Me leikimme aina sotaa

Lasten leikkejä Pöljällä 1960-luvulla. Hyökkäysvaunu ja taistelija.

Leikimme paljon sotaleikkiä kylän lasten kanssa 1960-luvulla. Rakensimme juoksuhautoja lumivalleihin, kelkasta ja lumikolasta teimme panssarivaunun ja lumipallot olivat kranaatteja. Piirsimme lautoihin aseiden hahmot ja sahasimme itsellemme konepistoolit ja mauserit. Muistan noita leikkejä hyvällä, metsät ja lapsijoukon yhteinen touhu ei herätä mitään pahoja muistoja. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että olimme sotilaiden lapsia.

Kerätessäni vanhoja valokuvia pöljäläisten kotialbumeista olen löytänyt myös kuvia sodasta. Isäni sotakuvissa oli yksi kuva, jota jäin miettimään. Tykin piippu osoittaa suoraan katsojaan, minuun.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sotahistoriassa tutkijat ovat kääntäneet katseen myös kotirintamaan ja aiheisiin, joista pitkään vaiettiin. Esimerkiksi Erkki Kujala tutki väitöskirjassaan Sodan pojat sodanaikaisten poikien lapsuuskokemuksia. Häntä kiinnosti erityisesti poikien isäsuhde. Millaiseksi se muodostui, kun isät olivat vuosikausia poissa ja osa jäi kokonaan palaamatta. Miten sotakokemus välittyi seuraavalle sukupolvelle?

Oli isää ikävöivät lapset, miehiään kaipaavat puolisot ja huolesta väsyneet äidit ja isät. Sodan taakka ei ollut pelkästään rintamalla taistelevien miesten harteilla. Kotirintamalla mielialaa yritettiin pitää korkealla sotasensuurilla ja propagandalla. Rintaman olosuhteista ei ollut oikeaa tietoa muilla, kuin sotilailla ja rintamalotilla. 

Kenttäsairaaloissa ja rintaman läheisyydessä työskentelevät lotat joutuivat myös kohtaamaan sodan kaikessa raadollisuudessaan. Ruma sota ei saanut paljastua, sillä se olisi heikentänyt kotirintamaa. Sadat tuhannet suomalaiset olivat kuitenkin sodan keskellä, etulinjassa tai lähellä etulinjaa. He näkivät asioita, joita ei koskaan voi unohtaa. Rintamalta lähetetyistä kirjeistä tietoa ei tihkunut, sillä sensuuri kahlitsi kirjoittamista. Eikä kotiväkeä haluttu huolestuttaa.

Lapset ja nuoret kantoivat kohtuuttomia taakkoja. Parikymppiset miehet ja naiset viettivät parhaan nuoruutensa sodassa. Kodeissä äidit ja lapset koettivat selvitä ilman isää, oli tehtävä kovasti töitä. Koettiin musertavia menetyksiä ja turvattomuutta. Omien vanhempieni sukupolven kohtalo liikuttaa minua syvästi.

Vaikenemisen kulttuuri on meille sotasukupolven lapsille tuttua. Isämme ja äitimme keskittyivät sodan jälkeen tekemään kovasti töitä. Rintamakokemuksista ei muutenkaan ollut helppo puhua kotirintamalla olleiden kanssa. Kokemusta ei vain voinut jakaa. Rintamamiehet puhuivat sodasta keskenään, mutta perheissä tyypillisintä oli vaikeneminen. Rintamalla olleiden lottien mahdollisuus purkaa kokemuksiaan oli vielä huonompi kuin miehillä. Lotta Svärd kielletttiin syksyllä 1944. Yhteinen tekeminen loppui. 

Rintamalta on säilynyt paljon kuvia. Suomen armeija kuvasi järjestelmällisesti materiaalia lehdistön ja omiin tarpeisiinsa. Monet kuvista ovat päätyneet sotilaiden albumeihin. Lisäksi kuvia ovat ottaneet sotilaat ja lotat itse. Valvonta ei ollut täydellistä, joten albumeihin on päätynyt karmeita kuvia.

Laitan tähän vain kaksi kuvaa:

Venäläiset vangit riisuvat kuolleelta toveriltaan vaatteita.

Jos sotapropaganda olisi ollut totta, niin miesten ja naisten olisi ollut helppo tulla siviiliin. Oli taisteltu puhtain asein puhtaan asian puolesta. Tunteet ja kokemukset olivat useimmilla sekoittuneita. Oli koettu pahoja asioita, kärsitty ja pelätty. Jokainen käsitteli sodan kokemukset tavallaan. Yhteiskunnan tarjoamia terapiapalveluja ei ollut. Täytyi vain sinnitellä.

Lähteet: Kuvia kahdesta albumista, kirjoittajan hallussa. Kujala, Sodan pojat. Sodanaikaisten pikkupoikien lapsuuskokemuksia isyyden näkökulmasta, Kinnunen-Kivimäki, Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa, Näre-Kirves, Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia.