Gadgetissa oli virhe

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Pöljäm pysäkilta palamupuihen siimekseen

Vuonna 1926 kustannusosakeyhtiö Kirja julkaisi Kalle Väänäsen matkakirjan, joka teki hänestä kertaheitolla kunniapöljäisen. Kirja muistetaan, vaikka harva sen on lukenut.

Kalle Väänäsellä oli sukusiteitä Pöljälle, sillä Lassilan talossa vaikuttanut ja kauppaa pitänyt Salomon Väänänen oli hänen ukkinsa. Salomon taas oli Lassilan talon isännän, Jussi Väänäsen velipuoli.
Ylioppilas Kalle Väänänen 1907. 
Kalle syntyi Kuopiossa vuonna 1888, hän opiskeli Viipurissa ja Helsingissä. Varsinaisen elämäntyönsä Kalle Väänänen teki luonnonhistorian ja maantieteen lehtorina Viipurissa ja Lappeenrannassa. Pöljän kylä oli hänelle rakas kesänviettopaikka. 
Etualalla Pulasteen talo, jossa Kalle kesiään vietti. Taustalla vasemmalla
vahtitupa ja pikkuruinen Pöljän pysäkki.

Kirja kertoo matkasta Eurooppaan ja Afrikkaan, jonka Kalle teki kesällä 1925. Kalle Väänänen oli kielitaitoinen, sivistynyt suomalainen. Hänelle murre oli tyylikeino, samoin kuin matkan alkupisteen asettaminen Pöljälle. Syntyi koominen kontrasti Euroopan suurkaupunkien vilinästä sydän-Savon pöljäläiseen miljööseen.

Kallen matka alkoi siis Pöljän pysäkiltä. Junaa odotellessa tuli tuttu mies jututtamaan:

Kysyin että minnekkä seom matka. Sano että
-         pitäsjhän tässä käävä Helessingissä asti. –No minen ollu millänkää, pantiin siinä tupakaks ja kysy siinä se tuttu mies vuorostaa, että matkalleko sitä muka minnäi ool lähössä. No minä sanoen että
-         niihän tuota meinasin.
No se kysy, että mihinkä asti. No minä siinä sikaria sytyttäessän sannoen nuiv vuam muina miehinä, että
-         meinasin tässä pistäätyä Afriikassa.

Koska Kalle Väänänen eli ja vaikutti Viipurissa, hän tuskin oikeasti lähti matkalleen Pöljältä. Pysäkillä käyty keskustelu on kyllä sitä ”ihtiään”, eli Kalle tunsi savolaisen puheenparren ja venkoilun juuriaan myöten. Hän vietti ensimmäinen kesänsä Pulasteen talon vieraana ja vuokralaisena vuonna 1924. Ensimmäisen murrerunokokoelma Savolaista sanarieskoo ilmestyi samana vuonna. Pöljä oli hänelle eräänlainen kielikylpy. ”Hän kierteli taloissa kuuntelemassa milloin Kiärmeharjun Riikkoo, milloin Uatu Martikaista tai Utin Pekan Ievoo.” (Marja Linnove)

Helsinki, Stettin, Berliini, Pariisi, Lyon, Venetsia, Milano, Rooma, Tunis. Kalle Väänänen teki matkatoverinsa kanssa oikein unelmaloman 1920-luvun Eurooppaan. He katsastivat Berliinin kahvilat ja huvipaikat, tutustuivat nähtävyyksiin Pariisissa (Eihveltorniin muun muassa). Välillä matkaseurueeseen liittyi uusia jäseniä ja tuttavuuksia solmittiin. Italiassa Kallella oli peräti kolme suomalaista naista matkakumppaneina.

Olj sellaene italijalaene insnyörj, joka osas huastoo saksoo, ja sen kansa jollai tavalla piästiim puhhee alakuun. Se kysy, että mittee matkuetta myö ollaan, ja minä sanoen, että oon mormonni – ja nämä oovat minun kolome akkoo ja oon Italijassa lissee ehtimässä.

Venetsiaan Kalle menisi toisenkin kerran:

Jos minä oesiv vielä nuorj ja sattuisin sitten rakastummaan, ja jos sitten se minun morsiamen oes rikas, että kannatas reissuta, niim minä kävisiv vielä yhen kerran Venetsijassa. Ja jos sitten se morsian olis niin rikas, että kannattas reissuta kahen, niin minä ottasin sen morsiamen mukkaaj ja mäntäs kahen sinne Venetsijjaan.

Kulttuurikohteet ihastuttivat, mutta matkan suurin elämys taisi maantieteen ja biologian opettajalle olla kuitenkin Vesivius eli ”helevetin savutorvi”. Hän kipusi hevosella tulivuoren laelle. Sillä hän näki tulivuoren kiehuvan kraaterin. Minä luulen, että sitä mikä sillon käväs mielessä piälimäesenä, suattasj sannoo vaekka peloksii.

Napolista Kalle Väänänen jatkoi yksin matkaa Tuunisin kaapuntiin Afrikkaan. Ajan asenteista  kertoo, että hän pyysi Suomeen palaavaa matkatoveriaan viemään terveisiä kotiin siltä varalta, että neekerit sattuisivat minut syömään.

Tunisin monenkirjava kaupunkielämä selvästi ihastutti Kallea. Kielimuuri oli ankara:

Yhennii kerran minä kuleksin muutaman muaseuvulta tulleen arapialaisen kansa ja huasteltiin kovasti, vaekka vaekeeta olj kummallekkii. Se osas minun mielestä vielä huonommir ranskoo kum minä ja se iäns sitä niin ouvosti, etten tahtonnu suaha mittää tolokkua. Yhtä huonoo lie ollu minun huastamisen sem mielestä. Muutamaksii minä kysyin siltä, että onko siellä missee hiän assuu, tuota erämuata lähellä. Niin se vastoo, että on kello yhteentoesta asti.

Paluu suuresta maailmasta huipentui Pöljälle. Kuopion asemalta matkalainen hyppäsi junaan.

…vielä olj pienj matka junalla ajettavvoo sille asemalle Kuopijon takana, jossa kaekki asemav virastot ja toemistot ja postikonttoorit ja muut sopivat yhteem pienee huoneeseej ja jossa Pysäkki-Ville o aenuvana virkamiehenä. Ja kun siltä pysäkiltä kävelin peltoem poekki siihen talloon, jonka kuistille näkkyy kolome järvee ja jonka tasasella nurmikkopihalla seisoo satavuotinen koevu, niin sillom minä tunsin, että seolj löytynnä se paekka, jota olin turhaan sieltä tuhansiiv virstaem piästä kulukenna ehtimässä.
Pöljän pysäkki 1920-luvulla. Kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
Kalle Väänäsen kirjan Pöljäm pysäkiltä palamuihen siimekseen  ilmestyminen oli varmasti kyläläisille suurtapaus. Väänänen vahvisti kertaheitolla pöljäläisten itsetuntoa ja arvokkuuden kokemusta. Kyläläisten elämänmuotoa, puheenpartta rinnastettiin suureen maailmaan ja pärjäsimme vertailussa! Niin vain se mualiman paras paekka on tämä Pulasteen kuisti, missee nyt ollaaj, ja sem parempoo eijoo immeiselle missää tarjona kun tuolla teijän saanassa.

Lähteet: Kalle Väänänen, Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen (1926), Marja Linnove, Kalle Väänänen - savolaisuuden tulkki. Lehtijuttu Uutis-Jousi. Kuvat Lassilan arkisto.






2 kommenttia:

  1. Tämä oli hauska katsaus Pöljän ja kirjallisuuden historiaan. Kieli hymyilytti, sillä se on kyllä vanginnut savolaisen olemuksen täydellisesti!

    VastaaPoista