Kiärmeharjun Riikan karu kohtalo eli huomioita perinteisen maatalouden työturvallisuudesta

 

 

Särkiharjun tila ja sen karjaa 1940- ja 1950-luvun taitteessa.
Tilalla oli kylän ensimmäinen ayrshirekarja.
Kuva Pöljän kotiseutumuseo.

Lauantaina 7. syyskuuta 1928 tapahtui Pöljän kylällä järkyttävä onnettomuus. Pöljän Särkiniemen tilan sonni puski tilan karjanhoitajan Riikka Väisäsen kuoliaaksi. Samassa rytäkässä loukkaantui myös Riikan puoliso, työmies Aaro Väisänen. Väisäsillä oli mökki Särkiniemen tilan liepeillä. Aaro putosi sonnin puskemana läheiseen kaivoon ja Riikka löytyi ruhjottuna etsiskelyjen jälkeen läheisestä metsästä. Hän oli joutunut sonnin hyökkäyksen kohteeksi jo aiemmin päivällä.

Aaro Väisäsen pelastivat läheisen talon väki, jotka kuulivat avunhuudot. Riikan avuksi ei ollut enää mitään tehtävissä, paikallisen piirimielisairaalan lääkäri Elon Enroth kävi toteamassa hänet kuolleeksi.[1] Tapaus järkytti kyläläisiä, mutta itseasiassa onnettomuudet sonnien hoidon ja liikuttelun yhteydessä olivat tuiki tavallisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Hoikin sonniosuuskunnan sonni. Pitelijänä Iida Hirvonen.

Karja astutettiin omilla tai kyläyhteisön sonniosuuskuntien sonneilla, jolloin ne saattoivat laiduntaa karjan mukana tai pääsivät muutoin irti väärään aikaan. Karja taas laidunsi metsissä ja luonnonniityillä, jolloin aitaaminen oli huoletonta. Lähinnä aidattiin viljeltyjä maita, ettei karja pääsisi kasvustoja porkkaamaan.

Sonnien pitoa irrallaan oli tosin rajoitettu lainsäädännöllä jo vuodesta 1915.[2] Esimerkiksi yhteislaitumella sai kuitenkin olla mukana sonni, jonka olikin tarkoitus astua lehmiä. Sen sijaan vihainen sonni oli pidettävä aina kytkettynä. Yllättävän vähän lainsäädännöllä taisi olla vaikutusta, kun tutkii vanhojen sanomalehtien uutisia onnettomuuksista. Vastaan tulee satojen tapausten kirjo erilaisia vammautumisia, pakotilanteita ja kuolemantapauksia, jotka on aiheuttanut vapaana oleva sonni. Tekisi mieli väittää, että Suomen maaseudun vaarallisin eläin on ollut sonni.

Harjun tilan sonni Uolu ja isäntä Otto Itäkallio.
Kuva Nestori Halonen.

Vehmersalmella karjakko Maiju Olkkonen kuoli Emil Zittigin maatilalla kesäkuussa 1927. Hän oli jäänyt hiukan muista karjakoista erilleen, jolloin sonni oli puskenut häntä kuolettavasti. Edellisenä vuonna samaisessa Vehmersalmen pitäjässä kuoli talollinen Mikko Voutilainen sonnin puskuun. Nilsiässä Heikki Jussi Hiltuselle kävi paremmin, sillä hän sentään pääsi elossa, vaikkakin vammautuneena Halunan Laitilanmäen tilan sonnin kynsistä. Joskus sonnit riehuivat kaupungissakin, kuten vuonna 1939 Kuopion satamassa. Vahva sonni pääsi irti rautariimuista ja hyökkäsi puskemaan niin ihmisiä kuin autojakin. Yksi opettaja joutui sairaalaan ja autosta meni jäähdyttäjän suojus kasaan.[3]

Edellä kuvattuja tarinoita olisi satoja. Usein väitettiin, että sonni ei ole koskaan aiemmin ollut vihainen. Tai sitten toisaalta vihaisuuteen saatettiin suhtautua jopa huumorilla. Riikka Väisänenkin oli vähän ennen kohtalokasta onnettomuutta kertonut kirjailija Kalle Väänäselle hyvin humoristisesti kohtaamistaan vihaisen sonnin kanssa. Joskus sonnit olivat puskeneet karjakkoja, mutta eläin lopetettiin vasta, kun se tappoi talon emännän.[4] (!)

Jos kohtaaminen sonnin kanssa oli johtanut sanomalehtiuutiseen, niin uutinen päättyi aina siihen, että sonni oli lopetettu. Koska sonni oli arvokas eläin, niin jonkin verran ilmeisesti oletettiin talonväen ja kyläläisten osaavan varautua eläinten arvaamattomuuteen. Lapset ja vanhukset olivat karjanhoitajien lisäksi vaarassa, koska he eivät olleet riittävän vikkeliä tai huomiokyky ei riittänyt.

”Siilinjärven pitäjässä, Pöljän kylässä, Särkiniemen talon mailla, siellä missä Ylä-Pöljän aallot lyövät kättä Kevättömän laineille, kohoaa rannasta nousevalla mäen töyryllä vähäinen Kiärmeharjun mökki. Tämän mökin siltapalkeilla ja pihatanterilla asteli vielä muutamia päiviä sitten reippaana ja elinvoimaisena, yhtä uutterana töissään kuin sanavalmiina kielenkäytössään Riikka-emäntä, joka nyt, niin kuin murheviesti kertoo, on lähtenyt sille taipaleelle, josta ei takaisin tulla.” Näin aloitti Kalle Väänänen muistokirjoituksensa Riikalle.[5]

Riikka Väisänen oli ollut murrerunoilija Väänäselle kielimestari, jolta hän oli oppinut paljon. Muistokirjoituksesta välittyy aito ja syvä suru, kun ystävä on kuollut. ”Olen kuulevinani leppien humisevan ikään kuin suruaan kuiskien Kiärmeharjun yksinäisen mökin ympärillä, mikä varmaankin tuntuu entistäkin yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta iloisen emännän poistuttua sen tanhuvilta. Olen näkevinäni lehmien surullisina odottelevan lepertelevää lypsäjäänsä Kiärmeharjun mökin veräjällä.”

 

Pellervo 9.8.1939. Kuva Väinö Hervo.

 

---

[1] Savon Sanomat 11.9.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1583737/articles/80168877

[2] Maatalouden karjanhoitolehti 1.12.1915 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/903896/articles/80151887

[3] Varkauden lehti 31.8.1939 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/903896/articles/80151887

[4] Uusi Savo 31.8.1895 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/553498/articles/80170877

[5] Savo 12.9.1928 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1583150/articles/78950881