Sadepäivän ratoksi

Syyslomaviikolla sadepäiviä piisasi. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä sain viettää niitä Nestori ja Helvi Halosen lämpimässä tuvassa. Oli hienoa tutkia talon asiakirjoja sadan vuoden takaa. Niitä oli säilytetty,  isoissa pöljäläisissä talossa oli itsetuntoa ja jatkuvuutta.

Vilholan tilan ja Harjun asujat ymmärsivät säilyttää asiakirjoja, koska elämä oli vakiintunut Pöljänjärven maisemaan. Naimakaupoilla ja sinnikkäällä työllä saatiin talo pysymään pystyssä ja samalla suvulla. Moni muu pöljäläinen ei ole niin onnekas. Valokuvat, asiakirjat ja kirjeet ovat kadonneet, ehkä lopullisesti.

Isän puolen sukuni on asunut Pöljällä ainakin sata vuotta. Mutta Roivaiset ovat olleet vuosisadan alussa maaseudun vähäväkistä joukkoa, torppareita, mäkitupalaisia ja itsenäistymisen jälkeen pienviljelijöitä. Ukkini Kusti Roivainen meni naimisiin Rytkölässä piikana olleen Anna Helena Sirviön kanssa 1914. Ahkeruudella ja riskinotolla perhe lunasti talon itselleen. Alkoi hidas sosiaalinen nousu. Vielä nuorena miehenä Kustikin kävi työväenyhdistyksen riennoissa, mutta Maalaisliittoa hän varmaan äänesti vanhemmiten.

Pienetkin häivähdykset menneestä, asiakirjat tai yllättävät valokuvat, innostavat minua. Esimerkiksi ”Luettelo Pöljän seudun kouluikäisistä ja nuoremmistakin lapsista vanhempain ja naapurien tietojen mukaan” ei vaikuta erityisen kiinnostavalta, mutta on se.

Maaningan kunnassa mietittiin koulupiirin jakoa. Pohjois-Pöljän lapsilla oli pitkä matka Pöljän kouluun eikä sinne kaikki mahtuneetkaan.  Niinpä piti kartoittaa tilanne. Luettelossa on lasten vanhempien nimi, asuinpaikka, ammatti ja lapsiluku. Ja sitten se omakätinen allekirjoitus! Asiakirja kertoo paljon 1920-luvun alun kylän nuorista perheistä ja kylän asukkaista.

Työväenyhdistyksen asiakirjat vuosilta 1906-1917 tempaavat mukaansa.  Alkuperäisen asiakirjan kieli, käsiala, kirjoitusvirheet  – kaikki siirtää lukijan aikamatkalle sadan vuoden taakse yhdessä hujauksessa. Ja taas yhä tutummaksi minulle käyviä nimiä kotikylältä. 

Pöljän työväenyhdistys kiellettiin 1930-luvulla kommunistisena järjestönä. Yhdistyksen paperit vuoden 1917 jälkeen on kadonneet. Olisi jännittävä tietää, kuka säilytti ja piilotti nämä pelastuneet asiakirjat.  Joskus nimi ”väärässä” paikassa saattaa  aiheuttaa hankaluuksia. Vapaa kansalaistoiminta ei aina ole ollut turvattua Suomessakaan.

 1990-luvulla sain tutustua Pöljän Lotta Svärd  –yhdistyksen papereihin. Ne oli piilotettu 1944 niin huolellisesti, että löytyivät vasta talon remontissa 50 vuotta myöhemmin. Hyvin harmittomia kuitteja, iltamatuottojen tilejä ja nimiä. Mutta Neuvostoliiton miehityksen pelossa ne piilotettiin.

Pelko oli muuten ihan perusteltu, sillä Neuvostoliitolla oli olemassa  suunnitelmia suojeluskuntalaisten ja lottien siirtämisestä leireille, jos Suomi antautuisi. Lottienkaan asiakirjoja ei hävitetty ja se on tärkeää. Yhdistysihmiset tiesivät työnsä arvon ja halusivat dokumenttien säilyvän. Miten muuten voisimme tutkia menneisyyttä?

Nyt pöydälläni on Pöljän maatalousnaisten pöytäkirja ja tilaisuuksien vieraskirja. Pöytäkirjat alkavat vuodesta 1974. Tämän yhdistyksen toiminta on jo minullekin tuttua eikä niin jännittävää. Mutta sadan vuoden päästä tämäkin kirja on valtavan arvokas. Siinä pöljäläisten naisten ahkera kotitalousharrastus ja sosiaalinen toiminta näkyy kauniisti ja kirkkaasti. Kylähistoriantutkijalle nämä aineistot ovat hienoa ajankuvaa jo nyt.

Nestori Halosella oli hallussaan Otto Itäkallion perintönä ”Köyhäinhoidon piirimiehen avustusluettelo”. Vihreään vihkosen on merkitty Pöljän kylän asukkaat, jotka saivat köyhäinapua 1930-luvulla. Lista ei ole pitkä ja avustukset ovat kovin vaatimattomia. Suurin osa avustuksen saajista oli naisia.

Mielenkiintoinen asiakirja, mutta nyt alkaa polttaa. Ollaankohan jo liian yksityisellä alueella? Kylähistoriassa on vaaranpaikkoja, sillä jo manalle menneiden kyläläistenkin yksityisyyttä on kunnioitettava. Tämän vuoksi köyhäinhoidon asiakirjoista ei saa julkaista muuta kuin tilastollisia tietoja. Köyhäinhoitoon pöljäläiset turvautuivat vain äärimmäisessä hädässä. Sen saaminen oli nöyryyttävää, koska tuolloin käsitys sosiaaliturvasta oli toinen. Avustus ei tosiaankaan ollut oikeus, vaan häpeä.

Nykyisin Pöljällä toimii kolme yhdistystä aktiivisesti:  Martat (vuodesta 1918),  Eräveikot ry (1958) ja Kyläyhdistys ry (2010). Toivottavasti sadankin vuoden päästä kylähistoriasta kiinnostunut tutkija tai harrastaja voi näiden yhdistysten dokumentteja tutkia.

Suurten myllerrysten keskellä

Kolme kirjaa. Kuluneet kannet, selailusta tummuneet sivut. Pöytäkirja, jäsenluettelo ja tilikirja. Kaikissa on leima  “Pöljän työväenyhdistys”. Pöljälle perustettiin 4. helmikuuta 1906 oma yhdistys työväelle. Kokous pidettiin Solalla. Venäjältä kesällä 1905 alkanut lakkoliike ja yhteiskunnallinen liikehdintä oli lopulta yltänyt tännekin. Oli vaadittu ja saatu uusi vaalilaki ja maailman demokraattisimmin valittu kansanedustuslaitos. Kansa oli liikkeessä.

Monen pöljäläisenkin työmiehen, piian, loisen ja torpparin päässä alkoi liikkua kummia ajatuksia: “Olisiko meidänkin mielipiteellä merkitystä?” Pöljän yhdistys oli ensimmäinen, joka nykyisen Siilinjärven alueelle perustettiin. Se ei ole yllättävää, sillä uudet aatteet ja ideat liikkuivat vikkelämmin radanvarrella kuin tiettömien taipaleiden takana. Rautatieläiset olivat usein nähneet maailmaa avarammin ja työväenaatteilla oli paljon tukijoita juuri heidän piirissään. Pöljälläkin yhdistyksen perustavan kokouksen koollekutsuja ja ensimmäinen puheenjohtaja oli ratavartija Pekka Valtonen.  Muut puuhamiehet olivat torppari Taavetti Ikäheimo, loinen Taavetti Kervinen, työmies August Argilander ja mekaanikko Erkki Leskinen.

Työväenyhdistyksen ensimmäiset jäsenet 1906

Kaiken kaikkiaan yhdistykseen liittyi perustamisvuonna 39 jäsentä. Loisia, mökkiläisiä, torppareita, työmiehiä, mäkitupalaisia, renkejä, vaimoja ja neitejä. Lisäksi mukana oli  yksi tilanomistaja, räätäli ja suutari. En tiedä, mitä Ville Nenonen, ”propsipomo” mahtoi työväenyhdistyksessä tehdä, mutta sellaisella ammattinimikkeellä hän joka tapauksessa yhdistykseen liittyi.  Aaro Hämäläinen ilmoitti ammatikseen venemestari.

Torpparit perustivat oman ammattiosaston yhdistyksen yhteyteen. Koko maassa torpparien oikeudet ja uuden maanvuokralain käsittely eduskunnassa oli kiihkeän väittelyn aiheena. Niin myös Pöljällä. Yhdistyksessä oli ristivetoa, sillä jäseninä oli myös tilallisia. Laukon häädöt huomioitiin kokouksessa ja “työväestö lausui ankaran paheksumisensa häätöjen toimeenpanijoille.” Häädetyille torppareille päätettiin lähettää myötätuntoisuuden osoitus. Pöjän torpparit halusivat 50 vuoden vuokra-ajan maanvuokralakiin.

Torpparit olivatkin aluksi yhdistyksen aktiivisimpia toimijoita. Heillä oli suuria toiveita uudelta eduskunnalta. Ja mitä pöljäläiset sitten tekivät? Perustivat valiokunnan antamaan lausunnon! Pöytäkirjojen kieliasu on selkeä ja tarkka. Pykälät merkitään, pöytäkirjat tarkistetaan ja päätökset kirjataan sivistyneesti. Vuoteen 1906 Suomessa oli perustettu kymmeniä tuhansia yhdistyksiä. Pöljänkin toimijoilla oli osaamista ja tietoa. Oli ehkä harrastettu suomalaisuuden asiaa tai edistetty raittiutta tai perustettu urheiluseura.

 Kokouksessaan Pöljän pysäkillä 18.3. 1906 ensimmäisenä pontena hyväksyttiin seuraavaa: ”Että torpparivanhus, joka parhaina nuoruutensa päivinä kovassa puutteessa on itselleen torpan laittanut ja raa’asta maasta peltonsa raivannut; sitte kun voimat ovat loppuneet saisi vaatimattoman asunnon ja riittävän elatuksen raivaamastaan maasta, ettei tarvitsisi vaivaistaloon turvautua.” Turvallinen ja arvokas vanhuus, se oli suuri tavoite silloinkin. Torpparin työpäivän pituudeksi pöljäläiset hyväksyivät kesällä kymmenen tuntia, talvella kahdeksan. Ja loppuun laitettiin vielä painava toive, että luvattu ”eduskuntalaitoksen uutistus on viivyttelemättä ja kieroilematta voimaanpantava.”  Syksyllä 1906 innostus olikin kova. Pöljän yhdistys valitsi A.S. Wirtasen eduskuntavaaliehdokkaaksi. Wirtanen oli yhdistyksen jäsen. En tiedä tällä hetkellä, kuinka hankkeessa kävi. Samoin päätettiin, että välittömästi ryhdytään hommaamaan yhdistykselle omaa taloa.

Arki näyttää tulleen vastaan aika pian. Maanvuokrauslaki ei edennyt eduskunnassa, jäsenmaksuja ei maksettu ja talon rakennushankekin takkuili. Koko yhdistyksen lakkauttamista pohditiin v. 1912, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa. Ja kyllä kannattikin, sillä seuraavana vuonna yhdistys koki suoranaisen jäsenryntäyksen. Uskallettiin hakea lainaa oman talon rakentamiseksi ja kesäkuun alussa 1913 aloitettiin työväentalon rakentaminen. Tämä samainen talo seisoo vieläkin korkealla keskellä kylää.  Se oli pitkään Pöljän Maamiesseurantalo ja nyttemmin siitä huolehtii Pöljän Eräveikot ry.

Työväentalosta tuli kohtauspaikka. Työväenyhdistys vuokrasi taloa myös muille kylällä toimiville yhdistyksille, joten se kokosi kyläläisiä laajasti yhteen. Järjestettiin iltamia ohjelmalla ja ilman. Soittoniekat soittivat, buffetista myytiin limonaadia. Järjestyksen pidossa tuntui kuitenkin olevan välillä ongelmia, juopottelua ja tappelua oli joskus. Sitä paheksuttiin kokouksissa kovasti. Yhdistyksen jäseniä erotettiin määräajaksi ja annettiin iltamakielto, jos ei osannut ihmisiksi olla. Ainakin yksi yhdistyksen tilinpitäjä oli huoleton, ellei jopa epärehellinen.

Wille Kainulainen, Arvi Rautiainen, Topi Lappveteläinen, Eeli Takkunen, Juho Miettinen, Heikki Pellikka, Riikka Toivanen, Kusti Roivainen. Pöljäläisiä, jotka haaveilivat. Maata omaksi tai ainakin pidemmät torpankontrahdit, lyhyempi työpäivä ja turvattu vanhuus. Pöljän yhdistys ei ole ainakaan pöytäkirjoissaan mitenkään aatteellinen, enemmänkin käytännöllinen. Hetken innostuksessa 1906 käytettiin poliittista toveri- nimitystä yhdistyksen jäsenistä, mutta käytäntö hävisi nopeasti käytöstä.  Mitään mainintaa itsenäistymisestä ei asiakirjoissa löydy. Vuonna 1917 Pöljälläkin köyhimpien tilanne oli lähes epätoivoinen. Inflaatio nosti ruuan hinnan taivaisiin eikä köyhäinhuolto hääppöistä ollut. Juhlia ei siis vietetty.

Ilmeisesti yksi yhdistyksen jäsen, Janne Rautiainen, kuoli sisällissodassa 1918. Hänet ammuttiin 18.5. 1918  Viipurin vankileirillä. Teloituksen syy oli kapinaan osallistuminen. Jannen jäsennumero Pöljällä oli muuten 13.

Lähteinä olen käyttänyt Pöljän kyläyhdistyksen pöytäkirjoja, jäsenluetteloa ja tilejä 1906-1917 , Esko Nummelinin tutkimusta Rautatie ja maalaiskylä 1900-1965 sekä Suomen sotasurmat 1914-22 sivustoa.

Rukiinleikkuutalkoot Hoikilla

Valokuvien keräysharrastukseni alkoi oikeastaan yhdestä kotialbumissamme olevasta kuvasta. Siinä valokuvaaja on napannut harvinaisen otoksen. Ruispellolla on talkoot, väki on tauolla. Erikoista kuvassa on se, että kukaan ei poseeraa. Aivan kuin valokuvaaja olisi ottanut parhaan kuvansa kuvausta valmistellessaan. 

Melkein kuulen, kuinka joku kertoo hupaisaa juttua ja kohta nauretaan. On vuosi 1950. Kuuma aurinko porottaa. Ainakin kolme miehistä on rintamamiehiä. Kalle Nissinen on vasemmalla miesryhmässä, Vihtori Roivainen istuu laihana ja ruskettuneena, hattu päässään ja lepää. Toivo Hirvonen seisoskelee naisten ryhmän lähellä, taitaa kertoa juttua. Sota näkyy kuvassa myös sillä tavoin, että yksi talkoolaisista on evakko, myöhemmin kylältä pois muuttanut mies. Väinö Roivainen, Lauri ja Pekka Hirvonen olisivat myös tässä, ellei sotaa olisi ollut.

Isäntä, Toivo Rytkönen istuu naisten ryhmän edessä. Hänen poikansa Väinö ja Kalle ovat pellolla myös. Erityisesti Väinö kiinnittää katseen, koska hän on niin elinvoimainen ja atleettinen. Vertaan häntä isääni. Vihtori tai  Vike on 30-vuotiaana sitkeän näköinen, perheellinen mies. Hänellä on kaksi lasta ja vaimo. Irma on myös pellolla, huivi päässä hän kurkistelee naisten ryhmän takarivissä. Väinö kohottautuu vasemmalta hienosti esille, melkein kuin kurkottaisi kuulemaan naisten puolella käytävää keskustelua. Isäni istuu selin naisiin ja keskittyy lepäämään eikä katso kameraan.

Kaikki naiset seisovat kuvassa, vain kaksi miestä seisoo. Ajattelen, että olen kasvanut sosiaalisesti varsin tasa-arvoisessa yhteisössä. Mutta aika tarkkaan miesten ja naisten käyttäytymistä yhteisössä säädeltiin. En usko, että kuvassa näkyvä asetelma olisi ihan sattumaa.

Kaikki olivat pienviljelijöitä. Rytkölän tila, jonka ruispellolla talkoissaan oltiin, oli isompi kuin isäni tila, mutta elämäntapa oli samanlainen kaikilla. Tästä kasvoi yhteisöllisyys. Tämä sanahan on kokenut jo inflaation. Minä ehdin kokea elämäntavasta kumpuavan, aidon yhteisöllisyyden aikoinaan Hoikin kylällä. Tämä talkooporukka ei taatusti käyttänyt sanaa “yhteisöllisyys”. He elivät sen keskellä.

Reino ja Helga Heikkisen talo paloi pääsiäislauantaina 1955. Kova lämmitys sytytti savupiipussa tulen ja juuri mitään ei ollut tehtävissä talon pelastamiseksi. Ihmiset sen sijaan saatiin suojaan. Reino kertoi kyyneleet silmissä, kuinka välitön apu saatiin naapureilta. Ensin yövyttiin Heikkilässä ja aamulla Toivo Rytkönen tuli sinne ja kutsui Rytkölään asumaan. Eikä mitään vuokranmaksuja, välillä oltiin talon ruuassakin, sanoi Reino. Yhtenä miehenä kyläläiset kaatoivat perheen taloon tarvittavat puut ja ajoivat ne metsästä.

Jokainen tarvitsi toistaan kylällä. Ei ollut niin vähäistä miestä tai naista tai lasta, joka ei olisi ollut tervetullut perunannostotalkoisiin. Joaisella oli paikkansa, hyvä sutkaus oikealla hetkellä oli myös tärkeää. Sato oli saatava joutuin koottua ja koneita oli aina 1960-luvulle asti hyvin vähän. Työtä oli paljon ja varmasti elämä oli ajoittain raskasta. Ajattelen erityisesti naisia, jotka hoitivat kasvavia lapsikatraita ja koettivat pitää perheen puhtaana ja ravittuna. Kodinkoneita ei ollut. Samalla piti tehdä  paljon työtä navetalla, puutarhassa ja pelloilla. Nämä naiset ja miehet olivat kasvaneet tähän elämään. Työtä oli tehtävä, muuten loppui leipä.

Rukiinleikkuukuvassa ihmiset elävät täyttä elämää, tasapainossa itsensä ja yhteisönsä kanssa. Olikohan tämä työpäivä äidilleni hetken helpottava irrottautuminen pienten lasten hoivasta? Anoppi kaitsi lapsia kotona ja nuori äiti sai tavata ikätovereitaan. Savolaisella talkoopellolla kerrottiin kaskuja. Jokainen osallistui taipumustensa mukaan, myös huumorin viljelijällä oli paikkansa Työ oli näille ihmisille myös virkistystä ja iloa, melkein juhlaa!

En tiedä, kuka otti kuvan talkoolaisista syksyisenä poutapäivänä 1950. Hän tuli tallentaneeksi hienon hetken. Siinä kylä ja Suomi toipuu sodasta työtä tehden, yhdessä.

Pöljän pysäkin uutisia

Ajelin töistä kotiin ja hetken mielijohteesta kurvasin vanhan pysäkkirakennuksen kautta. Otin pari kuvaa, joita voisi käyttää pysäkin katon paikkauksen työsuunnitelmaan. Olemme siis tarttuneet sanoista tekoihin ja koetamme pelastaa Pöljän pysäkin. Ihan helppoa pelastaminen ei tule olemaan. Sen olemme kyläyhdistyksessä oppineet viimeisten kuukausien aikana. VR omistaa tontin, jolla rakennus on. Kiinteistön omistaa Siilinjärven kunta. Ja ainut, jota talovanhus kiinnostaa on Pöljän kyläyhdistys.

Minua kiehtoo tämän pusikoituneen ja hylätyltä tuntuvan paikan tarina. Miten se joskus yhdisti syrjäiset seudut ”palamupuihen siimekseen” ja avarsi kyläläisten maailmankuvaa. Rautatie tarjosi myös työtä, koska puiden lastaus ja käsittely oli ajoittain hyvin vilkasta täällä. Hylätyn aseman ympärillä käyskennellessä tarvitaan mielikuvitusta ja eläytymistä, että ymmärtäisi paikan arvon. Yksikään juna ei ole tässä pysähtynyt kolmeenkymmeneen vuoteen.  Mitä tämä voisi olla nyt?

Aluksi pelastaisimme talovanhuksen. Se on seissyt pienin muutoksin Pöljän kylän maisemassa yli sata vuotta. Pelkästään sen pelastaminen ja kohentaminen on merkityksellistä. Tällaiset rakennukset eivät ole ”koristeita” maisemassa, vaan maamerkkejä, joiden avulla ihminen voi suunnistaa ajassa! Pelkästään sen kertominen, että jotain yritetään tehdä pysäkin pelastamiseksi nostaa monen kyläläisen mielialaa. Tässä on mahdollisuus hyvän tekemiseen. Pelastaminen alkaisi katon pikapaikkauksella, joka estäisi lisävauriot tulevan talven aikana. Korjaukseen meillä on valmius, kunhan byrokratiasta selviämme.

Toiseksi rakentaisimme kauniin puuaidan, jolla rajaisimme pysäkin radalta. Kolmanneksi korjaisimme katon kokonaan. Tässä vaiheessa yleinen ilonpito ja talkooporina olisikin jo palauttanut pysäkille paljon sen vanhasta ilmeestä. Katon korjauksen ohessa raivaisimme pusikot pois ja antaisimme taas tuulen ja auringon temmeltää avoimella pihalla. Alkaisi hyvän kierre. Tällainen tekeminen kokoaa kyläyhteisön yhteen ja tuo näkyväksi yhteisöllisyyden yllättävän voiman.  Pyyteettömän yhteisen tekemisen ilo ja mielekkyys on sellainen voima, että haluaisin olla sitä lietsomassa.

Näen itseni ja kyläläiset maalaamassa pysäkin ikkunanpuitteita ja paistamassa lettuja talkooväelle. Kuuntelen Pöljän radion lähetyksiä, joita toimitetaan Pöljän asemalta. Juttelen turistien kanssa, joita  kesäkahvila on houkutellut paikalle.  Ohi kiitävien junien ihmisille paikka näyttää hoidetulta ja kauniilta, ehkä heillekin jää jonnekin mielen sopukkaan Pöljä, jossa välitetään! Syksyllä pysäkin varastosta kuuluu rumpujen pauke ja pärinä, kun nuorten bändi harjoittelee. Kyläyhdistys pitäisi kokouksensa samoissa tiloissa, meidän toimisto ja tavarat olisivat pysäkillä.Pöljän vastaanotolle voisi myös olla kysyntää.

 Jos on tahtoa, kaikki on mahdollista. Talkootyö, lahjoitukset ja keräykset olisivat aivan realistinen rahoituspohja pysäkin pelastamiseksi. Ei Pöljän pysäkin pelastamista voi perustella kuntatalouden termein.  Eikä kyläyhdistys rahaa pyydäkään. Kirkonkylän ”kylätalon” eli kulttuuritalon kustannusarvio taisi olla 20 miljoonaa €. Pelkkä tällaisten hankkeiden suunnittelu maksaa enemmän kuin Pöljän pysäkin pelastaminen.  Meillä on pieni, ihmisen kokoinen unelma.