Hajamietteitä Pöljältä: heinäkuuta 2019

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Aura (Aurora) Kiiskinen - kasvattitytön tarina Nilsiästä

Aura Kiiskinen (1878-1968).
Kuva Oihonna 15.4.1919.

Maaliskuun 9. päivänä 1878 syntyi Lamperilassa, Kuopion maalaiskunnassa tyttövauva Aurora Maria Kiiskinen. Kummeina toimivat Wilhelm Pitkänen ja Olga Maria Andersin. Lapsi syntyi aviottomana, hänen äitinsä oli Miina Kiiskinen (s. 29.1.1849). Miinalla oli toinen avioton lapsi, Josefina, joka oli syntynyt 1872. Aviottomana syntyneen lapsen tilanne oli tuolloin usein hyvin vaikea. Muistelmissaan Aura Kiiskinen kertoi, kuinka joutui jo ”puolivuotiaana luopumaan lapselle luonnostaan kuuluvasta äidin ruokinnasta ja sai sen korvata pimeässä savutuparähjän nurkissa joillakin sopimattomilla korvikkeilla.”[1]

Onnekseen lapsi pääsi Nilsiän Keinolansaareen leskiemäntä Stina Rissasen (s. Miettinen) hoidokiksi. Auran äiti maksoi hoidosta viisi markka kuukaudessa. Leskiemäntä piti taloa poikansa Herman Paavo Rissasen kanssa. Stinan puoliso Yrjö Rissanen oli kuollut 1861. Aura Kiiskinen eli kuusitoista vuotta Keinolansaaressa.

Nilsiän kruununnimismiehen vaimo Selma Walldén[2] oli joskus sanonut saaressa käydessään Hermannille, että ”kelpaisi tässä asua parempainkin ihmisten”.[3] Keinolansaari sijaitsee tosiaankin kauniilla paikalla Syvärinjärven eteläosassa Kokkosaaren ja mantereen välisellä alueella. Vuosisadan vaihteessa siellä oli kolme taloa ja yksi mökki. Metsät, laitumet, niityt, kalavedet ja kaskimaat olivat vielä yhteisessä käytössä. Viljapellot, peruna-, tupakka ja naurismaat olivat talojen omia. Kiiskisen mukaan elettiin vielä lähes luontaistaloudessa.

Lähes kaikki vaatteet ja tarvekalut valmistettiin itse. Kerran vuodessa kävi suutari Pekka Heikkinen, joka valmisti kasvattitytöllekin aina ”jonkinlaiset kurpposet”. Kenkien käyttöikää lisäsi se, että iso osa vuodesta juostiin paljain jaloin. Myös kiertävä räätäli, Jaakko Kemppainen vieraili saarella. Räätälintyönsä hän suoritti pöydällä istuen. Jaakolla oli myös toinen tehtävä, hän oli parantaja. Hänen rohtojensa vaikutusta väitettiin tepsivämmäksi kuin apteekin lääkkeiden.[4]

Perinnealbumi, kuvia Pohjois-Savosta.

Kävipä Keinolansaaressa Sumppi-Ievakin, ”vähän hatun alta mynnähtänyt” naisihminen, jolla oli useita aviottomia lapsia kunnan huollossa. Itse Eeva ei alistunut huutolaiseksi, vaan kulki kerjuulla ja joskus mielistyi jäämään johonkin taloon, kunnes sanottiin, että ”nyt Eeva rekeen” ja niin hänet kärrättiin hevosenloimeen tai sitä vastaaviin ryysyihin ja kyydittiin lapsineen johonkin toiseen taloon. Sumppi-Ievaksi häntä kutsuttiin, koska hän aina taloon tultuaan pyysi kahvia, mutta kahvin puutteessa ilmoitti tyytyvänsä vaikka sumppiinkin.[5]

Saarella oli vain kolme taloa: Heikki Miettisen, Aatami Summasen ja Hermanni Rissasen. Aura Kiiskisen mukaan Hermanni Rissanen oli ”vähän keskikokoa isompi, vaaleaverinen ja verevä, hyväntahtoinen ja siisti elämäntavoissaan. Aatami Summanen taas oli ”pitkäkasvuinen ja tummaverinen, aina vähän töhryisen näköinen koko olemukseltaan. Aatulla oli aina tupakkamälli suussa, ja jos hän joutui jotain sanomaan, niin ensin hän pyöräytti mällinsä toiselle puolelle suuta ja sylkäistä roiskautti niin mestarillisesti, että tuvan peräpenkiltä asti sai osumaan uunin edustalle ja sitten vasta jorautti mielipiteensä. Heikki Miettinen oli pieni, hieman vääräsäärinen, tanakka ukontarrikka. Hän muistutti tasalatvaista vaivaispetäjää paljaine päälakineen, jota ympäröi täysharmaa kiharainen tukkakiehkura. Heikin terminologian mukaan kaikki epämieluisat asiat, kuten pyörretuulet, jotka riepottelivat heiniä, tai sateet sopimattomaan aikaan ym. olivat itse pääpelsepuupin aiheuttamaa kiusantekoa. Esimerkiksi ”Nyt se perkele nostaa pilviä” tai ”kyllä se saatana siitä satteen viäntää” ja samantapaisesti aina.”[6]

Auran kasvattiäiti piti tyttöä kuin omaansa. Kun Nilsiässä varauduttiin isorokkoepidemiaan rokottamalla lapsia, niin rokkoherra, eli pitäjän lukkari Adam Hahl kieltäytyi rokottamasta Auraa, koska katsoi hänen kuuluvan Kuopion maaseurakunnan vastuulle. Tästä suiviintuneena Stina Rissanen rokotti lapsen itse. Lähellä Rissasia mantereella asuvan Paldanin perheen lapset oli rokotettu. Stiina käytti Lauri Paldanin rokkopaisetta rokkoaineena ja siirsi rokon neulalla Auralle. Operaatio onnistui, mutta Hahl uhkasi emäntää syytteillä Stiina ei jäänyt toiseksi, vaan uhkasi ilmiantaa lukkarin tehtävien laiminlyönnistä.[7]

Stiina Rissasella oli aikansa kasvatusperiaatteet eli ”joka vitsaa säästää se vihaa lastaan”. Kasvatuksen tavoitteena oli pyrkimys totuuteen, rehellisyyteen, ahkeruuteen ja alistuvaisuuteen. Lapsia lyötiin, niin Auraakin, mutta muistelmissaan hän tuntuu hyväksyneen sen ajan tapana. Rissasilla hänet opetettiin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Stiina Rissasen tyttärenpojan Heikki Föhrin kummitäti oli Nilsiän apteekkarin vaimo Johanna Josefina Melartin.[8] Kummitädin avustamana Heikki pääsi kansakouluun Nilsiän kirkolle. Hän pystyi nyt opettamaan Auralle oppimiaan asioita.

Hermanni Rissanen oli mennyt naimisiin Eeva Kokkosen kanssa 1880. Eeva oli ankara körttiläinen, ja Auran mielestä ahdasmielisempi kuin kirkonkylän liepeellä eläneet Rissaset. Kansakouluun Aura ei koskaan päässyt. Kasvatusäiti sairastui ja kuoli juuri, kun kouluun olisi pitänyt lähteä. Vanha emäntä ja miniä olivat eläneet varsin riitaisasti ja usein riidan aiheena oli kasvattityttö. ”Minä sain paljon kuulla sellaista, mikä olisi saanut olla lapsen korvilta kuulematta. Nämä emäntie väliset riidat vaikuttivat kielteisesti käyttäytymiseeni ja henkiseen kehitykseeni.”[9]

Koulunkäynnin sijaan Auran osana oli kutoa verkkoa, kantaa puita, siivota, syöttää siat, kuoria perunat, pestä astiat ja juosta pienet asiat. Kaksitoistavuotiaana vietiin riihenpuintiin, kaskenpolttoon, heinäniitylle, leikkuupellolle, kalastamaan ja loputtomiin kotitöihin.

Erityisen mukava muistona Auralle on jäänyt se, kun rakennettiin savutuvan tilalle uusi tupa, jossa oli uloslämpiävä uuni. Kaikki oli nyt puhdasta ja valoisaa uuninpäällystä myöten. Lisäksi hankittiin öljylamppu.[10] Taloon tilattiin myös sanomalehteä ja saipa Aura lukea Lasten Kuvalehteä, jonka nimismiehen tytär, ”Degerdin ryökkynä” oli hänelle tilannut. Uusi aika kolkutteli Nilsiänkin seutuja, esimerkiksi höyrylaiva Nilsiä alkoi liikennöidä Syvärillä.[11]

Aura Kiiskinen.
Kansanarkisto.

Aura Kiiskinen lähti 16-vuotiaana Keinolansaaresta mielellään, mutta haikein mielin. Hänen äitinsä Miina Kiiskinen oli kutsunut tyttärensä Viipuriin ja hommannut hänelle työtä palvelijana. Aura oli selvästi kiintynyt kasvattienoonsa Hermanniin ja kotiseudun maisemiin. ”Olisivatkohan nämä lapsuuden ajan viihtyisät kunnaat ja kauniit Keinolansaaren rannat, ihanat salmet sekä lahdelmat lumonneet mielen? Tuntui siltä, ettei koko maailmassa ole niin kaunista luontoa. Kaikki pitkäaikainen elämän kalseus ikään kuin suli ja tilalle työntyi epämääräinen tunne turvattomuudesta ja kodittomuudesta.”[12]

Aura Kiiskinen toimi palvelijana ja ompelijana Viipurissa v. 1894-1906. Tämän jälkeen hän siirtyi kokopäiväisesti poliittiseen työhön Sosiaalidemokraattiseen naisliittoon. Hän kierteli SDP:n agitaattorina ainakin Juankoskella ja Kaavilla ja muualla Pohjois-Savossa. Kiiskinen valittiin SDP:n listoilta kansanedustajaksi v. 1908, 1910, 1913 ja 1917. Osallistui punaisen kansanvaltuuskunnan hallintoon 1918, pakeni Venäjälle sisällissodan jälkeen. Hänet karkotettiin Karjalasta Uralin taakse Stalinin vainojen aikaan. Pääsi palaamaan Karjalaan. Kiiskinen kävi Suomessa ainakin v. 1958 Kommunistisen puolueen 40-vuotisjuhlilla. Aura Kiiskinen kuoli perheettömänä 1968 Petroskoissa. Kirjoitti muistelmansa Vuosikymmenien takaa 1950-luvulla.

Aura Kiiskinen, Karjalan Neuvostotasavallan Korkeimman
Neuvoston ja Puhemiehistön jäsen.

Tämä teksti perustuu hyvin pitkälti Aura Kiiskisen muistelmiin. Kaija Kainulainen on ystävällisesti tarkistanut asiakirjoista monia Kiiskisen esille tuomia tietoja, Kaija on myös vinkannut Nilsiän historiaan liittyvistä kirjoista. Kiitos!

[1] Kiiskinen, Vuosikymmenien takaa, 7

[2] Nilsiän kruununnimismies oli tuolloin F.E.Walldén.

[3] Kiiskinen, 23

[4] sama

[5] Kiiskinen, 13

[6] Kiiskinen, 26-27

[7] Kiiskinen, 8-9, Lintunen, Saman armon alla, Nilsiän seurakunnan historia, 189

[8] Nilsiän apteekkarina 1876-1891 Karl Adiel Chydenius.

[9] Kiiskinen, 15

[10] Kiiskinen, 10

[11] sama

[12] Kiiskinen, 36

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Punavangin tie – Heikki Hartikainen 1918-1920

Lastukosken kylät ry:n kotisivut.

Kuopion valtiorikosoikeus tuomitsi 17.7.1918 Heikki Aadolf Hartikaisen kahdeksan vuoden vankeuteen yllytyksestä valtiopetokseen[1] Heikki oli kanavarengin poika Lastukoskelta, Nilsiän pitäjästä. Hänen isänsä Adolf Hartikainen oli toiminut Lastukosken kanavavartijan Gustaf Mathias Brunoun apulaisena ja poika toimi tehtävässä ”lyhyitä taukoja lukuunottamatta” aina vuoteen 1928 saakka.[2]

Heikki Adolf Hartikainen.
Kuva Korhonen, Lastukoski, rajojen kylä.

Heikki Hartikainen pidätettiin kotoaan Nilsiän Vuotjärveltä 28.2.1918. Tuolloin aloitettiin yleisemminkin valkoisten hallitsemilla alueilla työväenliikkeen aktivistien vangitsemiset. Heikki Hartikainen oli osallistunut Lastukosken työväenyhdistyksen toimintaan, hän oli Nilsiän sosiaalidemokraattisen kunnallistoimikunnan tilintarkastaja vuonna 1915[3] ja kirjoitteli lukijan kirjeitä Savon Työmieheen.[4] Kirjoituksessa tammikuussa 1917 H.H. valitti työväenyhdistyksen toiminnan lamaannusta. ”Me emme saa enää nukkua, mutta meidän on alettava toimia päämäärämme saavuttamiseksi, ja velvollisuutemme on saada koko työtätekevä luokka liittymään työväen suureen järjestöön.”[5]

Nilsiän työväentalo 1912. Työväen kalenteri 1.1.1912.

Taistelu punaisten ja valkoisten välillä Pohjois-Savossa päättyi 8.2., kun valkoiset valloittivat Kuopion. Kuopion pohjoispuoleiset pitäjät säästyivät taisteluilta, mutta julkisesti työväenliikkeessä toimineille henkilöille koitti kovat ajat. Nilsiän suojeluskunta piti Hartikaista vangittuna noin kuukauden. Maaliskuun 23. päivänä suojeluskunta kuulusteli todistajia ja pidätettyä.

Erityisen raskauttavaksi asiaksi tuli kolmen todistajan voimin Heikki Hartikaisen puheet Lastukoskella 10.2.1918 August Heikkisen mökissä. Kolme todistajaa kertoi, että Hartikainen oli puhunut kiivaasti valkoista hallitusta vastaan, solvannut Kuopion suojeluskunnan johtaja Malmia ja muistuttanut, ettei Kuopion taistelun häviön tarvitse merkitä punaisten asian häviötä. Kuulusteltava kielsi puhuneensa kiihottavasti ja sen sijaan kehottaneensa kaikkia rauhallisuuteen.[6]

Nilsiän suojeluskunta kokoontui 27.3. päättämään osaltaan asiasta. Paikalla olivat Y. Riihosalmi, V. Koistinen, I. Kranqvist, P. Kuosmanen, A.G.Reijonen, H. Janhunen ja Johan H. Hyvärinen.

”Keskusteltiin työmies H Hartikaisen kuulustelupöytäkirjan johdosta sekä siitä millaisena hän on yleensä tunnettu seutukunnalla. Yleinen mielipide oli, että hän on toiminut kapinaan kiihottajana ja tyhjäntoimittajana ja että on saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.” Tällä lausunnolla Nilsiän suojeluskunta tuomitsi Heikki Hartikaisen kuolemaan. Päätöksen allekirjoittivat kaikki muut, paitsi Hyvärinen, joka selitti, että vastikään paikkakunnalle muuttaneena ei tunne Hartikaista riittävästi yhtyäkseen tuomioon.[7]

Vankileiri Kuopion kasarmilla 1918. Kuva V. Barsokevitsch.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Tuomiota ei pantu toimeen Nilsiässä, vaan tuomittu lähetettiin Kuopion vankileirille, jonne hän saapui 28.3.1918. Kesäkuun alussa 1918 Nilsiän suojeluskunta antoi lausunnon vangista. Hänet luonnehdittiin kiivaaksi, veltoksi ja agiteeraavaksi ja paikkakunnan ehkä vaarallisimmaksi henkilöksi.

Nilsiän suojeluskunnan esikunnan jäsenet kirkkoherra Hannuksela, Riihossalmi, Kuosmanen ja Matti Väänänen kertoivat, ettei vangittu ole tehnyt mitään varsinaista työtä ja punakaarti jäi häneltä perustamatta vain sen vuoksi, että jäi valkoisten hallitsemalle alueelle. Lausunnossaan esikunta kuitenkin myönsi, ettei Hartikainen ole tehnyt mitään väkivaltaista. Lopuksi esikunta vielä sanoi syytetystä, että ”olisi suotavaa, ettei palaisi milloinkaan paikkakunnalle.”[8]

Hartikaisen puolesta antoivat lausuntonsa Mathias Brunou, Matti Hartikainen, Oskar Wikman, Kalle Hartikainen ja Heikki Tuovinen. He sanoivat, ettei Hartikainen ole ottanut kapinaan osaa millään tavoin. He vakuuttivat myös, että Hartikaisesta ei olisi vaaraa, jos hänet laskettaisiin vapaalle jalalle.

Kuopion vankileirin olot olivat ankarat. Kova nälkä, vesipöhö ja syöpäläiset vaivasivat siellä vankeja. Paikalliset saivat toimitettua ainakin jonkin verran elintarvikkeita vangeille, mutta muualta Suomesta Kuopioon siirretyillä oli hyvin vaikea tilanne. Esimerkiksi Tampereelta tuotiin satoja vankeja toukokuussa. Pahimmillaan kymmeniä vankeja kuoli vuorokaudessa, vainajia laitettiin kolme samaan arkkuun, muistelee Kuopion punakaartilainen Matti Niskanen.[9]

Heikki Hartikainen anoi Kuopion valtiorikosoikeuden langettamaan kahdeksan vuoden tuomioon armoa valtiorikosylioikeudelta. Se ratkaisi asian 17.8. 1918 Hartikaisen kannalta kielteisesti. Tuomio pysyi ennallaan.[10] Kuopion vankileiriä alettiin syyskuussa 1918 tyhjentää. Vangit siirrettiin Hennalan vankileiriin Lahteen. Vangit lastattiin härkävaunuihin eikä ovia avattu ennen kuin Lahdessa. Mukana oli eri tavoin sairaita vankeja ilman ruokaa ja juomaa.

Konnunsuon vankien asuntoja 1919. Kuva Vankeinhoito 1.1.1924.

Vankien kaivamia kuivatusojia Konnunsuolla. Vankeinhoito 1.1.1925.

Tulijoihin Hennalan kasarmit tekivät siivottaman vaikutuksen verrattuna Kuopion oloihin.[11]

Marraskuussa 1918 ”riskin näköisiä” vankeja valittiin Konnunsuon vankileiriin suon kuivatustöihin. Heikki Hartikainen oli pienen Konnunsuolle siirretyn ryhmän mukana.[12] Leirin olot olivat kolkot, vankien piti rakentaa asuinparakit ensimmäiseksi. Työpäivät olivat pitkiä ja ravinto riittämätöntä. Osa vangeista sairastui espanjantautiin.[13] Jossakin vaiheessa Hartikainen siirrettiin Riihimäen vankilaan.[14]

Kun Riihimäen vankileirillä paloi yksi kasarmirakennus poroksi keväällä 1919, siirrettiin osa vangeista Sukevalle ja Kajaanin lähistölle suonperkuutöihin. Varkautelainen Uuno Pekka Kekäläinen oli yksi Riihimäeltä siirretyistä. Hän kirjoitti muistelmateoksen Poika maailman hartioilla. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka Riihimäeltä lähdettiin 4.6.1919. Vangit saivat uudet vaatteet, matkaevääksi reikäleipää, 50 g voita ja kaksi silliä. Härkävaunuista pääsi matkalla välillä uloskin. Kuopioon saavuttiin klo 12.45. Vankeja jätettiin Nerkoon pysäkille. Kajaanissa oli suojeluskunta ottamassa vastaan vankeja. Asemalta miehet kuljetettiin höyrylaivalla Kuluntalahden laituriin. Vielä parin kilometrin kävely Vaarainsuolle, joka oli vankien työmaa.

Vaarainsuo 1918. Suomen paperi- ja puutavaralehti 15.3.1923.

Kekäläinen kertoo, kuinka ”ensimmäiseksi työksi Heikki Hartikaiselle ja minulle määrättiin talon ulkomaalaus.”[15] Ilmeisesti Lastukoskelta alkanut punavangin tie jatkui siis Kainuun korpimaille. Heikki Hartikainen vapautui tammikuussa 1920 annetun armahduslain nojalla 6.3.1920. Hän palasi kotiseudulleen, perusti perheen ja työllistyi kanavanvartijan apulaiseksi Lastukoskelle.

Lastukoski. Kuva Lastukosken kylät ry.

[1] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201810

[2] Korhonen, Lastukoski, Rajojen kylä häikäilemättömien patruunoiden pihdeissä, 111

[3] Sanantuoja 13.4.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1223888/articles/4028488

[4] Sanantuoja 25.1.1917 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1224437/articles/4028489

[5] sama. Nimimerkki H.H. voi toki olla joku muukin, mutta tuntuu varsin todennäköiseltä, että kyseessä on

Heikki Hartikainen.

[6] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201820

[7] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201822

[8] Valtiorikosylioikeuden arkisto http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201818

[9] Sisällissota 1918 – punaiset muistot: Loukussa Kuopion kasarmilla https://areena.yle.fi/1-4326641#autoplay=true

[10] Valtiorikosylioikeuden päätöstaltiot http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=48613158

[11] Kekäläinen, Poika maailman hartioilla, 233

[12] Konnunsuo kirjoitettu Hartikaisen asiakirjojen etulehdelle. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201809

[13] Sisällissota 1918 – punaiset muistot: Loukussa Kuopion kasarmilla https://areena.yle.fi/1-4326641#autoplay=true

[14] Riihimäki kirjoitettu Hartikaisen asiakirjojen etulehdelle. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=201809

[15] Kekäläinen, 273

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Siihen aikaan, kun isännät sähköyhtiön perustivat

Siilinlahti ja Siilinjärven kirkonkylä 1926. Eeva ja Jukka Nykäsen kokoelmat.
Teoksesta Rissanen & Timonen, Hiekanpölläkkää.

Sähkön varassa elävän nykyajan ihmisen on vaikea käsittää, miten elettiin, kun sähköä ei ollut. Siilinjärvenkin sähköistäminen on pitkällinen prosessi. Pohjois-Savossa oli vielä vuonna 1979 noin 5000 taloutta ilman sähköä.

Sähkö toki tunnettiin jo vuosisadan vaihteessa hyvin täälläkin, sillä puhelin ja lennätin vaativat toimiakseen sähköä. Tarve pystyttiin kuitenkin tyydyttämään pattereilla ja ”akkumalaattoreilla”. Siilinjärven asemalla oli lennätin, aseman seudulla toimi myös telefoonikeskus.[1] Kuopiossa vieraillessaan siilinjärveläisetkin näkivät sähköllä valaistuja tiloja.

Ensimmäinen viittaus sähkön tuotantoon Siilinjärvellä on vuodelta 1912, jolloin tehtailija Johansson laitatti sähködynamon omistamansa Siilinmyllyn yhteyteen. Siitä oli tarkoitus johtaa sähköä asemalle sekä läheiselle Kasurilan kylälle.[2] Koska Siilinjoki on varsin vaatimaton virtaukseltaan, niin tuskin sähköä kovin suuria määriä pystyttiin tuottamaan.

Siilinjärven Sähkö- ja Myllylaitos OY:n höyrysaha, sähkölaitos ja mylly Siilinlahden
rannalla v. 1925. Kuva Kasurinen & Kasurinen, Puoli vuosisataa kunnan ja
seurakunnankehitystä sanoin ja kuvin.

Voidaan olettaa, että valaistus hoitui kirkonkylällä ja Kasurilassakin vielä pääosin öljyllä, kynttilöillä ja jopa päreellä. Seuraava kunnianhimoinen sähköistyshanke aloitettiin vuonna 1918. Siilinjärvelle perustettiin Sähkö- ja Myllyosuuskunta, jonka tarkoituksena oli hankkia sähkövalo seutukunnalle ja harjoittaa mylly- ja kotitarvesahaliikettä.[3] Osuuskunta muuttui samana vuonna osakeyhtiöksi.[4] Sen perustajajäseniä olivat ainakin Aatu Julkunen[5], Taavetti Räisänen, Otto Virtaniemi, Taavetti Miettinen, Petter Nyy.[6] Hankkeen takana oli kylän monessa mukana olleita maanviljelijöitä.

Yhtiöllä oli 200 kpl 120 voltin lamppuja, jotka se halusi vaihtaa 400 kpl 220 voltin metallilankalamppuihin joulukuussa 1918. Oliko kokemattomuuksissa ostettu vääriä lamppuja?[7]

Siilinjärven Sähkö- ja Myllylaitos Oy toimi Siilinlahden pohjukassa, lähellä rautatieasemaa ja höyrylaivasatamaa. Yhtiö tavoitteli toimintansa laajentamista myös sahaukseen vuonna 1919.[8] Se olikin luonnollista, sillä sahalla syntyvä puujäte oli hyvä energianlähde.

Sähkönjakelun määrästä ei ole tietoa. Perustettu yritys toimi, piti yhtiökokoukset ja ilmoitti myllyn aukiolosta lehdissä. Yrityksen toiminnasta avautuu pieni kurkistusikkuna kylän poliittiseen elämään kommunistisen Savon Kansan Kirjeitä-palstalta vuonna 1921.

Nimimerkki Fiuxa moitti yhtiötä siitä, että se ”boikoteeraa sosialistista työväkeä, …kun Tehdas O.y. ajaa ammattimiehen töistä, toiselta paikkakunnalta leipänsä hakuun hänen horjumattomien mielipiteidensä vuoksi. Tällä teolla luuli porvari lamauttavansa täkäläisen järjestötoiminnan, mutta edistysmielinen porvari hommasi tovereille työtä täältä ja me saamme pitää yhden toimeliaimman toverin luonamme.”[9] Mielipidekirjoitus voi liittyä yhtiön kesällä laittamaan työpaikkailmoitukseen ja tehtävän täyttöön:[10] Sisällissodasta oli kovin vähän aikaa, haavat olivat puolin ja toisin auki.

Iso vastoinkäyminen yhtiötä kohtasi, kun 9.6. 1922 tulipalo tuhosi myllyn ja osan sahasta. Vakuutus kuitenkin korvasi vahingon.[11]

Vuonna 1924 yhtiö haki Kuopion lääninhallitukselta lupaa järjestää voimakeskuksen omistamansa sahalaitoksen yhteyteen sähkövalon ja voiman johtamista varten.[12] Yhtiön toiminta ei ollut ilmeisesti kovin kannattavaa. Keväällä 1927 yhtiö oli ollut kaupan, mutta siitä ei tehty yhtään tyydyttävää ulkopuolisten tarjousta. Yhtiön omistajaksi tulivat nyt K. Virtaniemi, E.J. Väänänen, Taavetti Räisänen, Taavetti Miettinen ja Pekka Jääskeläinen.[13]

Savon Sanomat 21.4.1927.

Taloudellisia huolia paljon suurempi vastoinkäyminen oli kohdannut yhtiötä vain muutamaa päivää ennen edellä kuvattua yhtiökokousta. Aamulla 14.4. klo 9 Kasurilan kylän sähköjohdoista pääsi korkeajännitysvirtaa suoraan Miettilän talon navettaan, missä se aiheutti tulipalon. Talonväki riensi sammuttamaan paloa. 17-vuotias Olavi Miettinen katkaisi pihalta palohaalla sähköjohdon, mutta sotkeutui samalla lankoihin saaden tappavan sähköiskun. Häntä auttamaan tulleet sisar ja isä saivat myös lievemmän sähköiskun.[14]

Miettilän talon isäntä Taavetti Miettinen oli Sähkö, Mylly ja Saha Oy:n omistaja, mutta hänen uskoaan sähköön onnettomuus ei vienyt. Suomen Sosialidemokraatti kertoi uutisessa Siilinjärven sähkölaitoksen olevan suoritustilassa.[15]

Lopullinen niitti Siilinjärven Sähkö, Mully ja Saha Oy:lle iskettiin seuraavana kesänä, kun tulipalo tuhosi kaikki yhtiön toimitilat.

Sunnuntai-iltana 3.6.1928 klo 17.15 huomattiin Siilinjärven rautatieasemalta savun nousevan rannasta. Asemalle juuri tulleen sekajunan veturista alettiin puhaltaa hätäsignaalia ja apua alkoi tulla nopeasti. Pappilan, aseman ja suojeluskunnan paloruiskut saatiin töihin heti. Myös Pöljältä tuotiin paloruisku kirkonkylälle. Kuopiosta oli jo kutsuttu palokunta erikoisjunalla, sillä palo näytti uhkaavan myös muita kirkonkylän rakennuksia. Kuitenkin klo 18.30 palo saatiin rajattua teollisuusalueelle ja Kuopion palokunnan ei tarvinnut tulla paikalle.[16]

Palon arveltiin saaneen alkunsa sähkölaitoksen kaasu-uunin piipusta lentäneestä kipinästä. Lieneekö sähkölaitoksessa ollut tuohon aikaan vielä tavallinen pärekatto? Tuhot arvioitiin noin puoleksi miljoonaksi, josta vakuutuksen arvioitiin korvaavan noin 260 000 markkaa.[17] Kaikki palosta säästynyt tavara ja rakennusten tiilet ilmoitettiin myytäväksi jo 14.6. 1928.[18]

Niin päättyi edistyksellinen kokeilu. Aseman seutu sai sähköä vuodesta 1931 lähtien Tarinaharjun parantolasta. Samoin voi olettaa, että piirimielisairaala jakoi laitoksensa ylimääräistä sähköä Harjamäellä. Muuten Siilinjärvellä jäätiin vielä valon ja voiman suhteen vanhempien niksien varaan. Päreet, öljy ja kaasu antoivat valoa, hevonen, veturi ja polttomoottorit kuljettivat, lokomotiivit pyörittivät puimakoneita jne. Ja akkuja kuljetettiin ladattavaksi esimerkiksi Johanssonin myllylle, kuten Irma Roivainen muistaa lapsuudestaan. Radio vaati sähköä ja se tarve hoidettiin pitkään akuilla.