Katovuosien karua tarinaa - nälkä ajoi Taavetti Roivaisen torpastaan

 

Hugo Simberg, Halla, 1895.

Kuopiossa ilmestyneessä Uusi Savo-lehdessä julkaistiin nimimerkillä ”Joku” sydäntä riipaiseva uutinen 2.5.1893. Kovien katovuosien uhrina ahkerasti uurastanut mökkiläinen Taavetti Roivainen Pöljän kylältä oli menettänyt vuosikymmenien työllä raivaamansa torpan.  

Kovan ajan uhriksi tahtoo tätä nykyä joutua pienten maanviljelijäin taloudet, n.k. mökkiläisten, ja tinkaa taitaa tehdä monelle talollisellekin. Kovan ajan uhriksi joutui äskettäin Maaningan pitäjään Pöljänkylästä erään mökkiläisen Taavetti Roivaisen talous. Hänen näet täytyi leivän puutteesta luovuttaa mökkinsä tykkänään polkuhinnalla toiselle. Mies oli tehnyt tuvan kylmää metsään, raatanut pellot ja niityt kovaan kolkkoon luontoon ja elellyt siinä jo lähes kaksikymmentä vuotta vaimonsa ja lukuisan lapsijoukkonsa kanssa. Tällä ajalla oli hänen uudistalonsa vaurastunut melkoisesti, niityt ja pellot laajenneet ja kartano tarpeen mukaan kasvanut; kykeni jo pitämään useampia lehmiä ja hevosen; sanalla sanoen monien vuosien toivo ja ahkerien ponnistusten hedelmät näytti alkavan olla saavutettavissa.

Mutta viime hallavuosi tuotti ikävän yllätyksen, elukoita täytyi vähentää yksi kerrassaan pois yhä suuremmaksi käyvän puutteen käsissä, hevonenkin antaa jo pois ja viimeiseksi luovuttaa koko mökki ainoastaan 75 markasta. Siinä koko nuoruuden ihanne ja vanhainpäivän toivo ja turva. Peräti ikävätä on, että tuolla lailla täytyy mennä parhaan miehuuden ajan uhraukset. Vaan eihän sille onneton itse mitään voi, täytyy luovuttaa omaisuutensa sille, joka siitä vähänkin antaa, kun ei muualtakaan apua löydy ja ikävä olisi heretä nälkäänsä nääntymään. – Sama on tätä nykyä tarjona monelle muullekin mökkiläiselle.[1]

Suvun tarinoissa olin kuullut kaikuja dramaattisesta torpan menetyksestä, mutta niistä jäi sellainen kuva, että torppa vain siirtyi vuokra-ajan umpeuduttua muille. Lehtijutun perusteella torpan menetys on ollut todella dramaattinen tilanne perheessä.

Taavetti Roivainen ja Wilhelmiina Lipponen.

Kiinnostavaa on lehden käyttämä sanasto, ”mökkiläinen”, ”uudistalon raivaaja”. Taavetti Roivainen oli Rissalan tilan torppari Pöljä 4 mailla. Renki Taavetti Roivainen (1853-1924) oli tavannut piika Wilhelmiina Lipposen (1848-1937) Käärmelahdessa. He menivät naimisiin vuonna 1872. Aluksi elettiin edelleen Käärmelahdessa, mutta vuodesta 1875 alkaen perhe on merkitty Pöljälle edellä mainitun Rissalan talon mäkitupalaiseksi. Talon isäntä oli Anders Niskanen.

Pöljälle asettuminen ei ollut ihme, sillä Taavetti oli syntynyt kylällä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet Pöljälle, jossa 12-vuotias Taavetti ja 10-vuotias Eeva Sofia elivät orpoina kasvattilapsina ja kirkonvaivaisina, kunnes astuivat itsenäiseen elämään.

Ensimmäinen perheen lapsi, Taavetti kuoli jo pienokaisena. Seuraava lapsi syntyikin sitten Saarismäen mäkitupaan, jota nuori pari oli alkanut raivata raakaan korpeen. Vuoteen 1893 mennessä perheeseen syntyivät lapset Hanna (1875), Pekka (1877), Eerik (1879), Ida (1881), Agatha (1884), Taavetti (1886), Kusti (1889) ja Wilhelmiina (1891). Kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa Taavetti Roivaista mainitaan välillä torpparina, välillä mäkitupalaisena. Raja oli Savossa varsin häilyvä, mutta karkeasti voi sanoa, että yli 2 ha maa-ala tarkoitti yleensä torppaa ja alle 2 ha mäkitupaa. Mutta nimitykset horjuivat asiakirjoissakin.

Vain kolme vanhinta lasta pystyivät jo olemaan työn syrjässä kiinni, kun torppa menetettiin. Voi vain kuvitella, kuinka kovan työn Taavetti ja Wilhelmiina olivat raiviollaan tehneet. Kahta peräkkäistä ankaraa katovuotta talous ei kuitenkaan kestänyt.

Saarismäen savutupa seisoi sijoillaan pitkälle 1960-luvulle.
Tässä kuvakaappaus Hannes Virsun Siilinjärven pitäjäelokuvasta.
1950-luvulta.

Kato kosketti vuosina 1891-92 koko maata. Kuopion lääni ei ollut poikkeus. Kuvernöörien raporteissa käytiin satovuotta kylä kylältä läpi. Vuonna 1892 uutisoitiin Maaningalta, että rukiista ja heinistä oli saatu Pöljällä keskinkertainen sato, mutta ohrasato oli täydellisesti menetetty. Myös perunasato oli hyvin huono. Savossakin vaihtelua toki oli, mutta missään sato ei ollut hyvä. Paikoin puhuttiin täydellisestä kadosta, monilta tiloilta niin vilja kuin perunakin oli kärsinyt ankarista halloista. Kevätviljoja haittasivat epäsuotuisat säät ja kovia pakkasöitä sattui vuonna 1892 4.8. ja 14.8. sekä vielä syyskuun 1. ja 10. päivä.[2]

Uuden Savon artikkelin kirjoittaja halusi selvästi ottaa kantaa torppareiden puolesta. Hän kaipasi jonkinlaista apua pulaan joutuneille raivaajille.

Meillä pidetään huolta irtolaisväestöstä, annetaan talollisille monenlaisia hyödyllisiä lainoja käytettäväksi näiden hyväksi, josta on apua ja tukea tavallaan heille kummallekin, vaan mökkiläiset ovat jätetyt oman onnensa nojaan. Eiköhän se liene paha epäkohta, että nämä, jotka ahkeruudellaan ovat saavuttaneet pienen itsenäisen elannon, jätetään avuttomana yhteiskunnan jalkoihin sortumaan?

Uusi Savo ei ollut radikaali lehti, mutta selvästi kirjoittaja nostaa jo esille torppareiden asemaa tavalla, joka tuli näkymään Suomen poliittisessa keskustelussa suuresti tulevina vuosina. Taavetti Roivainen oli tässä hetken aikaa julkisuudessa rehtinä esimerkkinä torppareiden merkittävästä työstä. Taavetti ja Wilhelmiina osasivat kumpikin lukea, joten varmaan tämä lehti on heidänkin käsiinsä aikanaan tullut.

Roivaisten perhe ei kuitenkaan joutunut mieron tielle. Vuonna 1894 heidät on henkikirjoissa merkitty Laurilan taloon Pöljä 22. Taavetti on silloin merkitty loiseksi, mutta jo seuraavana vuonna Laurilan talon torppariksi. Perhe jatkoi Laurilan torpparina vuoteen 1901. Vuodesta 1902 heidät on kirjattu tilan Pöljä 5 Ollila lampuodiksi. Silloin perheessä oli elävää voimaa, aikuistuvia lapsia, jotka yhdessä nostivat Ollilan kelpo tilaksi.

Vaikka alkuperäinen tarina torpan menetyksestä oli aikojen saatossa haalistunut, niin vielä sata vuotta myöhemminkin siitä saattoi tarkkaan kuunnellen kuulla hädän. Löytämäni lehtileike selitti sen. Ei ollutkaan kysymys pelkästä torpankontrahdista, vaan nälästä, kaiken menettämisen pelosta.

1890-luvun katovuosista olisi voinut tulla toisinto 1866-68 nälänhädästä. Silloin noin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja nälän heikentäminä kulkutauteihin. 1890-luvulla oli kuitenkin varastoitu leipäviljaa enemmän ja tehtiin myös viljaostoja ulkomailta nopeammin, jolloin joukkokuolemilta vältyttiin.[3]

Taavetin ja Wilhelmiinan kaskeamia ja raivaamia peltoja
Saarismäessä Pöljällä. Tällä kertaa siellä viljellään kauraa, 
Entisenä aikana ohraa tai ruista.

 

---

[1] Uusi Savo 2.5.1893 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/555006/articles/81647576

[2] Uusi Savo 8.11.1892 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/548635/articles/81647582

[3] https://yle.fi/a/74-20008675