Suomen sota (1808-1809) Kasurilassa ja lähialueella - miehitetty maa

 

Sven Dufva Koljonvirran sillalla. C.T. Staaf . 
Museovirasto

Suomen sodan pitkällinen rintamalinja kulki Savossa kesän 1808 aikana Toivalan salmessa, Kuopion pohjoispuolella. Paikallisten sotakokemukseen täällä kuului siis niin sotatoimien läheisyys sekä omien ja vihollisen joukkojen majoitus ja huolto. Venäläiset joukot kulkivat kolme kertaa Kasurilan kylän läpi. Sotatapahtumista on kirjoitettu paljon, mutta vähemmän siitä, miten sota vaikutti paikallisiin ihmisten elämään. Toivalan, Kasurilan ja Hakkaralan kylät olivat eturintamaa ja välitöntä huoltoaluetta.

Alueen talonpojat osallistuivat myös taisteluihin. Toukokuussa 1808 kapteeni Malm johti Ruotsin armeijan operaatiota, jossa Kuopio kaapattiin hetkeksi takaisin venäläisiltä. Malmin joukkoihin liittyi ainakin Pöljältä ja Kasurilasta satoja talonpoikia. Heidän tehtävänään oli edetä Väinölänniemelle ja estää venäläisten pakoreitti etelään. Kuopio valloitettiin ja talonpojat aloittivat kaupungissa yleisen ryöstelyn. He kokivat ilmeisesti kaupunkilaisten aittojen ja varastojen olevan täynnä heiltä ryöstettyä omaisuutta, joka nyt perittiin takaisin.[1]

Eversti Sandels perääntyi kaupungista ja perusti puolustusaseman Toivalaan.

Sandelsin esikunta sijaitsi lähellä nykyistä Toivalan rautatieasemaa Vartialan talossa. Kasurilassa hoidettiin sairaita ja haavoittuneita sotilaita. Kulkutaudit alkoivat levitä kesän ja syksyn aikana ankarasti. Huono hygienia, liikkeessä olevat huoltojoukot ja siitä johtuvat lukuisat kontaktit pitivät huolen siitä, että taudeilla oli otolliset olot jyllätä. Sairaita sotilaita vietiin Pulkkilaan saakka.

Paikalliset talonpojat osallistuivat rantojen vahtivuoroihin, sillä vihollisella oli mahdollisuus kiertää vesiteitse Sandelsin joukkojen selustaan. Voi kysyä, minkä verran asukkaat ehtivät piilottaa ruokaa ja arvoesineitään venäläisten läpimurron varalta? Harvalla lienee ollut mahdollista lähteä kokonaan pois asuinsijoiltaan piilopirtteihin. Taloudenpitoon kuului se, että esimerkiksi naurissato oli osittain säilötty kaskimaille, samoin heinää ja viljaa oli saloniityillä ja kaskipelloilla hajautetusti säilytettynä. Kaikki varastot eivät olleet kotitanhuvilla.

Sodan välitön vaikutus Kasurilassa ja koko maassa oli se, että kulkutaudit alkoivat levitä. Maaliskuussa 1808 kuolleisuudessa näkyy nousu, lapset alkoivat kuolla kuumeeseen ja hinkuyskään. Keväällä ja alkukesästä ilmaantui myös isorokko kylälle. Kuopion maaseurakunnan kuolleiden kirjanpidossa on vuodella 1808 55 merkintää Kasurilassa. Vainajista 17 on aikuisväestöä ja muut alle 20-vuotiaita. Karkeasti voisi sanoa, että ensin kuolivat lapset keväällä ja syksyllä aikuisväestön kuolleisuus kasvoi.[2]

Savolaispojat menossa saunaan, Varpaisjärvi 1890-1899.
Kuva I.K.Inha, Museovirasto.

Pitkässä Kasurilan kylän kuolleiden listassa on yksi ampumaahaavoihin kuollut sotilas, Johan Sikain. Lisäksi on maininta, että Pöljän ruotusotilas Abraham (Aapo) Bask (Turunen) olisi murhattu Kolmisopella.[3] Kuopion komppanian palkkaluettelon mukaan hän oli karannut joukoista 23.9.1808.[4] Bask/Turusen perhe asui Pöljällä, vaimo Maria Holopainen kuoli 8.11.1808 kuumeeseen.[5] Pariskunnan sotavuonna 1808 syntynyt Johan-poika kuoli sylilapsena, 4-vuotiaan Aaron kohtalo jää avoimeksi. Voi vaan kuvitella, että isättömän ja äidittömän pikkupojan kohtalo kovin varmalla pohjalla ollut.

Eri puolille Kuopion maaseurakuntaa haudattiin nimettömiä sotilaita, jotka olivat jääneet perääntyvistä joukoista sairastamaan taloihin. Kasurilan ruotumies Kalle Skopa (s.1778) jäi venäläisten vangiksi ja merkittiin sittemmin kuolleeksi.[6] Sen sijaan Elias Paldaniuksesta löytyy tieto, että hän olisi siirtynyt perääntyvän armeijan mukana Ruotsiin.[7]

Räimällä venäläiset ampuivat renki Antti Toivasen 10.11.1808. Myös Ritoniemellä venäläiset tappoivat ampumalla 25-vuotiaan torppari Pekka Kinnusen.[8] Puolustivatko miehet omaisuuttaan tai läheisiään, jolloin heidät ammuttiin?

Suomen sodan raskaimman uhrin joutuivat antamaan lapset. Sota-ajan suuri kuolleisuus syntyi hyvin pitkälti siviiliväestön tappioina. Yhden kyläkunnan kuolleita lapsia laskiessa on vielä hyvä muistaa, että tilanne oli aivan sama Toivalassa, Hakkarilassa, Pöljällä, Kuuslahdessa jne. Sukua ja läheisiä oli joka puolella, kuolinsanomat kulkivat nopeasti.

Suomen sodassa kuoli noin 4500 suomalaista sotilasta, koko Ruotsin armeijan tappiot kaatuneina olivat 10 500 miestä. Koko maassa ns. ylikuolleisuus oli 66 000 ihmistä. Jos tämä tappio suhteutettaisiin nykyiseen 5,5 miljoonan väestöön, kuolleita oli ollut lähes 400 000. Tämä ylittää reippaasti II maailmansodan tappiot samoin kuin suurten nälkävuosien 1866-68 kuolleisuuden.[9] Tutkimusten mukaan siviilikuolleisuus kaksinkertaistui verrattuna normaalivuosiin, jolloin kuolleisuus oli usein varsin korkealla ilman sotaan liittyviä riskejäkin.

Lähteissä näkyy myös lapsiin kohdistunut väkivalta. 6-vuotias sotilaan poika Eskel Kanganpää löytyi 7.6.1809 surmattuna palavasta uunista. Lähteistä ei selviä, kuka teon teki tai ketä edes epäiltiin. Eskelin löysivät hänen äitinsä Margareta Turunen ja lossimies Heikki Korhonen Sakari Knuutisen pirtin uunista Kasurilan kylästä.[10] Mitä oli tapahtunut?

Eskelin vanhemmat elivät normaalisti Kasurilan kylällä vielä vuoteen 1811, heitä ei ilmeisesti epäilty. Pohjois-Savossa on kansan muistitietona kiertänyt, että venäläiset sotilaat sieppasivat lapsia. Tarinoissa on ollut vaikea hahmottaa, mihin alueen monista sodista muisto liittyy. Maria Kustaava Tietäväisen 3-vuotias Pertti poika oli kadonnut 27.10.1808 Hakkaralasta Pauli Vartiaisen talosta.[11] Venäläiset olivat vieneet lapsen. Lapsi löytyi kuolleena lähes vuosi myöhemmin.

Toinen silmiinpistävä tieto seurakuntien väestökirjanpidossa on se, että mukaan alkaa tulla nimettömiä vainajia tai vain etunimellä mainittuja, ammattina ”kerjäläinen”. Tai mainitaan: ” Vanha nainen oli vaeltanut Karjalasta ja kuoli pappilan pihaan.” Tämän vuoksi kuolintilastot eivät ole kattavia vuoden 1808-09 ajalta. Suuret joukot olivat lähteneet pakoon sotaa tai etsimään ruokaa. Tämä ongelma näyttäisi vain syvenevän vuoden 1809 aikana.

Niinpä kuolleiden kirjasta voi löytää yksin kulkeneita lapsia, kuten Leena 5v., Staffan 8v. ja Joel 6v., jotka sotapakolaisina, kerjäämällä olivat koettaneet elossa pysyä siinä onnistumatta.[12] Samoin Hakkaralasssa kuoli 5-vuotias Antti Venäläinen kerjätessään elantoaan. Kerjäläinen Pauli Koponen taas kuoli Pöljällä 50-vuotiaana 21.1.1809 tappelussa. Oliko Koponen yrittänyt varastaa jotakin vai miksi hänet mukiloitiin hengiltä? 

Hän nosti nyrkkiä valtavaa: Tää mulle turvan tuo." Valitettvasti
miehitysarmeijan jalkoihin jääneillä siviileillä ei juuri muuta 
turvaa ollutkaan. 
Albert Edelfelt, Kansallisgalleria.

                                                     

Nämä ovat pieniä paikallisia kurkistusikkunoita yhteisöön, joka oli joutunut sodan myllertämäksi. Pahoinpideltyjä lapsia, sotilaiden raakaa väkivaltaa siviilejä kohtaan ja samaan aikaan armoton tautien kierre joka pirtissä. Sotilaiden puhtaaksi ryöstämissä kylissä tätä kauhua lisäämään tuli vielä nälkä. Kun osa alueen ihmisistä turvautui hätäravintoon hyvinäkin satovuosina, niin tilanne oli monien kohdalla toivoton. Vanha kansa puhui nälkäkuumeesta, kun ihmiset alkoivat sairastua erilaisiin kuumetauteihin huonoina satovuosina.

Venäläisten pääjoukot poistuivat viimeisen kerran sodan aikana Kasurilan ja lähialueen kylistä marraskuussa 1808. Varsinkin seudun tievarsikylissä monet katsoivat kauhulla tyhjiin ryöstettyjä aittoja ja karjasuojia. Talonpoikien tekimistä vahinkoilmoituksista avautuu karu näkymä asukkaiden tilanteeseen.

Otetaan esimerkiksi Juhan Savolainen, joka oli tehnyt vahinkoilmoituksen 1809 käräjille.

Ensimmäisen kerran vahinkoja tuli maaliskuussa 1808, kun venäläiset perääntyivät Iisalmen, Alapitkän ja Pöljän kautta Kasurilaan. Venäläiset olivat ottaneet Savolaiselta kuusi tynnyriä ohraa, 30 leiviskää heinää, yhden lypsävän lehmän ja yhden vanhan lampaan. Yksi leiviskä on 8,5 kg.

Toisen kerran venäläiset tulivat Kasurilan kylään lokakuussa 1808. Silloin he tallasivat ja tuhosivat Savolaisen ruispellon täysin. Joukot olivat lähes kuukauden sijoillaan, joten ne kuluttivat kylän tyhjäksi. Ohraa, ruista, kaikki saatavissa oleva rehu kelpasi. Maitoa, voita, humalaa, suolaa, leipää, suolattua muikkua, kolme isoa sikaa, suolalihaa ja karjaa katosi parempiin suihin. Lisäksi vietiin yksi hevonen.

Tämän lisäksi Savolainen oli kirjannut menetyksiin kaksi poltettua aittaa ja kamarin. Tavaroita oli viety Savolaisen kärryillä, joita hän ilmoitti kadonneeksi kahdet. Samoin uusia säkkejä oli varastettu 40 kappaletta. Kynttilöitä, sarkavaatteita, miehen paita ja kolme posliinilautasta löytyivät vielä listasta, jonka loppusumma oli hiukan yli 700 riikintaalaria. Se oli iso menetys, kun sitä vertaa alueen muiden talonpoikien vastaaviin vahinkoilmoituksiin.[13]

Venäläiset sotilaat ottivat kaiken tarvitsemansa asukkailta. Armeijan huolto perustui itsenäisesti toimiviin joukko-osastoihin, jotka huolehtivat ruuasta. Käytännössä pienryhmä kokoontui padan tai keittoastian ympärille. Niinpä monista taloista vietiin ensimmäisenä pata. Talvi oli tulossa ja hyytäviin syyskeleihin oli varauduttava. Yksi varautumiskeino tuntui olleen paloviinan ryypiskely, sitä oli viety taloista kannukaupalla.

Kylmissään venäläiset polttivat aitoja ja aittoja sekä toteuttivat ihan normaalia ryöstelyäkin, sillä he varastivat kulta- ja hopeaesineitä, kätköjä etsittiin hajottaen seiniä, lattioita ja välipohjia.

Savolaisia talonpoikia.
Costumes des paysans de divers cantons en Suéde.
1797-1805.

Pöljällä Juho Savolainen[14] syytti 31.12.1810 käräjillä naapuriaan Taavetti Miettistä[15] varkaaksi. Venäläiset olivat ryöstäneet Savolaiselta hopeisen kupin, joka sittemmin oli Savolaisen mukaan löytynyt Taavetti Miettiseltä.

Miettinen kertoi löytäneensä kupin, lisäksi todistaja Aaro Miettinen sanoi kupin olleen erilainen ja pienempi kuin Savolaiselta varastettu esine. Samoin todisti renki Sakari Savolainen. Tässä istunnossa ratkaisua ei vielä tullut, vaan Miettisen tuli hankkia lisätodisteita seuraavaan istuntoon. Miettinen oli siis hankkiutunut jo eroon kupista.[16]

Mainittakoon, että Savolaisten ja Miettisten vihanpito jatkui, sillä 1814 käräjillä oli esillä pahoinpitelyjuttu. Iivar Savolainen[17] oli mennyt sunnuntai-iltana Miettisen pihaan ja taloon perimään velkojaan. Miettisellä ei ollut rahoja ja hän oli heittänyt juopuneen ja räyhäkkään Savolaisen ulos talosta. Savolainen oli Miettisen mukaan syyttänyt häntä varkaaksi.

Savolainen väitti Miettisen lyöneen häntä halolla, mutta todistajat eivät halkoa olleet nähneet. Joka tapauksessa Savolaisen silmä ja nenä olivat ottaneet osumaa, verta vuoti. Molemmat tuomittiin sakkoihin, Miettinen pahoinpitelystä ja Savolainen juopumuksesta.[18] Kylällä oli sen verran Savolaisia ja Miettisiä, että tämä riita ei välttämättä liittynyt edellä mainittuun varkaussyytteeseen. Mutta tästä tappelusta onkin hyvä siirtyä jo rauhan aikaan ja toipumiseen. Miten siirtymävaihe näkyi paikallistasolla?

Toipuminen

Kun rauha solmittiin keväällä 1809, suurin osa Suomesta oli ollut jo lähes vuoden venäläisten hallinnon alla. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan rauhankriisistä, kun tutkitaan siirtymävaihetta avoimesta vihanpidosta rauhanaikaan. Silloin on yleensä tarkasteltu armeijan demobilisaatiota, yleisen järjestyksen ja siviilihallinnon palauttamista, sotaveteraanien ja invalidien hoitoa sekä sodasta kärsimään joutuneen siviiliväestön hoitoa ja huoltoa. Tähän voi lisätä myös sodan muiston vaalimisen ja sotatraumojen käsittelyn.[19]

Oikeusasioissa näkyy esimerkiksi varastettuun tavaraan liittyviä oikeusjuttuja sodan jälkeen. Edellä olikin jo puhetta Pöljällä kadonneesta hopea-astiasta. Venäläiset olivat ottaneet Kasurilassa laitumelta Hannu Jääskeläisen hevosen, joka sitten sodan jälkeen löytyi Kotasalmelta Olli Savolaisen hallusta. Savolainen kertoi ostaneensa hevosen torppari Heikki Takkuselta Ryönästä. Venäläiset varastelivat, mutta he myös tekivät kauppaa varastamillaan tavaroilla.[20]

Sodan aikana ihmiset piilottivat rahojaan. Talollisen poika Pekka Vartiainen[21] kertoi oikeudelle 1812, että hänen edesmennyt isänsä Pekka Vartiainen[22] oli kätkenyt rahaa metsään samaan paikkaan kuin lampuoti Antti Koponen Räimältä.[23] Vartiaisen rahat jäivät kateisiin, sillä hän kuoli 1808 ennen kuin rahoja oli haettu piilosta. Vartiainen nuorempi vaati oikeudessa Koposelta selvitystä rahoista. Sen paremmin todistajat kuin vastaaja Koponen eivät saapuneet oikeuteen, joten asia siirrettiin seuraaville käräjille. Vartiaisen oli ilmeisen vaikea todistaa asiaa.

Sen lisäksi, että paikalliset selvittelivät keskinäisiä välejään sodan jälkeen käräjillä, venäläiset sotilaat aiheuttivat edelleen hankaluuksia. Niinpä kesällä 1810 nimismies Malmberg oli pysähtynyt Kasurilan kievariin matkallaan Kuopioon. Samaan aikaan sinne tuli venäläinen sotilasosasto, joka oli matkalla Joensuuhun.

Kievarin isäntä ei ollut luovuttanut hevosia sotilaiden käyttöön, jolloin nämä olivat alkaneet pahoinpidellä isäntää. Kun nimismies Malmberg oli mennyt auttamaan uhria, niin sotilaat olivat pidättäneet nimismiehen sekä kievarin kaksi renkiä. Heidät oli kuljettu päävartioon Kuopioon vangittuina. Maaherran Aminoff puuttui asiaan ja ilmeisesti sotilaita rangaistiin.[24]

Kun Ruotsi hävisi sodan, se tarkoitti Suomeen sijoitetun ruotuarmeijan lakkauttamista. Upseereille uusi venäläinen hallinto lupasi entiset palkat ja eläke-edut loppuelämäksi. Esimerkiksi Pöljän puustellin viimeinen ruotuarmeijan upseeri, kapteeni Aminoff nautti puustellin virkatalon etuja kuolemaansa vuonna 1823 asti. Sen jälkeen hänen tyttärensäkin sai puustellista elatusta muutaman vuoden.

Toisin kävi ruotutorpissaan eläneelle sotaväelle perheineen. Heitä oli arviolta 50 000 ihmisestä. Heidät sanottiin irti torpista vuoden 1809 lopulla.[25] Talollisia ei enää velvoitettu luovuttamaan torppia, joten ne siirtyivät joko talollisten omille sukulaisille tai liitettiin talojen maihin.

Venäläisten sotilaiden keskuudessa ilmeni jonkin verran karkulaisuutta sodan jälkeen. Vielä 1812 venäläinen upseeri, majuri Ossenikoff syytti Nils Ruuskasta ja Antti Hiltusta Kaavin Kortteiselta siitä, että he olivat yrittäneet houkutella kahta venäläistä sotilasta karkaamaan Ruotsiin. Asiaa oli suunniteltu Kelloniemen ja Toivalan kestikievareissa.[26] Vaaraman mukaan Kuopion läänin asukkaat piilottelivat ja suojelivat venäläisiä karkureita, vaikka viranomaiset kehottivat ottamaan heidät kiinni.[27]

---

[1] Jahvetti: PSR:n poikien omalehti, 15.6.1929

[2] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 37-51

[3] Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1812, s.195

[4] https://rajapuro.net/savojr/kuopio/kuopio_49.html

[5] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 50

[6] Kuopion maaseurakunta rippikirja 1805-1812, s. 289

[7] sama

[8] sama

[9] Karonen, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Einonen & Voutilainen (toim.), Suomen sodan jälkeen – 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, 97-123

[10] Kuopion maaseurakunta, kuolleet 1803-1838, s. 55

[11] sama, s. 56

[12] Maaningan seurakunta kuolleet 1807-1842, s. 16

[13] Kuopion käräjäkunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1809-1809. Cha:26, JoMA

[14] Todennäköisesti Juhan Iivarinpoika Savolainen (s. 1761), Pöljä 6; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[15] Todennäköisesti Taavetti Matinpoika Miettinen (s. 1780), Pöljä 2; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[16] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1811-1811, KO: a:14, s. 716

[17] Mahdollisesti Ivar Iivarinpoika Savolainen (s. 1776), Pöljä 6; Kuopion maaseurakunta, rippikirja 1805-1820

[18] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814-1814 KO a:18, s. 843

[19] sama

[20] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812 KO: a:16, s. 822

[21] Pekka Vartiainen (s. 1779) Toivala 8, Kuopion maaseurakunta, rippikirja, 1805-1812

[22] Pekka Vartiainen (s. 1756-1808), Toivala 8, Kuopion maaseurakunta, rippikirja, 1805-1812

[23] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 499

[24] Vaarama, Kuopion kaupungin historia II, 34

[25] Karonen, Suomi vuoden 1809 jälkeen: rauhankriisi ja sen ratkaiseminen, teoksessa Einonen & Voutilainen (toim.), Suomen sodan jälkeen – 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria, 97-123

[26] Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1812-1812, KO a:16, s. 805

[27] Vaarama, 35