Elämän ja kuoleman kirjeet

Kesäinen idylli Kokkosenlammelta. Etualalla istumassa Aaro ja Johanna Puurunen. Vasemalla seisomassa Sanna Vartiainen (Puurunen) sylissään Kaija tytär. Vieressä on puoliso Matti Vartiainen. Kuva on otettu kesällä 1938.
Nina Kotasen kotiarkisto.

Äitini Irma Roivainen on kertonut minulle usein tarinaa sota-ajalta. Olin kuullut sen jo niin monta kertaa, että en enää kunnellut. Vasta nyt olen ymmärtänyt, kuinka merkittävän kokemuksen äitini halusi kanssani jakaa. Se on tarina raskasita ja kohtuuttomista taakoista, joita sotasukupolvi on joutunut kantamaan.

13-vuotias tyttö hiihti helmkuisena talvipäivänä viemään kuolinsanomaa. Elettiin talvisodan aikaa. Irman eno Matti Vartiainen oli kaatunut Pitkärannassa. Hänen puolisonsa Sanna ja kaksi lastaan asuivat Pöljällä. Kaatumisilmoitus oli jostakin syystä tullut Matin veljelle Aarolle.

Ilmoitus Matti Vartiasen kaatumisesta.

Sanna Vartiainen ei uskonut, että kirje oli totta. Hän oli juuri edellisenä päivänä saanut Matilta kirjeen. Hän otti sen esille ja luki kirjettä Irmalle, toisteli ettei Matin kuolema voi olla totta. Kirjeen päiväys oli sama kuin Matin kuolinpäivä.

"Sanni rakas!
Kiitos taas kirjeestäsi, sain juuri ja ajattelin vastata heti muutaman sanan että saat tietää että vielä olen elossa. Tänä päivänä aika menee joutuin että ei tiedä mikä päivä aina on, vaan täytyy toiselta kysyä että tietää missä mennään."

Huolehtiva kahden pienen lapsen isä rohkaisi puolisoaan, lähetti 200 markkaa rahaa ja toivoa pääsevänsä rakkaittensa luo. Hän oli aivan etulinjassa Pitkärannassa Laatokan Karjalassa. Samalla kun hän kehoitti Sannaa käyttämään rahat tarpeisiinsa ja laittamaan loput säästöön. Omasta selviämisestään Matti Vartiainen tuntui olevan hyvin epävarma.

Neuvostoliitolla oli tykistöylivoima, jolla se moukaroi suomalaisten asemia. Myös partiotoimintaa oli. Miehet olivat väsyneitä valvomisesta ja muista sodan rasituksista. Kirjoittaessaan kirjettä 5.2. Matti oli varmasti järkyttynyt. Edellisenä päivänä hänen joukkueestaan oli kaatunut neljä miestä: Eino Pitkänen, Toivo Itkonen, Pertti Väänänen ja Reino Utriainen.

Näin viime yönä unta teistä, että olin tulevinani lomalle ja oli se hauskaa, teillä oli niin puhdasta kaikki ja minä kättelin teitä kaikkia niin iloisesti. En tiedä mitä se merkitsee, olisihan se hauska, että se niin kävisi. Toivotaan niin yhdessä että vielä kerran olemme niin kuin ennenkin. Terveisiä teille kaikille teille rakkaat siellä kotona. Terve Sanni rakas ja Kaija ja Ulla-Maija. Kiitos pusuista, lähetän sulle puolta enempi mitä sulta tuli.

Matti kirjoitti kirjeen ja ehti toimittaa sen eteenpäin. Sitten joukkueen korsuun tuli täysosuma. Komppanianpäällikön ilmoitus osumasta on merkitty sotapäiväkirjaan 5.2. klo 9.50. Kahdeksan miestä kuoli, heidän joukossaan Matti Vartiainen.

Sanna Vartiaisella oli elämän ja kuoleman kirjeet käsissään ja hänen oli pakko hyväksyä, että kuoleman kirje oli totta.

Matti Vartiainen keskellä sekä Ville Savolainen ja Paavo Ruuskanen. Miehet olivat juuri saaneet kutsun
ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kuvan otti Irma Pantzar.

Hautajaiset järjestettiin illalla pimennyksen aikaan. Samalla kertaa siunattiin viisi miestä: Lauri Takkunen, Kalle Halonen, Aaro Miettinen, Veikko Heikkinen ja Matti. Surumarssin soidessa kantoivat suojeluskuntalaiset arkut sankarihautaan. Irma Pantzar kirjoitti enolleen muistokirjoituksen. Se julkaistiin lehdessä:

Matti Vartiaisen muistolle.

Niin alkoivat suruviestit kulkea Sinustakin Matti, että olet saanut uhrata elämäsi isänmaan puolesta. Aivan kuin aavistain lähtiessäsi pilvisenä lokakuun päivänä, ettet koskaan enää paaja näille rakkaiksi käyneille kotiseuduillesi tuntui sinusta lähtösi niin ikävältä. Olithan juuri saanut valmiiksi oman kodin. Olit ahkera ja rehellinen tehtävissäsi. Sinun työtoverisi ja naapurisi kaipaavat sinua. Nyt on paikkasi tyhjä. Taistelit urhoollisesti Jumalaasi luottaen. Ihmisjärjellä ymmärtäen katkesi elämäsi kesken, mutta meidän jälkeen jääneiden on muistettava, että täytit velvollisuutesi Jumalan ja ihmisten edessä. Suurin toiveesi oli päästä kotiin voittajana. Kirjoitithan usein, että kohta täältä päästään kotiin. Toteutuihan toiveesi, mutta toisin. Sinä pääsit ikuiseen kotiin.

Muistokirjoituksista ja sankarihautajaisista jää sellainen tunne, että surua oli niin paljon, ettei sitä voinut surra. Sanni Vartiasenkin oli koetettava sinnitellä yksin kahden pienen lapsen kanssa. Talvisodan menetysten jälkeen ei ehditty oikein toipuakaan, kun alkoi jatkosota.

Lähteet: Matti Vartiaisen kirjeet ja lehtileikkeet Nina Kotasen kotiarkisto. Irma Roivaisen haastattelu. Jalkaväkirykmentti 38 1. pataljoonan sotapäiväkirjat 1939-40.http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=36742, Kasurinen, Maalaismiehiä. Talvisodan taisteluihin 1939-40 I JR 38:n kolmannessa komppaniassa Laatokan koillispuolella osallistuneiden siilinjärveläisten veteraanien kertomuksia. Vaputemme hinta. talvisodan 1939-40 sankarivainajien muistojulkaisu.

Irma Pantzarin vaiheista lisää blogissa Tytöstä naiseksi sota-aikana

Aino Ollikainen (1921-2012) - kolmen sodan lotta 2

Aino Ollikainen ja Kumsajoki

Kuvassa on Aino Ollikainen Itä-Karjalassa jatkosodan aikana. Alla kuohuu Kumsajoki, joka kiemurteli kauniina Karhumäen harjumaisemissa. Sota oli temmannut kymmenet tuhannet naisetkin kauas koiseuduilta sodan huoltotehtäviin. ”Kipinä” oli lottatovereiden Ainolle antama kutsumanimi. Mutta miten tänne oli tultu?

Kuopion sotasairaalaa käynnistäminen aloitettiin lokakuun alkupuolella 1939. Kun sota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä, sairaalan toiminta käynnistyi välittömästi. Siilinjärvellä sijaitseva Harjamäen piirimielisairaalan ”Naisten talo” otettiin sotasairaalan käyttöön. Harjamäelle varustettiin kaksi leikkaussalia. Kirurgisia sairaansijoja oli 300. Sairaanhoitotehtäviin ja muonitukseen tarvittiin kymmeniä lottia. Aino Ollikainen aloitti lottatyönsä Harjamäellä muonituslottana.

Vas. tunnistamaton sotilas, Aino Ollikainen ja Helga Ruotsalainen (Heikkinen) Harjamäellä.

Kun jatkosota alkoi lähti Ollikkalan talosta Kalle, Anni ja Aino rintamalle. Aino työskenteli sodan alkuvaiheessa Uudellakirkolla Halilan ja Patrun sairaaloissa. Halila ja Patru olivat keuhkotautiparantoloita, joiden potilaat siirrettiin muualle ja tilat otettiin sotilaskäyttöön.

Halila

Halila, Uusikirkko (1941-42). Aino viides vasemmalta.

Vuoden 1941 aikana suomalaiset olivat edenneet syvälle Itä-Karjalaan. Sinne perustettiin kuusi sairaalaa ja 11 sairasmajaa. Aino Ollikainen piipahti lomalla kotona huhtikuussa 1942. Sen jälkeen uusi asemapaikka oli Karhumäen alueella, Tsopinan kylässä.

Aino Ollikaisen albumissa on paljon kuvia Karhumäestä. Osa kuvista on TK-kuvaajien ottamia ja niitä löytyy myös SA-kuvakokoelmasta. On paljon kuvia kesäisitä retkistä lähiseuduille ja monta kuvaa keväthangilta.Välillä lotat asettuvat työn keskellä poseeraamaan. Kuvista on turha hakea väsymystä tai pelkoa. Aino ystävineen oli omaksunut lottien ihanteet. Ole valmis uhrautumaan, älä valita.

Ainolta on säilynyt vieraskirja keväältä 1944. Viesteissä on pingotetun reipas ja rohkaiseva henki. Vieraskirjaan ei kirjoitettu epäilyn tai voimattomuuden tunteista. Tyylissä on jotakin samaa kuin rintamakirjeissä. Sotilaat kirjoittivat harvoin suoraan tunteistaan, osin siihen vaikutti sensuuri, mutta myös haluttomuus huolestuttaa kotiväkeä.

Ote Akateemisen Karjala Seuran Itä-Karjalan kartasta (1934). Tsopina aivan Karhumäen lähellä. Etulinja oli Poventsassa . 

Tsopinan kylä. SA-kuvat.

Aino oikealla.

Huumoria. Mantteli oli epämukavan pitkä ja peittävä!

Ainon albumissa oli yksi kuvasarja, jossa näkyi sota kaikessa raadollisuudessaan. Kuvia kuolleista venäläisitä sotilaista. Ne muodostavat hämmentävän kontrastin albumin muihin kuviin.

Venäläisiä kaatuneita. Itä-Karjala.

Aino Ollikainen palveli Tsopinassa kesään 1944. Hän oli toukokuussa lomalla Pöljällä ja palasi tuliaisten kanssa Tsopinaan. Aino ehti juuri takaisin, kun venäläisten suurhyökkäys alkoi 9.6. Kannaksella. Venäläiset murtautuivat läpi 10.6. Valkeasaaressa. Itä-Karjalassa rintama oli hiljainen. Sitten vieraskirjaan alkoi tulla vipinää. Joukkoja siirrettiin, tuttuja lottia piipahti Tsopinassa ohikulkumatkalla.  Pian tämän jälkeen Itä-Karjalassa olevia joukkoja alettiin siirtää Kannakselle. Karhumäki jätettiin 20.6. 1944.

19.6. vietettiin Tsopinassa läksiäisiltaa. Epävarmuus ja huoli pääsi vähän esiin. 

"Herttaiselle Aino-lotalle, unohtumattomat kauniit kiitokset kaikesta, kaikista yhdessä olohetkistä, joita olemme saaneet viettää täällä kaukana itä-karjalssa.
Nyt muuttaessamme, edessä paikka tuntematon, toivossa jälleen kokoontua muistelemaan Tsopinaa ja varsinkin "meidän puolen" nelisin kokoontunutta komiteaa.
Juuri kun päivä paisteinen on, voi pilvet sen himmentää. Juuri kun elämä kauneinta on, voi pako sen yllättää. Kiitos ystävyydestäsi, Aino. Maila Uusitalo, Halikko."

Aino Ollikainen teki kaksi viikkoa matkaa Tsopina -Naistenjärvi - Suojärvi - Kulennoinen - Toroppala. Toroppala on kylä Kerimäellä. Elokuussa hän pääsi lomalle.

"Aino. Miten ikävä tuleekaan mulle Sinun poistuessasi joksikin aikaa siviiliin, mutta ajattelen kuitenkin kuinka hauskaa se on sinulle. Pääsethän kotiisi auttamaan viljankorjuuta. Toivottavasti kuitenkin vielä syksyllä ollaan yhdessä entisessä poppoossa. Niin olen vähän saamaton kirjoittamaan näin aikaisin aamulla, mutta yrityksenäni on toivottaa sinulle Aino oikein hyvää lomaa. Tervetuloa takaisin. Toini Siiteri, Koria. 6.8.1944

Lomalle tarkoitti, että pääsi viljankorjuuseen. "Maatalouskamppailuun", kuten ajan termi kuului. Sota jatkui ja työvoimasta oli huutava pula. Aino hyppäsi laivaan Savonlinnasta ja seilasi Kuopioon. Siitä olikin sitten lyhyt matka junalla Pöljän pysäkille ja Ollikkalan tuttuihin maisemiin. Naapurien ja ystävien merkintöjä Pöljältä onkin vieraskirjassa sitten lähes joka päivälle.  Esteri Eskelinen kävi Ainon luona 31.8.1944. Ehkä seuraava kuva otettiin silloin.

Aino Ollikainen ja Esteri Eskelinen. 

Jatkosota päättyi aselepoon  4.9.1944. Lottien työ ei suinkaan päättynyt siihen. Ainokin palasi yksikköönsä Kerimäelle 7.9.1944. Sotilaita valui siviiliin, vielä lokakuun alussa lotat asuivat teltassa Toroppilassa ja he majoittivat ohikulkevia lottia ja sotilaita. Vieraskirjan viimeinen kiitos Kerimäellä koskettaa:

"Oikein paljon kiitoksia kaikesta avusta ja ystävällisyydestä sinulle Aino kiltti meitä sotaorpoja kohtaan rakkautella muistellen. Iida Halonen, Nelli Siviä Toivanen ja Aatto Ensio, Lauri Einari,  Pauli Eemeli, Hellä Orvokki." 

Aino Ollikainen lottatovereineen joutui vielä Lapin sotaan. Tämä komennus jäi lyhyeksi ja Ainon sota päättyi 19.11.1944 Kemin Laurilassa.

Aino Ollikainen palasi Pöljälle. Hän opiskeli Tampereella mielisairaanhoitajaksi ja palasi Siilinjärvelle Harjamäen sairaalaan töihin. Myöhemmin Aino meni naimisiin Unto Tikkasen kanssa ja asui elämänsä koti-Ollikkalan naapurissa.

Aino Ollikainen (1921-2012)

Lähteet: Aino Ollikaisen vieraskirja 1944-49 ja valokuva-albumit. Seija Pitkäsen hallussa. Jatkosodan historia 4,5,6. Olsson, Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Naisten aseet. Suomalaisena naisna talvi- ja jatkosodassa. Toim. Riikka raitis, Elina Haavio-Mannila. Harjamäen sotasairaalasta myös blogissa Tytöstä naiseksi sota-aikana Ja Kalle Ollikaisen vaiheista sodassa blogissa Pöljäläisiä sodassa 2

Aino Ollikainen (1921-2012) - kolmen sodan lotta 1

Ollikkala 1923

Aino Ollikainen syntyi 27.3.1921 Pöljällä Ollikkalan talossa. Hänen vanhempansa olivat Juho ja Wilhelmiina  Ollikainen. Oheinen kuva on otettu 1920-luvun alkuvuosina, Aino on sisarensa Annan sylissä oikealla.

Talo oli pöljäläisittäin vakavarainen. Ollikkalassa oli puhelin, sinne tuli useampia lehtiä ja isäntä Juho oli monissa kylän ja kunnan riennoissa mukana. Lapset kasvoivat uskonnollisuuteen, sillä Ollikkalasta käytiin säännöllisesti kirkosta ja Juho piti alueen lapsille pyhäkoulua. Talon tyttäriltä Martalta ja Annalta on säilynyt 1920-luvun alusta päiväkirjat, joissa näkyy talon virkeä seuraelämä. Pöljän pysäkille talosta oli matkaa vain kaksi kilometriä, Aappolan ja Itäkallion seisakkeelle vielä vähemmän. Kuopiossa käytiin joka viikko.

Ollikkalan talon elämästä Ainon syntymän aikaan olen kirjoittanut blogissani Joulunviettoa Pöljällä ja Anna-sisaresta olen kertonut blogeissa Rakas, kultainen Pääskynen ja Millaista oli olla nuori Pöljällä sata vuotta sitten? 

Oheisessa kuvassa Aino esittelee ehkä uutta rekeä ja leikkimökkiä, joka oli rakennettu kotitalon pihapiiriin. Sekin osoitus talon suhteellisesta varakkuudesta tai lapsirakkaudesta. Leikkimökkejä ei Pöljällä tuolloin monta ollut.

Aino Ollikainen

Aino kasvoi suuressa perheessä, jossa kaikki osallistuivat talon töihin.Niitä tehtiin navetassa ja pelloilla pienestä pitäen. Tytöt osallistuivat Marttojen toimintaan, maatalouskerhoihin ja he opettelivat kudontaan, ompelua yms. erilaisilla kursseilla. Koulunsa Aino kävi läheisellä Pöljän kansakoululla.

Kutomiskurssit Pulasteen talossa 193o-luvulla. Aino Ollikainen etummaisena, mukana myös Kausu Rautiainen, Mirjam Pietikäinen, Aino Ollikainen, Hilkka Savolainen.

Aino kolmas oikeialta toisessa rivissä alhaalta. Opettaja Elsa Väänänen ja veistonopettaja Einari Väänänen.
Pöljän kansakoulu 1933.

Ohessa Ainon rippikuva vuodelta 1937. Kuva on otettu Siilinjärven kirkon edustalla.

Vuoden 1937 Siilinjärven rippilapset. Kirkkoherra Alikoski ja kanttori Matikka keskellä.

Aino osallistui Pöljän lottien toimintaan. Hänen isosiskonsa Anna oli esikuvana. Nämä nuoret naiset olivat saaneet kotonaan ja silloisessa kansakoulussa, erilaisissa yhdistyksissä isänmaallisen kasvatuksen. Lapsia ja nuoria kasvatettiin ymmärtämään oma elämä alisteisena suuremmalle tarkoitukselle eli isänmaan vaatimuksille. Lotta Svärdissä naiset oppivat sotilaiden huoltoa ja sairaanhoitoa. Ainon lottaneulan numero oli 81174. Pöljän lotista enemmän täällä Pöljäläisiä sodassa 1 .

Aino Ollikainen kuului sukupolveen, jotka kasvoivat aikuisuuteen sodan kynnyksellä. Lotta Esteri Hiltunen kirjoitti Ainon vieraskirjaan runon Suojärvellä, Karjalassa 24.8.1942:

Se ihminen elää ken taistelee
ja pyrkii korkeaan määrään.
Joka polkua kivistä ponnistelee,
mutta eksy ei tieltänsä väärään.
Mielessä vain, joka päivä ja yö,
suuri rakkaus tai pyhä suuri työ."

Kun talvisota syttyi, niin lottalupaus muuttui totiseksi todeksi. 18-vuotias Aino Ollikainen ilmoittautui lottapalvelukseen, kuten kymmenet muutkin ikätoverit kylällä. 

Aino Ollikainen 1939.

Lähteet: Aino Ollikaisen valokuva-albumit ja vieraskirjat. Seija Pitkäsen kotiarkisto.  Ollikkalan talon valokuvat. Veijo Ollikaisen kotiarkisto. Olsson, Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa.

Hiliperon tarina- kansanvalistajana Savon sydänmailla 1

Hillervo Väänänen syntyi 11.6. 1900 Pörsänmäellä, Lapinlahdella. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Aaro Johannes Väänänen ja Liinu Savolainen. Vanhemmat muuttivat Lapinlahden kirkolle, jossa he pitivät majataloa. Perheellä oli varoja sen verran, että Hillervo päätettiin kouluttaa. Hän aloitti opinnot Iisalmen yhteislyseossa syksyllä 1910. Luokkatoverina oli muuten Urho Kekkonen. Kekkonen tosin muutti perheensä mukana Kajaaniin jo seuraavana lukuvuonna.

Iisalmen yhteislyseo 1900-luvun vaihteessa.

Keskikoulun Hillervo suoritti vuoteen 1916 ja ylioppilaaksi hän valmistui vuonna 1920. Ylioppilastutkinnon suoritti vuosittain noin tuhat kokelasta. Tutkinto oli kallis sijoitus tyttären tulevaisuuteen, sillä asuminen koulukaupungissa, ruoka ja opiskelutarvikkeet piti tuolloin kustantaa itse. Hillervo Väänänen kuului niiden muutaman sadan naisylioppilaan joukkoon, jotka tutkinnon tuolloin suorittivat.

Ilmeisesti rahavarat eivät antaneet myöten, että Hillervo olisi jatkanut yliopistoon. Tuolloin kaikilla ylioppilailla oli vapaa opiskeluoikeus Helsingin yliopistossa, mutta Hillervo valitsi toisin. Ylioppilaille oli varattu oikotie kansakoulunopettajan tutkintoon. He saivat pätevyyden vuoden seminaariopinnoilla. Hillervo kirjoittautui kuunteluoppilaaksi Kajaanin seminaariin.

Kajaanin seminaarissa opiskeli normaalisti vain miehiä. Kansakoulunopettajista oli huutava pula, joten seminaarin ovet avattiin myös naisille. Kirjailija Hilja Valtonen opiskeli samaisessa seminaarissa lukuvuonna 1919-20. Valtosen mukaan tavallinen hospitantin (kuunteluoppilaan) työpäivä oli seuraavanlainen:

”Työtahti oli ankara. Aamulla klo 7-8 oli johtaja Rihtniemen sielu- ja opetusopin tunnit, klo 8-10 oltiin harjoituskoululla opettajina tai opetuksen kuuntelijoina, klo 10-11 ruokailtiin, klo 11-12 laulettiin tai soitettiin, klo 12-15 jälleen harjoituskoululla, klo 15-16 ruokailu ja klo 16-19 istuimme itse koulun penkillä.”

Vuoden opintojen jälkeen oli ammattitutkinto taskussa. Hillervo kertoo:

”Oli kaunis toukokuun päivä Anno Domini 1922. Kajaanin seminaarin kokelas- ja hospitanttiluokan oppilaat selailivat suurella innolla Harjoituskoulun portailla juuri tulleen Opettajain lehden numeroa hakien mahdollisimman edullisen paikan ilmoitusta. Joku oli summakseen saanut lähemmäs kolmesataa. Paljonkohan olisi tullutkaan aivan yksin lukien!

Koko touhun kiireimmillään ollen Sipilän Eino kylkeen töytäisi:”Hei, Hilipero, hae Hököselle! Siellä on sulle puuhospinkin työ, eivät ole koko talvena veistäneet opettajan puutteessa.” ”Johan toki haen, kun takaat etten suotta papereitani pyykkiin pane”, touhusi puhuteltu.”

Eino seurusteli Martta Pitkäsen kanssa, joka oli tullut Hököselle opettajaksi lukuvuodeksi 1921-22. Niinpä Einon suosituksilla Hillervo haki Hököselle ja kesäkuussa 1922 koulun johtokunta valitsi hänen koulun opettajaksi. Eino sai Marttansa, he menivät naimisiin ja opettivat yhdessä Muuruvedellä Karjalankosken kansakoulussa.

Meille on säilynyt Hillervo Väänäsen oma kuvaus Hököseltä opettajauran alkuajoilta. Hän suoritti vuosina 1931-32 kasvatustieteen laudaturopinnot Helsingin yliopistossa. Opintojen lopputyö on säilynyt: Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta. Kirjallinen tutkielma kasvatusopin laudaturia varten. Nykylukijan ilo on, että tutkielma perustuu  omiin havaintoihin eikä niinkään lähdekirjallisuuteen.

Tutkielma osoittaa, että Hillervo Väänänen oli loistava kirjallinen kyky. Hänen tekstinsä on parhaimmillaan laadukasta kaunokirjallisuutta, mutta kaiken keskiössä on kuitenkin tarkat havainnot kansasta ja kylästä. Tyylissä voi jopa tunnistaa ripauksen Kiannon tai Sillanpään kansankuvauksesta. Melko varmasti Hillervo oli lukenut Hilja Valtosen kirjoja. Olihan Valtonen noussut melkoiseen julkisuuteen ensimmäisellä romaanillaan Nuoren opettajattaren varaventtiili. Valtonen otti aikanaan rohkeasti kantaa naisen asemaan, eikä Hillervoltakaan jäänyt huomaamatta naisten alistettu asema 1920-luvun Savossa. 

Millaiseen kouluun ja kylään nuori opettaja tuli?

Hökösen kylä Hillervon kuvaamana 1933.

Hökösen kylä sijaitsi Maaningan kunnassa, tiettömien taipaleiden takana. Kirkonkylään oli matkaa yli kaksikymmentä kilometriä. Savonrata hipoi kylää, mutta sinnekään ei ollut kunnollista tietä. Maanviljelys oli kovin työlästä kitukasvuisilla mailla ja karjatalous kehittymätöntä. Hillervo kirjoitti ihan oikeasta köyhyydestä, aina ei ollut antaa maitoa lapselle, joka sitä pyysi. 

Kylässä sairastettiin tuberkuloosia, pienokaisia kuoli puutteelliseen hoitoon, sanalla sanoen tietämättömyyteen. Opettajajalla oli pienoisapteekki ja hänelle kyläläiset vaivojaan ensinnä valittivat. 1920-luvulla entisistä torppareista oli tullut palstatilallisia, mutta nipin napin he pienillä tiloillaan elivät. 

Hökösen koulu oli perustettu vuonna 1918. Koulussa oli 27 oppilasta, kun Hillervo Väänänen aloitti työt 1922. Vanhempien "säädyksi" oli merkitty neljän kohdalla torppari/työväki ja loput oli määritelty pikkutilallisiksi. Koulu toimi vuokratilassa 14 vuotta, oma koulurakennus valmistui vasta 1933. Oheisesta linkistä pääset lukemaan Hillervon omaa kuvausta alkuaikojen kouluoloista. 
Hökösen koulu  

Alkuaikoina opettajan tukena koulun johtokunnassa toimivat Taavi Pykäläinen, Taavetti Taskinen, Juuso Hyvärinen, Oskar Airaksinen, Mikko Rissanen, Hilja Suomalainen ja Johanna Taskinen. Opettajina Hökösen koululla olivat olleet Armi Kyyhkynen, Anni Taskinen, Aino Falck ja Martta Pitkänen (Sipilä).

Seminaarissa nuorille oli korostettu kansakoulunopettajan työn kutsumusluonnetta. Hillervo Väänänen oli omaksunut aatteet syvästi ja osasi ne kauniisti kuvata. Miten nöyränä, paljain jaloin polkuja myötäillen hän tulee Hököselle heinänkorjuun aikaan 1922:

"Niin siinti järvi mäkien välillä. Sen rannalla ja kohoumien notkoissa aukenivat sileät, viljellyt pellot, joilla parhaillaan heinäväki puuhasi korjuuhommissa. Iltalypsylle kotiutuneiden lehmien kellot kalahtivat niiden kylkeään kääntäessä savuun ja täydensivät hetken vakavuutta. Ne soivat kuin sielunkellot: "Unohda maailma menoinensa ja elä tälle ympäristölle!" - Tälle kaikelle ikäänkuin vastauksena kohosi povestani hiljainen huokaus: "Minä koetan!".

Hillervo Väänäsen kirjoituksia Hökösen koulusta ja kylästä oheisesta linkistä:Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta . Pöljän koulun opettaja Elsa Väänäsestä voit lukea tästä Mallikansalaisuuden haasteet

Lähteet: Hökösen kansakoulun arkisto (Siilinjärven kunnan arkisto),  Väänänen; Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta (1932), Rantala, Kansakoulunopettajat. Teoksessa Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle (2011), Iisalmen Yhteislyseo 1896-1946 (1947), Valtonen, Oma kehu (1973), Kajaanin seminaari 1900-1925,Muistojulkaisu (1925), Kajaanin seminaari, Juhlajulkaisu seminaarin 30-vuotisen työn ja uuden koulutalon vihkimisen johdosta (1930).