Pahoinpitely Pitkälahden tiellä - kommunistien työmaaterroria Kuopiossa

 

Pitkälahden saha. Viktor Barsokevitsch, Kuopion museo.

Pitkälahden sahalla työskennellyt työmies Antti Korhonen pahoinpideltiin sunnuntaina 19.10.1930 Haminalahden ja Pitkälahden välisellä tiellä ns. Mustanmäen rinteessä. Korhonen oli palaamassa Haminalahden kartanossa järjestetyistä Lotta Svärd-iltamista.[1]

Hän oli aiemmin päivällä käynyt Kuopiossa. Sieltä hän oli ostanut puoli litraa spriitä katukaupasta. Kuopiossa kaksi miestä oli houkutellut häntä samaan matkaan linja-autoon takaisin Pitkälahteen, mutta hän oli tullut mieluummin ”pirssillä”.[2]

Päivän aikana Korhonen oli ilmeisesti naukkaillut kaupungin tuliaisiaan ja illalla hän meni tuttaviensa kanssa yhteisellä kyydillä Haminalahden kartanolle, jossa juhlan piti alkaa klo 19.00.

Haminalahden kartano. Kuva Signe Brander, Suomen kartanoita.

Lottien sunnuntaikarkelot olivat varmasti raittiit, mutta kartanon navetan takana, pihakuusien alla ja jopa kartanon sivuuttavalla tiellä oli paljon juhlaväkeä, joka ei ilmeisesti edes käynyt tanssipaikalla. Korhonenkin naukkaili pihakuusen alla ystäviensä kanssa vedellä jatkettua spriitä. Elettiin kieltolain aikaa.

Haminalahden kartanoa isännöivät ja emännöivät tuolloin jääkärieverstiluutnantti  Volmar Falkenberg ja hänen vaimonsa Liisa os. Peura. Liisa Falkenbergin isä, Heikki Peura omisti Pitkälahden sahan Kuopiossa. Hän oli ostanut Haminalahden kartanon von Wrighteiltä vuonna 1910. Peura oli suurliikemies, jolla oli sahoja ja muita liikelaitoksia myös Iisvedellä, Suonenjoen lähellä.[3]

Wolmr Falkenberg

Liisa (Aino Elisabeth) Falkenberg.
Rautalammin museo.

Korhonen oli todistajien mukaan aika juovuksissa lähtiessään kävellen kotiin Pitkälahteen. Tuttavat etsivät hänen hattunsa ja saattelivat kartanolta Karttulan tielle, missä hänelle neuvottiin reitti kohti Pitkälahtea. Korhonen pyysi yhtä saattelijaa mukaan kotimatkalle, mutta tämä ei lähtenyt.

Magnus von Wright, Mustalahdenmäki Haminalahdessa, 1857.
Tuskinpa tie kovin paljon parempi oli 1920-luvulla.

Mustanmäen rinteessä kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja yksi heistä sanoi: ”Nyt sinä perkeleen Pitkälahden lahtari loput!” Korhonen löydettiin verissä päin tieltä, josta hänet vietiin ensin Haminalahden kartanoon ja sieltä sairaalaan Kuopioon. Lehtitietojen mukaan hän sai vakavia vammoja, mutta ei ollut hengenvaarassa. Korhosen pahoinpitely ei ollut aivan yllätys. Hän oli saanut aiemmin kirjeen, jossa hänet uhattiin tappaa.

Antti Juho Korhonen oli syntynyt Nilsiän Palonurmessa 10.6.1889. Hän oli naimisissa Josefina Roivaisen kanssa ja heillä oli kuusi lasta. Korhonen oli osallistunut vapaussotaan Nilsiän suojeluskuntalaisten matkassa. Sodan jälkeen hän työskenteli vartijana Riihimäen pakkotyölaitoksella (1918-24) ja Tammisaaren vastaavalla laitoksella (1925-27). Tämän jälkeen hän oli siirtynyt Salmiin rajavartijalaitoksen palvelukseen. Pitkälahden sahalle Korhonen oli tullut vuonna 1929.

Korhonen otti julkisesti kantaa Lapuan liikkeen puolesta Savo-lehdessä elokuussa 1930. Kirjoitus oli vahvan uskonnollinen ja kansallismielinen.[4] Tähän sanomalehtikirjoitukseen hän sai kotiinsa nimettömän vastineen: 

LUULETKO SINÄ PERKELEEN LAHTARIN KOIRA SOKAISEVASI TYÖLÄISTEN SILMÄT KUN IHANTELET LAPUAN VERIHURTTIA SUAT NÄHÄ ETTÄ KAIKKI VERIHURTAT KOHTA OUVAT OLEMATTOMISSA KYLLÄ VENÄJÄLLÄ ON MIEHIÄ JA SEMMOISIA VEHKEITÄ ETTÄ EI LAHTARIT PITKÄLTI KOKAHTELE

LUULETKO ETTEI SINUA TUNNETA JO RIIHIMÄEN JA TAMMISAAREN KITUTUSLAITOKSIEN AJOISTA EI KUKKAAN PAMPPU OLLU NIIN VIHATTU KUIN SINÄ EI KUKKAAN PAMPPU OSANNU NIIN PIRULLISEN VIEKKAASTI JA NEROKKAASTI PENKOA VANKIE TAVAROITA KUN SINÄ JA PIMIÄÄN KOPPIIN OLIT ENSIMMÄINEN TOIMITTAMMAAN VANKEJA JOTTA KYLLÄ SINUN EDESOTTAMISESI TUNNETAAN JOKKA PAIKASSA[5]

Alusta asti pahoinpitelyn taustalla oletettiin olevan poliittinen motiivi. Muuten spriille haiseva pahoinpidelty vuonna 1930 olisi hoidon jälkeen saanut vielä sakot, eikä asiasta olisi lehdissä kirjoitettu.

Koivumäen kansanopistolla pidettiin 28.10. 1930 Lapuan liikkeen Pohjois-Savon suurkokous. Antti Korhonen oli paikalla, mutta ei ”siteidensä vuoksi voinut itse puhua.” Hän oli laatinut lausunnon, jonka johtaja Lönnblad luki kokoukselle.[6] Hänen pahoinpitelynsä osoitti lapuanliikkeen kannattajien mielestä kommunistien edelleen jatkuvaa uhkaa.

Maltilliset porvarit olivat alkaneet ottaa välimatkaa lapualaisiin presidentti Ståhlbergin kyydityksen jälkeen (14.10.1930). Koivumäen kokouksessa maalaisliittolaiset eivät enää lämmenneet lapualaisten puheille, vaan selkeästi erkaantuivat hankkeesta.

Korhosen pahoinpitely jäi selvittämättä, joten joulukuussa 1930 Kuopion läänin lääninrikosetsivä Väinö Kauppinen teki lisätutkimuksia.

Kuulusteluissa epäillyiksi nousi Aapel Sundqvist, Maaningan Halolassa syntynyt työmies. Todistajat kertoivat, että Sundqvist olisi uhkaillut Korhosta aiemmin samana vuonna savotassa. Korhosen pojat olivat laulaneet jotain lapualaislaulua, jolloin Sundqvist olisi sanonut: ”Jollette herkiä huutelemasta, niin korvat lyhenee.”  Samalla työmaalla Korhoselta oli rikottu saha. Tämä oli tyypillistä ”punaista työmaaterroria”. Uhkailua, kiusaamista ja jopa tahallista onnettomuuksien aiheuttamista.

Aapelin epäiltiin ilmeisesti olevan jollakin tavalla maanalaisen kommunistisen liikkeen toiminnassa. Hän oli ollut koko kesän 1930 ”jossakin pohjoisessa töissä”. Kuulusteltavat esittävät kyllä muitakin epäilyjä, pari kertaa mainittiin tiellä liikkuneen mustia umpiautoja. Saattoi olla kuulusteltavien hienovaraista vinoilua lapuanliikkeen suuntaan.

Toinen epäilty oli Esa Hietanen, kommunistiaktiivi, joka piilotteli myös pahimman kyyditysvaaran aikaan kesällä 1930. Pari kuulusteltavaa kertoi nähneensä Hietasen Neulamäen salolla[7], kun olivat olleet siellä marjassa. Hietanen oli kysellyt tietoja Korhosen asiasta. Myös Korhonen tunnisti poliisin kuvista Esa Hietasen mieheksi, joka oli puhutellut häntä pahoinpitelypäivänä Kuopiossa.

Juttu näyttäisi kuivuneen kasaan. Riittävää näyttöä ei löytynyt sen paremmin Sundqvistin kuin Hietasenkaan syyllisyydestä. Oikeudenkäynnistä saatikka tuomioista ei löytynyt sanomalehtiarkistosta merkkejä.

Antti Korhonen oli varmasti työmaaterrorin uhan alainen Kuopiossa. ”Suomen Moskovassa” kielletyn kommunistisen liikkeen kannatus oli merkittävä sotien välisenä aikana. Lapualaisterrorin katveessa tehtiin myös kommunistisen aatteen innoittamana väkivallantekoja tai vähintäänkin kiusaa vastustajille.

Antti Korhosen pahoinpitelyä voisi epäillä myös tekaistuksi mediatempuksi, ellei hän olisi ollut humalassa. Epäilemättä hänet pahoinpideltiin poliittisten ja uskonnollisten näkemystensä vuoksi, mutta syyllisiä ei tavoitettu.

 

 

[1] Savon Sanomat 23.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911162/articles/81477079

[2] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[3] Petri Karonen, /jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/67514/kauppaneuvos%20heikki%20peura.pdf?sequence=1&isAllowed=y

[4] Savo 3.8.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909265/articles/81476423

[5] Kuopion nimismiespiirin arkisto/Poliisitutkintapöytäkirjat (1925-1930), JoMa

[6] Savo 28.10.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909318/articles/81476368

[7] Tarkoittaa ehkä Pienen Neulamäen aluetta Pitkälahden lähellä.

Ministeriä kyydissä - kun savolaiset lobbasivat Savo-Karjalan rataa

 

Siilinjärven asema 1906. Kuva v. Barsokevitsch, Kuopion museo.

Rautatie Kuopioon valmistui vuonna 1889. Jatkosuunnitelmia tehtiin tietysti koko ajan. Vilkas kauppa- ja muu liikenne Savon ja Karjalan välillä herätti tietysti toiveita yhdysradasta.

Jo 1800-luvun lopulla oli esitetty, että poikkirata Joensuusta voisi yhdistyä Savon rataan vaihtoehtoisesti seuraavilla paikkakunnilla: Pieksämäki, Toivala, Kasurila tai Alapitkä.[1] Savon rataa jatkettiin 1902 Kuopiosta Iisalmeen. Vuonna 1904 kävi lähetystö ”kummarrusmatkalla Helsingissä” yhdysradan puolesta.

Lähetystö oli ehdottanut, että risteysasemaksi valittaisiin Siilinjärvi.[2] Lähetystön toimia arvostellut kirjoittaja mainitsi yhtenä vaihtoehtona Pöljän pysäkin, mutta hänen mielestään alue oli liian mäkistä. Hän tarkoitti tällä varmaan Uuhimäkeä, Lintuniemen kallioita ja Kärängänharjua. Kirjoittajan mielestä paras risteysasema olisi ollut Alapitkä.

Nämä vaihtoehdot säilyivätkin lähes 40 vuotta vaihtoehtoina. Ratahankkeita oli tietysti Suomessa paljon muitakin, joten lobbaaminen oli iso osa hanketta. Savon Sanomien pakinoitsija Eirikka olikin jo vähän tuskastunut 1932, kun hän kirjoitti:

Herrat kansanedustajat ja muut retkeläiset – mennäksemme persoonallisuuksiin – me pyydämme kysyä teiltä, niin kuin ihminen kysyy ihmiseltä ja kansalainen kansalaiselta, kysyä rehdisti ja avoimesti: kuinka monta juhlapäivällistä te olette jo syöneet Outokummun-Savonradan puolesta? Ja edelleen, voitteko edes osapuilleen arvioida, kuinka monet juhlasapurskat meidän Kuopion takalaisten pitää teille syöttää, ennen kuin te olette ympätty niin täyteen Outokummun-Savonradan yhdysrata-aatetta, että te, ellei muuten, edes mahapakoillanne olette pakotetut päättämään, että tuo rata on rakennettava, tai muuten Kuopion takalaiset, kanaljat, rasvoittavat meidän sisuksemme, ettemme ikinä pääse siitä vatsakatarrista, mikä siitä on seurauksena.[3]

Nimimerkki Ierikka eli Savo-lehden päätoimittaja Jalmari Lampela kertoi itse osallistuneensa jo kolme kertaa rataretkeilyyn. Silti ratoja vaan rakennettiin muualle. Outokummun kaivoksen avaaminen kiirehti Viinijärvi-Varkaus radan rakentamista 1932. Vaikka lehdistössä näytti siltä, että Pohjois-Savon kunnat ajoivat ratahanketta yhdessä, niin risteysaseman paikka ja radan reitti aiheutti paljon porinaa. Pakinoitsija Ierikan sanoin:

Täällä Kuopion takana…lyödään arpaa siitä, Rasinmäen vaiko Juurikkalahden kautta se rata olisi rakennettava. Tämä kysymys näillä seuduin onkin monesti ollut tärkeämpi kuin kysymys, rakennetaanko sitä rataa ollenkaan.[4]

Siilinjärvellä Pöljällä ainakin paikallinen maamiesseura otti ratahankkeeseen kantaa ja toivotti risteysaseman tervetulleeksi. Jos tämä linjaus olisi toteutunut, niin rata olisi tullut Kolmisopen kautta Pöljän pysäkille.[5] Alapitkän linjaus olisi taas tuonut rautatien Nilsiän kirkolle ja kyliin.

1930-luvulla tavaraa liikkui Suomessa vielä paljon vesiteitä, vaikkakin sisävesiliikenne oli jo taantuva ala. Tästä poikkeuksena kuitenkin uitto, jolla oli suuri merkitys. Kuorma-autoliikkenne oli vielä varsin vaatimatonta, vaikka siinä olikin selvää kasvua. Lähikuljetuksissa kuorma-auto ja hevonen tekivät työt. rautatiet olivat tavaraliikenteen tärkein väylä, joten ratahankkeet koettiin elinkeinopoliittisesti äärimmäisen tärkeinä.[6]

Kuopion takamaitakin kuvattiin rataretkeilykirjoituksissa hakkaamattomien aarniometsien, malmirikkauksien ja vesivoiman ehtymättömänä resurssina. Varsinkin 1930-luvun alkupuolen lama oli suistanut alueen kunnat konkurssien ja työttömyyden ahdinkoon. Työtä ja toimeentuloa oli saatava. Kunnat olivat tuolloin ns. kevytkuntia, joilla ei juuri investointeihin ollut rahaa. Tämän vuoksi kulkulaitosministeriä ja kulkulaitosvaliokunnan jäseniä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, kun he paikkakunnalle saapuivat.

Rataretkeilijöitä Siilinjärven asemalla 1937. Kuvassa toinen oikealta
Yrjö Räisänen. Kuva Museovirasto.

Vuonna 1937 Savo-Karjala-radan rataretkeily aloitettiin Siilinjärveltä, jonne retkeilijät saapuivat junalla klo 10.50. Vieraiden joukossa nähtiin mm. eduskunnan puhemies Hakkila, kulkulaitosministeri Ryömä, apulaiskulkulaitosministeri Salovaara, maatalousministeri Heikkinen, Kuopion läänin maaherra Ignatius sekä alueen kansanedustajia. Ainakin SDP:n Yrjö Räisänen  näyttäisi olleen seurueessa. Räisäsellä oli kesäpaikka Siilinjärven Pöljällä, joten hän oli tutuilla tanhuvilla.

Vieraat Tarinaharjun keuhkotautiparantolan ruokalassa. 
Museovirasto.

Siilinjärven kunnan tervehdyksen esitti Martti Ahonen ja sekakuoro lauloi Savolaisten laulun. Seurue siirtyi asemalta autokuljetuksella Tarinanharjun parantolaan, jossa Pohjan Rykmentin soittokunta puhalsi tervetuloesityksen. Kahvin ja voileipien ohessa pidettiin puheita ja lopuksi ylilääkäri Seppä esitteli vieraille parantolan toimintaa ja tiloja. Sairaalan ruokala olikin varmaan kirkonkylän edustavin ja riittävän iso tila arvovieraille.

Rataretkeiljöitä Alapitkällä.

Alapitkällä asemapäällikkö Rautiainen toivoi risteysasemaa Alapitkälle, mutta ei halunnut tehdä kysymyksestä riitaa. Autoletka lähti kiireesti jatkamaan matkaa Varpaisjärven kautta Nilsiän Silika Oy:n kaivoksille. Nilsisässä tuotettiin kvartsihiekkaa. Nilsiän kirkolla kaivosyhtiö tarjosi seurueelle lounaan. Lounaalla sekakuoro lauloi ja opettaja Jäntti piti puheen. Lounaalla seurueelle tarjottiin jo juomiakin, kun kaivoksen johtaja Biaudet esitti maljaa radan menestykselle.

Nilsiän kvartsiittia Kinahmilla.

Vieraiden autoletka Juankosken apteekin edustalla.
Museovirasto.

Matka jatkui Juankosken kartonkitehtaalle, missä johtaja Bonsdorff valitteli Juantehtaan heikkoja liikenneyhteyksiä. Tehtaan puolesta oli tarjolla kahvia ja virvokkeita. Sitten taas autoon ja Kaaville. Opettaja Kilpeläinen kertoi Kaavin lupaavista mineraalilöydöistä. Tämän jälkee nautittiin virvokkeita ja kuunneltiin kuorolaulua.

Outokummussa seurueelle tarjottiin päivällinen Outokumpu Oy:n  tiloissa. Tilaisuudessa puhui yhtiön puolesta insinööri Levanto. Kulkulaitosministeri Ryömä vastasi puheeseen ja kohotti maljan hankkeelle. Seurue kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon hankkeelle. Myös puhemies Hakkila puhui. Päivällisen jälkeen seurue vielä ajoi Kuopioon ja palasi yöjunalla Helsinkiin.

Outokumpu Oy:n päärakennus.

Rataretkeilijöitä kunnioitettiin pitkin matkaa juhlaliputuksella ja koululaiset oli aseteltu teiden varsille vilkuttamaan.

Eduskunta päätti rakentaa Savo-Karjalan yhdysradan huhtikuussa 1938 yksimielisellä päätöksellä. Ratkaisu jätti vielä auki risteysaseman, jonka vaihtoehtoina säilyivät nyt Siilinjärvi ja Pöljä.[7] 

Sodat siirsivät hankkeen aina vuoteen 1949. Radan rakentamisen iso motiivi oli aluepoliittinen. Siilinjärven-Juankosken raataa rakennettiin työttömyysvaroin. Sen vuoksi hanke eteni hitaasti, koska työttömyysrahojen loppuessa loppuivat myös työt.[8]

Ratatyömaalla tapahtui useita vakavia kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Lisäksi useammankin työmiehen sanotaan kuolleen myrkkyviinaan.[9]

Rata valmistui pala kerrallaan. Vasta vuonna 1969 alkaen liikenne onnistui Siilinjärveltä Joensuuhun asti. Rata jäi pelkästään tavaraliikenteen käyttöön. Siilinjärven kehityksen kannalta radan rakentaminen oli kuitenkin käänteentekevä.

Kuvassa mustalla rautatiet. Vuonna 1962 rataa oli valmiina Juankoskelle. Sittemmin sitä jatkettiin
Kaavin kautta Sysmäjärvelle. Karttaote kirjasta Valtionrautatiet 1937-1962.

Rautatie liikenneväylänä itään ei mullistanut pitäjän elämää, vaan kallioiden räjäytyksissä löytynyt malminäyte. Jorma Hakalan löytö johti sittemmin Rikkihappo Oy:n tehtaiden tuloon ja apatiittikaivoksen perustamiseen. Myös Liukonlahden kuparikaivoksen avaaminen Kaaville vuonna 1968 lunasti lähes 70 vuotta aiemmin esitetyt ajatukset Pohjois-Savon luonnonrikkauksista.

 

 

---

[1] Valtionrautatiet 1937-1987, 96

[2] Otava 18.10.1904 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/674134/articles/81473000

[3] Savo 12.11.1932 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1909950/articles/81472537

[4] sama

[5] Savon Sanomat 21.4. 1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091370/articles/81472548

[6] Valtionrautatiet 1937-1987, 93

[7] Savon Sanomat 21.4.1938 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2091370/articles/81472548

[8] Valtionrautatiet  1937-1987, 97-99

[9] Heikkinen (toim), Kahta puolta rattoo eli täällä kipsivuoren takana. Kuuslahden, Heinämäen ja Saarikylän kyläkirja,73