Piian elämää Pohjois-Savossa 1800-luvun alkupuolella

 

Pyykkiranta, Eero Järnefelt, 1889

Tuomiokirjat historian lähteenä ovat tietenkin vääristynyt näköala elämään, sillä oikeuteen mentiin, kun oli tapahtunut jotakin poikkeavaa. Toisaalta tavallisen rahvaan elämästä on jäänyt vähän lähteitä, joissa arkielämä tulee yhtä monipuolisesti esille kuin tuomiokirjoissa. Kirjoitustaidoton kansa ei jättänyt jälkeensä kirjeitä tai päiväkirjoja. Heidän tahtonsa ja äänensä kuuluu lähinnä erilaisissa sopimuksissa, perukirjoissa ja oikeuden pöytäkirjoissa.

Jokaista riitaisaa palkollissuhdetta kohti oli varmasti kymmeniä sovussa solmittuja ja molemmin puolin sovitusti toteutuneita työsuhteita. Silti oikeustapauksia kannattaa tutkia. Sieltä avautuu kokonaan toisenlainen työmarkkina ja sopimuskäytäntö mihin nykyihminen Suomessa on tottunut.

Piika solmi yleensä työsopimuksen koko vuodeksi. Hän sai ns. pestuurahan ja vuosipalkan. Palkkaan saattoi liittyä muutakin, kuten vaatteita ja kengät. Pestuuraha maksettiin heti, mutta suurin osa vuosipalkasta maksettiin vasta työsuhteen lopussa. Tässä oli erilaisia menettelytapoja, mutta riitatilanteissa näkyy usein, että osa palkasta oli jo maksettu. Yleisimmin oikeustapauksissa pestuuvuosi alkaa 1.11. Töihin sai ottaa vain sellaisia tulijoita, joilla oli edelliseltä työantajalta päästökirja.

Piika oli kirjoilla talossa, mihin hän otti pestin ja isäntä maksoi hänestä henkiveron. Jokaisen työkykyisen ihmisen tuli olla töissä ja kirjoilla. Kuljeskelevaa elämäntapaa ei hyväksytty, siitä saattoi joutua irtolaisena työlaitokseen tai sakotetuksi, jopa vankilaan. 

Maaningan Halolassa piika Anna Loviisa Väyrynen nosti oikeusjutun isäntäänsä, Haapaniemen Abraham Hoffrenia vastaan. Hän oli työskennellyt tilalla vuonna 1844 piikana, vuosipalkaksi oli sovittu 19 seteliruplaa ja 50 kopeekkaa. Isäntä ei maksanut palkkaa, vaikka piialla oli osoittaa Hoffrenilta saatu suomeksi kirjoitettu velkakirja vuosipalkalle. Hoffren ei tullut oikeuteen, mutta siitä huolimatta oikeus ratkaisi asian piian hyväksi.[1]

Eeva Sofia Knuutinen Räimältä taas joutui perimään piian palkkaansa oikeudessa Taavetti Adaminpoika Savolaiselta, jonka luona hän oli ollut töissä koko vuoden. Piian asiaa ajoi edunvalvojana talollinen Johan Väänänen. Oikeus määräsi Savolaisen heti maksamaan puuttuvan palkan ja maksamaan oikeuskulut.[2]

Eeva Stina Kettunen Haatalasta oli pestautunut vuodeksi töihin lampuoti Matti Rautiaisen talouteen. Eeva oli sairastunut vakavasti kesken vuoden, jolloin hänen siskonsa Maria Kettunen tuli piiaksi Rautiaiselle. Palkaksi oli sovittu 20 seteliruplaa, kengät ja vaatetavaraa, siten kuin alueella on ollut tapana. Matti ei ollut maksanut koko palkaa. Marialla oli todistaja talollisen tyttäret Anna Brita Pitkänen ja Maria Pasanen, he todistivat piian puheet oikeaksi. Niinpä tässäkin tapauksessa Rautiainen velvoitettiin maksamaan palkka Maria Kettuselle.[3]

Iltalypsy lehmisavulla. U.S. Salokangas.
Museovirasto

Aina piian nostama palkkajuttu ei suinkaan ratkennut kantajan hyväksi. Vilhelmiina Keinänen Väänälästä väitti, ettei hänen isäntänsä ollut antanut hänelle piian palkkaan kuuluvaa kangasta, kolmea paitaa, hametta ja kaulaliinaa. Isäntä Yrjö Kämäläinen kertoi oikeudessa, että hän oli luvannut vain kaksi paitaa rahapalkan lisäksi. Samalla isäntä kertoi piian olleen laiska ja niskotteleva. Kolme todistajaa kertoivat yhtäpitävästi, että talonväellä oli ollut vaikeuksia Keinäsen kanssa. Talon emäntä oli moittinut piikaansa kevytmieliseksi, sillä hän seurusteli liian vapaasti renkien kanssa.

Keinäsellä ei ollut todistajia istunnossa. Oikeus katsoi, että piian kanne oli aiheeton.[4]

Joskus piika saattoi tehdä sopimuksen, jossa sitoutui työhön isännälle siten, että kaikki palkka ja omaisuus luovutettiin talolle loppuelämän syytinkiä vastaan.[5] Katariina Karvonen oli syntynyt 1794. Hän teki tämän syytinkisopimuksen Juhan Iivanaisen kanssa 1. päivä huhtikuuta 1845 tilanteessa, jossa hänen terveytensä oli jo horjunut. Rippikirjassa mainitaan hänen toisen silmänsä olleen sokea. Karvonen kuoli 13.4. 1846 Iivanaisen talossa, Enonlahti 4.[6] Rippikirjamerkintöjen mukaan Karvonen ei ollut talon pitkäaikainen piika.

Maria Borgman oli henkikirjoilla Lappetelän Makkolassa. Josef Sikasen mielestä Borgman oli hänen piikansa, niin lukee myös rippikirjassa.[7] Maaningan seurakunta tulkitsi kuitenkin antamassaan todistuksessa hänet itselliseksi. Sikaselle harmia tuotti se, että Borgman oli lähtenyt sadonkorjuun aikaan töihin saman kylän toiselle isännälle, Paavo Eskeliselle. Sikanen vaati korvauksia laillisesti palkatun piian nappaamisesta kesken pestuuvuoden.

Eskelinen sanoi, ettei hän tiennyt Borgmanin työsuhteesta, koska oli nähnyt hänet jo vuosia kiertämässä työpaikasta toiseen. Maria Borgman oli syntynyt 1816, hänet oli kirjattu Maaningan köyhiin vuonna 1859. Maria Borgmanilla oli tyrä, joka esti raskaat työt. Hän esitti oikeudelle vaivastaan lääkärintodistuksen.[8]

Tämän oikeustapauksen ratkaisu jäi vielä arvoitukseksi. Maria Borgman oli ollut naimisissa Pekka Väisäsen kanssa, mutta hän ei elänyt puolisonsa kanssa. Vuonna 1862 hän avioitui renki, leskimies Johan Timosen kanssa. Pariskunta muutti Lappetelästä saman pitäjän Tavinsalmelle.[9] Ainakaan Marialle ei kyseisestä oikeustapauksesta tullut rippikirjan mukaan seurauksia. Avioliitto Pekka Väisäsen kanssa saattoi vaikuttaa siihen, että Maria pystyi valitsemaan vapaammin työnsä, eikä hänen ollut pakko ottaa vuosipalvelusopimusta.

Helena Miettinen varasti leskirouva Karoliina Winterin puuvillamekon, nenäliinan ja puuvillaliinan. Vaatteet olivat olleet kuivumassa Vainikkalan talon pesutuvassa, Hamula 6. Oli joulukuun loppu vuonnq 1854. Helena oli vasta 14-vuotias piika, joka oli ottanut hatkat neljän viikon palvelun jälkeen Hamulan kylällä sijainneesta talosta. Hän väitti isännän lähennelleen häntä. Vainikkalassa oli tuttu piika, joka antoi hänen yöpyä talossa.

Helena Miettinen oli otettu kiinni seuraavana päivänä Haatalassa, silloin hänellä oli ollut mukanaan kadoksissa olleet vaatekappaleet. Hänet vangittiin ja tuotiin oikeuden istuntoon Kuopion lääninvankilasta. Miettinen katsottiin irtolaiseksi, sekin oli rikos.

Isäntä, joka ottanut Miettisen ”kokeeksi” taloon, sanoi hänen olleen ihan arvoton työntekijänä. Oikeuden istunnossa Helena Miettinen myönsi varkauden sekä perui puheensa isännän sopimattomasta käytöksestä.[10] Hänet tuomittiin varkaudesta ja perättömistä puheista sakkoihin. Miettinen istui noin kaksi viikkoa Kuopion vankilassa, joilla sakot tuli kuitattua.[11]

Mitä mahtoi Helena Miettinen, 15-vuotias tyttö miettiä tammikuisena päivänä, kun hän astui ulos vankilan ovesta. Elämä ei ollut varmasti ollut helppoa aiemminkaan. Hän oli syntynyt 2.2.1840 aviottomana lapsena Leena Miettiselle, Laurilan talossa Pöljä 22.

Ensikertalaisena hän oli välttänyt passituksen työlaitokseen, mutta irtolaisuus ja sitä kautta erilaiset pakkotoimet olivat uhkana.

On hyvinkin mahdollista, että Helena Miettinen puhui isännästään perättömiä. Hänellä oli vaikea tilanne, irtolaisuussyyte uhkasi. Oli luvallista lähteä palveluspaikasta, jos piian siveellisyys oli vaarassa. Piikojen ahdistelutapaukset eivät ihan harvinaisia liene olleet, joten tähän syyhyn vetoaminen saattoi houkutella.

Inge Hyvärinen Kotalahdesta oli ottanut pestin Kuopioon kulta- ja hopeaseppä, raatimies Lauri Östmanin leskelle, Katariina Makkoselle 1.11.1835. Hyvärinen oli lähtenyt pois kesken pestuuvuoden. Makkonen oli haastanut Kuopion käräjille Kotalahden isäntiä ja torppareita, jotka olivat ”hyysänneet” eli ottaneet Hyvärisen töihinsä. Makkonen vaati hyysääjiä lailliseen edesvastuuseen.[12]

Hyvärisen todistajina teurastaja Adam Qvick ja palovartija Pekka Meclin Kuopion kaupungista kertoivat leskirouva lyöneen piikaansa kepillä sekä vääntäneen piian sormia, kun tämä ei ollut rouvan mielestä osannut auttaa oikein turkkia päälle. Oikeus uskoi todistajia ja katsoi Hyvärisellä olleen peruste lähteä pois palveluspaikasta. Myöskään hänelle töitä antaneille ”hyysääjille” ei tullut mitään seuraamuksia.[13]

Sitten on eräs tuomiokirjoissa esiintyvä juttutyyppi, joka koskettaa. Nuoret naiset, tytöt, jotka tulevat raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja joutuvat kantamaan vastuun hennoilla hartioillaan yksin. Anna M oli Hamulan talon piika, joka joutui vuonna 1843 oikeuteen lapsenmurhasta. Hän synnytti palveluspaikkansa lampolassa lapsen, joka ruumiinavauksessa todettiin syntyneen täysin kehittyneenä ja kuolleen ulkoisen syyn takia.[14]

Oikeudessa Anna M kertoi, että lapsen isä oli talon isäntä Olli H. Anna oli palvellut talossa vuodesta 1839. Isäntä sanoi, ettei hän edes tiennyt piian olleen raskaana. Anna oli kävellyt Hamulasta Pöljälle edestakaisin juuri ennen lapsen syntymää. Hän oli hakenut Pöljälle joitakin tavaroita, joita oli tarvittu Olli M:n puolison hautajaisissa. Puoliso oli kuollut keuhkotautiin tammikuussa 1843. Anna M surmasi lapsensa 4.2.1843, lapsi oli tyttö. Samaan aikaan talossa valmisteltiin emännän hautajaisia.

Anna M. oli elättänyt itsensä 16-vuotiaasta asti piikana. Hamulan talossa oli toinenkin piika, Liisa. Hän kertoi oikeudessa tienneensä Annan tilasta, mutta hänkin vasta aivan vähän ennen synnytystä. Anna M., jota kuvattiin hennoksi ja pienikokoiseksi naiseksi, tuomittiin maaliskuussa 8 vuoden vankeuteen lapsenmurhasta.[15] Hänet lähetettiin kärsimään tuomionsa Lappeenrannan kehruuhuoneeseen.

Lappeenrannan kehruunuoneen työtupa kuvattuna 1947-1951.
Lappeenrannan museot.

Isäntä Olli H. meni loppuvuodesta 1843 naimisiin toisen piikansa, Liisan kanssa.

Vuosipalkollisuuteen liittyi työntekijän kannalta monia riskejä. Työsopimukset olivat lähes aina suullisia ja niihin liittyi rahan lisäksi muitakin elementtejä kuin rahaa. Oli esimerkiksi saatettu sopia, että nuori piikatyttö saa käydä pestuuvuoden aikana rippikoulun. Tämäkään sopimus ei sitten riitelemättä toteutunut. Lisäksi vaatetavaraa kuului palkkaan.

Isäntäväellä oli oikeus kurittaa kohtuudella palkollisiaan, mutta kovin kovakourainen ei voinut olla. Yhdessä asuminen oli tietysti riski varsinkin naisille. Toisaalta isäntäväen tuli huolehtia sairaasta palkollisestaan. Mitään hoitoa se ei liene tarkoittanut, vaan sitä, että saa levätä sairaana.

Työsopimuksissa oli paljon tulkinnanvaraa, rippikirjat näyttävät, että Savon kylillä piiat ja rengit vaihtoivat palvelupaikkaa usein, niin omalla kylällä kuin yli pitäjän rajojenkin. Tuskin isäntienkään kannatti palkollisiaan kovin huonosti kohdella, sillä hyvä työvoima oli viimeistään sadonkorjuun aikaan arvossaan.

Kiitos Kaija Kainulainen uskonvahvistuksesta ja avuista!

---

[1] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1846-1846 KO a:26, s.849

[2] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1832-1832, KO a:12, s.708

[3] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1841-1841, KO a:21, s.87

[4] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.497

[5] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat1845-1845 KO a:25, s. 679

[6] Kuopion maaseurakunnan rippikirja 1844-1853, Enonlahti 4, s. 13

[7] Maaningan rippikirja 1854-1863, Lappvetelä 3, sivu 175

[8] Kuopion maaseurakunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1859-1859, KO a:39, s.541

[9] Maaningan rippikirja 1854-1863, Tavinsalmi 5, s. 289

[10] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1855-1855, KO a:35, s. 746

[11] Kuopion lääninvankilan päiväkirja 1853-1856, tammikuu 1855.

[12] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1836-1836, KO a:17, s. 462

[13] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1838-1838, KO a:18, s.248

[14] Kuopion tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1843-1843, KO a:23, s. 17

[15] Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto I Ba:8, Nimiluettelot (1843-1851), tiedosto 184