Sireeni naukuu - en lähtenyt suojaan

Helmikuussa 1944 Neuvostoliiton pommikoneet moukaroivat Suomen pääkaupunkia Helsinkiä erityisen ankarasti. Yllättävää, mutta näistäkin tapahtumista on säilynyt tietoja Pöljän kylähistorian lähteissä. Neljän nuoren naisen elämä oli hiuskarvan varassa helmikuisena iltana Kaisaniemessä 1944.

”Lämmin ja kaunis on tämä heinäkuun päivä. Kesä on ihana. Muistan Reponientä keskikesän kauneudessa. Se rantatie oli kaunis, apila kukki ja tuoksui tien molemmin puolin. Rannassa oli punainen sauna, pihlaja ja kuusi. Myöskin kaunis Pöljän järvi ympäröi nientä. Silloin ilta-auringossa halusin olla järvellä, silloin aina tulin Riuttaniemeenkin.”

Näin muisteli Hanna Pietarinen nuoruutensa Pöljän kylää sisarelleen Hildalle kesällä 1941. Kovin toisenlainen oli Hannan kirjeissään kuvaama maailma nyt. Jatkosota oli alkanut, Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä.

Hanna Pietarinen Hilda Rautiaiselle 10.7.1941

”Kohta molotovhi tulee ajattelin ja rupesin nukkumaan. Kello oli kai ½ 1 kun sammutin valon. Kerkesin juuri nukkua, kun hirviö naukui – vilkaisin kelloa, se oli 1, 35. Lentokoneet surisi, mutta ei aivan likellä ja kauempana ammuttiinkin. En lähtenytkään alas, sillä kohta loppui, 1,58 oli ohimerkki. Taas yritin nukkua, kun ulvonta alkoi 2,35-3,05 päättyi. Mutta 4,20 ulvoi taas ohi merkki, mutta surinaa kuului yhtä mittaa ja ampumista. Nukuin siihen lopulta siinä 5 tienoissa.

Ilmahälytys ja vaara ohi

Hanna sanoi kirjeessään olevansa väsynyt katkonaisiin yöuniin. Kirjeessä on kuvattu 9.7. 1941 Helsinkiä kohdannut pommitus. Hälytyksiä oli myös päivällä:

Kello 12 olin Kustin luona, kun tuli hälytys Kesti 15 min. Ja tullessani poikkesin Valion myymälään, kun taas vinkui. Valion kellariin täytyi mennä, sinne tuli paljon väkeä. 5 hälytystä on tänään ollut. Kyllä niitä illalla tulee, kello nyt ½ 3. ”

”Minä en ole arka, en pelkää yhtään, kohtaloonsa menee tie, luulen. Viime sodassa minun hermoni paranivat. Kaikkien muiden hermot meni pilalle. Mutta nuo yö juoksut väsyttää.”

Rikkinäisiä ikkunoita Katajanokalla.

Syyskuussa 1941 rytisi jo kunnolla. ”Monet talot menettivät jo toisen kerran kahden kuukauden sisällä akkunansa.  Ensimmäinen oli yöllä 14.9. jolloin oli räjähdys laivastoasemalla. Silloin tässäkin talossa jossa asun meni yli 200 ruutua kappaleiksi. Sattuu sitä kaikkea sodassa. Paljon enämpi kuin mitä lehdet kertovat. Mutta mitäpäs kaikkea kerrottaisiinkaan. Tämä tämän päivän hälytys oli 120 kerta tänä kesänä ja syksynä.” 

Katajanokan sataman räjähdyksessä tuhoutui neljä saksalaista miinanraivaajaa miehistöineen. Kyseessä oli ilmeisesti onnettomuus.

Miinanraivaajien räjähdys ja tulipalo.

Kesän 1941 jälkeen Helsinkiä pommitettiin vähän. Tuli paljon ”vääriä” hälytyksiä, Hannakin turtui.

Hanna Hildalle 4.5.1942

”Ensimmäisenä yönä tänne tultuani oli hälytys klo 23,50, olin juuri uneen mennyt, kun sireeni naukui, en lähtenyt suojaan. Kesti vain 20 min. Ei ne päässeet Helsinkiin asti. Kotkassa on ollut taas paha rytinä. Poissa ollessani ei ole ollut yhtään hälytystä ”

Helmikuussa 1944 tilanne muuttui dramaattisesti. Neuvostoliitto päätti painostaa Suomea rauhaan ja sodasta irtaantumiseen pommittamalla Helsinkiä. Luotsikadulta, jossa Hanna Pietarinen asui tuhoutui kolme taloa. Ei kuitenkaan Hannan asuintalo.

Helmikuun 6. 1944 728 neuvostoliittolaista pommikonetta pyrki lyömään Suomen pääkaupungin polvilleen. Oli tarkoitus saada aikaan suurtuho. 

Mainittuna iltana Toive Pietarinen, Helsingin yliopiston kemian opiskelija, Suoma Suomalainen sekä Marja ja Tyyne Rautiainen istuivat yhdessä iltaa Unioninkatu 41:ssä Kaisaniemessä.  Hälytys annettiin 18.51 ja ensimmäiset pommit putosivat 19.22 Kaisaniemen puistoon. Tytöt juoksivat kiireesti rappuja alas pohjakerrokseen. Samalla rakennukseen osui palopommi. Rappaukset rapisivat, mutta kaikki pääsivät onnellisesti kalliosuojaan lasinsirpalesateessa.

Unioninkatu 41 6.2.1944.

Hälytys päättyi klo 21.34. ”Suoma ja Toive katselivat hetken asunnostaan nousevia liekkejä. Heidän huoneensa oli talon ylimmässä eli neljännessä kerroksessa ja pommi oli tullut juuri heidän huoneeseensa, josta oli jäljellä vain reikä ja mustana törröttäviä seiniä.”

Kaisaniemen ja Vuorikadun kulma 6.2. 1944.

Seuraavan yön tytöt pelkäsivät  Sokeain koulun hirsillä tuetussa saunassa. Aamuyöllä venäläiset pommittivat kaupunkia uudestaan. 

Toive palasi Reponiemelle, koska hänellä ei ollut mitään muuta omaisuutta kuin päällä olevat vaatteet. Hän palasi takaisin Helsinkiin 16.2. eli juuri sopivasti venäläisten seuraavaan pommitukseen! Tässä pommituksessa mm. yliopiston päärakennus tuhoutui pahoin. 

Toive sanoi kirjassaan, että itki katsellessaan yliopiston savuavia raunioita. Se tuntui pahemmalta kuin oman asunnon menettäminen.

Toive Pietarinen kirjoitti 1990-luvulla sukuhistoriikin ”Willen tarina”. Siinä hän kuvasi isänsä Wille Pietarisen elämää, mutta myös koko suvun vaiheita. Toive itse opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa. Myös Toiven täti Hanna Pietarinen eli sotavuodet Helsingissä, Katajanokalla. Oheinen tarina perustuu Toiven sukututkimukseen ja Hanna Pietarisen kirjeisiin. Hanna kirjeet Puustellin kotiarkistosta. Pekka Rautiaisen hallussa.

Kuvat SA-kuva-arkistosta. Ilmahälytys-linkki Elävä arkisto, Helsingin pommitus 25.8.1942.Helminen-Lukander: 2004. Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. Porvoo.