeuksellisen tarmokkaalta ja monitaitoiselta talonpojalta. Häntä kuvattiin tummaksi, pienikokoiseksi mieheksi, jolla kuitenkin oli voimaa varressaan. Hänen sanotaan pukeutuneen talonpoikaisen yksinkertaisesti sarkanuttuun. Mutta hänellä oli myös halua näyttää vaurauttaan, siitä oli esimerkkinä juuri vähän ennen hänen kuolemaansa Haapalahteen valmistunut pytinki. Vielä nykypäivänäkin talo suvun vaalimana herättää kunnoitusta, Ivar Jordan kurkotti pytingillään Savon säätyläisten joukkoon. Talo oli täysin poikkeuksellinen talonpoikainen voimannäyttö seudulla.

Jotakin Ivarin kyvyistä kertoo, että hän luovutti vuonna 1802 Ruotsin kuninkaalle alueen talonpoikien valitukset läänin hallinnon epäkohdista ja talonpoikien ahdingosta. Tuntuu melkein mahdottomalta, kun tietää hänen olleen silloin vasta 21-vuotias nuorukainen. Kun keisari Nikolai I nousi valtaistuimelle 1825, kerrotaan Ivar Jordan Väänäsen olleen yksi neljästä talonpojasta, jotka kävivät häntä Suomen talonpoikien nimissä onnittelemassa Pietarissa.

Kehvon Väänäsissä oli jo 1700-luvulla kouluja käyneitä miehiä, joten Ivarkin osasi lukea ja kirjoittaa, lisäksi on arveltu hänen osanneen ainakin jonkin verran ruotsia. Se ei ole ihan mahdotonta, kun ottaa huomioon suvun kiinnostuksen koulutukseen.  Lisäksi Ivar Jordanin äidin Anna Katarina Hollanderin isoisä oli ollut Kokkolan kirkkohera. Hänen isänsä taas toimi Kuopion komppanian kersanttina. On mahdollista, että ruotsinkielen taito siirtyi vielä Anna Kristiinallekin, vaikka sukuhaaran voi katsoa joutuneen alenevaan säätykiertoon.

Palon viertäjät, Wilhelm von Wright, 1825.
Museovirasto

Haapalahden tytöt ja pojat osasivat lukea, mutta luetun ymmärtämisestä oli rippikirjassa merkintä vain Pietarin (Petter, Pekka) kohdalla. Mainittakoon, että tuollaisen maininnan Kehvon kylätä sai vain kolme henkilöä. Myös talonpoikien kirjoitustaito oli 1800-luvun vaihteessa näillä seuduilla hyvin heikko. Isojakoasiakirjojen allekirjoituksissakin näkee vain puumerkkejä.

Tarmokkaan viljelyn ja raivaamisen ohella Ivar Jordan Väänänen perusti tilalleen tiili- ja kalkkitehtaan ja toimi vuodesta 1805 Kuopion kihlakunnan lautamiehenä.

Lauantaina 20.5.1837 Ivar Jordan lähti poikansa Erikin ja renki Antti Savolaisen kanssa kalastamaan Räimänjärvelle. Isäntä tuntuu olleen vielä 59-vuotiaana kapsakassa kunnossa, sillä reittiin kuului noin viiden kilometrin kävelytaival metsäpolkuja Pulasteenlammelta Haapalahteen. Isäntä oli lähtenyt yksin palaamaan kotiin iltapäivällä.

Johan Blom, 9-vuotias torpparinpoika oli ollut Pekolan myllyllä, kun hän kuuli kaameaa huutoa metsästä.Samoin Kolarin torpan väki oli kuulllut huudon: ”Älä lyö rakas ystävä, älä lyö!” Kun enempää ääniä eri ollut kuulunut, niin asiaa ei oltu tutkittu illan aikana.

Isäntää ryhdyttiin etsimään vasta sunnuntaiaamuna, kun poika Erik ja renki Savolainen tulivat kalalta kotiin. Järjestettiin etsintä, emäntä Kristiina Väänänen jakoi kaikille etsintään osallistuville viinaryyppyjä Haapalahden pihalla.

Nopeasti metsäpolun varrelta löytyi paikka, missä oli verijälkiä ja merkkejä raahaamisesta. Lopulta löytyi myös isännän verinen hattu välinpitämättömästi piilotettuna läheltä Potkuniemeä. Raahausjäljet johtivat Räimänjärven rantaan. Alkoi näyttää varsin selvältä, että oli tapahtunut murha. Ivar Jordan Väänäsen ruumista ei ole koskaan löydetty, ilmeisesti murhaajat upottivat vainajan huolella Räimänjärveen.

Savolaisia talonpoikia, Hilleström, Pehr. Kaivertaja Fredrik
Martin 1797-1805.
Museovirasto

Epäilykset suuntautuivat nopeasti talon omaan väkeen, koska epäsopu vanhimpien poikien ja isä Ivarin välillä oli yleisesti tiedossa. Perheen sisäisestä epäsovusta todisti mm. Ivar Jordanin veli Pietari. Kaksi todistajaa kertoi Salomonin luvanneen maksaa sille, joka tappaa hänen isänsä. Kalle Lämsälle Pekka Väänänen oli luvannut 200 hopearuplaa murhasta. Myös Ivar Jordan itse oli puhunut perheen tilanteesta ja peloistaan.

Murhan jälkeen kaikkea alettiin tulkita pahimman mukaan, mutta Pekka-pojan puheet Pekka Leskiselle keväällä 1837 olivat aika levottomia. Hän sanoi, että kun kerran vanhat eläimetkin teurastetaan, niin miksei sitten vanhoja ihmisiä? Lisäksi hän oli kehuskellut hommaavansa Haapalahden vanhalle härälle kunnon ketjut.

Pojat pidätettiin ja vietiin Kuopion lääninvankilaan, jossa Pekka Väänänen ahdistuneena ja omantunnon tuskissa tunnusti maksaneensa murhamiehet tappamaan Ivar Jordan Väänäsen. Pekka myös teki selväksi, että Salomon oli ollut hankkeessa mukana, vaikka toista väittikin. Tunnustuksen otti vastaan Aaro Hollander, joka oli mennyt tapaamaan vangittuja veljeksiä vankilaan. Hollander oli Ivar Jordan Väänäsen äidin veli Kuuslahdesta.

Pekka Väänänen tunnusti vielä virallisesti murhan pastori August Granitille. Hän hirtti itsensä kesken oikeudenkäynnin Kuopion lääninvankilassa 4.6.1837.

Kuulusteluissa tuli ilmi, että niin Salomon kuin Pekka Väänänen olivat olleet poissa talosta ennen murhaa. Keskiöön nousi Haapalahden entinen torppari Juho Hiltunen. Hiltusen isä oli ollut Haapalahden torppari Ryönän Talvisalossa. Juhanilla oli vaimo ja seitsemän alle 12-vuotiasta lasta. Ivar Jordan Väänänen irtisanoi Hiltuset torpasta 1832. Tämän jälkeen he asuivat Nilsiän Pahkamäessä ja Riistavedellä. Hiltunen oli Väänästen poikien hyvä tuttu ja suunnilleen saman ikäinen mies, syntynyt 1804 Iissä.

Juho Hiltunen oli sekaantunut ns. Nilsiän rosvojen puuhiin. Vuonna 1836 Hiltunen oli avustanut Juho Kolehmaista ja Pekka Lampelaista eräässä murtokeikassa. Hiltunen toimi oikeuden näkemyksen mukaan Väänästen poikien välimiehenä ja värväsi edellä mainitut miehet surmaamaan Ivar Jordan Väänäsen. Hiltunen väitti kuulusteluissa, ettei hänellä ollut mitään Haapalahden isäntää vastaan. Toisinkin saattoi olla, sillä irtisanominen torpasta johti perheen muuttojen ja epävarmuuden kierteeseen. Ehkäpä myös rosvojen apulaiseksi.

Talon palvelijat ja Salomon Väänäsen puoliso Anna Katariina Leskinen olivat nähneet Pekka Väänäsen kuljettavan ruokaa ja viinaa metsään useina päivinä ennen murhaa. Tälle löytyi muitakin todistajia talonväestä.

Kuopion pitäjän käräjäoikeus tuomitsi Salomo Väänäsen, Juho Hiltusen, Juho Kolehmaisen ja Pekka Lampelaisen murhasta. Hiltuselta, Kolehmaiselta ja Lampelaiselta oli katkaistava kaula ja ruumiit teilattava. Salomo Väänänen sai vielä ankaramman tuomion. Hänelle määrättiin 23 paria raippoja, kolme lyöntiä paria kohti, kärsimään kirkkorangaistuksen Kuopion pitäjän kirkossa. Tämän jälkeen häneltä oli lyötävä pois oikea käsi ennen kaulan katkaisemista ja teilaamista.

Käytännössä tällaiset tuomiot olivat jo historiaa eli silpomisia ei enää tuolloin Suomessa tehty, vaikka lakikirjassa rangaistus vielä seisoikin. Viimeinen siviilirikoksista annettu kuolemantuomio on vuodelta 1826. Kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi ja pakkotyöksi Siperiassa. Naisia ei pakotettu Siperiaan, samoin heikkokuntoiset ja vanhat tuomitut saivat kärsiä tuomionsa Suomessa.

Hovioikeus katsoi, että tapahtumien kulku oli melko varmasti ollut sellainen kuin käräjäoikeus oli tuomiossaan kuvannut. Silti näyttö ei riittänyt tuomioihin, vaan vangitut jäivät ns. tunnustusvankeuteen Viaporiin. Heitä ei vapautettu.

Kaularauta ja käsiraudat.
Suomen kansallismuseo

Pekka Lampelainen kuoli vankeudessa 1841, samoin Juho Hiltunen kuoli 46-vuotiaana Viaporissa 1846. Juho Kolehmainenkin kuoli vankeudessa, mutta häntä tutkinut Antti Lappainen ei löytänyt tarkkaa kuolinaikaa. Vain Salomo Väänänen vapautui vielä takaisin normaaliin elämään.

Salomon puoliso Anna Kaisa Leskinen muutti miehensä mukana Viaporiin, heille syntyi yhteinen lapsikin vankeusaikana. Väänästen suku anoi useampaan otteeseen Salomonille armoa. Vapaus koitti, kun Nikolai I armahti vankeja 1853.

Salomon Väänänen lienee saanut perintöosansa Haapalahden tilasta, sillä hän hankki itselleen Melaniemesta Tuovila-nimisen tilan 1855. Vapautumisensa jälkeen hän oli oleskellut Talvisalon Ryönän torpassa. Kehvolle ei kuitenkaan ollut paluuta, vaikka näyttäisi siltä, että suku halusi pitää Salomonista ja hänen perheestään huolta.

Asiakirjoista ei täysin avaudu perheen epäsovun syyt. Ivar Jordan itse puhui, että perhe on jakaantunut siten, että puoliso Kristiina on liittoutunut vanhimpien lasten kanssa häntä vastaan. Todistajanlausunnoissa tulee ilmi syvää suuttumusta ja vihaa perheessä. Viina mainitaan sen verran usein arjessa, että silläkin olisi voinut osuutta riitoihin. Olennaista  lienee se, että kolmekymppiset pojat Pekka ja Salomon olisivat halunneet päästä isännöimään ja päättämään talon asioista. Ivar Jordan sen sijaan oli vanhan kansan patriarkka, joka piti vallastaan kiinni. Toisaalta, kun välit olivat kääntyneet näin huonoiksi, Ivar Jordan Väänäselle ei ollut luvassa leppoisia syytinkivuosia.

 

Tämä blogiteksti on kaiken velkaa Antti Lappalaisen mainiolle kirjoitukselle teoksessa Savon metsärosvoista. Olen hiukan laajentanut kertomusta suvusta, lisäillyt yksityiskohtia. Olen kulkenut Antin tutkimien lähteiden perässä ja katsonut hiukan eri kulmasta asiaa. Mutta ilman Antti Lappalaista ei olisi tätä juttua.

 

Lähteet:

 

Kuopion käräjäkunnan välikärien pöytäkirja 18.7.1837, KA

Vaasan hovioikeuden pöytäkirja 23.7.1839, KA

Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjat

Lappalainen, Antti, Savon metsärosvojen jäljillä (2001)

Ryökkynöitä ja talonpoikia= Riistaveden Siikaniemen tarina: Niilo Lintunen (1997)

Viitaniemi, Olli, Kerettiläisten kulttuuri. Savo-karjalan heränneiden talonpoikien kirjallistuminen kustavilaiselta ajalta konventikkelikäräjille (2025)

Väänästen sukupuu No 1/1945

Savo-Karjala 29.8.1890

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Heikki Väänäsen perunkirjoitus Kolmisopella Kuopion pitäjässä vuonna 1801

 

Taustalla Heikkilä, myöhempi Koivula Kolmisopella 1925. 
Kuva Einar Väänänen.

Väkeä oli kokoontunut 30.11.1801 Kolmisopelle Heikki Väänäsen tilalle. Oli alkamassa perunkirjoitus Heikki-isännän kuoleman jälkeen. Paikalla olivat lautamiehet Matti Mähönen ja Jussi Savolainen Kasurilan kylästä. Leski Maria Pekkarinen vannoi pesäluettelon oikeaksi. Kaikki perheen lapset olivat vielä alaikäisiä, joten heidän etuaan oli valvomassa vainajan veli Knuutti Väänänen.[1] Perunkirjan kirjoitti J.L. Mellin, sillä asiakirjat kirjoitettiin tuolloin ruotsiksi.

Isännän kuolema kosketti paljon suurempaa yhteisöä kuin oma perhe. Elettiin patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa valitsi hierarkkinen järjestys. Kaikki olivat kirkollisen ja maallisen vallan alaisia. Talossa niin perheenjäsenet kuin palkolliset ja torpparit olivat isännän käskyvallan alla. Isännällä oli velvollisuus huolehtia talon kunniasta ja kurittaa tarvittaessa niin perheenjäseniä kuin palkollisiakin. Toisaalta isännän odotettiin huolehtivan väestään hyvin.[2]

Henrik Väänänen oli syntynyt vuonna 1750 Pöljän kylällä talollisen pojaksi. Hänen isänsä Antti Väänänen oli muuttanut Kehvon kylältä Pöljälle 1740-luvulla. Heikki oli saanut viljeltäväkseen ja raivattavakseen maita nykyisen Kolmisopen kylän alueelta. Isojaossa  Heikin maat kuuluivat vielä Pöljän kylään, sen eteläiseen jakokuntaan.

 Heikki Väänänen kuoli kirkonkirjojen mukaan syöpään 50-vuotiaana marraskuussa 1800. Taudista ei ole täyttä varmuutta, sillä papit kirjoittivat kuolinsyyt omaisten taudinkuvauksen perusteella. Jos Heikki kuoli syöpään, niin se ei ollut aikakudelle tyypillisimpiä kuolinsyitä. Sen sijaan kuolema 50-vuotiaana tai jo aikaisemminkin oli tavallista. Erilaiset kulkutaudit olivat väestön riesana tuon tuostakin. Kuvaavaa oli, että Heikin ja Marian kuudesta lapsesta lapsesta esikoispoika Antti kuoli kuusivuotiaana (1797) ja tytär Anna viisivuotiaana (1803).[3]

Perunkirjoitukseen oli syynä se, että leski aikoi solmia avioliiton Samuel Paldaniuksen kanssa. Uusi avioliitto oli leskelle keino järjestää talon ja perheen elämä puolison kuoleman jälkeen. Samoin kuin nuorten avioliitot sovittiin vielä 1800-luvun alussa pitkälti perheiden kesken, myös lesken uusi avioliitto oli aina huolella mietitty taloudellinen ratkaisu.

Tapa oli, että naislesken tuli odottaa vuosi puolison kuolemasta ennenkuin sai solmia uuden liiton, miesleskien suruaika oli lyhyempi, puoli vuotta. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa noin viidennes avioliitoista oli leskien solmimia.[4] Maria Pekkarisella oli Heikin kuollessa kolme lasta, 16-vuotias Kristiina, 10-vuotias Maria ja 3-vuotias Anna. Hän oli viimeisillään raskaana ja hän synnytti 20.1.1801 pojan, Staffanin eli Tahvon.

 Talossa oli kaksi renkiä ja kaksi piikaa. Lisäksi oli kaksi torppaa.

 Mitä Heikki Väänäseltä jäi perinnöksi?

Isojaossa, joka Pöljän eteläisessä jakokunnassa toimitettiin 1794-1806, Väänästen tila jaettiin kolmen veljeksen kesken, Antti, Lauri (Lassi) ja Heikki saivat kukin oman tilan, joiden rajat määriteltiin. Kun isojako lopullisesti valmistui 1806, Heikki ei enää ollut asiakirjoja ja karttoja hyväksymässä. Nämä tilat olivat olleet jo olemassa aiemmin, mutta nyt jako tehtiin näkyväksi.

Heikkilä, myöhemmin Koivulana tunnettu tila näkyy kartan
oikeassa laidassa tunnuksella C. Pöljän eteläisen jakokunnan
kartta 1806.

Heikki Väänäsen Heikkilään kuului yhteensä 447 tynnyrinalaa maata (noin 225 ha). Tilalla oli 8 ha peltoa, ”Tulikoivusen ja torpan pelto”, niittyjä Petäikön keskuksessa, Tulikoivusen lähellä, Murtoniitty ja Pieni niitty ja Levälammen rannan niitty, yhteensä 10 ha. Raivioita eli muokattuja metsämaita oli Tulikoivusen lähellä, Sivukorven alueella ja Sarvanpurolla. Lisäksi Tulikoivusen jo valmiiden peltojen luona oli raivio, yhteensä 10 ha. Metsää olikin sitten loput eli noin 235 ha. Heikkilä oli tyypillinen alueen tila isojaon jälkeen.[5] Perunkirjoituksessa maat ja rakennukset arvioitiin 400 riikintaalarin arvoiseksi.

Tyypillisessä savolaisessa pihapiirissä oli runsaasti rakennuksia. Savupirtti, jota jatkettiin, kun perhe kasvoi. Navetta, talli, lampola, riihi, sauna ja lukuisa määrä erilaisia aittoja. Lisäksi pihapiirissä oli usein keittokota. Perukirjassa ei kerrottu rakennuksista mitään. Ne olivat varmasti yksinkertaisia hirsirakennuksia, joissa oli tuohimalkakatot.

Irtain tavara lueteltiin tuolloin tavattoman tarkasti perukirjassa. Rahaa ja arvometalleja Heikkilässä oli vähän, jokunen seteli ja hopeinen kuppi. Vähän arvokkaampi metalliesine oli viinapannu hattuineen ja piippuineen, sekä kuparikattila. Oli veitsiä, rautaisia lapioita, pärerauta, keritsimet, kirveitä, aura, paistinpannu, kannu, jokunen haarukka, posliinilautasia, kaskikirves, kanki, hevosille ja lehmille ketjuja, iskurauta, jääkaira, viikatteita, kattilakoukku ja hiilikoukku.

Metalliesineet olivat sellaisia, joihin metalli oli hankittava talon ulkopuolelta. 1700-luvun lopussa Pohjois-Savossa elettiin hyvin omavaraisesti, mutta Heikkilässäkin oli jo aika paljon sepän tekemää tavaraa. Seppä löytyi kyllä usein omalta kylältä.

Heikkilässä oli neljä virsikirjaa, Johan Gerhardin hartauskirja ja Iso katekismus. Jää epäselväksi, mikä Gerhardin kirja talossa on ollut, mutta häneltä oli suomeksi julkaistu 1600-luvulla ja 1700-luvulla kirjoja, esimerkisi Pyhät tutkiskelemiset, jokapäiväinen Jumaluuden harjoitus (1781).[6] On arvioitu, että 1700-luvun puolivälissä Kuopion pitäjän väestön lukutaitoisuus olisi ollut alle 50%.[7]

Vanhempien odotettiin huolehtivan lastensa lukutaidon ja kristinopin alkeiden opettamisesta. Taloissa olevan kristillisen kirjallisuuden taustalla lienee ollut tämä tarve valmistaa lapsia ja aikuisia kinkereille ja rippikouluun. Kuopion seurakunnasta on säilynyt rippikoululaisten luetteloita jo vuodesta 1781 alkaen.

Perukirjassa luetellaan kaksi sivua erilaisia puuesineitä, saaveja, sankoja, kirnuja, kiuluja, maitosiivilöitä, kippoja, tynnyreitä, taikinatiinu, tuoppeja, kapustoja. Wirilander sanoikin Savon historiassaan, että samoin kun puhutaan kivikaudesta, rautakaudesta ja pronssikaudesta voisi puhua puukaudesta Savossa. Niin monenlaiset tarvekalut tehtiin puusta.

Kalastus oli tärkeä ruokahuollossa 1700-luvulla, Heikkilässäkin oli kaksi venettä, verkko ja nuotta. Talolla oli myös osuus kirkkoveneeseen, jota oletettavasti säilytettiin Siilinlahden rannalla. Toinen vaihtoehto olisi Sulkavajärvi, jos veden korkeus oletetaan sellaiseksi, että Siilinjokea olisi päässyt Siilinlahdelle kohtuullisen vaivattomasti. Kyläläisten kirkkomatkat suuntautuivat Kuopioon.

Koivula 1925. Kuva Einar Väänänen.

Heikkilässä oli kaksi hevosta, 12 lypsävää lehmää, kuusi lammasta, kaksi härkää ja kaksi sikaa.

Heikki Väänäsellä oli sarkavaatteita ja pellavapaitoja. Vain silkkinen kaulaliina vaikuttaa vaatteista ostotavaralta. Talvivaatteena oli lammasnahkaturkki ja lampaannahkaiset hansikkaat. Talon kohtuullisesta vauraudesta kertoo se, että Heikillä oli useampia vaatekertoja.

Perukirjaa tehtiin syksyllä, jolloin aitoissa oli ruista ja ohraa, suolakalaa ja monenlaista lihaa ja voita. Suola mainittiin myös. Kaiken kaikkiaan Heikki Väänäsen talous vaikuttaa olleen vakaalla pohjalla. Heikin velat ja saatavat olivat mitättömät. Tilan ja irtaimen omaisuuden yhteisarvoksi tuli 735 riikintaalaria. Se on ihan kelpo tilan arvo, kun vertailen alueelta vastaan tulleita perukirjoja tai tilakauppoja.

Perukirjassa määriteltiin lasten ja lesken osuudet, mutta tila jäi jakamattomaksi. Kaikki lapset olivat vielä alaikäisiä. Tytön perintöosuus oli puolet pojan osuudesta. Tyypillistä oli, että pojat tai poika osti tyttöjen osuuden itselleen. Leski aikoi avioon, mutta järjestelyt viittasivat siihen, että tila pidettiin tiukasti Väänästen käsissä. Olihan taloon jo kasvamassa poikapuolinen jatkaja, Tahvo.

Samuel Paldanius oli 27-vuotias vuonna 1801, talollisen poika Kehvon kylästä, Kuopion pitäjästä. Avioliitosta Maria Pekkarisen kanssa ei syntynyt lapsia. Talo siirtyi Heikin pojalle Tahvo Väänäselle ((1801-1861).[8] Samuli Paldanius kuoli kuumeeseen Pöljällä 24.11.1819 vain 46-vuotiaana.[9] Maria Pekkarinen kuoli vuonna 1824.

 

Tuli-Koivulan tilan porstua ja vesikorvo 1920-luvulla.
Näillä lattialaudoilla saattoi tarinamme Heikki Väänänen
kävellä. Kuva Einar Väänänen.

 

---

[1]Kuopio maaseurakunta perukirjoja 1793-1801 (AP I Jee:5); SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=47173&pnum=368

[2]Einonen & Karonen (toim), Arjen valta. Suomalaisen yhteiskunnan patrikaalisesta järjestyksestä myöhäiskeskiajalta teollistumisen kynnykselle (1450-1860).

[3]Kuopion maaseurakunta, lastenkirja 1786-1804, s. 431; Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 10

[4]Luttinen, J., ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, 377

[5]Pöljä; N:ot 1-14, Etelä jakokunta, isonjaon kartta ja asiakirja 1807-1807) Kuvien esikatselu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia

[6]https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2128497?page=5

[7]Rytkönen (toim), Kuopion pitäjän kirja, 412

[8]Tahvo Heikinpoika Väänänen https://www.geni.com/people/Tahvo-V%C3%A4%C3%A4n%C3%A4nen/6000000028964400087

[9]Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2)  1819, 1820; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=58 / Viitattu 22.04.2025

Paloviinasta vielä vähäsen

 

Förteknin över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare
uti Öfre Savolax Härad

Paloviina oli kuulunut jo 1500-luvulta alkaen rahvaan elämään, arkeen ja juhlaan. Maaseudulla kotitarvepoltto oli sallittua maata omistaville talonpojille. Talonpojat saivat vapaasti kuljettaa ja myydä viinaa maaseudulla. He joutuivat maksamaan siitä viinaveroa, vaikka eivät olisi viinaa polttaneetkaan. Torpparit ja irtain työväki eivät saaneet polttaa viinaa.

Vuoden 1809 viinaveroluettelossa vuodelta 1808 on Kasurilan kylän talollisista mainittu Josef Matinpoika Toivanen, Pekka Toivanen, Johan Laakkonen, Iivari Knuutinen, Pauli Jääskeläinen, Pekka Hakkarainen, Heikki ja Matti  Ruuskanen, Iivari Knuutinen, Johan Toivanen, Aatu Sakarinpoika Knuutinen, Sakari Knuutinen, Taavetti Knuutinen, Iivari Pertinpoika Knuutinen, Aaro ja Risto Hollander, Pauli Ruotsalainen, Martti Kasurinen, Yrjö ja Sakari Laakkonen, Pekka Tossavainen, Matti Kasurinen, Matti Paulinpoika Kasurinen, Pauli Kasurinen, Pekka Laakkonen ja Jaakko Mäkelin.[1]

Paloviinanpolttoa sai harjoittaa 8 kuukautena vuodessa, joka vuosi tammikuun alusta toukokuun loppuun ja lokakuun alusta joulukuun loppuun. Poltto-oikeus oli sidottu manttaalien määrään. Osamanttaaleilla eli osatiloilla saatiin käyttää suhteellisesti tilavampia pannuja, koska niillä tavallisesti asui suhteellisesti enemmän ihmisiä. Asteikko salli alimmillaan 15 kannun pannun ja suurimmillaan 46 kannun polton. Koko manttaalia suuremmat maakartanot saivat käyttää 53-90 kannun pannuja.[2] Yhteen kannuun mahtui 2,5 litraa viinaa.

Nimismies keräsi tiedot viinapannuista ja niiden piti olla valvottuina. Nimismies sai myös käydä tarkistamassa pannujen tilan halutessaan, eikä niitä saanut lainata muille. Nimismies leimasi pannun käyttöön, kun oli sen tarkistanut. Jälkitarkastuksiakin tehtiin.

Haapalahden talon pytinki, joka on valmistunut vuonna 1836.
Kuva vuodelta 2025.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi siis talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut keittovälineet haltuunsa, koska ne olivat nimismiehen mukaan laittomat.

Haapalahden talonomistaja Karl Wenell oli ottanut pannun käyttöönsä hyvässä uskossa. Pannu oli talossa vanhastaan hänen äitinsä Kristiina Väänäsen peruja. Toisaalta pannu ei Wenellin mukaan ollut aivan niin suuri kuin väitettiin. Lisäksi hän totesi, että nykyisellä omistuksellaan hänellä olisi oikeus jopa 47 kannun valmistamiseen.[3] Wenell sai pannun hattuineen ja piippuineen takaisin, sillä Haapalahden tilalle oli yhdistetty Ryönän kylällä sijaitsevan, suvun omistuksessa olevan Talvisalon tilan poltto-oikeus. Haapalahden väellä oli osoittaa asiasta kuvernöörin tekemä päätös.

Kehvolla oli 1800-luvun alussa poltto-oikeus kahdeksalla talollisella. Antti Laakkonen, Salomon Savolainen, Juhan Sakeus, Erik Sakeus, Matti Väänänen, Knuutti Väänänen, Ivar Väänänen ja Pekka Mikonpoika Väänänen on merkitty 1808 läänintiliin Kehvolta viinanpolttoon oikeutettuina.[4]

Viinan valmistus oli varsin tuottoisa kotiteollisuuden muoto. Jos ylijäämäviljaa oli, niin viinanmyynnillä oli mahdollista ansaita hyvät rahat. Talonpojat perustelivat viinanpolttoa myös sillä, että prosessissa syntyi rankkia, jota pidettiin erinomaisena karjan rehuna. Myös kestikievarin pitäjät saivat myydä maaseudulla viinaa, mutta muilta se oli kielletty. On huomattava, että kestikievarit saivat tarjoilla viinaa vain matkustajille, ei oman kylän asukkaille.

Viinaa myös poltettiin yleisesti. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen sodan (1808-09) aikaisissa vahinkoilmoituksissa. Sodan jälkeen talonpojat hakivat korvauksia venäläisten sotilaiden viemistä elintarvikkeista ja aiheutetuista vahingoista. Menetyksissä mainittiin usein menetetyt viinakannut.

Vilho Lammen työssä Viinankeittäjät vuodelta 1930 tiivistyy
hienosti salaviinanpolton tunnelma.Laillinen viina keitettiin
avoimesti pihapiirissä, olipa isoimmissa taloissa omat
keittohuoneetkin.

---

[1] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566

[2] Hytönen, Suomen paloviinakysymys Aleksanteri I aikana, s.10-11

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1853-53, KO a:33, s. 326

[4] Savon ja Karjalan lääni, läänintili, 1808-1808, SSHY s. 566

Kuopion pitäjän ensimmäisen kansakoulun vaiheita Kehvolla ja Kasurilassa

 

Haapalahti 1901.
Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Suomessa kirkko oli huolehtinut kansanopetuksesta jo 1600-luvulta alkaen. Hatarana ja aika ajoin katkeilevana oli opetusta annettu Kuopion pitäjässäkin. Lukkareiden ja itseoppineiden kyläopettajien voimin kansalle saatiin kohtuullinen lukutaito. Jo 1700-luvulla arvoitiin, että lähes puolet rahvaasta olisi osannut ainakin auttavasti lukea. Kinkerit ja rippikoulut koettiin kuitenkin jo 1800-luvun alkupuolella auttamattoman vanhanaikaisiksi ja tehottomiksi.

Kuopion alueella olimme J. V. Snellmanin vaikutuspiirissä, oleskelihan hän 1840-luvulta alkaen Kuopiossa ja julkaisi täältä käsin Saima-lehteä. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra Matias Ingman otti Snellmanin aatteet omikseen ja oli innokas kansansivistyksen ja kansakoulujen edistäjä.

Kuopion maalaiskunnan ensimmäinen kansakoulu perustettiin Kehvolle Haapalahden tilalle 1.9.1873. Haapalahti oli veljesten Erik ja Aaro Väänäsen omistama tila, jonka pihapiirissä oli kaksi koulun toimintaan sopivaa rakennusta, toiseen tuli poikaosasto ja toiseen tyttöosasto. Koulukartanon tonttia kuvattiin hyvin kauniiksi, näkymä Haapalammelle oli ”iki-ihana”. Mutta ennen koulun perustamista oli käyty ankaraa taistoa koulun tarpeellisuudesta, paikasta ja kuluista.

Kansakouluasia oli ensimmäisen kerran esillä kuntakokouksessa 25.10.1870. Talonpojat vastustivat hanketta ankarasti. Tapio-lehti kertoi tuomiokirkossa pidetystä kokouksesta: ”Jos jotakin on nähty maailmassa, mutta tuskin vielä kummempaa rähinätä Herran huoneessa. Jokainen talonpoikainen mies oli vastaan kansakoulua, sillä ei yhtään ääntöä tullut heidän puoleltaan kouluin perustamisen puolelle, ja koko puuha olisi loppunut siihen, mutta jalomielinen esimies teki asetuksen turvissa äänestyksen ja kansanvalistusta rakastavaiset, oppineemmat miehet, joilla ääntöoikeutta oli, antoivat koulun perustamisen puolelle äänensä ja voittivat."

Tunnelma kävi kuumana, sillä kokouksen jälkeenkin osa paikallaolijoista uhkaili ja räyhäsi kokouksen esimiehelle ja hankkeen kannattajille. Talonpojat aikoivat valittaa kuvernöörille ja vaikka senaattiin saakka. Taustalla se, että varat kouluhankkeeseen aiottiin ottaa viljamakasiinista, jolloin kustannusten pelättiin siirtyvän yksin heidän kannettavakseen.

Kansakouluja vastustettiin myös muista syistä. Niiden pelättiin vierottavan kansaa työnteosta tai puolisivistyneiden alkavan luulla liikaa itsestään. Jotkut puhuivat turmeltumattomista korpimaiden asukkaista, joiden puhdas mieli vain sekoittuu koulunkäynnistä.

Kansansivistyksen kohentamiseen liittyi hyväntekeväisuuden idea: Haluttiin opettaa kansaa kehittämään olojaan, puhtautta ja terveyttä.

Toisaalta valistuksen aatteet olivat 1700-luvulta alkaen muokanneet maata kansalaiselle. Ei riitä enää muuttuvassa maailmassa kyky alamaisuuteen ja tottelemiseen, tarvitaan myös aktiivisia kansalaistaitoja. Tämä yhdistyi luontevasti kansallisuusaatteeseen, suomenmielisen ja suomenkielisen kansan kasvattamiseen.

Riitaisasta alusta huolimatta ensimmäinen koulu aloitti siis toimintansa Kehvolla. Haapalahden tilan neljä asuinhuonetta ja vintti kunnostettiin poikakouluksi sekä tyttöjä varten kolme asuinhuonetta. Tilan 700 markan vuokraan kuului kahden pirttirakennuksen lisäksi kaksi aittaa, kolmen mittatynnyrin ala valmista peltoa ja navetasta tila yhdelle lehmälle.

Ensimmäisiksi opettajiksi valittiin Simo Hirvonen ja Adelé Hedman. Hirvonen oli valmistunut Jyväskylän seminaarista ja Hedman Kymölän seminaarista (Sortavala). Hirvonen ei viihtynyt Haapalahdessa kuin yhden lukukauden, mutta hänen jälkeensä valittu Pekka Ikonen teki työtä Kasurilan koulun opettajana aina eläkeikään saakka vuoteen 1897. Hedman työskenteli Kasurilan koulussa vuoteen 1883.

Adele Hedman. Kuva on löytynyt
Haapalahden talosta.

Kun uuden koulun vihkijäisjuhlia vietettiin, kaikki halukkaat eivät mahtuneet höyrylaiva Kainon kyytiin, kun se Kuopion satamasta lähti Kehvolle. Siihen kiinnitettiin vielä toinen vene, että kaikki halukkaat pääsevät mukaan. Vihkiäisjuhlaa suosi kaunis sää ja isänmaallisia lauluja laulaen seurue matkasi Haapalahdelle.

Tilaisuudessa puhuivat kirkkoherra Granit, kuntakokouksen puheenjohtaja, tohtori Nylander ja rehtori Therman. Kuopion vallasväki oli Tapio-lehden mukaan ottanut kouluasian omakseen. Nylander kannusti puheessaan kansaa ylittämään turhat epäluulonsa, että kansakouluissa opetettaisiin nuoriso laiskoiksi, veltoiksi ja herramaisiksi. Se tapahtuu hänen mielestään paremminkin oppikouluissa.

Juhlassa kohoteltiin ihan reippaasti maljoja, ensin isänmaalle ja sitten Aaro ja Erik Väänäselle, Aaro Väänänen piti maljapuheen tohtori Nylanderille jne. Aika kului puheita kuunnellessa hyvin hupaisasti, kunnes höyrylaiva Ilma vihelsi Haapalahdella ja vei vieraat Kuopioon.

Kansakouluasetus määräsi tarkkaan opetettavat aineet, lukuvuoden pituuden, oppilaita koskevat minimivaatimukset ja opettajien palkan. Oppilaiden oletettiin osaavan kouluun tullessaan uskonopin ja lukemisen alkeet. Kouluun tultiin 10-12-vuotiaana, mutta käytännössä ikähaitari oli laajempi. Kuopion pitäjän historiassa mainitaan, että kansakoululaitoksen alkuaikoina läänin vanhin kansakoululainen oli 26-vuotias Kontiolahdella ja nuorin 6-vuotias Tohmajärvellä.

Kasurilan koulun alakoulussa vakiintuivat oppiaineiksi uskonto, lukeminen, kirjoitus, luvunlasku, muoto-oppi, kuvanto, laulanto, voimistelu ja käsityöt. Lisäksi tuli yläkoulussa opettaa maantiedettä, historiaa, pintain ja kappaleiden mittaamista sekä luonnontiedettä ja sen käytäntöä.

Vuonna 1873 syyslukukaudella poikaosastolla oli 13 ja tyttöosastolla 15 oppilasta. Työ näyttää lähtenee hyvin liikkeelle. Uskontoa oli viikossa 7 tuntia. Oppilaat olivat ehtineet tutustua Vanhan Testamentin alusta 35 kertomukseen. Lisäksi oli tietysti tutkittu Katkismusta, kaikki pääkappaleet käyty läpi ja ensimmäisiä kappaleita vähän selitetty. Viikon viimeisellä tunnilla opettaja selitti tulevan sunnuntain Raamatun tekstin.

Suomenkielen opinnoissa oli ehditty lukea lähes kokonaan J. Länkelän ensimmäinen lukukirja. Parhaita runokappaleita luettiin ulkoa ja ”lausunnnon” harjoituksissa. ”Kieliopissa harjoitettu paljas lause ja kohde.” (6h)

Maantieteessä oli opittu valtameret, maanosat, ilmanalat ja vuoden vaihteet. Suomen maasta rajat, vuoret ja ilmansuunnat sekä Keski-Suomen vesistö. (2h)

Laskentoa opiskeltiin E. Bonsdorffin laskuharjoitus mukaan ja oli ehditty tutkia luvut 1-10 sekä harjoitella yhteen- ja vähennyslaskua taululla. (3h)

Kaunokirjoituksessa ennätettiin jouluun mennessä osa pienistä kirjaimista harjoituksineen. (5h)

Laulannossa tutustuttiin luonnolliseen c-skaalaan ja harjoitettu sen intervallit sekundi, terssi ja kvartti. Laulettu yksiäänisesti, kaksiäänisesti ja kolmiäänisesti eri lauluja. Kolmiäänisesti laulettu Hoosianna. Lisäksi laulannon harjoituksiin kuului virsilaulu. (3h)

Voimistelussa pojat olivat edenneet K. Göösin voimisteluopin mukaan 8 kaavaa. (3h)

Käsitöissä harjoiteltiin vuolemista, höyläämistä ja varvaamista tekemällä tavallisimpia pieniä kapineita. (4h)

Tyttöjen lukusuunnitelma oli oikeastaan ihan vastaava. Samat oppikirjat ja samalla tavalla oli lukukauden aikana edetty. Ainoa ero tuli, ettei tytöillä ollut aluksi voimistelua ja käsitöissä harjoiteltiin ompelua ja neulomista.

Aluksi poikakoulun lukuvuosi oli 33 viikkoa. Tytöt sen sijaan saivat alusta asti opiskella kansakouluasetuksessa määrätyn 42 viikkoa. Pojat eivät käyneet lauantaina koulua, koska heidän työpanostaan ilmeisesti tarvittiin kotona enemmän. Koulua käytiin lauantaita lukuun ottamatta kuusi tuntia päivässä, lauantaina koulu loppui puolilta päivin. Koulupäivä aloitettiin yhdeksältä.

Kansakoulun alkutaipaleella jokainen lukuvuosi päättyi julkiseen vuositutkintoon. Uusi Suometar kertoi Haapalahden koulun ensimmäisestä tutkinnosta 6.6.1874 seuraavaa:

Viime lauantaina oli vuositutkinto maaseurakunnan kansakoulussa, Haapalahden kartanossa Kehvon kylässä. Tämä juhlallisuus aloitettiin rukouksella ynnä virren veisuulla, johonka yhdistettiin harmonin soitto. Sen jälkeen rupesi opettaja Simon Hirvonen ja neiti Hedman kyselemään lapsilta uskontoa, maantiedettä, historiaa, luvunlaskua (paraiten päässälaskentoa) ym., joihinka kysymyksiin lapset vastasivat hyvin tyydyttävästi. Ilomielellä lasten vanhemmat ynnä muut kokoontunut kansa kuuntelivat näitten pienten lasten vastauksia, jotka eivät vielä ole olleet koulussa kuin kaksi lukukautta, ja usea yhden lukukauden, eivätkä moni kouluun tullessaan ole osanneet oikein tavata eikä suoraan lukea. Tämä tutkinto osoitti sen, että opettaja ja opettajatar eivät ole olleet laiskana opetuksessansa. Toimitus päätettiin rukouksella ja veisattiin virsi n:ro 75, Koko mailm’ iloit’ mahtaa neliäänisesti harmonin soiton avulla. Virren veisattua piti kirkkoherra Pothan puheen kansakoulun johtokunnan puolesta, johon hän kuuluu. Hän vertaili tätä alkavaa kansakoulua maanviljelijäin kylvöntekoon, sanoen että kuinka maamieskin kylvää siemenensä peltoon raesäällä ja pahallakin ilmalla, eikä tiedä jos siemen pellossa itää ja juurtuu, niinpä tähänkin ensimmäiseen kansakouluun on kylvetty siemen pahalla säällä, oikein raesateella.”

Porthan viittasi puheessaan siihen ankaraan vastustukseen, jota kouluhanke oli aikanaan saanut. Haapalahden koulussa oli keväällä 1874 jo 37 mies- ja 25 naisoppilasta. Eli koulu oli otettu hyvin vastaan.

Kovin tutulta kuulostaa, että jo vuonna 1879 vuositutkintojuhlan jälkeen Savo-lehdessä arvioitiin tyttöjen edistyneen paremmin kuin poikien ja olevan kypsempiä. Jo tuolloin kirjoittaja epäili syyn olevan mahdollisesti käytetyssä opetusmetodissa.

Jo opettaja Simon Hirvonen oli valittanut palkan pienuutta ja lähtenyt Hartolaan opettajaksi. Kansakoulunopettajien palkka jäi varsin vaatimattomaksi. Opettajiksi koulutettiin kansanmiehiä ja -naisia. Ajatuksena oli, että seminaareissa heistä koulittaisiin ”sopivan” sivistyneitä, mutta ei kansan elämästä ja tavoista vieraantuneita kansankynttilöitä. Sen vuoksi seminaareihin ei aluksi ollenkaan otettu oppikoulun käyneitä opiskelemaan. Koulutus oli kallis, 4 vuotta seminaarissa ja sitten vuosi harjoittelua koulussa. Naisopettajille määrättiin ajan tavan mukaan selkeästi huonompi palkka kuin miesopettajille.

Haapalahden koulun miesopettaja sai noin 900 markkaa ja naisopettaja 700 markkaa palkkaa vuodessa. Palkka muodostui valtionavusta, 600 mk miesopettajalle ja 400 mk naisopettajalle, sekä luontaiseduista. Luontaisetuina opettajat saivat Kasurilassa vapaat asunnot, ruuan, viljaa, heinää, kasvimaata, peltoa ja niittyä.

Opettajat eivät luonnollisestikaan harjoittaneet maataloutta, mutta hyödynsivät maat ja heinät tavalla tai toisella. Palkkauksen tietty epämääräisyys oli omiaan lietsomaan riitaisuuksia, kun koulujen johtokunnat koettivat selvitä koulun pidosta mahdollisimman halvalla ja opettajat koettivat saada palkan järkevällä tavalla kasaan.

Uusi koulu Kasurilaan

Koska suurin osa oppilaista tuli Kasurilan kylästä, heräsi ajatus siirtää koulun paikka lähemmäs kyläkeskusta. Paavo Kasurinen ja Erik Väänänen alkoivat ajaa asiaa, talvella 1874 pidettiin Kasurilan kylässä Eljas Laitisen talossa kokous. Mielet lämpenivät kouluasialle niin, että saman tien katsottiin koulun paikka ja päätettiin tehdä siitä suuri ja upea.

”Koulun piirustukset laati arkkitehti Öhman lahjaksi, mutta piirustus ei tyydyttänyt herroja Nylander ja Therman. He määräsivät pohjakaavan, jonka mukaan koulusta piti tulla kaksikerroksinen ja erikoisella kirjastohuoneella varustettu. Tämä meni tietenkin läpi. Kaksikerroksinen koulu saatiin ja myöntää täytyy, ettei se ollut liialla käytännöllisyydellä pilattu.” Näin koulun rakentamisesta kertoi Albanus Sonninen vuonna 1926.

Kasurilan kansakoulu. Rakennus toimi vuodesta 1923 
Siilinjärven vasta perustetun seurakunnan pappilana.

Kasurilan kansakoulurakennus valmistui 1876. Se vihittiin suuremoisin juhlamenoin, saksalaisista soittajista kokoonpantu orkesteri soitti, kuopiolainen ravintoloitsija Hollberg piti tilaisuudessa ravintolaa (!), josta ei puuttunut ruoka eikä juoma. Suuri kansanjoukko oli kokoontunut juhlaan.

Haapalahden koulun nimeksi vaihdettiin virallisesti Kasurilan kansakoulu. Koulutyö alkoi uusissa tiloissa syyslukukauden alusta 1876.

Koulu ei ollut missään nimessä vielä valmis. Johtokunnan kokouksissa toistuu vielä pitkälle 1880-lukua erinäiset viimeistelytyöt. Esimerkiksi ulkovuoraus valmistui vasta 1889. Sen valmistumista edisti se, että koulun päädyissä havaittiin seinien pullistuvan ulospäin. Johtokunta totesi, että koko rakennus turmeltuu, ellei toimenpiteisiin ryhdytä. Lisäksi koulukartanolta puuttui vielä kymmenen vuotta koulun valmistumisen jälkeen liiteri, sauna, navettarakennus sekä aitta.

Koulun piha-alue jäi myös viimeistelemättä. Kasurilan höyryvenelaituri sijaitsi koulun rannassa. Käytäntö osoitti, että siihen liittyvä liikenne haittasi koulun rauhaa. Matkustavaiset mm. pyrkivät huonolla säällä alakerrassa sijaitseviin opettajien huoneisiin suojaan. Sitä ei pidetty ollenkaan sopivana. Kirjoittajan mukaan koulun piha tulisi myös mitä pikimmin aidata.

Höyrylaiva Neiti Kuopion satamassa 1904.
Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Koulurakennukset olivat ensimmäisiä julkisia tiloja kylillä. Niistä muodostui välittömästi kylän kansalaistoiminnan keskuksia. Aiemmin oli kokoonnuttu talojen tuvissa, kestikievarissa tai ulkosalla. Nyt kylällä oli komea sali, jossa erilaisia tilaisuuksia pystyttiin järjestämään.

Koulun tarpeisiin hankittiin varoja järjestämällä arpajaisia. Vuonna 1880 kerättiin rahaa koulun lainakirjaton hyväksi. Kirjasto käsitettiin tuolloin koko kylän käyttöön, ei pelkästään koululaisten. Juhlissa oli yleensä aina jotakin musiikkia, koulun harmonia vähintään soitettiin. Kirjastoarpajaisissa puhui opettaja Pekka Ikonen, koulun sali oli koristettu juhlavin köynnöksin. Tilaisuuden tuotto oli peräti 350 markkaa.

Vuositutkinnot kevätlukukauden lopulla olivat aina suuri kansanjuhla, johon tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Esimerkiksi vuonna 1880 höyrylaiva Neiti kuljetti tutkintojuhlaan jopa läänin kuvernöörin von Kraemerin sekä vaimonsa Ulrika Charlotan.

Aivan mutkaton paikallisten suhtautuminen kansakouluun ei ollut. Kasurilan kievarilla järjestettiin syksyllä 1881 arpajaiset ja juhla köyhien kansakoululaisten hyväksi. Oli tarkoitus hankkia käsityötarpeita niille koululaisille, jotka eivät niitä itse pystyneet hankkimaan. Kievarissa soitti asevelvollisten soittokunta ja agronomi Kolström avasi tilaisuuden. Kaikki meni hyvin, kunnes oli tarkoitus aloittaa tanssit. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään ja joku heitti tiilin ja tyhjän pullon ikkunoista sisään. Alkoholilla arveltiin olleen osuutta asiaan:

”Sanottiin, en tiedä tosi vai valhe lienee, että jostakin läheisestä torpasta olisi viinankultaa salakähmässä anniskeltu niin runsaasti, että sen syyksi voinee kertomani konnamaisuuden lukea. Yleisesti arveltiin, että ilkityön tekijä ei ollut kasurilainen, vaan jostain naapurikylältä.” Kuvauksen kirjoittaja itse oli Kasurilasta.

Ajankuvana mainittakoon, että Kasurilassakin järjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Suuriruhtinaamme Aleksanteri II kunniaksi riemujuhla, jolla kunnioitettiin hänen 25 vuotta vallassa. Väenpaljous oli kokoontunut koululle kuuntelemaan esitelmää ja koululapsien ”kimakalla” äänellä laulamia lauluja. Juhlan jälkeen ”väki hajosi iloisena kantaen hiljaisissa sydämissään hartaita onnen ja siunauksen toivotuksia rakkaalle keisarille.”

Myöhemmin Kasurilan kylään perustetut yhdistykset tottuivat käyttämään koulua kokouksissaan ja tilaisuuksissaan. Siellä järjestettiin aikanaan vaalitilaisuuksia ja äänestettiin.

Koulua johti johtokunta, jonka vastuulla oli koulun talous, koulurakennuksen kunto, opettajien palkkaaminen ja palkasta sopiminen, koulun lomapäivät ja koulutarvikkeiden hankkiminen yms. Johtokunnan puheenjohtaja oli aluksi maaseurakunnan kirkkoherra ja esimiehenä toimi joku kylän talollinen. Esimies pystyi johtamaan kokouksia.

Koulun johtokunnan jäseninä 1800-luvulla eri tehtävissä toimivat mm. Paavo Kasurinen, Aaro Fr. Väänänen, Aaro Miettinen, Taavetti Miettinen, Juho Savolainen, Aaro Väänänen, Wilho Zacheus, Elias Laitinen ja Pekka Aschan. Opettaja osallistui kokouksiin. Kasurilan koulun johtokunta oli osaava, opettajan ei tarvinnut toimia sihteerinä eikä Pekka Ikonen edes kuitannut pöytäkirjoja. Käytäntö muuttui, kun opettajaksi tuli Vilho Alhojärvi 1898.

Kasurilan vanhasta kansakoulusta on jäljellä enää koulun 
tontin rajoja merkannut rajapyykki. Nähtävissä vuosiluku
1876.

Lähteet

Tapio 6.9.1870, Kuopion pitäjän historia, Uusi Suometar 17.6.1874, Tapio 7.6.1874, Kansakoulun lehti 14.8.1926, Kasurilan koulun johtokunnan pöytäkirja 9.4.1885, Tapio 7.6. 1879, Savo 18.6.1880, Savo 10.1.1881, Tapio 10.3.1880, Tapio 13.6.1883, Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975 - puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.

Salmin keskikoulun tulo Siilinjärvelle

 

Salmin Tuleman kylän raittia 1920-luvulla. Tulema oli vilkas
liikepaikka, Salmi keskikoulu toimi täällä.
Museovirasto

Talvisodassa tuhoutui suuri osa Salmia, niin myös Salmin keskikoulun rakennukset. Oppilaat joutuivat vanhempiensa mukana ympäri Suomea. Salmin keskikoulun oppilaat kerääntyivät Saarijärven yhteiskouluun, jossa rehtori Heikki Haavio suhtautui salmilaisiin mitä suurimmalla ymmärtämyksellä, olihan hänen veljensä professori Martti Haavio juuri vähän ennen sotia tehnyt tuloksellisen matkan Salmiin keräten talteen kansanrunoutta ja kansatieteellistä aineistoa. Talvisodan jälkeen Salmin keskikoulu lakkautettiin 1.6. 1940 alkaen sen jäätyä luovutetuille alueille.

Salmin keskikoulun talvisodassa tuhoutunut koulurakennus.
Museovirasto

Salmilaisia oli evakuoituna mm. Utajärvellä. Kun Utajärvestä oli muodostumassa salmilaisten uusi asuma-alue, nähtiin kunnassa mahdolliseksi, että keskikoulu voitaisiin avata uudelleen siellä. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja, opettaja A. A. Laitinen toimi puuhamiehenä. Asiassa ryhdyttiin selvittelyihin vuoden 1941 aikana. Keskikouluasiaa selviteltiin eri virastoissa, mutta lopulta selvisi, ettei Salmin keskikoulua ollut mahdollista perustaa uudestaan.

Jatkosodan aikana kesällä 1942 kysymys koulun uudelleen aloittamisesta Salmissa nousi esille. Niinpä Salmin keskikoulu aloitti uudestaan toimintansa jatkosodan aikana 1942. Salmin evankelisluterilaisen seurakunnan kirkkoherra Matti J. Huhtinen muisteli: Entinen rehtori jäi Jyväskylään, jossa hänellä oli lehtoraatti, ja niin joutuivat kunnanisät näissä peräti vaikeissa ja ainutlaatuisissa olosuhteissa etsimään uutta rehtoria. Asuin tuohon aikaan Tulemajoen länsirannalla kunnallislautakunnan esimiehen pienviljelijä Yrjö Pesosen talossa. Minua pyydettiin rehtoriksi. En voinut kieltäytyä ja niin Yrjö Pesosen kamarista muodostui kirkkoherranvirasto ja rehtorin kanslia. Koko kirkonkylä oli poltettu ja raunoina, oli työlästä määritellä paikat missä kadut olivat ennen kulkeneet. Kaikki saunat ja liiterit oli muokattu asuinrakennuksiksi. 

Opettajat haalittiin eri puolilta Suomea, Salmin keskikoulun entisistä opettajista vain Martta Setkänen ja Eva Röppänen palasivat, mutta kouluhallituksen avulla ja epävirallisin tiedusteluin opettajakunta saatiin haalittua kasaan. Koulurakennukseksi Salmin kunnan esikunta järjesti entisen kreikkalaiskatolisen seurakunnan vanhainkodin, sähköt rakennukseen saatiin vasta joulukuussa 1942. Rehtori kävi itse tekemässä ja hakemassa lämmityspuita sotavankien kanssa metsästä. Kun pulpettaja ei ollut, hankittiin yksinkertaiset lankkupenkit. Vanerilevyn palanen oli oppilailla kirjoitusalustana. Oppikirjat sentään saatiin hankittua. Ajan mittaan koulu kalustettiin asiallisesti. 

Salmin keskikoulu oli aloittanut syyskuussa 1942 ”yksin uskon varassa”, mutta vähitellen toiminta vakiintui. Rehtoriksi kirkkoherran tilalle tuli marraskuussa suomen kielen lehtori Laila Karhe. Lukuvuonna 1942-43 koulussa oli 134 oppilasta.

Salmin keskikoulun koululehti keväällä
1943.
JMA

Koulutyö keskeytyi kesäkuussa 1944 ja koulu joutui taas evakkomatkalle. Tällä kertaa ehdittiin pakata mukaan myös jonkin verran koulutarvikkeita, jotka aikanaan sitten kulkeutuivat evakuointikuntaan, Siilinjärvelle.

Talvi ja jatkosodan alueluovutuksilla oli seurauksia myös muiden kuin luovutettujen alueiden kouluille. Kuopion seudun koulumaailma muuttui, kun talvisodan jälkeen Viipurin klassillinen lyseo lakkautettiin ja opetus siirtyi 1940 perustetuttuun Kuopion klassilliseen lyseoon. Myös Pitkärannan keskikoulu siirtyi Kuopioon. Ja lokakuussa 1944 annetulla asetuksella määrättiin Salmin keskikoulu siirtymään Siilinjärvelle ja alkamaan siellä toimintansa Salmin keskikoulun nimellä.

Salmin keskikoulun siirtyminen Siilinjärvelle ei ollut itsestään selvää. Paikkakunnalla oli ilmennyt käsityksiä, että siilinjärveläisillä, jotka haluavat kouluttaa lapsensa, on varaa koulutta heidät Kuopiossa. Jos koulunkäyntiin ei ollut varaa, ei siihen ollut tarvettakaan. Pitkin pitäjää oli kerätty nimiä listaan Salmin keskikoulun saamiseksi Siilinjärvelle. Ihan kaikki eivät olleet halukkaita siihen nimeään laittamaan. Kenties myös kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen pitkä, toukokuuhun 1945 kestänyt hiljaisuus kouluasian suhteen kertoo, ettei todellista yksimielisyyttä saatu sielläkään heti aikaiseksi. 

Koulua havittelivat muutkin, esimerkiksi Nilsiä ja Maaninka. Eduskunnan sivistysvaliokunta suositti lokakuussa 1944 koulun sijoittamista Nilsiään, jonne oli sijoitettuna suurin osa salmilaisista. Lisäksi Siilinjärveltä oli muutenkin ”helppoa” käydä oppikoulua Kuopiossa. Salmin hoitokunnan puheenjohtaja V.A. Mensonen ja aktiivisesti koulun puolesta lobanneet siilinjärveläiset saivat kuitenkin päätöksen pyörrettyä Siilinjärven eduksi.

Siilinjärven kansakoulu 1920-luvulla.
Museovirasto

Salmin keskikoulu aloitti toimintansa syksyllä 1944 Siilinjärven kansakoulun tiloissa. Tästä syystä koulut joutuivat jaksottamaan toimintansa vuoroihin siten, siten että kansakoulun tunnit olivat aamupäivisin ja keskikoulun tunnit iltapäivisin. Käytettävissä oli neljä luokkahuonetta ja yksi ryhmä oli sijoitettuna pieneen opettajan asuntoon. Lisätilaa vuokrattiin läheiseltä Pitkäsen talosta ja manttaalikunnan talosta, jossa pidettiin kreikkalaiskatolisen uskonnon, kotitalouden, voimistelun ja laulun tunteja.

Oman koulurakennuksen puuhaaminen alkoi välittömästi. Kunnanvaltuusto lahjoitti koululle oman tontin jo keväällä 1945. Keskikoulu toimi kuitenkin vielä vuoteen 1952 näissä puutteellisissa oloissa.

Osa Salmissa koulunkäynnin aloittaneista oppilaista jatkoi Siilinjärvellä syksyllä 1944. Vuonna 1942 koulunsa Salmissa aloittaneista 108 oppilaasta 32 on saanut päästötodistuksen Siilinjärveltä. Vuonna 1943 koulun Salmissa aloittaneista 54 oppilaasta 17 oli jatkanut koulunkäyntiä Siilinjärvellä.  Vuonna 1944 ensimmäisen luokan aloittaneista oppilaista 41% oli salmilaisia ja 59% savolaisia.

Salmin keskikouluun pyrkineet ja hyväksytyt syksyllä 1944 

 

Hakeneista siirtoväkeä	Hakeneista paikkakuntal.	Hakeneet yht.	Hyväks. salmilaisia	Hyväks. siilinjärvel.	Hyväks. muualta	Hyväks. yhteensä
110	180	290	97	59	11	167

 

Keväällä 1944 , koulun toimiessa viimeisiä aikoja Salmissa, opettajakuntaan kuuluivat rehtori Laila Karhe ja opettajat Kyllikki Eskola, Karin Forstadius, Helvi Lähti, Eeva Römppäinen, Martta Setkänen ja Aino Hakala.

Ensimmäisenä lukuvuonna Siilinjärvellä opettajina toimivat Martta Setkänen (voimistelunopettaja), Karin Forstadius (luonnonhistoria ja maantiede), Aili Hyvönen (ruotsi, saksa), Airi Salminen (matematiikka, luonnonoppi), P. Huhtinen (ev.lut. uskonto), Artemi Palsola (kreikklaiskatolinen uskonto), Hannes Virsu (poikien voimistelu), Maria Sonninen (piirustus, muovailu ja kaunokirjoitus), A. Matikka (laulu), Albanus Sonninen (kirjanpito), Katri Skinnari (tyttöjen käsityö). Rehtorina toimi Tauno Tiili (suomenkieli, historia). Opettajista ainoastaan kaksi, Setkänen ja Forstadius olivat opettaneet jo Salmissa. Pastori Palsola oli myös salmilainen.

Rehtori Tauno Tiili ja lehtori Harry Horsma koulun pihalla.

Vakinaisten ja pätevien opettajien saaminen oli ollut vaikeaa jo Salmissa, eikä Siilinjärvellä tilanne ollut juuri parempi. Siilinjärven opettajakunnan keskuudessa oli yleistä, että opettajat asuivat toisella paikkakunnalla. Opettajakunta vaihtui tiuhaan, oli asuntopulaa, alipalkkausta ja kehnot koulutilat. Syksyllä 1945 tilanne oli niin paha, että koulutyön aloittaminen siirtyi opettajapulan vuoksi. ”Ei voitane vaatia, että pätevä opettaja asuu esimerkiksi kanalassa, niin kuin täällä tapahtui!” kovisteli rehtori Jaakkola vanhempainneuvostoa ja kuntaa.

Vuoteen 1948 mennessä suuri osa opettajien viroista oli saatu vakinaisesti täytetyksi. Myös rehtorikysymys ratkesi pitkäksi aikaa, kun luonnonhistorian opettaja Rauha Jaakkola valittiin tehtävään 1948. Virkaan valittu Tauno Haaramo kuoli yllättäen joulukuussa 1947. Rauha Jaakkola toimikin oppikoulun ja yhteislyseon rehtorina aina vuoteen 1968 saakka.

Rauha Jaakkola oli koulun ruhtinatar. Hän tuli luonnonhistorian ja maantieteen lehtorin virkaan 1.9. 1946 alkaen. Hän oli syntynyt Messukylässä 1905 ja valmistunut filosofia maisteriksi 1935. Rauha Jaakkola oli ulkonäöltään hyvin tumma ja saikin oppilailta lisänimen Mongoli. Opettajana hän oli tiukka, arvostettu, jopa vähän pelätty. Kaiken näkevä ja kuuleva Mongsu koettiin myös töykeäksi ja epäystävälliseksi. Jaakkolan terävyyden saivat huomata myös kunnan päättäjät ja kouluhallituksen virkamiehet: Jaakkola höysti omaa koulutaloa ja opettajien asuntolaa koskevat kirjeensä napakoilla huomautuksilla alkukantaisista oloista.

Lähes kaikilla Johanna Virsun tutkimukseen haastatelluilla salmilaisilla tuli mieleen kokemus tai muistikuva, johon liittyi oppilaiden epätasa-arvoisuus opettajien edessä. Koettiin, että salmilaisten oppilaiden oli vaikeampi saada yhtä hyviä numeroita kuin paikallisten. Suomen kielen opettajan suusta kuultu lausahdus ”Karjalaisissa virtaa ryssän veri, ei ne osaa mitään” oli harmittanut ja itkettänytkin joitakin oppilaita. Voimistelunopettaja Setkänen oli tehnyt oppilaiden kanssa evakkomatkan Salmista ja hänkin pahoitti mielensä tällaisista puheista. Eräs opettaja kielsi oppilaita kertomasta evakkomatkastaan esitelmissään.

Vaikka ikäviä kokemuksia opettajien suhtautumisesta oli lähes jokaisella, oppilaan taustasta johtuvaa, laajamittaista opettajien kohdalta koettua kiusantekoa tai epätasa-arvoisuutta ei liene ollut. Siilinjärvellä opettajat eivät kieltäneet karjalan kielen käyttämistä. Kuitenkin kaikki salmilaiset koulun haastatellut oppilaat kertoivat, että kieltä ei puhuttu kuin välitunnilla kaveriporukassa, jos sielläkään. Joidenkin opettajien suhtautuminen kieleen oli kiinnostunut ja hyväntahtoinen. Koulunkäynnissä kieli ei enää tuottanut keskikoululaisille samanlaisia ongelmia kuin kansakoululaisille.

Salmin/Siilinjärven keskikoulussa kreikkalaiskatolisen uskonnon opetuksesta huolehtivat papit. Ensimmäisenä ja toisena lukuvuonna uskonnon opettajana toimi pappi Artemi Palsola. Palsolan jälkeen opettajaksi tuli Johannes Railas, joka toimi virassa kesään 1950 saakka. Molemmilla oli salmilainen tausta. Heidän jälkeensä ainakin vuodesta 1953 opettajana toimi Aleksanteri Kasanko.

Siilinjärven keskikoulun opettajia 1846-47. Takana Hannes Virsu,
Kalle Tiitinen ja Martta Setkänen, edessä toinen oikealta Rauha
Jaakkola.
 

Uskonnon tunneilla luokat jakaantuivat, ortodoksioppilaat saivat opetusta Kosken Pitkälässä ja luterilaiset jäivät koululle. Mitään erottelua oppilaiden välille ei tämän perusteella haastateltujen mukaan syntynyt. Kirkkoon ja uskontoon liittyvään koulukiusaamista ei kenellekään haastatelluista ollut jäänyt mieleen. Sen sijaan paikkakunnan pojat pelleilivät ikkunan takana kreikkalaiskatolisen jumalanpalveluksen aikana.

Eri uskontokuntien opettajat vierailivat toistensa tunneilla. Ortodoksisen kulttuurin vieraista piirteistä tehtiin tuttuja luterilaisille ja siten hälvennettiin kummastelua. Päivänavaukset olivat luonnollista kulttuurien vuorovaikutusta, sillä kaikki osallistuivat yhteisiin päivänavauksiin, joita kirkkokunnat pitivät vuorotellen. Tapaus, jossa savolaiset luterilaiset joutuivat murheellisella tavalla tutustumaan kreikkalaiskatolilaisuuteen, oli salmilaistytön kuolema. Hänen hautajaisiinsa Kuopiossa osallistui koko luokka.

Oppilasmäärän kasvaessa myös tilaongelmat kasvoivat. Vuosikertomuksessa 1946-47 todetaan, että kouluun on pyrkinyt enemmän oppilaita kuin on voitu ottaa. Paikkakunnalle muuttaneiden siirtokarjalaisten perheiden lapsia yritettiin tilanahtaudesta huolimatta sijoitta kouluun, ja tämän vuoksi luokkakoot paisuivat. Tilavan ja ajanmukaisen koulutalon tarve oli huutava. 

Näytti kuitenkin siltä, että uudet ja suunnitteilla olevat valtion oppikoulut vievät kouluille varatut vähäiset varat. Vanhempainneuvoston, kunnanvaltuuston ja Salmin kunnan edustajien kouluhallitukselle tammikuussa 1948 lähettämässä kirjeessä koulutalon saaminen otettiin osaksi laajempaa siirtoväen asuttamiskysymystä. Koulutalon tarpeellisuutta perusteltiin myös sillä, että kirkonkylän kansakoulu vapautuisi sen toimintaa haittaavasta ”alivuokralaisesta”. Maaliskuussa 1948 Savon Sanomat uutisoikin, että ” Siilinjärven keskikoulu toimii kurjemmissa olosuhteissa kuin yksikään muu valtion oppikoulu.”

Elokuussa 1951 uuden koulurakennuksen perustuksia alettiin viimein tehdä ja marraskuussa 1952 Siilinjärven keskikoulu pääsi vihdoin muuttamaan uuteen koulutaloon. Savon Sanomat sanoi Siilinjärven saaneen kulttuuritalon, kun talo valmistui Siilinlahden päähän. Se maksoi 100 miljoonaa tuolloista markkaa. Komea koulurakennus on vieläkin, neljä kerrosta ja kaunis näköala Siilinlahdelle. Juhlalliset koulun vihkiäiset pidettiin 18.4.1953. Koulun salmilaista taustaa muistettiin juhlapuheissa. 

Siilinjärven keskikoulu 1953.

Pian pohdittiin jo koulun muuttamista yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Vanhempainneuvosto keskusteli asiasta jo maaliskuussa 1954. Myös naapuripitäjistä, kuten Nilsiästä, Pielavedeltä ja Juankoskelta oli tullut pyyntöjä, että Siilinjärven keskikoulu muutettaisiin oppikouluksi. Ensimmäisen lukuvuotensa yliopistoon johtavana yhteislyseona koulu toimi 1959-60.

Valtion keskikoulun saaminen Siilinjärvelle oli merkittävä parannus alueen kouluoloihin. Pitkät ja hankalat koulumatkat olivat olleet aitona esteenä monen hyväpäisenkin koululaisen opintaipaleella. Kiitollisuus, jota paikkakunnalla asiasta on koettu kantaa näihin päiviin saakka. Viimeksi tämä näkyi 2017, jolloin Siilinjärven lukio juhli 100-vuotista taivaltaan. Lukio ja tavallaan myös Ahmon yläkoulu kantaa salmilaisia juuria. Siilinjärven yhteislyseon oppilasmäärä sen viimeisenä työskentelyvuonna ennen peruskoulujärjestelmään siirtymistä 1974-75 oli noin 940. Peruskoulun toteutuessa keskikoululuokat sulautuivat kunnalliseen koululaitokseen ja lukio jatkoi toimintaansa kunnallisena lukiona.

  

Salmin keskikoulu 1942-45

Siilinjärven keskikoulu 1945-1959

Siilinjärven yhteislyseo 1959-1975

Siilinjärven lukio 1975- ; Siilinjärven kunta on lukion omistaja ja ylläpitäjä

Koulun rehtorit 

Matti Huhtinen 1942

Laila Karhe 1942-1944

vt. Tauno Tiili 1944-46

vt. Vilho Voutilainen 1946-47

Tauno Haaramo 1947 (kuoli 2.12.1947)

Rauha Jaakkola 1948-1968

Eila Koikkalainen 1968-69

Esko Kivistö 1969-1995

Rauha Pesonen 1995-2013

Aurora Hansen 2013-2022

Olli Lipponen 2022-

Lähteet:

Oheinen teksti perustuu pitkälti Johanna Virsun tutkimukseen. Tämä on julkaistu myös Jukka Kokkosen toimittamassa Salmin pitäjän historiateoksessa Sama mua, uuvet rannat. salmilaiset 1948-2018.

Virsu, Johanna; Kummastelusta kaveruuteen, alkukantaisuudesta ajanmukaisuuteen: Salmilaiset ja siilinjärveläiset yhteisessä keskikoulussa 1944-1954. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

Kasurinen, Riitta & Kasurinen, Jukka, Siilinjärvi: Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä kuvin ja sanoin

Kylli, Ritva, Vapaasta virrasta valjastettuihin vuosiin: Utajärven historia 1865-2015

Savo 19.4.1953

Savon Sanomat 18.10.1951

Huhtinen, Martti, Tarinoita Salmista