Gadgetissa oli virhe

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei


”Oi, jospa olisi nyt keski-afrikkalainen taikka vähintäänkin Välimeren lämpimät nyt hautelemassa. Merimiesi pitäisi olla semmoinen sekarotuinen että se olisi tarvittaessa lappalainen ja neekeri ynnä siltä väliltä kaikkia rotuja kestääkseen kaikenlaisia ilmanaloja ja elämisen ehtoja.” Näitä pohdiskeli konemestari Kusti Pietarinen Riianlahdella tammikuussa 1914.

Pakkasta oli yli 20 astetta ja tuuli hujotti ankarasti. S/S Vesta oli tyypillinen vuosisadan vaihteessa valmistunut lastilaiva. Kansimiehillä ei ollut juuri minkäänlaista suojaa säältä. ”Kurjaa on eläminen näissä eitalvilaivoissa kovilla pakkasilla.”
Jo lähtö Turusta 1. tammikuuta oli ollut huono-onninen. Vesta törmäili saaristojäänmurtaja Avancen kanssa ja  peräsin vääntyi. Taival kohti Liivinmaata oli ollut lumisateinen ja myrskyisä. Kun sää vain huononi, kapteeni päätti suunnata Riian satamaan saamaan uusia määräyksiä. Päätös osoittautui lähes kohtalokkaan vääräksi.
Riikan ulkosatamassa, Väinäjoen suussa laiva lastattiin ja 17. tammikuuta lähdettiin kohti West Hartlepoolia Pohjois-Enlannissa. Pakkanen oli edelleen kireä, mutta mitään tietoa Vestalla ei ollut jäätilanteesta. Muutaman peninkulman päässä satamasta laiva jämähti jäihin, joita tuuli liikutteli. Käytännössä laiva liikkui jäiden mukana eikä voinut juuri kulkuunsa vaikuttaa.

Kusti Pietarinen laski laivan kannelta, että noin kaksikymmentä laivaa oli samassa pulassa lähialueella. Tavallisilla rahtialuksilla ei ollut vielä 1914 radiolähettimiä, Vesta kommunikoi muiden alusten kanssa vanhaan tyyliin signaalilipuilla. Radioteknologiaa vasta kokeiltii. Titanicilla kahta vuotta aiemmin lähettimen edut oli jo huomattu. Jokainen pelastunut sai kiittää siitä Titanicin radiolähetintä, joka ehti kertoa laivan sijainnin ja pelastajat löysivät uppoamispaikan.
Talvimerenkulku oli vaikeaa vuosisadan alussa. Purjelaivat eivät voineet purjehtia pohjoisilla merialueilla talvisin ollenkaan. Höyrylaivoilla tilanne oli toinen, mutta ei ongelmaton. Ensimmäiset jäänmurtajat Suomeen hankittiin 1800-luvun lopulla, Murtaja 1890 ja Sampo 1898. Myös venäläisillä oli oma murtajansa, Jermak (1899).
Vesta koetti päästä takaisin Riikaan. Kusti tuskaili, että laivaa odottaa perikato! Jäiden pauke ja ryske laivan kylkiin pelotti miehiä. Pelottavinta oli se, että milloin tahansa voisi jäämassa nousta matalan aluksen kannelle ja upottaa aluksen. ”Vestan hautajaiset on piakkoin.” Tässä vaiheessa laiva oli ollut jäissä jo viikon. Onneksi hiilivarasto oli täysi ja koneita voitiin käyttää koko ajan.

Sitten laivalle repesi riemu, sillä  jäänmurtaja Jermak ilmestyi taivaanrantaan ja alkoi irrotella aluksia. Riemu muuttui kuitenkin pettymykseksi, sillä yksi murtaja ei pystynyt auttamaan kaikkia. Lisäksi Vestan peräsin vääntyi lisää ja sitä jouduttiin korjaamaan tavattoman vaarallisissa oloissa. Sitten konstiksi otettiin takaperin ajaminen. Kusti arveli, että Vesta teki lajissaan maailmanennätyksen, kun se hiljalleen peruutti 16 tuntia ja 40 minuuttia.
Lopulta 30.1. neljä miehistön jäsentä lähti koettamaan josko jäitä pitkin olisi mahdollista kävellä maihin. Ruoka alkoi loppua. Mutta kasautuva, liikkuva ja railoinen jäätikkö oli liian vaarallinen. Kusti kirjoitti: ”Minä en ainakaan lähde maihin ennen kuin Vesta hukkuu tai kauhein nälkä pakottaa.” Kun tammikuu vaihtui helmikuuksi tuulisella Itämerellä, laivalla pelättiin oikeasti. Jäät ryskivät ja aina oli mahdollista, että aallokko nostaa tonnikaupalla jäätä pikkuruisen aluksen kannelle! Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä.
Me emme nyt lukisi Kustin päiväkirjaa, jos pahin olisi tapahtunut. Miehistön riemulla ei ollut rajoja, kun suomalainen murtaja Sampo tuli pelastamaan laivoja helmikuun 1. päivänä. Se toi laivalle ruokatarpeita ja turvaa. Sampo irrotteli ensin muita aluksia, mutta tuli yöksi Vestan viereen. ”Me kiittelimme Sampoa ja panettelimme Jermakia!” Kaiken kaikkiaan Vesta kamppaili jäiden kanssa hieman yli kaksi viikkoa. Kolmantena päivänä helmikuuta alus pääsi sulaan veteen ja suuntasi matkansa kohti Englantia. Surkean matkan kruunuksi West Hartlepoolissa ajettiin päin siltaa ja kokka ruhjoontui!
Kusti Pietarisen päiväkirja loppuu tähän matkaan. Samaisena vuonna loppui myös hänen merimiesuransa, sillä hän alkoi sairastella ja asui pitkään Reponiemellä, Pöljällä. Voi hyvin olla, että matka oli Kustin viimeinen. Hän joutui jo 42-vuotiaana sairastelun vuoksi eläkkeelle, mutta perusti mm. hienon puutarhan Reponiemen pihapiiriin. Kusti Pietarinen kuoli Helsingissä 1942.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti