Historia hipaisi Hanna Pietarista kesäkuun 16. päivänä vuonna 1904. Tasaista elämää elävä nuori nainen, joka oli muuttanut Maaningalta Helsinkiin vuonna 1900, huomasi olevansa myrskyn silmässä.
Hanna työskenteli täysihoitolassa, jossa asui mies nimeltä Eugen Schauman. Hän oli kohtelias ja helppo asukas. Hannakin tutustui väistämättä häneen, kuten muihinkin asukkaisiin. Palvelustytön ja aatelisvirkamiehen suhteet eivät tietenkään voineet olla kovin läheiset.
Tuona nimenomaisena kesäkuun aamuna Eugen oli aamiaisella hyväntuulinen ja vilkas. Pelasi normaalin pasianssin ennen töihin lähtöä. Virkamiehillä oli pitkä aamu vuosisadan vaihteessa. Työpaikalle ilmestyttiin miten sattui ja nytkin kello oli jo yli kymmenen, kun Schauman lähti viranhoitoon. Tai niin täysihoitolassa luultiin.
Täysihoitolasta Helsingin Kruunuhaasta oli vain muutama sata metriä senaatintorille ja senaatinlinnaan. Schauman käveli suoraan senaattiin ja pujahti sivuovesta sisään. Tämäkin virasto oli hänelle tuttu, eikä hänen läsnäoloa kukaan kummastellut. Kello yksitoista hän ampui kuolettavasti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia ja sen jälkeen itsensä. Teollaan hän astui vuosikymmeniksi Suomen historian suurmiesten joukkoon. Häneen kohdistui suoranaista palvontaa.
Schaumanin lähipiiri joutui melkoiseen pyöritykseen. Satoja ihmisiä kuulusteltiin, niin myös Hannaa. Oli varmasti jännittävää olla tapahtumien keskipisteessä. Vallitsevana mielipiteenä oli, että terroriteko oli oikeutettu. Tosin oli niitäkin, jotka paheksuivat ja sanoivat, että murha on murha.
Schaumanin lähipiiri joutui melkoiseen pyöritykseen. Satoja ihmisiä kuulusteltiin, niin myös Hannaa. Oli varmasti jännittävää olla tapahtumien keskipisteessä. Vallitsevana mielipiteenä oli, että terroriteko oli oikeutettu. Tosin oli niitäkin, jotka paheksuivat ja sanoivat, että murha on murha.
Hanna ja hänen sisarensa Anni olivat seuranneet sortokausien tapahtumia aktiivisesti. Patistelipa Anni huhtikuussa 1899 Wille veljeään allekirjoittamaan Suuren adressin. Kirjeessään Kusti-veljelle Wille sanoi: ”Anni kysyy onko kirjoitettu nimemme keisarille menevään adressiin. Ei ole kirjoitettu. Minä olin töissä muualla ja sillä aikana oli kirkkokokouksessa kirjoitettu nimet. Sitten kun saimme asiasta tiedon, oli Nikander jo lähtenyt viemään adressin. Ikävältähän ne tuntuu maan asiat. Halvempi kansa on sitä mieltä että tulkoon vaan Venäjän laki.” Maaningalla ei ehditty töiltä kaikkiin herrojen kotkotuksiin mukaan…
Schaumanista tuli kansallissankari. Hanna auttoi 1905 valokuvaajaa tallentamaan suurmiehen huoneen täyshoitolassa. Hanna muisti, miten esineet ja huonekalut oli sijoitettu ja hänen avullaan kuvat saatiin otettua. Huoneesta piti tulla pienoismuseo, mutta hanke raukesi. Tarina voisi päättyä tähän. Eugenin ja Hannan elämät vain hipaisivat toisiaan. Mutta 1940 kirjailija Lauri Haarla otti yhteyttä Hannaan, koska hän halusi lisätietoja Schaumanin elämästä.
Haarla kirjoitti näytelmän ”Kunnian mies”, johon Haarla kehitteli pienen rakkaustarinan Hanna Pietarisen ja Eugen Schaumanin välille! Näytelmää esitettiin menestyksellä esimerkiksi Suomen Kansallisteatterissa. Pääosissa Eugenina oli Joel Rinne ja Hannaa esitti Kaisu Leppänen. Muissa osissa sellaisia nimiä kuin Jorma Nortimo, Tauno Palo, Unto Salminen ja Eino Kaipainen. Oman aikansa Suomen näyttämöiden ykkösketju!
Todennäköisesti näytelmän innoittamana Hanna alkoi viedä kukkia kesäkuun 16. päivänä valtioneuvoston portaikkoon, jossa Schauman kuoli, sekä Porvooseen Schaumanin haudalle. Hanna taisi lopulta vähän itsekin uskoa, että Haarlan tarina oli pikkuisen totta. Hän lähetti sisarelleen Hilda Rautiaiselle 1.1. 1941 kortin: ”Hilda sisarelle – tästä saat muiston minun nuoruudestani v. 1904. Vihdoinkin tuli esiin tuo sankaritaru!” Kortissa seisoivat vierekkäin Joel Rinne ja Kaisu Lepistö, eli Eugen ja Hanna.
Schauman-kultti veti varmasti puoleensa. Hänestä tehtiin itsenäisyyden alkupuolella täydellisen puhdas sankari, jonka loisteesta halusivat monet osansa. Porvoon hautausmaalla on komea graniittinen monumentti. Porvoolaisessa lehdessä kirjoitettiinkin kerran: ”Kuka on se pieni mustapukuinen nainen, joka tuo joka vuosi Schaumanin kuolinpäivänä kukkia hänen haudalleen?”
Toive Pietarinen syntyi Reponiemellä 1924. Hän kirjoitti 1990-luvun lopulla eläkepäivinään hienon perhehistoriikin ”Willen tarina”. Wille Pietarinen oli Toiven isä. Historiikissaan Toive kertoi mm. isänsä siskon, Hannan elämäntarinan. Oheinen teksti perustuu kokonaan Toiven tutkimuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti