lauantai 13. huhtikuuta 2019

Siilinjärvestä kaivospaikkakunta IV – kirkonkylästä taajamaksi


Rikkihappo Oy:n tulo virkisti Siilinjärven kaikkea taloudellista toimintaa. Rakennusvaiheessa tehtaan työmaalla ahersi toista tuhatta työmiestä. Valmiina sinne sijoittuisi noin 350 eri ammattialojen työntekijää.

Tehdas rakenteilla.
Siilinjärven ammattikurssikeskus järjesti ensimmäisen prosessivalvojankurssin 23.9.1968-11.1.1969. Tälle kurssille otettiin 20 opiskelijaa, joista seitsemän oli Siilinjärveltä: Topi Lappeteläinen, Eero Lavonen, Veijo Rautiainen, Antti Rissanen, Eino Rissanen, Seppo Roivainen ja Heikki Sonninen.

Toinen kurssi käynnistyi heti joulukuussa 1968. Tässä 20 hengen ryhmässä oli 9 siilinjärveläistä.
Kaikki kursseille päässeet 40 nuorta miestä valmistuivat prosessinvalvojiksi. Molempien kurssien osallistujat yhtä lukuun ottamatta tulivat Pohjois-Savon alueelta. Heille kaikille oli luvattu työpaikka uudessa tehtaassa, jonka oli määrä aloittaa tuotanto syksyllä 1969.[1] Monet näistä miehistä tekivätkin sitten koko työuransa Rikkihapon/Kemiran/Yaran tehtaalla.

Kolmivuorotyötä tekevän tehtaalaisen elämä oli tätäkin. Vapaapäivinä
oli autettava kotiväkeä pientilan töissa. Matti Roivainen
Hoikilla 1970-luvulla.
Prosessinvalvoja kursseja järjestettiin myöhemminkin. Armeijan suoritettuaan kurssille meni mm. Matti Roivainen, jonka pitkä työura tehtaalla alkoi teoriaopinnoilla ja työharjoittelulla 3.1. 1972. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2013.

Rikkihappo Oy:n Siilinjärven tehdas elokuussa 1968.


Rikkihappo OY:n Siilinjärven tehdas vihittiin käyttöön 19.8.1969. Kaikkien pettymykseksi presidentti Kekkonen perui tulonsa ja valtiovaltaa edustivat puhemies V.J. Sukselainen ja teollisuusministeri Väinö Leskinen.[2] Tehtaan johtajana aloitti Osmo Hämäläinen.[3]

Osmo Hämäläinen
Siilinjärvi ei ollut aivan tyypillinen kehitysaluekunta 1960-luvulla. Tarinaharjun keuhkotautiparantola, Harjamäen piirimielisairaala ja Luja Betoni toivat kuntaan työpaikkoja ja elinvoimaa, vaikka teollisuutta puuttuikin. Väkiluku oli vähintäänkin hienoisessa kasvussa koko ajan. Väkilukuun tehtaan tulon vaikutus oli dramaattinen. Suotuisaa kehitystä lisäsi aikavälillä myös se, että Kehvon ja Väänälänrannan kylät liitettiin Siilinjärveen vuoden 1969 alusta.[4]

Vuonna 1967 Siilinjärvellä oli kirjoilla 8828 asukasta ja kolme vuotta myöhemmin jo 1970 10245 asukasta.[5] Kunnassa alkoi kiihkeän rakentamisen aika. Rakennettiin asuntoja ja koetettiin pitää huolta asukkaiden palveluista. Mikäpä oli rakentaessa, kun kunnan veroäyrimäärä kasvoi v. 1968-1969 peräti 34,77%![6] Siilinjärven kunta aloitti vuonna 1969 omin varoin terveyskeskuksen ja kansalaiskoulun rakentamisen.

Asunto Oy Siilinpelto vastavalmistuneena 1968.
Rikkihappo Oy auttoi asuntopulaa rakennuttamalla yhdessä KOP:n kanssa Asunto Oy Siilinpellon kerrostalon, josta kuntakin oli ostanut yhden asunnon. Rakennus valmistui toukokuussa 1968.

Säröjä tehtaan ja kunnan asukkaiden suhteisissa koettiin varsin nopeasti. Tehdas oli ehtinyt toimia vasta vuoden, kun ensimmäiset huomiot ympäristön saastumisesta tehtiin 1970. Puut kuolivat tehtaan lähettyviltä. Neulaset tippuivat, niissä oli liikaa fluoria, rautaa ja rikkiä.[7] Tehtaalta luvattiin ryhtyä pikaisiin toimiin ilmansaasteiden vähentämiseksi.

Viikkoa myöhemmin Kallavedellä havaittiin sinilevää. Edellisenä kesänä tehtaalla oli tapahtunut ”pieni fosforihappovuoto”, johon oli kuitenkin ehditty varautua. Rikkihappo Oy laski suurimman osan jätevedestään Juurusveteen, josta se kulkeutui Kallaveteen. Tämän pelättiin aiheuttavan vaikeuksia Kuopion puhtaan juomaveden ja raakaveden saannille. Makuhäiriöitä oli ilmennyt Kuopiossa asti. Juurusvedessä kalastavat paikkakuntalaiset kertoivat, että vesi on sameaa ja kalat kuolevat kovin nopeasti pyydyksissä. Veden laatu koettiin tärkeäksi, sillä katselmustapaamiseen kunnantalolla osallistui satakunta asianomistajaa.[8]

Rikkihappo Oy sai luvan laskea jätevetensä vesistöön, mutta sille asetettiin joitakin ehtoja ja määriteltiin korvaussummat loma-asuntojen ja maatalouden haitan osalta.[9] Vuonna 1973 Kemiraksi muuttunut yhtiö sai Kekkosen ympäristönsuojelupalkinnon nimenomaan vesiensuojelusta.[10]

Kun tehdas oli toiminut viisi vuotta, alettiin kysyä tehtaan kipsin varastoinnin tulevaisuudesta.
Vuonna 1974 tehtaan jätteenä syntyvä kipsi muodosti 20 metrin korkuisen kasan tehtaan kupeeseen. Antero Pennanen harmitteli maiseman pilaantumista ja varmaankin myös hänen mailleen suunnitellun asuinalueen arvon alenemista.

Pennanen maalaa kauhukuvaa seurauksista kipsivuori kasvaisi metsän yli jokaisen näkyviin. Se sotkisi tuulet ja ilmavirrat niin, että tehtaankin höyryt tunkisivat Siilinjärven keskustaan (nyt ne eivät sitä tee). Saaste kuolettaa havupuut ja jäkälikön kauempaakin kuin kipsikasan vierestä (niin käy nyt) ja sadevesi huuhtoisi myrkyt ja kipsit suoraan Simonsalon asuntoalueelle.”[11] Mainittakoon, että vuonna 2017 kipsivuoren korkeus oli 175 metriä merenpinnasta.[12]

Siilinjärven keskusta 1997. Taustalla kipsivuori. Antero Pennasen maalaama kauhukuva on toteutunut.
Hyvinvoinnin hintaa jouduttiin miettimään myös toisaalla. Siilinjärvi on sijoittunut harjualueelle, Siilinlahden kainaloon. Kirkonkylän alueen loputtomilta näyttäviä soravaroja oli hyödynnetty jo 1800-luvun lopulta asti. Ensimmäinen iso lovi maisemaan syntyi, kun Savon rataa ja erityisesti Kallaveden ylittävää siltaa rakennettiin. Siihen tarvittiin soraa Siilinjärveltä asti. Nyt rakentaminen kiihtyi aivan uudelle tasolle. Vaikutus oli dramaattinen.

Siilinjärven taajama 1976. Kuva Savon Sanomat.

Keväällä 1971 Helsingin Sanomat uutisoi: ”Siilinjärven kirkonkylä putoamassa soramonttuihin”. Siilinjärven kunnan yleiskaavoittaja Juhani Wallenius harmitteli, ettei sorankaivuuta oltu saatu neuvotteluteitse maanomistajien kanssa järjestykseen. ”Siilinjärven soravaroja on käytetty koko maakunnan tarpeisiin suunnittelemattomasti jo vuosikymmenien ajan. Kirkonkylän ympäristöä rajoittavat joka puolelta suuret sorakaivannot.[13]

Uutisessa kerrottiin, että kunnassa oli herätty. Oli pelastettava se, mikä oli vielä pelastettavissa. Kunnan virkamiehet olivat tehneet ”hiekka- ja soravarojen käyttösuunnitelmaehdotuksen, missä on selvitetty mm. hiekka- ja soravarojen inventointi, niiden nykyinen käyttö ja pohjaveden otto ja suojelu.” Maanomistajat katsoivat, että heidän yksityisomaisuutensa kajotaan, jos soranottoon puututaan.  Soran myynti oli vapaata ammatinharjoittamista, johon kunnan oli vaikea puuttua. Kunta oli hakenut sisäasianministeriöltä rakennuskieltoa yleiskaava-alueelle, jotta kunta voisi hoitaa tätäkin asiaa.
Siilinjärven keskusta 1988.
Kuva Savon Sanomat.




[1] Siilinjärven ammattikurssikeskuksen oppilasmatrikkelit 1964-1976. Siilinjärven kunnanarkisto.
[2] Helsingin Sanomat 19.8.1969
[3] Uutis-Jousi 15.8.1969
[4] Uutis-Jousi 3.1. 1969
[5] Kasurinen, J.& Kasurinen R., Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja
  kuvin, 54
[6] Uutis-jousi 20.11.1969
[7] Helsingin Sanomat 19.8.1970
[8] sama
[9] Helsingin Sanomat 25.8.1970
[10] Seppälä, Lujalla maalla. Kemira Oy 1945-1980, 232
[11] Helsingin Sanomat 3.10.1974
[13] Hesingin Sanomat 25.3.1971

2 kommenttia:

  1. Kiitokset näistä kirjoituksista! Ilo lukea hyvin taustoitettua ja mielenkiintoista historian havinaa näinkin pienen pitäjän vaiheista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mukavaa, että näitä luetaan. Nämä ovat sellaista aikamatkailua minulle, omaan, kylän ja suvun menneisyyteen. Historiaa tehdään joka päivä isoilla ja pienillä kylillä.:)

      Poista