Siilinjärvestä kaivospaikkakunta V – työtä, elintasoa ja ympäristöongelmia

Kuva teoksesta Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita.

Helsingin Sanomat tiesi kertoa jo vuonna 1963, että hiljaiseen Kuuslahden kylään tulee apatiittikaivos.[1] Lohjan Kalkkivuori Osakeyhtiö oli tehnyt kaivospiirin perustamisanomuksen kauppa- ja teollisuusministeriölle ja uutisessa arvioitiin tämän tarkoittavan lähes varmasti kaivoksen avaamista. Kaivoksen alue oli 250 ha, yhtiö omisti jo tuolloin 89 ha maata Kuuslahdesta. Suunnitelulla kaivosalueella oli noin 30 tilaa.[2]

Apatiitti. Siilinjärven kaivos.Jari Väätäinen. 2003. GTK 

Jorma Hakalan vuonna 1950 tekemä malmilöydös Kuuslahdesta oli ollut alusta asti aktiivisen kiinnostuksen kohteena. Siilinjärvi-Juankoski rataa rakennettaessa louhittiin reittejä ja oikeastaan jo vuodesta 1864 lähtien ”tiedossa” ollut kiinnostava kiviaines nousi näkyviin.[3] Löydös oli Lohjan Kalkki Oy: omistuksessa vuoteen 1965, jolloin Siilinjärven apatiittiesiintymä siirtyi Typpi Oy:n haltuun.[4]

Siilinjärvellä tohistiin Rikkihappo Oy:n tehtaan tulosta, Kekkonenkin kävi muuraamassa peruskiven keväällä 1968. Siilinjärven luonnon ja asutuksen kannalta paljon suurempi asia muhi suhteellisen hiljaisuudessa taustalla. Apatiittiesiintymän köyhyys tarkoitti sitä, että kaivoksesta tulisi avolouhos. Sen paremmin tehtaan kuin kaivoksenkaan vaikutuksista luontoon ei juurikaan keskusteltu. Esimerkiksi Rikkihappo Oy:n tehtaan ympäristölupa järjestyi kahdessa viikossa ja yhtiö varoitti kunnanhallitusta valittamasta, jos ympäristön pilaantumista ilmenisi.[5]

Kuuslahteen rakennettiin Rikkihappo Oy:n tehdas, jossa tuotettiin fosforihappoa, rikkihappoa ja monoammonfosfaattia. Tehdas aloitti toimintansa vuonna 1969. Se osti alkuvuosina tarvitsemansa apatiitin Neuvostoliitosta. Vuonna 1967 Rikkihappo Oy ja Typpi Oy lunastivat yhdessä esiintymän Lohjan Kalkkitehdas Oy:ltä ja perustivat yhdessä uuden yhtiön, jonka nimeksi tuli Apatiitti Oy.[6] Kenttätutkimukset ja syväkairaukset sekä laboratoriotutkimukset tehostuivat entisestäänkin.[7]

Tutkimuksissa tultiin siihen tulokseen, että tuontiapatiitti olisi halvempaa kuin oman kaivoksen perustaminen. Apatiitti tuotiin tuolloin Neuvostoliitosta. Kaivoshanke liikahti kuitenkin eteenpäin vuonna 1973, jolloin Kemiraksi muuttunut yhtiö aloitti uudestaan selvityksen kaivoksen kannattavuudesta.[8]

Koelouhos avattiin Särkijärvellä. Maaseudun Tulevaisuus 11/1975.

Ensimmäinen pamaus Särkijärven louhoksella ammuttiin kevättalvella 1975. ”Tämäntapaisten suhteellisten köyhien esiintymien ja hinnaltaan suhteellisten halpojen mineraalien louhimiseen on louhinta avolouhoksesta luonnollisin vaihtoehto. Tänne voidaan tarvittaessa perustaa suuravolouhos, joka 20 vuoden toiminta-ajan jälkeen olisi lähes kaksi kilometriä pitkä, 4-600 metriä leveä ja syvimmältä kohdaltaan 150 metriä syvä.”[9] Lisäksi alueelle oli rakennettu 3,5 ha jätekenttä. Louhoksen sivukivelle tarvittiin säilytystilaa.

Kemira ilmoitti 1976 halukkuudestaan aloittaa kaivostoiminta kunnassa. Koerikastukset olivat onnistuneet.[10] Samaan aikaan Rautaruukki Oy:llä oli kuitenkin pitkälle valmisteltu hanke Savukosken Soklin esiintymän käyttöönotosta. Liiketaloudelliset ja poliittiset kysymykset kietoutuivat yhteen, Soklia kannattivat pohjoisen vasemmistopoliitikot ja Siilinjärveä taas Kemira Oy:n keskustalainen hallintoneuvoston puheenjohtaja Matti Mattila verkostoineen.[11]

Kuvassa maanviljelijä Lauri Laitinen ja piiriagrologi Matti Voutilainen tutkivat
koerikastamon apatiittirakastetta 1976. MT 4.11.1976.

Huhtikuussa 1977 Suomen hallitus päätti, että kaivos ja rikastamo perustetaan Siilinjärvelle. Sokliin oli mahdollista perustaa koerikastamo.[12] Kaivostyö Kuuslahdessa käynnistyi jo syyskuussa 1977 ja tavoitteena oli, että täysimittainen tuotanto voitaisiin aloittaa vuonna 1979. Avajaisia juhlistettiin räjäytyksellä, jota oli seuraamassa valtiovarainministeri Paul Paavela. Tuolloin Kemira pääjohtaja Martti Hovi arvioi, että apatiittia riittää sadaksi vuodeksi. Tunnettu malmio oli noin 15 kilometrin pituinen kokonaisuus.[13]

Vuosina 1975-77 Kemira osti kaivosta varten lisää maata noin 1200 ha. Kun tehtaan tulo kosketti lähinnä Kuuslahden asukkaita, niin nyt ostokset suuntautuivat Kolmisopen, Raasion ja Mustin kylille.[14] Vuoteen 1976-77 Kemiran omistukseen tehdas- ja kaivosalueelta oli siirtynyt 34 tilaa.[15] 

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

Mustin kylää valmistellaan rikastehiekka-altaaksi.
Kuva Kari Roivainen.

”Itku tuli niin, että kesä meni itkiessä. Tila myötiin Kemiralle 30.7.1974 ja uusi talo ostettiin. Kemiran osto tuli pommina. 1958 alkoivat Lohjan Kalkin miehet kierrellä ja tekivät koekuoppia 1959 ja 1960 ja näiden tekemisestä maksettiin korvausta pari sataa markkaa vuodessa.

Tilalla oli 8 lypsävää ja lisäksi mulleja ja vasikoita yhteensä 16 1974. Hevosta pidettiin, samoin sikaa. Lampaita oli aiemmin pidetty 3-4 villan takia, kanoja oli 5-6 sekä kukko. Lypsykone oli ostettu 1963 ja vesi tuli painesäiliöstä. Maidon jäähdyttäjä hankittiin 1965, sitä ennen jäähdytettiin jäillä ja kaivossa. Jäät nostettiin Kortteisen lammesta.”[16] Viljam ja Bertta Wemanin kotitila ja lähdön tunnelmat olivat varmaan varsin tyypilliset. Joissakin haastatteluissa sanottiin, että haikeutta ja surua helpotti se, että tietää muidenkin joutuneen lähtemään. Yhteinen suru.

Kipsivuoren juurella, Siilinjärven luonnon vaiheita.

Ensimmäiset rikastamomiehet.

Siilinjärven Ammatillinen Kurssikeskus koulutti puolen vuoden kurssilla 20 ”rikastamomiestä”: Ari Ahonen, Seppo Asikainen, Arto Hartikainen, Matti Kaipainen, Alpo Korhonen, Matti Korhonen, Jouko Kuosmanen, Reijo Kuosmanen, Antero Kämäläinen, Matti Laitinen, Matti Lappalainen, Pekka Pitkänen, Erkki Rönkkö, Heikki Sarvasilta, Veikko Tengvall, Veikko Turunen, Hannu Vinni, Juhani Väistö, Erkki Väisänen ja Pekka Udd. Kaikki valmistuneet saivat työpaikan kaivokselta.[17]

Kaivoksen rakennusteknillisten töiden urakoitsijoina mainittiin mm. Maansiirto Nurmi, Maansiirto Torppavirta, Lujabetoni ja Kolmen Sähkö Siilinjärveltä. Kaivoksen perustamisvaiheessa ja myöhemminkin työllistävä vaikutus on ollut merkittävä paikkakunnalla.[18]

Kaivos vihittiin käyttöön 26.3.1980. Vihkimisjuhlassa tehtaanjohtaja Heimo Karinen kertoi, että yhtiön kehittämä rikastusprosessi on osoittautunut niin edulliseksi, että kaivostoimintaa voidaan laajentaakin.[19]

Vuonna 1984 Siilinjärvellä oli 16 400 asukasta, veröäyri 16 penniä ja työttömyys 4,2%. Kaksi suurinta teollista työllistäjää olivat Kemira ja Luja Betoni Oy. Työtä ja hyvinvointia otettiin siis alueen komeista soraharjuista ja apatiittikaivoksen uumenista. Ympäristöhaitat alkoivat nousta kunnolla keskusteluun 1980-luvun alussa. Jätekipsivuori kasvoi, tehtaalta tupsahteli aika ajoin päästöjä ilmaan. Savon Espooksi sanotulla Siilinjärvellä jopa vasta perustettu Vihreät sai kunnallisvaaleihin paljon ehdokkaita ja kannatustakin.[20]

Särkijärven louhos.

Tällä hetkellä norjalaisessa omistuksessa oleva Yara (entinen Rikkihappo, Kemira), työllistää noin 750 ihmistä Siilinjärvellä. Sen toiminta-alue (tehdas, louhos, rikastuslaitokset, sivukivialueet, rikastushiekka-altaat, kipsivuori) suojavyöhykkeineen on noin 5000 ha. Kunnan maapinta-alasta 11% on kaivoksen käytössä tai sen toiminnalle varattuna. Kipsivuoren viimeisin lupa antaa kasvattaa sitä 230 metriin. Siitä tulee yhtä korkea kuin Savon entinen maamerkki Puijo. 

Tämän kokonaisuuden aiemmat tekstit:
Kaivospaikkakunta I
Kaivospaikkakunta II
Kaivospaikkakunta III
Kaivospaikkakunta IV

---

[1] Helsingin Sanomat 8.3.1963

[2] sama

[3] Puustinen, Siilinjärven karbonaattiesiintymän löytyminen, Geologi 70/2018,

   http://airaroivainen.blogspot.com/2019/03/siilinjarvesta-kaivospaikkakunta-i.html

[4] Seppälä, Kemira Oy 1945-1980. Lujalla maalla, 163

[5] Siilinjärvesta kaivospaikkakunta II,

   http://airaroivainen.blogspot.com/2019/03/siilinjarvesta-kaivospaikkakunta-ii.html

[6] Seppälä, 237

[7] Seppälä 237-38

[8] sama

[9] Maaseudun Tulevaisuus 11/1975

[10] Helsingin Sanomat 3.11.1976

[11] Seppälä, 239

[12] Helsingin Sanomat 20.4.1977

[13] Helsingin Sanomat 29.9.1977

[14] Maaseudun Tulevaisuus 25.11.1978

[15] Martikainen, Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta. Siilinjärven kirjasto, kotiseutukokelmat.

    https://drive.google.com/open?id=16SQ-MIkEEyrT1bGl7KJZS75pDL2FvXFP

[16] Martikainen, Perinne- ja tallennustietoa Siilinjärven Kemiran alueelta.

[17] Uutis-Jousi 4.10.1979

[18] Uutis-Jousi 14.6.1979

[19] Helsingin Sanomat 27.3.1980

[20] Helsingin Sanomat 9.10.1984