Mitä miehestä jää?

Oikealta Väinö, Helvi, Kusti, Viktor ja anna-Helena Roivainen.

Olen kirjoittanut tarinoita kotikylästäni vuoden päivät. Kuin harakka kiertelen kylän taloissa, etsin aarteita. Minulle aarteita ovat dokumentit, valokuvat ja tarinat, joita saan siepattua talteen. Kotiarkistoihin on kertynyt vakaissa ja kulttuuritietoisssa taloissa hienoja kokoelmia, joiden avulla talon ja sen väen elämää on mahdollista kuvata sukupolvesta toiseen.

Entäpä pienenpien talojen arkistot? Kerron seuraavassa, millaisia dokumentteja löysin edesmenneen isäni kotiarkistosta.

Viktor Roivainen syntyi Kusti ja Anna-Helena Roivaisen toisena lapsena karkauspäivänä 1920. Elettiin espanjantaudin ja sisällissodan jälkeistä köyhää aikaa. Kusti viljeli veljensä Taavetin kanssa  isänsä vuokratilaa. Kustin isä oli lampuoti eli kokotilanvuokraaja Pöljän Hoikilla.

Ensimmäinen säilynyt kuva isästäni on koulukuva vuodelta 1932. Vike aloitti kansakoulun Pohjolanmäen uudessa koulussa syksyllä 1929. Viisi vuotta kansakoulua, ensimmäinen luokka kaksi kertaa. Siinä oli isäni sukupolven maalaislasten tyypillinen koulutaival. Päästötodistuksen Vike sai 1934.

Kansakoulun päästötodistus 1934.

Kun säilyneitä asiakirjoja on kovin vähän, niin jään miettimään Toivonliittojen Raittiuskilpakirjoituksen kunniakirjaa. Kertooko sen säilyminen ja säilyttäminen arvostuksesta?

Raittiuskilpakirjoitus 1934.

Rippikoulutodistus on säilynyt. Tarinan mukaan ripiltä pääsy oli ottanut koville, sillä kirkkoherra Alikoski oli suuttunut pojille jostakin. Hän syytti Vikeä kommunistiksi. 14-vuotias poika ei ollut kommunisti, mutta kirkkoherra sen sijaan oli aktiivinen IKL:n kannattaja. Hänen silmissään kirkonpenkissä levottomasti liikehtivät syrjäkylien lapset saattoivat kommunismille haiskahtaa.

Rippitodistus

Viktor Roivainen oli liian nuori talvisotaan. Hän meni asevelvollisena armeijaan 23.3.1940. Talvisota oli päättynyt vain kymmenen päivää aikaisemmin.

Viktor palveli tykistössä. Hän oli kengitysseppä ja ajomies. (TKK 1,1/IPsto/8 Pr, 3/JR4) Sota-ajoista isä juurikaan perheessä puhunut. Aseveljet muistivat Viken vastuuntuntoisena ja reiluna sotilaana. Rintamatoveruus näkyikin sitten sodan jälkeen siinä, että talkoisiin ja rakennushankkeisiin tuli aina avuliaita käsiä. 

Vähäiset dokumentit, joita Viken elämästä on jäänyt talteen sisältävät yhden kirjeen. Siinä 24-vuotias poika kirjoittaa terveiset kotiin etulinjasta 6.9.1944. Rauha oli tullut:

”Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljästä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun piti olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli senkun sopi vain, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.”

Viktor Roivainen 1943.

Sitten rauhan töihin. Viktor Roivainen tuli 24-vuotiaana siviiliin. Hänen sopetumisensa arkeen tuntuu onnistuneen hyvin. Varsin pian hän alkoi seurustella vakavammin ja kihlautui keväällä 1946 Irma Pantzarin kanssa.

Irma ja Vike 1946.

Perhe kasvoi, kotiarkistossa on kuvia lapsista, joita syntyi kaiken kaikkiaan kuusi. Päivät kuluivat arkisessa aheruksessa kotipiirissä. Viken isä Kusti Roivainen kuoli 1957 ja talon isännyys siirtyi Vikelle. Metsätöistä, pellon raivauksesta, rakentamisesta ei ole jäänyt talteen asiakirjoja, mutta huolella vaalitut pellot ovat vieläkin viljelyksessä. Oheinen valokuva on otettu 1960. 

Päivärinne. Sauna, aitta, navetta, lampola ja asuinrakennus.

Valokuvia on enemmän kuin tässä esitetään, mutta Vike Roivainen ei kovin monissa kuvissa esiinny. Yksi dokumentti on vielä säästynyt. Nimittäin vuonna 1968 uusittu viinakortti.

Viinakortti oli Suomessa käytössä vuosina 1944-1970. Kortti oli virallinen henkilökortti. Väkeviä alkoholijuomia sai ostaa vain kortilla.

Nämä asiakirjat ovat säilyneet kotiarkistossa. Viktor Roivainen kuoli 8.5.2000. Asiakirjojen ja valokuvien lisäksi on tietysti muistot.

"Isä näytti tiet maailmalle. Isä ja hevonen. Kolmisopen myllylle, Alapitkän myllylle, Siilinjärven myllylle. Isä, ota minut mukaan! Viljasäkkien päällä istuin ja loikoilin   ja isä oli hiljaa ja siinä hiljaisuudessa oli tavattoman hyvä olla ja katsella maailmaa.. Kuunnella vain hevosen kavioiden kapsetta...Ilman isää ja hänen hevostaan olisi monta paikkaa jäänyt näkemättä ja maailma olisi ollut pienempi.

Yksi syksyinen päivä on jäänyt mieleen erittäin hyvin. Isä kyntää peltoa. Ensin menee hevonen, sitten tulee vältti ja isä, uusi vako isän takana ja siinä vaossa minä kävelin ja isä hiljaa hyräili ja hevonen oli viisas ja oppinut, ei sille kukaan äyskinyt. Ja minun perässä tulivat linnut samaan vakoon ja löysivät syötävää...Taisin kävellä jokaisen vaon, se taisi olla minun työ sinä päivänä." (Tytär Anja Roivainen muistopuheessaan)

Vielä meistä seuraava sukupolvi muistaa Viken, mutta jonakin päivänä on vain nämä dokumentit, jos näitäkään.

Lähteet: Irma Roivaisen kotiarkisto.