Gadgetissa oli virhe

lauantai 10. marraskuuta 2012

Afrikan taivaan alla




Vaalea, tuhti mies seisoi rannalla ja katseli laivan lastausta. Konemestari Kusti Pietarinen oli vapaalla, sillä oltiin Zinguinchorin satamassa, Ranskan Länsi-Afrikassa. Höyrylaiva Vesta oli tullut hakemaan pähkinälastia. Oli tavattoman kuuma, lähes neljäkymmentä astetta lämmintä. Rannassa kävi kova kuhina, sillä satapäinen naisryhmä kantoi pähkinäsäkkejä laivaan.

Kusti katseli ja ihmetteli. Oli maaliskuun 27. päivä vuonna 1912. Maaningalta maailmallelähtenyt torpparin poika oli ottanut pitkän loikan. Hän täytti sattumoisin 40 vuotta juuri samaisena päivänä.
Kusti(August) Pietarinen syntyi 27.3.1872 Juho ja Anna Sofia Pietarisen neljäntenä lapsena. Kahdeksantoistavuotiaana hän lähti kotoaan maailmalle, ensin Kuopioon ja onnistui hankkimaan itselleen konemestarin koulutuksen. Suoritus on hämmentävä, sillä kansakoulupohjalta hän työelämään lähti.

Olen nähnyt hänen konemestariopintojensa muistiinpanoja ja laskutehtävien ratkaisuja. Olen mykistynyt. Kuinka paljon lahjakkuutta piilikään näiden pohjoissavolaisten mökkien ja torppien asukkaissa! Joskus sinnikkyys ja tähtien asento osui kohdalleen ja teräväpäinen poika tai tyttö pääsi myös käyttämään lahjojaan.
Se, mitä Kusti näki satamassa, ei miellyttänyt häntä. Yhden frangin päiväpalkalla raatavia naisia kohdeltiin ”raakamaisesti”. Naisia komensi päällysmies, hänkin neekeri, kuten Kusti sanoo. Miehellä oli parimetrinen ruoska ja lisäksi iso puukko vyöllään. Mies löi naisia ruoskalla jaloille ja selkään. Kusti tiesikyllä, mitä kova työ on. Hänen kotiseudullaan Savossa naiset tarttuivat  raskaisiinkin töihin, mutta ruoskiminen oli kyllä liikaa.

Ranskan siirtomaahallinnolla Länsi-Afrikassa on hyvin julma historia. Kusti näki vain yhden pienen osan siitä. Hän kirjasi päiväkirjaansa, kuinka paikalliset asukkaat sanoivat, ettei heidän syntymäänsä tai kuolemaansa mihinkään kirjaan merkitä. Kustia se selvästi hämmensi. Kyllä Suomessa köyhänkin kuolema seurakuntaa kiinnosti.
Pohjoissavolaisen torpparin poika katseli myötätuntoisin silmin nykyisen Senegalin mustia asukkaita. Kirjoista ja sanomalehdistä hän oli oppinut eurooppalaisen antropologi-löytöretkeilijän asenteita. Hän havainnoi luontoa ja ihmisiä samalla mittarilla. Neekerien iho ja tatuoinnit kuvaillaan samaan tyyliin kuin alueen kasvit ja maaperä.

Läpipääsemätön viidakko petoineen pelotti Kustia.”Metsän neekeri lienee hyvin valpas ja vikkelä ynnä tarkoilla aisteilla ja vaistoilla varustettu muutoinhan se joutuisi vieläkin useammin petojen ruuaksi kuin nykyisin tapaavat joutua.” Paikallisia naisia hän piti kauniina. Neekerin ihon hoidosta Kusti kirjoitti kuin hevosen hoidosta. Hänen mielestään huonosti  hoidettu neekerin iho on harmahtavan karkea, mutta hyvin hoidettuna iho ”on musta ja kiiltävän sileä, kaunis.”
Kusti Pietarinen oli utelias ja palkkasi itselleen oppaan. Kielitaitoisen oppaan kanssa hän vieraili mustien  majoissa, kyseli heidän elämästään ja maistoipa huikan paikallisten olutta, joka hänen mielestään maistui vähän samalle kuin vanhentunut, voimakas ”sintu”. Sintu Savossa tarkoitti vedellä jatkettua maitoa, joten maku taisi olla aika huono. Pienimmät lapset purskahtivat itkuun nähdessään Kustin, ”kuin olisivat tiikerin tai jonkin muun hirveän petoeläimen nähneet, joka syöpi mielellään neekerilapsia…”.
Kustin isä kaskesi torpan itselleen Maaningalla. Kusti tiesi, miten kovan työn takana on pelto. Hän katseli afrikkalaista viidakkoa savolaisen silmin:” Semmoisestakin metsästä kun rupeaa  vainiota, peltoa tekemään kyllä siinä monta hikipisarata pusertuu ja monta päivää vierähtää.” Afrikkalainen metsä pelotti Kustia. Hänellä oli ase, ”Browning” mukanaan, kun hän poikkesi neekerimajoilta metsään. Oli ilmeisesti yleinen tapa, että lähiseutuun tutustuvat valkoiset ottivat aseen mukaan, kun lähtivät retkille.
Aloittaessani Hajamietteitä Pöljältä blogini päätin, että rajaan aihepiirin noin kahdeksan kilometrin säteelle syntymäkodista. Kirjoitan vain ihmisistä ja asioista, jotka liittyvät elämäni ensimmäiseen piiriin. Kotikylään. En arvannut, että silminnäkijäkuvaus Afrikasta 1912 tulisi vastaan Puustellin talon arkistoista. Sinne päiväkirja joutui ilmeisesti Kustin siskon, Hildan mukana. 
Ville Pietarinen, Kustin veli osti 1902 Reponiemen tilan Pöljältä. Kusti lainasi useampaan otteeseen rahaa veljelleen, joka kohensi Reponiemestä yhden Pöljän komeimmista taloista. Pojat tekivät huikean sosiaalisen nousun yhdessä sukupolvessa. Villen ja Kustin sedät kuolivat nälkään vuosina 1866-67. Niin lähellä oli toivoton köyhyys.
Kusti viettipitkiä aikoja Reponiemellä. Ansioillaan ja tarkalla taloudenpidollaan hänonnistui vaurastumaan ja pystyi lainaamaan rahaa muillekin pöljäläisille. Kustin seikkailuista lisää myöhemmin.
Lähteenä olen käyttänyt Kusti Pietarisen päiväkirjaa vuosilta 1901-1914 ja Toive Pietarisen historiikkia Willen tarina. Pekka Rautiaisen arkisto.  Kusti Pietarisen kuvaama Zinguinchorin satama kuuluu nykyisin Senegaliin. Kustin seikkailuista lisää Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei ja Merimiehen matka-arkku





  



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti