Savon rahvas kelvottomain virkamiesten kynittävänä

 

Fredrika Dorothea ja kuningas Kustaa IV Aadolf.
Jonas Forsslundin maalaus 1797-1800.

Kustaa IV Adolf ja kuningatar Fredrika Dorotean tekivät kesämatkan halki Suomen vuonna 1802. Kuninkaan vierailu oli tietysti hieno asia, mutta Suomessa kaikki eivät olleet innoissaan. Perättäiset katovuodet olivat köyhdyttäneet kansaa, virkamiehet tiesivät seurueen kestityksen ja huollon vaativan paljon resursseja.[1] 

Kaupunkeja alettiin siistiä, aitoja korjata ja katujen kuoppia tasoitella. Maaseutupitäjissäkin kuulutettiin kirkoissa, että kuninkaan matkareitin teitä on viipymättä ryhdyttävä korjaamaan. Tiedettiin, että kuningas tulisi Savoonkin ja ajaisi Kuopio-Oulu -tietä. Matkallaan he tulisivat kulkemaan myös Toivalan, Kasurilan ja Pöljän kylien ohi. Valtamaantie kulki suoraan näiden kylien halki.

Kaisa Kyläkoski on kuvannut kuninkaan matkan kirjassaan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802.

Vieraat saapuivat Turkuun 11.6.1802. Sieltä matkustettiin rannikon kaupunkeja myötäillen Ahvenkoskelle Venäjän vastaiselle rajalle. Täältä lähdettiin kohti pohjoista ja Savon kaupunkeja. Kuopioon saavuttiin noin puoli yhdeksän illalla 11.7. 1802. Koko matka oli kestänyt jo tasan kuukauden. 

Näkymä Kuopiosta, 1820-luku.
Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Kuopiossa kuninkaalliset majoittuivat lääninkamreeri, asessori Gustaf Saloniuksen taloon. Vastaanottojuhlan kuvauksissa ei mainittu Savo-Karjalan läänin maaherra Ramsayta, mutta Kyläkoski arveli hänen liittyneen kuninkaan seurueeseen jo aiemmin, mahdollisesti läänin rajalla.[2]

Kaupunkilaiset panivat parasta pöytään ja maaherran rouva Johanna Barbara Petersen oli suunnitellut ja ohjannut vertauskuvallisen kuvaelman kuninkaan kunniaksi. Oli pystytetty ”kahdeksan aistikkaasti valmistettua alttaria toivolle, rauhalle, oikeudelle, vapaudelle, turvallisuudelle, valistukselle, kasvullisuudelle ja maineelle. Näiden keskellä kohosi vielä kuninkaallisten nimikirjaimilla ja kruunulla koristettu alttari.”[3]

Kuningas viipyi kaupungissa kaksi päivää. Vierailun toisena päivänä kuningasparille esiteltiin upseeristo, virkamiehistö ja porvaristo sekä 20 talonpoikaa ja aterian jälkeen vastaavasti naiset.

Jossakin vaiheessa juhlien, jumalanpalvelusten, esittelyjen ja kuvaelmien välissä kuningas ja virkamiehet tekivät töitäkin. Kuninkaalle alkoivat avautua läänin massiiviset laillisuusongelmat.

Jo vuoden 1800 valtiopäivillä Savon rahvas oli valittanut isojako- ja verollepanotoimitusten vakavista virheellisyyksistä. Arvottomia maa-aloja oli kirjattu verotettaviksi ja toisaalla veronalaisia maita jätetty huomioimatta verotuksessa. Kannettuja veroja oli kavallettu, talonpoikia kiristetty, lahjukset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus ja väkivaltaakin oli käytetty.[4]

Suomalainen talonpoika 1803.
Kuva-arkisto, doria.fi

Esimerkiksi Hakkaralan ja Kasurilan kylän asukkaat valittivat edellä mainituista epäkohdista. Vuoden 1800 jälkeen heille oli kertynyt muutakin mielipahaa. Ei ole tiedossa veivätkö he valituksen lääninkamreeri Saloniuksen väkivaltaisesta käytöksestä Kuopioon vai pysähtyikö Kuningas Kasurilan kievarissa tapaamaan rahvasta.[5]

Salonius oli piessyt Pekka Rautiaista, Pauli Pitkästä ja Lauri Lyytikäistä Korpisuon niityllä Vaajasalossa 1802. Talonpojat olivat aiemmin kieltäytyneet antamasta omilta pelloiltaan keräämiään heiniä sotilaille. Saloniuksella oli mukanaan vänrikki Magnus von Fieandt ja sotilaita, jotka veivät talonpoikien heinät matkassaan.[6] Yksi silminnäkijöistä oli ehkä Kasurilasta Pekka Knuutinen.[7]

Isojakotoimitusten korvausrahoja oli kateissa. Talonpojat maksoivat maanmittareille toimituksista, mutta heille oli luvattu puolet kustannuksista takaisin. Näistä kruunun varaamista rahoista ei kunnon tilitystä ollut olemassa.

Lisäksi isojakotoimitukset olivat osin kelvottomia: ”Maaningan kirkolle vievän valtamaantien varrella sijaitsevan Halolan kylän maista, joihin kuului 900 tynnyrinalaa viljeltyä maata ja hyvät kalavedet, oli metsämaasta ¾ vapautettu verosta hylkymaana. Sen sijaan syrjäisemmässä Kaarakkalan jakoalueessa, jossa viljeltyä maata oli vain 34 tynnyrinalaa, kaikki suot ja louhikot oli laskettu kelvolliseksi maaksi. Manttaalimäärä oli Halolan kylässä 2 ¼ ja Kaarakkalassa 4 ¼. Kaarakkalan manttaalit nousivat peräti 17 kertaiseksi entisestä.”[8] Herää myös kysymys, oliko maanmittari lahjottu?

Kuninkaan vierailu pisti liikkeelle yhden kaikkien aikojen suurimmista rikostutkimuksista lääninhallinnossa. Savossa oltiin varsin kaukana Tukholman keskushallinnon valvonnasta ja tilaisuus oli tehnyt virkamiehistä varkaita. Päärosvona liehui lääninkamreeri Gustaf Salonius.[9] Eipä ihme, että Saloniuksen pytinki Kuopiossa oli komein ja edustavin. Siihen sopi majoittaa vaikka kuningas.

Läänin virkamiehiin kohdistuneita syytteitä alettiin tutkia 1803 alkaen Kuopion käräjillä ja sittemmin Vaasan hovioikeudessa. Ensimmäisenä asiana oli Saloniuksen rauhanrikos.

Epäkohtiin ja säälimättömään kiskontaan väsyneet talonpojat laittoivat toivonsa valituksiin, joilla olikin tällä kertaa varsin nopeasti vaikutusta. Esimerkiksi lääninkamreeri Salonius erotettiin ja hän joutui talonpoikien pahoinpitelystä Vaajasalossa vuodeksi Viaporin linnoitustyömaalle sekä maksamaan sakkoja ja lisäksi maksamaan korvauksia talonpojille. Lukuisia läänin nimismiehiä erotettiin ja Saloniuksen lisäksi muitakin ylimpiä virkamiehiä tuomittiin.[10]

Läänin kuvernööri Ramsay erosi ja hänen tilalleen valittiin Olof Wibelius. Seuraavina vuosina verotusta korjattiin, mutta epäkohtia ei täysin saatu purettua. Kuvaavaa oli, että vuonna 1827 isojakoon liittyneen verollepanouudistuksen jälkeiset verorästit pyyhittiin pois Iisalmen, Kuopion, Pielaveden ja Nilsiän tilallisilta.[11] Kohtuuttomuus oli ollut ilmeinen.

Savo-Karjalan maaherra Olof Wibelius 1808.
Kuva jacob Axel Gillbergin maalauksesta.
Museovirasto

Mielikuvitusta kutkuttaa ajatus kuninkaallisesta seurueesta kotikylässä Pöljällä. Pelkästään kuninkaan seurueen ja tavaroiden vetämiseen oli varattu 77 hevosta. Tämän lisäksi palveluskunta oli kulkenut edellä 53 hevosen kulkieena. He menivät edeltä valmistamaan Iisalmen yöpymispaikkaa kuninkaalliselle seurueelle sopivaan kuntoon.

Parhaimmillaan kuningas eteni noin 100 kilometriä päivässä. Silloin ei joka kievarissa ole pysähdytty. Korkeintaan on vaihdettu hollipaikassa hevosia, jolloin matkalaiset eivät kuitenkaan nousseet pois vaunuistaan.

Voimme kuitenkin olla varmoja, että pöljäläiset, kuten muutkin tienvarsikylien asukkaat kokoontuivat tien varteen 12.6. 1802 odottamaan kuninkaan seuruetta. Kuninkaan matkasta oli kuulutettu kirkoissa, lisäksi talonpoikia oli patistettu korjailemaan teitä ja siistimään ympäristöä. Kesä 1802 oli kylmä ja vaikea. Niittyjen heinä ei lähtenyt kasvuun. Vielä kesäkuussa vedet jäätyivät. Maaherroilla, joiden vastuulla matkan järjestelyt olivat, oli paljon huolta niin rehun kuin ruuan saannissa. Vaikka talonpoikien juhlamieli ei liene ollut ihan tapissa,[12] niin tällä kertaa kuninkaan saapumiseen on kuitenkin varmasti liittynyt paljon toivoa. Löytyisikö se lopulta herra herrallekin?

Armfelt-suvun matkavaunut 1800-luvun alkupuolelta.
Turun museokeskus. Kuva TMK.

---

[1] Kyläkoski, Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, 7-10

[2] Kyläkoski, 82-92

[3] Kyläkoski, 83-84

[4] Vaarama, Kuopion kaupungin historia II, 13; Kovero, Olavi Wibeliuksesta maaherrana, Hist.Aikakauskirja 1.1.1919

[5] Koskivirta Virkakunta varkaissa. Savon ja Karjalan lääninhallituksen johdon väärinkäytökset ja niiden kitkeminen 1800-luvun alussa, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/110303

[6] Koskivirta

[7]Kuopio maaseurakunta rippikirja 1796-1804 (AP_I I Aa:11) Sivu 192 Kasurila; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46671&pnum=198

[8] Kovero,

[9] Koskivirta

[10] Koskivirta

[11] Luttinen, Talollisen elämisen ehdot isojaosta moderniin maatalouteen, teoksessa Uudisraivaajien maa. Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot, 192

[12] Kyläkoski, 29-33

Horsmalahden hovin vaiheita Leppävirralla - maakauppiaiden nousu ja tuho

 

Ellen Vuosalo 1950-luvulla Kaliforniassa.
Kuva Terttu Männistön kotialbumi.

Syksyllä 2024 tuli elokuvateattereihin katsottavaksi Ellen Vuosalon elämästä kertova elokuva Kurkien äiti (ohjaus Iiris Härmä). Sattumoisin Ellen Vuosalon elämä liippasi jonkin verran kotikylääni Pöljää ja Siilinjärveä, vaikka Ellen Vuosalo on elänyt suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa ja Iranissa. Hänen sukujuurensa juontavat Savoon, Tuusniemelle ja Leppävirralle.

Äidin puolen suvun juuret johtavat Tuusniemelle ja Leppävirralle sekä Haapavedelle. Ellen Vuosalon äidin äiti Katri Hiltunen (os. Nevala) on syntynyt Haapavedellä 16.9.1863. Isä Salomo Hiltunen taas syntyi 9.9. 1863 Tuusniemen talossa Ukonlahti 2. Hänen äitinsä oli Fredrika Rahunen ja isänsä Mikko Hiltunen.[1]

Salomo Hiltunen.
Kauppias-lehti,
2.1.1928.

Salomo Hiltusen taustaa kuvataan muistokirjoitukissa vaatimattomaksi. Ainakin elämän alkutaival oli karu, sillä hänen isänsä Mikko Hiltunen (s. 20.5.1836) kuoli suurina nälkävuosina kuumetautiin 19.4.1866. Salomo oli tuolloin vain 3-vuotias. Leski Fredrika Rahunen muutti kesällä 1866 Salomonin kanssa Leppävirralle. 

Nuoruudessaan hän päätyi Tuusniemeltä kauppa-apulaiseksi mm. Haapavedelle ja Viitasaarelle. Sittemmin hän asettui Leppävirran Saamaisisten kylään Pajuharjun tilalle[2]. Saamaisissa Viuhkalanniemen talossa toimi sitten Leppävirran ensimmäinen separaattorilla varustettu meijeri vuodesta 1888 alkaen.[3] Sen perusti Hiltunen.  Hiltunen harjoitti saman pitäjän Konnuslahden kylässä sittemmin pienimuotoista meijeriliikettä ja kauppaa.[4]

Perheeseen oli syntynyt ajan tavan mukaan melkoinen lapsikatras. Yrjö Juho oli syntynyt Haapavedellä (1889) ja Elsa Ulriikka (1890), Uuno Arvid (1893), Eino Heikki (1894), Saimi Ester (1896), Kaisa Helena (1898), Salomo Lauri (1899), Anna Edith (1902), Eeva Maria (1903) ja Iida Johanna (1906) syntyivät Leppävirralla. Eeva Maria Hiltunen on alussa mainitun Ellen Vuosalon äiti.

Eeva Vuosalo 1930-luvulla.
Terttu Männistön kotialbumi.

Hiltunen myi Konnuslahden tilan irtaimiston eli ”suurehkon määrän lypsy- ja nuortakarjaa, 7 hevosta, useita sikoja, lampaita, paljon kylvö- ja luonnonheinää sekä ruumenia, rukiita, potattia, kauroja, niitto- ja haravakoneen, lautas-, jousi- ja rullaäkeitä, kärryjä ym”[5]. Hän oli päättänyt ottaa ison askeleen yrittäjän urallaan. Kuulu Horsmalahden hovi oli tullut myyntiin.

Matti Savolainen Kurjalanrannan Horsmalahdesta oli yksi Leppävirran ja koko Kuopion alueen suurkauppiaista vuosisadan vaihteessa. Savolainen oli syntynyt 24.7.1844 Saamaisissa Leppävirralla.[6] Hänen vanhempansa olivat Antti Hannunpoika Savolainen ja Leena Liisa Holopainen. Horsmalahti oli osa äidin perintöä, aluksi vaatimaton pikkutila. Matilla oli Saamaisissa pieni aitta, josta hän myi Leppävirran kirkolta hankkimiaan tarvekaluja kyläläisille. Kyläläiset myivät hänelle omia tuotteitaan, jotka Matti souti kirkolle. Matkaa tuli noin 50 kilometriä.

Kansasen kauppakartano Leppävirran kirkonkylällä.

Sittemmin Matti Savolainen siirtyi leppävirtalaisen suurkauppiaan Heikki Kansasen palvelukseen. Hän työskenteli suvun kaupoissa Suonenjoella ja Rautalammilla. Matti Savolainen oppi kaupan töissä lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Työskennellessään rautalampilaisen August Jalkasen liikkeessä Savolainen pääsi myymään voita Pietariin ja ostamaan sieltä tavaraa. Ajatus omasta liikkeestä alkoi muotoutua.

Losko-Lassi ja muut Jalkasen miehet metsällä kapteeni
Wareliuksen kanssa. Kuvassa Jalkasen sukua Rautalammilla,
Matti Savolaisen kauppakumppaneita. Voisiko Matti olla
äärimmäisenä oikealla oleva mies?
Museovirasto

Vuonna 1875 Savolainen perusti Kuopioon Savolainen & C:o nimisen kauppayhtiön. Liikekumppaneina hänellä olivat Rautalammin Jalkaset. Aluksi hän osti ja myi voita ja vasikannahkoja. Savosta koetettiin viedä 1800-luvun lopulla voita Pietarin lisäksi Lontooseen, mutta täkäläisen voin laatu ei niille markkinoille vielä riittänyt. Sen sijaan nahkoja meni kaupaksi Saksaan.

Savolainen perusti vuonna 1885 Horsmalahden tilalle jauhomyllyn ja vähän myöhemmin pajunkuorimyllyn. Liike osti paikallisilta pajunparkkia ja vei rouhittua parkkia Pietariin, paluulastina tuotiin enimmäkseen viljaa.

Horsmalahteen syntyi varsinainen teollinen keskus, kun sinne valmistui 1890-luvulla luujauho- ja liimatehdas. Niin ikään siellä valmistettiin tervaa, pikiöljyä ja tärpättiä. Savolainen harjoitti Horsmalahdessa myös konepajaliikettä ja laivanrakennusta.[7]

Horsmalahti 1906. Etualalla kaaliviljelmä. Taustalla navetta, 
jonka takana tilan päärakennus.
Museovirasto

Vuonna 1890 Savolainen aloitti Kuopion Likolahdessa öljykaupan. Hän varusti lähes 200 000 kilon rautasäiliön petrolille. Lamppuöljyn kysyntä oli suurta. Petroli kuljetettiin ensin Pietarista Lappeenrantaan ja sieltä Kuopioon. Savolainen rakennutti Horsmalahdessa oman petrolilaivan, joka sai nimekseen Valoapu. Laivan säiliöön mahtui 150 000 kg petrolia.

Pietarin tavaraliikenteeseen sopivia aluksia Matti Savolaisella edellä mainitun Valoavun lisäksi Onni, Erik ja Jalo. Lisäksi yhtiöllä oli pienempiä hinaajahöyryjä ja lotjia. Matkustajaliikennettä harjoitettiin Kaatra ja Laine laivoilla. Horsmalahti oli kaukana rautatiestä ja Leppävirran kirkollekin oli maantietä pitkin kymmenien kilometrien matka. Vielä 1930-luvulla Horsmalahteen pääsi näppärästi Kuopiosta joka päivä laivalla klo 13.45. Liikennettä hoiti Louhi- laiva, joka sittemmin vuonna 1934 kaatui Vehmersalmen Enonlahdessa vieden mukanaan 33 matkustajaa.

Lokki Konnuksen kanavassa.
Kuopion museo.

Viipuriin ja Pietariin sekä Suomenlahden kautta muualle Eurooppaan suuntautunut säännöllinen liikenne loi Savon syrjäisille seuduille uusia mahdollisuuksia. Tuli tietoa, taitoa ja näkymiä suurkaupunkien kaduilta. Ei ollut konsti eikä mikään hypätä Horsmalahdesta höyryn kyytiin ja kohta saapastella Pietarin Nevski Prospektilla! Vuosisadan alussa elettiin Suomessa höyrylaivaliikenteen vilkkaita aikoja, liikenne alkoi hiljalleen hiipua 1920-luvulla, kun auto- ja junaliikenne otti lujemman otteen niin ihmisten kuin tavaroidenkin kuljettamisesta.

Matti Savolainen muutti vuonna 1896 Kuopiosta Horsmalahteen. Hän kehitti tilan viljelyä ja perusti tilalle mm. höyrymeijerin.[8] Tila sai vuonna 1906 Kuopion maanviljelysnäyttelyssä kunniapalkinnon maataloudestaan. Savolainen hommasi omin voimin puhelinlinjan Horsmalahdesta Leppävirralle ja postitoimipaikan kylälle.

Horsmalahden tilan päärakennus. Oikealla Herman Savolainen, 
Matti Savolaisen veli. Matin sukulaisia työskenteli Horsmalahden
tehtailla ja tilalla.
Gösta Grotenfelt, Museovirasto. 

Matti Savolainen myi kauppahuoneensa ja Horsmalahden vuonna 1907. Oliko omapäinen ja tarmokas yrittäjä tallonut paikallisten varpaille, kun posti vaadittiin heti patruunan poistuttua siirrettäväksi Horsmalahdesta Kurjalanrantaan ja telefoonilangatkin roikkuivat ikävästi hevosliikenteen tiellä.[9]

Matti Savolainen vaimonsa Hilman (os. Ahlén)
ja tytär Elsa Olsonin kanssa 1902. Kuopio,
Likolahti. Museovirasto.

Aluksi yritystä jatkamaan suunniteltiin osuuskuntaa, mutta hanke kaatui.[10] Hankkeessa olivat mukana Otto Nissinen, Kalle Haatainen, R.W. Karvonen, Herman Hartikainen, Kustaa Piisinen ja Matti Luostarinen sekä Maria Savolainen.  Horsmalahden kaupan osti Nissinen & Kauhanen Leppävirralta. Sahaa näyttäisi pyörittäneen jonkin aikaa Heikki Peura, suursahanomistaja Rautalammilta.

Pitempiaikaiseksi Horsmalahden tilanomistajaksi tuli sitten vuonna 1909 Salomo Hiltunen. Tilaa huutokaupattiin syksyllä 1908. Horsmalahti koostui kuudesta eri tilasta, jotka Matti Savolainen oli ostanut. Tilalla sanottiin olevan noin 100 ha peltoa ja 500 ha metsämaata. Kartano ja hyvässä kunnossa oleva kivinavetta. Lisäksi huutokaupattiin karjaa, hevosia, viljoja ja erilaisia talouskaluja.[11] Huutokauppa peruuntui, koska Salomo Hiltunen osti tilan.[12]

Hiltunen viljeli tilaa, piti Horsmalahdessa kauppaa, sahaa, tiilitehdasta ja myllyä sekä harjoitti laivausliikettä Saimaan alueella. Hiltusella oli myös joitakin vuosia sivukauppa Varkaudessa, sen hän kuitenkin myi vuonna 1917.[13]

Salomon puoliso Katri Hiltunen kuoli 31.8.1924. Hänen kerrottiin olleen syvästi uskonnollinen ”eikä ollut kynnykset korkeat köyhimpäinkään astua Horsmalahden suureen kartanoon, joka on taivaan tien kulkijain rakas majapaikka.”[14] Katria jäivät lähimpinä kaipaamaan kolme poikaa, kuusi tytärtä, kolme vävyä, ja kolme lastenlasta.[15]

Katri Hiltunen Horsmalahden puutarhassa 1920-luvulla.
Teoksesta Kurjalanranta- kylä Suvasveden kainalossa.

Myös Salomonin sanottiin sairastelleen loppuvuosinaan, hän kuoli 13.12.1928 kotonaan Horsmalahdessa. Tilaa ja muuta liikettä jäivät hoitamaan pojat Eino ja Lassi. Kauaa ei poikien taloudenpito Horsmalahdessa jatkunut, sillä jo kaksi vuotta isä-Salomonin kuoleman jälkeen Horsmalahti myytiin vapaaehtoisella huutokaupalla vuonna 1930.[16]

Huutokauppailmoituksessa tilan päärakennusta luonnehdittiin herraskartanoksi, jossa oli 13 lämmintä huonetta, puutarha, oma sähkövalo ja vesijohto. Navettarakennukseen sopi 55 lehmää, myytävänä oli 30 lehmää, 5 hevosta, 5 sikaa ja muuta joutokarjaa. Lisäksi myytävänä oli 200 000 markan arvoinen maanviljelyskalusto, heiniä ja viljaa. [17]

Maakauppiaan ja yrittäjän maksukyvyttömyys ei ole vuoden 1930 oloissa ihme. Luotetuille asiakkaille oli varmasti annettu tavaraa velaksi, sehän oli maan tapa, mutta sitten huono aika iski kaikkiin. Velkaan perustuva järjestelmä kaatui, kun heikkoja lenkkejä oli riittävästi.

Lisäksi on huomattava, että kauppaolot Itä-Suomessa kärsivät kovasti yhteyden katkeamisesta Venäjälle. Kaikki kauppa pysähtyi itsenäistymisen ja vuoden 1918 tapahtumien jälkeen. Markkinat oli etsittävä muualta lännestä. Horsmalahden suurisuuntaisten teollisten hankkeiden aika oli ohi, eikä muinoisesta yritteliäisyydestä ole tänä päivänä jäljellä kuin Matti Savolaisen rakentama komea tiilinavetta. Se seisookin jykevällä kivijalalla.

Horsmalahti 2024.

Navettarakennus kuvattuna samasta suunnasta kuin kuvassa
vuodelta 1906.

 

Matti Savolaisen rakentama navetta 2024.

Horsmalahti, laituri 2024.

Suojaisa reitti Suvasvedelle Horsmalahden
pohjukasta 2024.

Tekstiä korjattu ja täydennetty 7.11.2024 Leena Hiltusen tiedoilla Mikko Hiltusen kuolemasta: Tuusniemi kuolleet 1866 ja Fredrikan muutto: Leppävirta muuttaneet 1865-1881.

Peruslähteenä Rinta-Tassi, Osmo (toim.), Leppävirran kirja, 1982.

---

[1]Tuusniemi syntyneet 1804-1880 (MKO1-36)  1863 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=447&pnum=418 / Viitattu 04.11.2024

[2] Leppävirta rippikirja 1884-1893 (MKO203-266)  Sivu 1521 Saamais 14 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=7093&pnum=1423 / Viitattu 04.11.2024

[3] Savon Sanomat 29.8.1931 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911296?page=4

[4] Kauppias: Suomen vähittäiskauppaliiton äänenkannattaja 2.1.1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/949208/articles/81667408

[5] Otava 31.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735605/articles/81671174

[6] Leppävirta syntyneet 1844, https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5822785646&aineistoId=1190076704

[7] Kauppalehti 2.2.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1551634/articles/81670403

[8] sama

[9] SS 27.6.1910 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/697331/articles/81671176

[10] SS 21.8.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/686936/articles/81671215

[11] Otava 22.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735592/articles/81671180

[12] Otava 31.10.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735604/articles/81671175

[13] Kauppias 2.1.1928

[14] Siionin lähetyslehti 1.10.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828508/articles/81667405

[15] Uusi Suomi 3.9.1924 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1505972/articles/81667406

[16] Savon Sanomat 5.8.1930 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1911177/articles/81671258

[17] sama

Kunta ennen hyvinvointivaltion syntyä - Siilinjärvi 1937

 

Siilinjärven kunnantalo vuodesta 1925-1963. Julkulan tila,
Siilinpään kievari.

Sanomalehtiarkistoa selaillessa tuli vastaan kiintoisa julkaisu. Kyseessä oli kuntahakemisto, jossa lueteltiin maalaiskunnat, niiden toimihenkilöt ja laitokset vuonna 1937. Mitäpä siellä kerrottiin Siilinjärvestä?

Siilinjärvellä oli vuonna 1937 5009 asukasta. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja oli Martti Ahonen Kolmisopelta. Nykyistä kunnanhallitusta vastasi tuolloin kunnallislautakunta, jota johti Eino Laitinen. Maalaisliiton komennossa siis mentiin. Kummallakin oli kotona puhelin ja numero kerrottiin hakemistossa.

Huoltolautakuntaa, jota ennen sanottiin köyhäinhoitolautakunnaksi, johti Kalle Pekkarinen Räimältä. Kaikki edellä mainitut olivat maanviljelijöitä.

Muitakin lautakuntia oli, mutta hakemistossa mainittiin vain nämä, jotka laki ehdottomasti vaati jokaiseen kuntaan.

Kunnankirjuri eli nykyinen kunnanjohtaja oli Eino Rahikka. Kunnantoimisto sijaitsi entisessä Siilinpään kievarissa radan varressa suunnilleen rautatieasemaa vastapäätä, radan toisella puolen. Toimisto oli auki arkipäivisin klo 9-15. Toimistoapulaisena toimi Mirjam Toropainen. Kunnan postiosoite oli ytimekkäästi Siilinjärvi.

rakennus oli ensin Väänäsen kauppa, sitten Kuopion Osuusliikkeen tila ja lopulta se tunnettiin Hirvosen kahvilana 1930-luvulta alkaen. 

Kunnan rahoja hoiti Siilinjärven osuuskassa, rahasto oli avoinna tiistaisin ja perjantaisin klo 10-14. Esimerkiksi kunnallisverot maksettiin kassalla. Ulosottomiehenä ja lastenvalvojana toimi Paavo Ruuskanen.

Kunnalla ei ollut omaa kunnanlääkäriä, vaan Tarinaharjun parantolan ja Siilinjärven piirimielisairaalan lääkärit ottivat potilaita vastaan. Kunta hoiti siis lääkäripalvelut ostopalveluina. Kunnan kätilönä toimi Iida Hokkanen. Kunta osti myös terveyssisaren työpanosta seurakunnan diakonissalta.

Kunnalliskodin päärakennus 1931-1976.

Kunnalliskoti toimi Risuharjussa, siellä oli 41 hoidokkisijaa. Kunnalliskodilla oli johtajatar ja kaksi apulaista.

Kunnan alueella toimi 14 kansakoulua. Näin ollen opettajat olivat suurin ammattiryhmä kunnan palkkalistoilla. Tosin valtionosuudet kattoivat opettajien palkoista leijonanosan.

Kunnan palkkalistalla oli vähän yli 30 ihmistä. Hallinnon puolella vain kaksi, kunnanjohtaja ja toimistosihteeri.

Pohjolanmäen kansakoulu valmistui Pohjois-Pöljän koulupiiriin
1927. Koulujen rakentaminen oli nuoren kunnan suururakka.
Kuva Vilholan talon albumit.

Kunnan omaisuus muodostui siis kunnantalosta, kunnalliskodista ja koulurakennuksista tontteineen. Lisäksi kunta omisti 7 maatilaa, joissa oli viljelypinta-alaa 75 ha ja metsämaata 550 ha.

Vuonna 1937 Siilinjärvellä elettiin vielä keveän virkakunnan aikaa. Asiat hoidettiin lautakunnissa ja esimerkiksi koulujen johtokunnat toimittivat koulun toimintaan liittyvät hankinnat ja muut päätökset. Johtokunnat valitsivat opettajatkin itsenäisesti.

Jokainen voi miettiä, minkälainen oli näin kevyesti rahoitetun kunnan palvelutaso. Lautakuntatyöskentelystä maksettiin jäsenille pientä korvausta, mutta lähes talkoilla niissä työskenneltiin.

Siilinjärven rautatieasema. Kunnan kehityksen mahdollistaja.
Liikenne avattiin vuonna 1902.

Kuntien työntekijämäärät lähtivät kasvuun sotavuosina 1939-45, kun kansanhuolto ja työvoimapolitiikka vaativat tehokasta johtamista. Sotien jälkeen myös terveydenhuoltoon ja sosiaalitoimeen kiinnitettiin enemmän huomiota. Kuntalaiset alkoivat saada palveluja.

Ennen soteuudistusta vuonna 2022 Siilinjärven kunnassa työskenteli 1481 työntekijää. Soteuudistuksen jälkeen 2023 kunnan palkkaamana työskenteli 878 henkeä.

Oheisesta linkistä voit lukea perusteellisemmin kunnan alkutaipaleesta. Siilinjärven kunta 10 vuotta 1935

Lähteet:

Kuntahakemisto 1937 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/2425943/articles/81667943

Siilinjärven kunnan talousarvio ja tilinpäätös https://siilinjarvi.fi/siilinjarvenkunta/tietoa-siilinjarvesta/talousarvio-ja-tilinpaatos/

Kasurinen & Kasurinen, Siilinjärvi, puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä

Karppinen & Kauppinen, Entistä Siilinjärveä