Isojaon jälkimaininkeja Kolmisopen Syrjänjoella, isännät eri mieltä rajoista

 

Eero Järnefelt, Niitty ja aita, 1882. 
Niityt jouduttiin usein aitaamaan, sillä karja laidunsi
vapaana. 

Vanhan maatalouden kipeä piste Pohjois-Savossa oli rehun puute. Karja nälkiintyi talvisin niin, että sanotaan lehmiä kannetun ulos navetasta huhtikuun lopulla järsimään pälvipaikoilta jotakin heinätuppoja pahimpaan nälkään. 

Heinät koottiin pääasiassa luonnonniityiltä järvien, jokien ja soiden kosteikoilta. Niittyjä toki raivattiin ja pidettiin eri keinoin avonaisina, mutta usein ne olivat luonnontilaisia. Heinää kerättiin joka puolelta, ennen isojakoa talojen niityt olivat pirstaleisina, hyvinkin pieninä aloina pitkin kylän maita. Eipä siis ole ihme, että vielä isojaon jälkeenkin saattoi niittyoikeuksista tulla riitaa. 

Karttalehti Kasurilan pohjoisen jakokunnan maista 1795.
Syrjänjoki kiemurtelee Syrjänjärveen. Nykyisin puhutaan
Syrjänpurosta ja Syrjänlammesta.

Isojaossa kylän maihin vedettiin viivasuorat rajat, pyykkikivet merkittiin ja maariitojen olisi pitänyt siihen loppua. Kuitenkin nykyisen Kolmisopen kylällä uhkailivat isännät jo huhujen mukaan väkivallalla ja ampumisella kesällä 1811 luvattoman niittyheinän korjuun vuoksi.

Hannu Jääskeläinen Hamulan kylältä oli haastanut Kasurilan Ruuskaset, Matin ja Aatun käräjille, koska he olivat hänen mielestään laittomasti korjanneet 15 heinäkuormaa Hannun omistamalta niityltä Syrjänjoen rantamilta. Ruuskaset taas olivat eri mieltä ja katsoivat niityn kuuluvan Kasurila 7 eli Paavolan käyttöön. Jääskeläinen oli ostanut Kasurila 5 Marttilan, jonka maita riidanalainen niitty oli.

Syrjänjoen rantamilla Kolmisopella oli laajoja niittyalueita, joita oli jaettu Kasurilan pohjoisen 1795 isojakokartan mukaan kolmelle talolle, Toivasten Toivalalle, Knuutisten Pertttulalle ja Ruuskasten Ruuskalalle. Todistaja Johan Heikkinen kertoi, että kyseinen niitty on Jääskeläisen puolella. Ruuskasten isäpuoli Yrjö Kääriäinen oli raivannut Ruuskasten suota ja samassa yhteydessä ottanut vähitellen käyttöön Jääskeläisen niittyä. Ilmeisesti Marttilan tilan hoidossa oli ollut leväperäisyyttä, joka oli houkutellut suurpiirteisyyteen rajalla.Kääriäinen mainitaan Ruuskasten torpparina. Toinenkin todistaja Iivari Knuutinen kertoi yhtäpitävästi maanomistusoloista.

Tilat A, F ja H eli Toivala, Perttula ja Ruuskala saivatkukin
oman kaistaleensa Syrjänjoen niittyä, mutta rajoista oli riitaa.
Kartta Anders Rostedt 1795.

Kun Hannu Jääskeläisellä läänin maamittauskonttorilta Israel Caloniuksen todistus, jossa maiden kuuluminen Kasurila Marttilan maihin tuli selväksi, joutuivat Ruuskaset maksumieheksi. Heidän tuli korvata heinänä tai rahana Jääskeläisen heinät sekä maksaa huomattava sakko, 20 riikintaalari tai 10 hopearuplaa. Mikäli sakkoa ei kyettäisi maksamaan, joutuisivat Ruuskaset suorittamaan 14 vuorokautta vankeutta.

Osoituksena riidan tulisuudesta kertokoon, että samoilla käräjillä piti käsitellä ampumisella uhkailua, jota Hannu Jääskeläinen sanoi kuulleensa. Ilmeisesti osapuolet olivat harkinneet asioita uudelleen, sillä tämä oikeusjuttu raukesi.

Kotikylälläni Pöljällä on Riitaniitty, joissakin kartoissa se on Pitkäniitty. Niityt olivat viljelyn ja luonnosta keräilyn rajamaastossa, joka saattoi tehdä rajat liukuviksi ihmisten mielissä. Alussa mainitsemani rehun puute oli tietysti se suurin syy laittomuuksiin. Peltoviljelyssä tarvittiin lehmän lantaa, jota ei saatu, jos karjat olivat kovin pieniä ja nälkiintyneitä.

Hannu Paavonpoika Jääskeläinen (2.2.1769-23.4.1839), puoliso Reetta Laitinen  (20.5.1790-18.5.1852), Matti Ruuskanen s. 1776, Aatu Ruuskanen s.1779.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1912-1812 KO a:16, s.428-429  https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/?#/documents/851191/pages/428

Arvo M. Soininen, Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle,

 

 

Rengin elämää 1800-luvun alkupuolella Savossa

 

Eero Järnefelt, Isäntä ja rengit, 1893.

Pyylahden isäntä Kasurilasta, Aaro Kejonen syytti toukokuussa 1848 Kuopion pitäjän käräjillä renkiään karkaamisesta. Pekka Jaakonpoika Hakkarainen oli ottanut Kejoselle pestin 1. päivä marraskuuta 1847. Palkaksi sovittiin 12 hopearuplaa. Pesti sovittiin aina vuodeksi kerrallaan.

Hakkarainen oli syntynyt vuonna 1803 viereisellä Hakkaralan kylällä ja hän oli lapseton leskimies.[1] Pekka oli solminut avioliiton vuonna 1826. Hänen puolisonsa Anna Pursiainen oli huomattavan iäkäs verrattuna Pekkaan. Anna oli syntynyt 1768, joten puolisoilla oli ikäeroa 31 vuotta. Anna Pursiainen oli kuollut 4.2.1844.[2]

Hakkarainen oli lupia kyselemättä häipynyt palveluspaikastaan huhtikuun 26. päivänä 1848. Hän oli saanut etukäteen viisi ruplaa palkkaa pestinsä aikana. Isäntä Kejonen epäili Hakkaraista myös hopeisen ruokalusikan katoamisesta, mutta hän ei voinut varmaksi asiaa väittää.

Pestistään pois lähteneitä piikoja ja renkejä oli niin paljon, ettei heitä lähdetty erikseen etsimään. Hakkarainen jäi kuitenkin Onkivedellä Iisalmen pitäjässä kiinni varkaudesta. Hän oli tehnyt murron ja varkauden Yrjö Miettisen tilalla. Hakkarainen tuotiin Kuopion käräjille suoraan lääninvankilasta. Papinkirjan mukaan Pekka Hakkarainen oli elänyt tähän asti nuhteettomasti.

Suomessa oli vielä 1800-luvun alkupuolella melkoinen joukko ihmisiä, jotka kulkivat etsimässä töitä ilman muuttokirjoja tai viranomaisten kontrollia. Mikäli asukkaat eivät ajautuneet hankauksiin kulkijoiden kanssa, viranomaisille heistä ei huudeltu. Tilapäinen työvoima oli usein tarpeen. Sitten oli vielä suppea, isompaan tai pienenpään laittomuuteen taipuvainen ryhmä, varsinaiset irtolaiset. Pekka Hakkarainen oli nyt vanhuuden päivien lähestyessä ”saavuttanut” tämän aseman.

Hän oli pyörinyt maantieteellisesti hyvin pienellä alueella, välillä loisena ja sittemmin renkinä. Hänen isänsä oli Jaakko Pekanpoika Hakkarainen tilalta Hakkarala 6. Hakkaraiset asuttivat vanhoja Hakkarralan Panninniemen maita, joskin suvun maaomaisuus oli hiipumassa 1800-luvun puolivälissä.

Irtaimen työväestön asema oli heikentynyt 1800-luvulle tultaessa. Isojako oli vienyt sivuansiomahdollisuudet, kun jakamattomien kylämetsien käyttö loppui muilta kuin tilallisilta ja torppareilta. Suomen sodan, katovuosien, korkean verotuksen ja sairastavuuden myötä tilallisetkin ajautuivat velkoihin, eikä kaikille pojillekaan ollut enää jakaa maata oman elämän pohjaksi. Oli paljon väkeä, joka oli joutunut ylikäymättömään köyhyyteen. Heitä tuomittiin irtolaisena vankilaan ja työlaitoksiin, vaikka he eivät olisi tehneet mitään muuta rikosta kuin kuljeskelu. Lisäksi irtolaisina kohdeltiin yhteiskunnan ulkopuolelle jäänneitä romaneja ja ammattirikollisia.[3]

Käräjillä Aaro Kejonen sanoi, ettei hän halua ottaa karkulaista takaisin palvelukseen. Oikeus määräsi Hakkaraisen palauttamaan saamansa palkan sekä maksamaan Kejosen oikeudenkäyntikulut. Hakkarainen tuomittiin puolen vuoden työpalvelukseen, jolla piti korvata 6 hopearuplan työpanos. Hänet vapautettiin vankilasta, joten hän ei joutunut työlaitokseen. Oikeus määritteli hänet irtolaiseksi.[4] Hakkarainen näkyy kuitenkin normaalisti Hakkaralan kylän rippikirjoissa renkinä 1850-luvulla, joten hänen irtolaisuutensa katkesi nopeasti.

Rengin vuosipalkkaa voi verrata Maamiehen ystävässä julkaistuihin Kuopion tammimarkkinoiden hintoihin 1848. Siellä tynnyri ruista (146 litraa) maksoi 14 ruplaa, ohraa 12 ruplaa, kaura 71/2 ruplaa, nelikko (31 litraa) suolakalaa taimenesta 6 ruplaa ja lohesta 5 ruplaa.[5]

Renki sai talosta asunnon ja ruuan, joskus sopimukseen kuului myös vaatetavaraa. Piian palkka oli yleensä puolet rengin palkasta. Työvuoteen kuului yksi vapaaviikko marraskuun alussa.

Käräjäoikeuden asiakirjoista löytyy varsin helposti palkkariitoja. Vuoden 1831 syyskäräjillä renki Kustaa Hartikainen ja talollinen Kustaa Koponen Lamperilan kylästä puivat palkkaa ja irtisanomista.  Kustaa Hartikainen vaati palkkojaan Kustaa Koposelta. Lisäksi Koponen oli irtisanonut rengin kesken vuosipestin.

Koponen kertoi palkanneensa Hartikaisen koko vuodeksi, mutta renki oli ollut määräilevä, tottelematon ja laiska. Lisäksi hän oli ollut toistuvasti humalassa, niin ettei ollut pystynyt töihin. Hartikainen kiisti väitteet. Isännän todistajat kertoivat Hartilaisen juopotteluista yhtäpitävästi. Niinpä Kustaa Hartikainen hävisi juttunsa, sai jouluna juovuksissa esiintymisestä sakot ja joutui maksamaan isäntänsä oikeuskulut.[6] Sakon pystyi kuittaamaan kahdeksan päivän vankeudella. Kuopion vankila olikin pullollaan sakkovankeja, sillä raha oli tiukassa.

Toisinkin saattoi käydä. Karttulan Hakulilassa renki Herman Fröberg vaati isäntäänsä maksamaan puuttuvat palkkansa. Isäntä Pekka Venäläinen väitti, että renki oli työskennellyt niin huonosti, ettei hän maksa sovittua palkka. Oikeus ei kuitenkaan hyväksynyt isännän puheita, vaan määräsi hänet heti maksamaan puuttuva 5 riikintaalaria 20 killinkiä Fröbergille.[7]

Palkka maksettiin pääsääntöisesti jälkikäteen, mutta useissa jutuissa tuli esille, että ”förskottikaan” ei ollut tuntematon asia. Ainakin yksi sukulainen koetti saada isännältä edesmenneen veljensä renginpalkkaa, joka oli jäänyt kuolemantapauksen vuoksi saamatta. Isäntä ei tarvinnut maksaa, sillä hän pystyi osoittamaan työntekijän olleen käytännössä työkyvytön.

 

Pekka Halonen, Niittomiehet, 1891.

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1848-48, KO a:28, s. 1385, Kuopion maaseurakunnan RK 1844-1853, Kasurila, s. 123

[2] Kuopion maaseurakunta RK 1844-1853, Hakkarala 13, s. 107, Kuopion maaseurakunta vihityt 1813-1834, AP I Eb:6, s.524

[3] Nygård, Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa

[4] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1848-1850 AP Ba:17

[5] Maamiehen Ystävä 22.1.1848

[6] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1831-1831, KO a:11, s. 263

[7] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1820-1820, KO a:28, s.74

Matin ja Siljan tarina – elämänkamppailua 1800-luvun Kasurilassa

 

Aidan tekoa ja kaskeamista. Magnus von Wright.
Museovirsto.

Jokaiselle sukututkijalle ovat tuttuja kirkon asiakirjat, joista voi seurata ihmisten elämänkulkua syntymästä kuolemaan. Niistä avautuu riskien maailma, joka on nyky-Suomessa eläville ihmisille hyvin vieras. Olemme eläneet toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa, jolloin terveys ja turvallisuus ovat edistyneet valtavasti.

Korona muistutti karusti, että tappavien kulkutautien aika ei ole ohi. Samaan aikaan sota on hiipinyt ihan kotinurkille asti, joten kriisien ja riskien maailma on taas tullut todeksi. Turvaverkot ja varautuminen, väestön kriisinkestävyys ovat tulleet takaisin julkiseen keskusteluun. Jonkinlaista perspektiiviä riskien maailmaan ilman valtion tai kunnan luomia turvaverkkoja saa, jos tarkastelee suomalaisten elämää 1800-luvun maaseudulla.

Savolainen talvivaatteissa. 1828.
Museovirasto

Matti Matinpoika Kasurinen (1774-1827) ja Silja Paavontytär Kasurinen (1780-1849) menivät naimisiin 25.5.1801. Molemmat olivat syntyneet Kuopion pitäjässä, Kasurilan kylässä. Molemmat olivat talollisen lapsia. Perheen ensimmäinen lapsi Silja Maria syntyi 18.6.1801. Tyttö selvisi synnytyksen ja pienokaisiän riskeistä ja jäi eloon.

Matti Matinpoika Kasurinen merkitään kirkonkirjoissa talonpojaksi, hänellä oli osuus Kasurilan talosta N:ro 5. Isojako toimitettiin vuosisadan vaihteessa Kasurilassakin, mutta vanhat talonumerot ja elämä taloissa säilyi pitkään entisellään.

Perheen seuraava lapsi syntyi 27.3.1803, mutta hän sairastui syyskesästä isorokkoon ja kuoli. Sen sijaan Anna-Liisa, joka syntyi kaksi vuotta myöhemmin, jäi elämään. Tästä eteenpäin vuosina 1808-1816 perheeseen syntyi seitsemän lasta, joista yksikään ei elänyt aikuisuuteen. Isorokko, turvotustauti (pöhö) ja kuume mainitaan kuolinsyinä.

Silja synnytti kolmoset 1.1.1814, heistä vain Jaakko eli 3-vuotiaaksi. Pekka ja Ulriikka kuolivat kastettuna, mutta pian syntymän jälkeen. Eikä ihme, sillä monikkoraskaus on nykyisinkin riski, jota huolella tarkkaillaan ennen synnytystä. Kalle Juho hukkui 11-vuotiaana. Matti Rietrikin sanotaan kuolleen pöhöön 8-vuotiaana. Tämä voi olla myös ns. turvotustautia, joka tarkoittaa nälkiintymistä. Lapselta on puuttunut riittävä proteiini ravinnosta. Talollistenkin toimeentulo oli ajoittain todella niukkaa. Juho Kusti kuoli huhtikuussa 1808 isorokkoon, joka levisi liikkuvien sotajoukkojen mukana vuoden 1808 sodassa. Kasurilan kyläkin oli toistuvasti niin venäläisten kuin ruotsalaistenkin joukkojen tallattavana ja majoitusalueena.

Syntymä oli ensimmäinen suuri riski, jonka ihminen kohtasi. Synnytys ja sen jälkeinen toipuminen oli myös äidille usein kohtalokas. Silja Kasurinen oli vahva nainen, sillä hän synnytti vuosina 1816-1824 vielä viisi lasta. Heistä elolle sinnittelivät Pekka s.1818, Jooseppi s. 1822 ja Eeva Stina s. 1824. Kaiken kaikkiaan perheeseen syntyi neljätoista lasta, joista vain viisi eli aikuisuuteen saakka.

Matti Kasurinen kuoli kuumeeseen 25.5.1827. Hän oli tuolloin 52-vuotias. Siljalle jäi hoidettavaksi kolme pientä lasta. Perhe asui edelleen Kasurilassa suvun talossa. Nyt talon numero oli 12, Jysänkoski, vanhalla numerolla tila Kasurila 5.

Kaksi naista. Magnus von Wright, 1857.
Museovirasto

Leskien selviytymisstrategia oli usein uusi avioliitto. Silja ei mennyt nopeasti uusiin naimisiin, mutta vuonna 1834 hän avioitui Taavetti Rautiaisen (s.1786) kanssa, hän oli itsellinen leskimies. Avioliitto ei ollut sopuisa, sillä kirkonkirjoissa Rautiaisen kohdalla on maininta, että häntä on varoitettu epäsovusta ja riitaisuudesta. Silja Kasurinen kuoli hermokuumeeseen 9.3.1849.

Sairastavuudessa oli selkeitä ylikuolleisuuden piikkejä Suomen sodan aikaan, 1830-luvun alussa ja vuosien 1866-68 nälkävuosina. On kuitenkin muistettava, että yksittäiset alueelliset tautiryöpsähdykset olivat jatkuva riesa. Ennen antibiootteja ja rokotuksia influenssa ja rokot tappoivat väestöä. Kansa puhui ”nälkäkuumeesta”. Oli huomattu, että katovuosina riittämättömän ravinnon heikentämät ihmiset kuolivat erilaisiin kuumetauteihin.

Tämän tarinan loppuun sopii vielä mainita, että Siljan ja Matin pojat, Pekka ja Jooseppi kuolivat molemmat nälkävuonna 1866. Jooseppi oli 44- ja Pekka 48-vuotias.

Lähteenä sukututkimusohjelma Geni, jossa tämä perhe oli tutkittu. Lisäksi käytin Kuopion maaseurakunnan kirkonkirjoja.

Luettelo viinanpolttoon oikeutetuista kotitalouksista Pöljällä 1808

 

Viinapannu. Yläosassa on hattu, johon höyrystynyt viina
kohosi ja mistä tislattu viina valui piippuja pitkin 
erilliseen astiaan.
Museovirasto

Talonpojat saivat polttaa viinaa vuoteen 1866 saakka omaan käyttöön ja myyntiinkin. Viinan valmistaminen ei kuitenkaan ollut koskaan aivan vapaata. Ensinnäkin tuo rajoitus, että maaseudulla sitä sai valmistaa vain maata omistavat talonpojat. Lisäksi viinapannun koko määräytyi tilan manttaalien mukaan. Isommat tilat saivat polttaa viinaa enemmän, pienemmät vähemmän.

Vuonna 1853 kruunun nimismies Daniel Grönberg oli takavarikoinut Kehvon Haapalehden talon viinapannun. Pannun koko ja keitto-oikeus määräytyi talon manttaaliluvun mukaan. Haapalahdessa olisi tämän mukaan saanut olla 30 kannun pannu. Eli talossa olisi saanut valmistaa 30 kannua viinaa, mutta siellä oli käytössä 45 kannun pannu. Nimismies Norring oli jahtivouti Karhusen ja torppari Ville Tellerin todistaessa ottanut pannun haltuunsa.

Tilan omistaja Carl Wenell kertoi oikeudessa, että hänen äitinsä Kristiina Väänänen oli omistanut Haapalahden tilan Kevolla ja Talvisalon tilan Ryönässä. Heillä oli ollut vuodesta 1842 kuvernööriltä saatu lupa yhdistää näiden tilojen viinankeitto-oikeudet. Tämän vuoksi Kristiina Väänänen oli valmistuttanut 45 kannun pannun. Sen olivat hyväksyneet ja leimanneet kruununvouti Carl Winter ja kruununnimismies Daniel Grönberg. Pannu palautettiin Wenellille, koska manttaalit riittivät isompaan pannuun.

Yksi kannu oli noin 2,5 litraa. Eli talojen polttamat viinamäärät olivat varsin suuria. On kuitenkin sanottu, ettei kotipolttoisen alkoholiprosentti ollut kovin korkea.

Vuonna 1808 viinaveroa maksoivat Pöljällä seuraavat talolliset:

Samuel Paldanius, Antti Knuutinpoika Väänänen, Lauri Väänänen, Aaro Miettinen, Matti Miettinen, Aatu Heikinpoika Miettinen, Påhl Miettinen, Aatu Miettinen, Matti Ristonpoika Kejonen, Jaakko Kejonen, Aatu Kejonen, Fredrik Miettinen, Ivar Toivanen, Antti Toivanen, Johan Toivanen, Taavetti Savolainen, Ivar Pekanpoika Savolainen, Ivar Ivarinpoika Savolainen ja Pekka Miettinen.

Isommissa taloissa oli valmistettu erillinen keittiö viinankeittoon ja oikeusjuttujen perusteella taidon hallitsivat naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Viina oli tärkeä osa taloutta, se oli aina käypää valuuttaa vaihtokaupassa. Usein syytinkisopimuksissakin mainittiin vuosittainen viina-annos, se lienee usein ollut jonkinlainen arvonmitta ei niinkään aidosti vuodessa saatu viina. Aikalaiset kokivat viinan terveellisenä ja erittäin tarpeellisena juomana.

Viinalla juhlistettiin pyhiä, sadonkorjuujuhlia ja hautajaisia. Mitään päivittäin tissuttelijoita 1800-luvun alkupuolen ihmiset eivät olleet. Viina oli arvokasta ja siksi useimmat nauttivat sitä harvoin. Lisäksi laki kielsi juopuneena esiintymisen, siitä sai kiinni jäätyään rapsakat sakot.

Talolliset joutuivat käräjille liian suurista pannuista, pannun luovuttamisesta muille ja sopimattomaan aikaan poltetusta viinasta (sunnuntaina ei saanut polttaa viinaa!). Viinaan liittyviä oikeusjuttuja on paljon, joten sääntöjä ei täysin noudatettu, mutta samalla se kertoo siitä, että viranomaiset todella pyrkivät valvomaan polton.

Lähteenä Savon ja Karjalan läänintili 1808-1809, Förtekning över Fria Husbehofs Brännvins Bränning betalare uti Öfre Savolax Häräd, s. 559