Inkerin siirtoväkeä Siilinjärvellä ja Pöljällä 1943-47

Pöljän kylän keskustaa. Kuopio-Iisalmi maantie, Solan talo.
Oikealle jää rautatie ja Pöljän pysäkki. Kuva mahdollisesti
vuodelta 1941, maaottelumarssista. Aino Jormalaisen arkisto.

Pöljällä jouduttiin tottumaan uusiin asukkaisiin sotavuosina. Olen aiemmin sivunnut/käsitellyt blogissani siirtoväkeä ja sotavankeja kotikylässäni. Näiden lisäksi on vielä yksi, varsin iso siirtolaisryhmä käsittelemättä, nimittäin inkeriläiset ja Aunuksen karjalaiset. Kuopion läänissä oli noin 5000 Inkerin alueelta Suomeen siirrettyä pakolaista 31.10. 1944. Kaiken kaikkiaan Suomeen siirrettiin vuosina 1943-44 noin 64 000 ihmistä saksalaisten miehittämältä alueelta Inkeristä.

Siilinjärven kunnan alueella oli tammikuun lopulla 1944 99 inkeriläistä. Kuopion työvoimapiiri oli määritellyt Siilinjärven "pakolaiskiintiöksi" vähintään 120 henkilöä. Sitä ei oltu vielä siis saavutettu. Mistä inkeriläisten Suomeen tulossa oli kysymys?

Pietarin ympäristössä oli inkerinsuomalaisten asuinalue, jossa asui suomenkielistä väestöä. Inkeriläiset olivat kokeneet ankarat Stalin vainot 1930-luvulla, jolloin merkittävä osa väestöstä karkoitettiin epäluotettavina kulakkeina pois NL:n raja-alueelta. Suomessa taas sotien välisenä aikana vaikutti heimoaate, jonka yksi sivujuonne oli itsenäisen Inkerin haave ja kommunismin kaataminen alueelta. Pöljällä ainakin kansakoulunopettajat Elsa Väänänen ja Hillervo Taskinen olivat aktiivisia Inkerin asian ajajia. Heimoaate yhdisti monia kansakoulunopettajia.

Suomen ja Saksan aseveljeys mahdollisti väestönsiirron, jonka motiivina oli raakaa työvoimapolitiikkaa, heimoaatetta ja humanitaarista avun antoa. Suomessa oli huutava työvoimapula ja Inkeristä saatiin nuoria naisia ja miehiä töihin. Alusta alkaen tulijoiden joukossa oli paljon lapsia ja vanhuksiakin. Saksalaisten perääntymisen myötä 1944 siirrosta tuli selkeästi humanitaarinen pelastusoperaatio. Siviilejä koetettiin saada pois sodan jaloista. Inkeriläisillä oli myös monia motiiveja lähdölleen: sota, nälkä ja NL:n viranomaisten mahdollisen koston pelko. Olivathan monet miehitysalueella toimineet yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa. Suomi tuntui lupaavan edes jonkilaisen tulevaisuuden toivon.

"Hatsinan inkeriläisiä ikkunattomien leiriparakkien edessä." Kuva Antti Hämäläinen.
Kirjasta Inkeriläisiä siirtämässä.

Siilinjärvelle suurin osa inkeriläisistä tuli Lapinlahden väestönsiirtoleiriltä. Joitakin tuli myös Loimaan, Oitin ja Mellilän leirien kautta. Suomeen siirtoväki tuli Virosta Kloogan karanteenileiriltä, josta heidät laivattiin Hankoon. Operaatio oli valtava voimanponnistus sodan oloissa. Mainittakoon, että Kloogassa oli myös saksalaisten keskitysleiri juutalaisille. Se sijaitsi syrjässä, metsän keskellä. Karanteenileirillä työskennelleet suomalaiset lotat löysivät leirin vahingossa ja kauhistuivat. He päättivät kuitenkin vaieta asiasta.

Ensimmäiset inkeriläiset tulivat Siilinjärvelle kesäkuussa 1943. Heidät sijoitettiin maatiloille. Erikseen oli määrätty, ettei heimosotavankeja ja inkeriläisiä saa sijoittaa samoihin taloihin. Poikkeuksellisesti perheet kuitenkin yhdistettiin. Esimerkiksi Kinkiseppistä, Säätämästä kotoisin ollut sotavanki Aleksi Sevastjanov sai perheensä Siilinjärvelle. Vaimo Anastasija Sevastjanova ja lapset Sergei, Viktor ja Aleksi sijoitettiin samalle Kalle Konttisen tilalle, jonne sotavankikin oli sijoitettu.

Olen haastatellut kymmeniä ihmisiä kylähistoriaprojektini aikana. Kukaan ei ole muistellut Pöljän kylällä asuneita inkeriläisiä. Se on ollut hiukan yllättävää, sillä heitä oli kylällä paljon. Annamari, Lempi, Mari, Väinö ja Teppo Seissonen Hoikin Rytkölässä, Nastja ja Olga Senyenov Vellimäessä Pekka Savolaisella, Reponiemellä Juho, Nadesta, Anna ja Lyyli Saveljev, Humalamäessä asuivat Juho ja Katri Puolaskainen, Mari Minkkinen oli sijoitettu Utriaisille. Kaikenkaikkiaan Minkkisen perheen jäseniä oli Siilinjärvellä kymmennen. Solalla olivat Eeva ja Aili Nässi, Oskari Jäppisellä Riuttamäessä oli Eeva Sokiainen, Vilholassa Yrjö ja Helena Beckman, Pohjolanmäen koululla Sofia Kiisui, Aatu Väänäsen hoivissa Pohjolanmäellä Sonja ja Juho Burkland. Pariskunta oli joutunut lähtemään pakotaipaleelle yli 70-vuotiaana.

Pohjolanmäki

Harjulla olivat Maria Filatov ja lapset Alina ja Valentina, Ranta-ahossa Rahikalla Katri ja Paavo Hanikka, Rietilässä Mikkosilla Anna ja Mari Inki, Lassilassa Liisa Inki, Särkiniemessä Lilja Meier, Kievarissa Aino, Lyydia, Maria ja Nikolai Kaskelainen ja Pirttilahdessa Aunuksen Alavoisista Akuliina Spiridonov ja poikansa Nikolai. Spiridonovin aikuiset tyttäret Anna ja Klaudia olivat muualla Suomessa.

Välirauhan sopimisen jälkeen Neuvostoliitto vaati ehdottomasti kotimaahan palautettavaksi sotavangit ja kaikki muutkin neuvostokansalaiset, jotka oli tuotu väkisin Suomeen. Inkeriläiset katsottiin vapaaehtoisesti maahan tulleiksi, joten heidän ei olisi tarvinnut palata Neuvostoliittoon. Kuitenkin suurin osa Inkerin suomalaisista lähti takaisin. Koti-ikävä, epävarma elanto Suomessa, "ryssittely", NL:n lupaukset ja joidenkin kohdalla pelottelukin olivat lähdön motiivina. Inkeriläisillä ei voinut olla mitään harhakuvitelmia Stalin Neuvostoliiton oloista. Silti he tottelivat kotiinkutsua, joka merkitsi karkotusta ja lisää vaivoja ja vastuksia.

Siilinjärven inkeriläiset kuljettiin pois jouluaattona 1944. Heidät vietiin Pieksänmäelle Naarajärven leirille ja sieltä Neuvostoliittoon. Kaikki eivät lähteneet, sillä vielä 31.12.1947 kunnassa tilastoitiin olevan 31 inkeriläistä ja itäkarjalaista. Käytettävissä olevasta aineistosta löysin kaksi Itä-Karjalan siirtoväkeen kuulunutta henkilöä, jotka jäivät varmuudella Suomeen. Pirttilahden Spiridonovat olivat vielä ainakin maaliskuussa 1947 Suomessa. Heidän sanottiin pelänneen pakkoluovutusta. Eeva Heikkinen muistelee, että heitä kylän lapsia vannotettiin olemaan puhumatta Akuliinasta ja Nikolaista vieraille ihmisille.

Muistitiedon mukaan ainakin yksi avioliitto solmittiin paikallisen miehen ja inkerinsuomalaisen naisen kanssa. Mies lähti myös Neuvostoliittoon, mutta hän joutui heti eroon vaimostaan ja leireille. Mies palasi useita vuosia myöhemmin pettyneenä Suomeen.

Lähteet: Siilinjärven kunnan osiaalilautakunta. Inkerin siirtoväkeä koskevat asiakirjat sekä siirtoväen asiakirjat. Siilinjärven kunnan arkisto, Pekkarinen-Pohjonen, Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981, Nevalainen, Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla, Inkeriläisiä siirtämässä. Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943-44. Haastattelut, Eeva Heikkinen ja Irma Roivainen.





  

Kunnallisvaalit 1945 Siilinjärvellä

Suomessa oli käyty alkuvuodesta 1945 eduskuntavaalit, joissa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi oli noussut SKDL. Vuodesta 1930 alkaen kielletty kommunistinen puolue oli noussut uuteen kukoistukseen. Suojeluskunta ja Lotta Svärd oli kielletty. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnit alkoivat syksyllä 1945. Valpo kuulusteli ja pidätti asekätkennästä epäiltyjä. Siilinjärveltäkin tuomittiin asekätkennästä rangaistuksiin Evert Pitkänen, Johannes Savolainen ja Manne Savolainen. Elettiin ilmiantojen ja epäluottamuksen, jopa koston tunnelmissa.

Monelle vuosi 1945 oli myös aivan uuden toivon vuosi.

SKDL:n vaalimainos. Kansan Sana, Kuopio.

Vuonna 1936-45 istuneessa Siilinjärven kunnanvaltuustossa oli työväellä 4 paikkaa,  porvarillisilla puolueilla 13. 1930-luvun alussa Siilinjärven työväenyhdistykset oli yksi toisensa jälkeen kielletty kommunistisena. Kirkonkylän ja Pöljän työväentalot oli takavarikoitu yhdistyksiltä ja toiminta oli ollut lamassa. Nyt into oli kova. Pöljälläkin perustettiin syksyllä 1944 SKDL:n Pöljän demokraattinen yhdistys. Vuotta myöhemmin yhdistyksessä oli jo 60 jäsentä. "Vuosikausia kestänyt facistinen terrori on lyönyt leimansa pöljäläisiinkin, joten järjestötoimintaan nähden on ollut havaittavissa jonkinlaista arkuutta, mutta nyt on pelkomieli häviämässä." Näin kirjoitti Kirjeenvaihtaja Pöljältä Kansan Sanassa 18.10. 1945.

Kirkonkylänkin työväenyhdistys oli taas toiminnassa. SKDL oli  suositumpi työväenpuolue Pohjois-Savossa kuin SDP. Näin oli myös Siilinjärvellä. Vuoden 1945 kunnallisvaaleihin SDP ja SKDL lähtivät kuitenkin yhteisellä ohjelmalla ja olivat vaaliliitossa koko maassa.



Vasemmiston ehdokkaat Siilinjärven kunnallisvaaleissa 1945.

"On kulunut vähän toista vuotta siitä, kun loppui rikollinen sota, jota työväestö on aina inhonnut. Vihdoinkin on suuri rikolliskopla, joka aiheutti lukemattomien ihmisten hengen menetyksen sekä suunnattomat aineelliset tappiot, saatettu oikeuteen vastaamaan teoistaan.

Nyt on myös juuritettava facismin rippeet kunnllisesta elämästä ja suoritettava puhdistus kunnallisessa virkakoneistossa. Tilalle on saatava terve, rauhaa rakastava kunnallishallinto."

Näin kommentoitiin Siilinjärven vaaleja Kuopiossa ilmestyneessä Kansan Sanassa (SKDL) 18.10.1945. Porvarilliseen hegemoniaan tottuneille Siilinjärven kunnallispoliitikoille tällainen oli varmasti uutta.

Porvarilliset puolueet vastasivat vasemmiston haasteeseen muodostamalla vaaliliiton "Kunnallinen elämä säilytettävä terveellä ja taloudellisella pohjalla". Siinä olivat mukana Maalaisliitto, Kokoomus ja Edistyspuolue.

Vaalilippu Siilinjärvellä kunnallisvaaleissa 1945. Äänestäjä veti viivan
haluamaansa lokeroon. Kunnallisvaaleissa käytettiin lyijykynää,
valtiollisissa vaaleissa punakynää.

Siilinjärvellä porvarillisella puolella ehdokkaaksi näyttäisi asettuneen pitkälle samoja kunnallisvaikuttajia kuin 1930-luvullakin, joten puheet "puhdistuksista" ja "uusista kasvoista" kunnallisessa elämässä jäivät puheiksi. Oman lisänsä vaaleihin toi siirtoväen oma lista numero 6.

Kunnallisvaaleihin oli siis ladattu jänniteitä. Maalaisliitto varoitteli kolhooseilla, kun SKDL puhui maareformista. Kuopion päälehdissä vaaleista kirjoitettiin varsin paljon, mutta nykyaikaista vaalimainontaa oli vähän. Poikkeuksen muodostivat Siilinjärven ison listan ehdokkaat.

Savo 29.11.1945

Tässä mainoksessa tulee hyvin esille porvarillisten puolueiden kokemus siitä, ettei kunnallisessa elämässä ole ollut puoluepyyteitä aikaisemmin. Vain vasemmistopuolueilla oli "puoluepyyteitä". Toinen mainos oli tarkoitettu houkuttamaan kunnan kuukausipalkkalaisia.

Savo 1.12.1945

Monissa kunnissa vaalit olivat kaksipäiväiset. Siilinjärvellä oli äänestettiin vain yhtenä päivänä. Äänestysaktiivisuus jäi varsin alhaiseksi, vain 50% äänioikeutetuista äänesti. Porvarilliset puolueet saivat 10 paikka ja vasemmisto 7 paikkaa. Kalle Turuselle valtuustoon paluu tuntui varmasti hyvältä, sillä hänet oli lapualaiset pakottaneet luopumaan valtuustopaikasta  15 vuotta aikaisemmin.

Kunnanvaltuusto uudistui rajusti. Vain kansanedustaja Eino Laitinen, Salomo Suomalainen, Martti Ahonen ja Vihtori Lappalainen jatkoivat vanhasta valtuustosta edustajina. Kaikki muut valitut olivat uusia. Melkoinen muutos!

Lähteet: Eduskuntavaalit 1939 ja 1945, Savon historia VI,  Kasurinen&Kasurinen, Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin, Lukkari, Asekätkentä. Savon Sanomat, Savo, Savon Kansa ja Kansan Sana 1.10-10.12.1945.

Kadonnut tuntemattomiin

Siilinjärven asemanseutu 1930-luvulla. Siilinjärven kunnantalo jää juuri kuvan
ulkopuolelle kuvan oikealla puolella. Kuva Vilho Tuhkanen.

Siilinjärvellä olleet sotavangit piti palauttaa Naarajärven leirille viimeistään 29.10.1944. Työvoimapäällikkö sai käskyn tähän 8.10. Rauhala on toisaalla kirjoittanut, että vangit läksivät 30.10. klo 13. Ehkäpä kuljetusvaunua ei järjestynyt käskyn määräämälle päivälle. Vankien vaatteet oli siistytty, korjattu ja pesty. Heimosotavangeilla oli paljon mietittävää. Kotiinpääsy oli varmasti monelle tärkeää, mutta kuljetusta odottavassa joukossa oli myös niitä, jotkä miettivät pakenemista.

Suomen ja Neuvostoliiton välille oli solmittu aselepo syyskuun 4. päivänä 1944. Siirryttiin levottoman rauhan aikaan. Mitä vaatimuksia NL asettaisi Suomelle? Kysymys sotavankien ja muiden Suomessa oleskelevien Neuvostoliiton kansalaisten palauttamisesta kotimaahan oli yksi ensimmäisiä ratkaistavia kysymyksiä.

Siilinjärveä ja kotikylääni Pöljää neuvostokansalaisten palauttaminen kosketti läheisesti. Ensiksikin täällä oli 11.10. Kuopion työvoimapiirin lähettämän kirjeen mukaan 39 sotavankia. Toiseksi paikkakuntalaisia kosketti Heimopataljoona 3:n sotilaat. He olivat sotavankeudessa liittyneet Suomen armeijaan.  Heimosotureille oli luvattu Suomen kansalaisuus. Tämän lisäksi oli erikseen luvattu, ettei heitä luovutettaisi Neuvostoliittoon. Heidän kohtalonsa muuttui hyvin vaaralliseksi syksyn aikana, kun Suomi ei Neuvostoliiton painostaessa pystynyt pitämään kiinni lupauksestaan. Kolmanneksi kunnassa oli Inkeristä, Karjalasta ja Aunuksesta tulleita siviilejä, joita Neuvostoliitto vaati luovutettavaksi.

Seuraavassa joidenkin Sotavankeja Pöljällä ja Sotavankikohtaloita käsiteltyjen henkilöiden vaiheita rauhan tulon jälkeen.

Aselevon jälkeen monen sotavangin kärsivällisyys lopahti. Siilinjärveltäkin luovuttettiin leirille vankeja, jotka kieltäytyivät jatkastamasta työskentelyä. Esimerkiksi  Mihail (Mikko) Borisov, Eljas Perukka ja Jussi Kurvinen palautettiin jo 10.11. tästä syystä leirille.

Borisovin Suomessa asuva suku ei ollut saanut yrityksistään huolimatta sotavankia vapaaksi. Mihail Borisovilla oli vaimo Neuvostoliitossa. Hänen ensisijainen toiveensa olikin ollut, että hänen olisi sijoitettu enonsa tilalle Suojärvelle. Joidenkin vankien kohdalla näitä "perheenyhdistämisiä" tehtiinkin, mutta Borisov vietti vankeusaikansa Siilinjärvellä. Hän palasi Neuvostoliittoon ja kuoli siellä 16.3.1976.

Eljas Perukka karkasi Naarajärven vankileiriltä. Perukan viimeinen sijoituspaikka oli Pöljällä Lintuniemessä. Karkaamisensa jälkeen hänen onnistui piilotella eri puolilla Keski-Suomea. Perukan täti Anna Karila asui Jyväskylässä. Perukan sanotaan saaneen henkilöllisyystodistuksen kauppaedustaja Pauli Laineelta. Ilmeisesti paperit olivat riittävän hyvät, sillä hänen onnistui paeta Ruotsiin. Eljas Perukka on haudattu Virsbon hautausmaalle lähelle Västeråsia. Hän kuoli 16.4.1982. Mikko Kurvinen kävi Pöljällä 1990-luvulla, mutta tällä hetkellä ei ole tietoa, mistä hän kylälle vierailemaan tuli.

Suurin osa neuvostoliittolaisista sotavangeista halusi mennä takaisin kotiin. Vankeusaikanaan puolta vaihtaneille heimosotureille tilanne oli paljon vaikeampi. He arvasivat, että paluu merkitsisi vähintääkin pitkiä vankeusrangaistuksia. Heimopataljoon 3:ssa oli palveli 1942-44 kaiken kaikkiaan 1070 vapaaehtoista. Siilinjärven vangeista ainakin Mikko Rybakov ja Väinö Airaksinen olivat liittyneet pataljoonaan. 1.11. 1944 Valvontakomissio vaati pataljoonan luovuttamista Neuvostoliittoon.

Molemmat Siilinjärven heimosoturit pakenivat palautusta. Pataljoona oli tarkoitus kuljettaa junalla Raahesta Pieksänmäelle 3.11. Kuljetuksen aikana 445 heimosoturia karkasi kuljetuksesta. Heille suorastaan tarjottiin mahdollisuutta paeta. Ilmeisesti tässä vaiheessa Mikko Rybakov karkasi.

Mikon vaimo Anni asui Pielavedellä. Pielaveden nimismies etsi Mikkoa vielä heinäkuussa 1945 paikkakunnalta. Pariskuntaa ei löytynyt. Häneltä on säilynyt Puustellin taloon Ahti Rautiaiselle lähetetty kirje vuodelta 1967. Kirjeen perusteella Rybakov olisi oleskellut Suomessa vuoteen 1951. Kirjeen kirjoittamisen aikaan hän työskenteli Kumlassa kutomossa. Perheeseen oli syntynyt Birgit-tytär. Jonkinlainen kodittomuus Mikkoon oli jäänyt, sillä hän kyseli 1967 kirjeessään Suomen työmahdollisuuksista. "Kaipaan Suomeen."

Väinö Airaksinen Kuopiossa 1943.
 Kuva Rakkaat siskot -kirjasta.

Väinö Airaksinen haavoittui kahdesti kesän 1944 torjuntaisteluissa, jälkimmäisellä kerralla vakavasti. Hän vietti toipilaana koko syksyn. Väinö ja Oili asettuivat ensin Keiteleelle, mutta huhtikuussa 1945 poliisi alkoi kysellä Väinöä. Airaksista varoitettiin ja hän livahti Valpon käsistä. Silloin pariskunta muutti Kiuruvedelle. Oili oli raskaana. Väinö joutui piilottelemaan muualla. Vielä huhtikuussa 1946 hän kirjoitti vaimolleen Oilille. Sen jälkeen hän katosi.

Kotiväki kertoi Valpon kuulustelijoille, että Väinö Airaksinen oli sanonut pyrkivänsä Ruotsiin. Väinö Airaksisesta ei kuulunut enää koskaan mitään. Suomessa hänet julistettiin kuolleeksi 1.1. 1957. Hänestä ei ole löytynyt tietoja Ruotsin arkistoista.

Sisäministeriön listoilla toistuu karkotettavien kohdalla ilmaus "kadonnut tuntemattomiin". Monet pakenivat Ruotsiakin kauemmas. Heimopataljoonan miehistä varmuudella pääsi pakoon 171 miestä. Kaikki Neuvostoliittoon palautetut heimosotilaat saivat pitkiä vankilatuomioita ja karkoituksia, mutta kuolemantuomioita ei annettu.

Lähteet: Työvoimalautakunnan arkisto 1941-44, sotavankiasiat. Siilinjärven kunnanarkisto. Neuvostoliittoon palautettavat kansalaiset 1945-1953 , Mikko Rybakovin kirje Ahti Rautiaiselle 28-1-1967. Pekka Rautiaisen hallussa. Kauppila, Paluu vankileirien teille. Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940-1955. Lappalainen, Aselevon jälkeen. Pekkarinen-Pohjonen, Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944-1981. Rakkaat siskot! Rikkamäen Saastamoisen sisarten kirjeenvaihtoa kotirintamalta. Toimittanut Erkki Savolainen.

Pöljän Maamieseurantalo, nykyisin Eräveikkojen talo. Täällä majoitettiin kalterien takana ensimmäistä sotavankiryhmää
syksyllä 1941. Kuva 2016.

Sotavankikohtaloita

Ainakin 23 sotavankia työskenteli Pöljällä vuosina 1942-44: Sotavankeja Pöljällä. Heidän oleskeskelunsa kotirintaman siviilien seassa sujui varsin mutkattomasti. Sotavankien kohtelusta oli annettu tarkat ohjeet. Heidän piti olla koko ajan valvottuna, paikalliset ja vangit piti pitää erossa toisistaan, kaikenlainen seurustelu vankien kanssa oli periaatteessa kielletty. Heidät olisi ohjeiden mukaan pitänyt pitää ruokailussa, majoituksessa ja töissäkin erillään. Käytännössä ohjeita ei noudatettu.

Syksyllä 1941 yksi vankiryhmä majoitettiin Pöljän maamiesseuran talolle. Taloon laitettiin kalterit ikkunoihin. Aika pian ote höltyi. Vartiointipäiväkirjassa huomautetaan 14.10, että vartiomies Muraja jätti vankiryhmän yöksi Rytkölään, Hoikille. Talonväki ja vangit olivat juhlineet yhdessä.

Suojeluskunnan paikallispäällikkö Atte Rautiainen sai vakavan huomautuksen vankien valvonnan laiminlyönnistä kesällä 1943. Paikalliset miehet olivat vaihtaneet viinaa vankien tupakoihin. Vangit Pekka Nappu, Joonas Savolainen, Viktor Matero ja Mikko Kurikov määrättiin palautettavaksi leirille rangaistavaksi.

Syksyllä 1943 Jääskeläisen veljesten vanki Mikko (Mihail) Borisovin sukulaiset Suomessa ottivat yhteyttä vankileirille. Hänen kaksi tätiään asui Suomessa ja nämä alkoivat puuhata Mikon vapauttamista. Perheen sukujuuret olivat Aunuksen Lintujärvellä. Sotavankileiri 2 tiedusteli ärtyneesti Siilinjärven työvoimapäälliköltä, miten sukulaiset voivat tietää vangin sijoituspaikan? Kävi ilmi, että Mikko oli ollut syksyn aikana kirjeenvaihdossa veljensä Kosti Pamilovin (Helsinki), sotavankien Mikko Koskinin, Volodja Smirnovin ja Sergei Vorobjevin kanssa. Lisäksi hän oli kirjoitellut tätiensä Maija Koivusen (Helsinki) ja Sanni Rämeen (Kuopio) sekä appiukkonsa Ville Tishinin (Äänisjärvi) kanssa. Työvoimapäällikkö vastasi, että minkäs teet. Vangit kyllä tiesivät, että postin pitäisi kulkea työvoimapäällikön kautta.

Jotkut vangit olivat samassa talossa joulukuusta 1942 lähes sodan päättymiseen asti. Silloin vangeista tuli lähes perheenjäseniä. Puustellin talon luottovankeja olivat Viktor Matero ja Mikko Kurikov. Talon isäntä Atte Rautiainen oli Siilinjärven suojeluskunnan paikallispäällikkö. Vangit kulkivat vapaasti kylällä. Mikko Kurikov hoiti kyläläisten eläimiä tarvittaessa.

Vasemmalta Mikko Kurikov (eläinlääkäri), Unto Rautiainen (talon poika) ja
Viktor Materov. Kuva otettu 1943 Puustellin pihapiirissä.
Kuva Pekka Rautiainen.

Ainakin yksi sotavangeista löysi puolison vankeusaikanaan Siilinjärvellä. Väinö Airaksinen tuli Atro Linnoven taloon Koivusaareen syksyllä 1942. Hän oli kotoisin Toksovosta Inkeristä. Airaksinen oli jäänyt saksalaisten vangiksi Virossa ja hänet oli siirretty sieltä Suomeen. Keiteleeltä kotoisin oleva Oili Saastamoinen oli palvelijana Linnovella. Työn lomassa nuoret tutustuivat ja alkoivat suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

Väinö oli liittynyt heimopataljoonaan 1942. Avioliitto oli molemmille myös pako hankalasta elämäntilanteesta. Oili "pääsi irti" Siilinjärven työvoimapäällikkö Eino Rauhalasta ja muutti kotiseudulleen Keiteleelle. Väinöllä oli nyt mahdollisuus suunnitella uutta elämää Suomessa. Saastamoisen sisarukset suhtautuivat toisiinsa lämmöllä, mutta Oilin puhdasta suomea puhuva sulhanen oli kirjeissä välillä ryssä. Kun Oili tuli raskaaksi, niin kirjeissä puhuttiin ryssänlapsista.

Myös Vladimir Teräväisellä oli vähintääkin lemmensuruja vankeusaikanaan Hökösellä. Säilyneestä aineistosta ei voi varmasti sanoa, millaisessa suhteessa vanki talon palvelijaan oli. Hän pyysi siirtoa toiseen taloon, koska "palvelija tekee hänelle pahaa". Isännän tulkinnan mukaan vanki ahdisteli palvelijaa. Teräväinen palautettiin 26.6. 1944 Aholahden sotavankileirille kurittomuuden ja naisten ahdistelun vuoksi.

Aholahden vankileirin heimosotavangeista perustettiin syksyllä 1942 omaa joukko-osasto, Heimopataljoona 3. Vangeille, jotka ilmoittautuivat patoljoonaan luvattiin sodan jälkeen vapaus ja Suomen kansalaisuus. Lisäksi heille luvattiin, ettei heitä luovutettaisi NL:oon. Heimopataljoonaan ilmoittautui Siilinjärveltä ainakin Ivan Patokov, Pekka Nappu, Mihail Shustrov, Mikko Jefremov ja Ivan Bosnakov. Isännät luottivat lausoinnoissaan kolmeen ensimmäiseen, sen sijaan kahta jälkimmäistä he pitivät epäluotettavina. Myös Mikko Rybakovin tiedetään olleen heimopataljoonassa.

Kuvassa äärimmäisenä oikealla mahdollisesti Mikko Rybakov.
Kuvassa Puustellin talon väkeä Pöljällä.
Kuva Pekka Rautiainen.

Heimosotavangit olivat erikoisasemassa Suomen sotavankien joukossa. Silti rangaistuksiakin annettiin. Esimerkiksi 4.8.1943 sotavankileiri 21 päällikkö kapteeni M. Lehmusvaara määräsi viidelle Siilinjärven vangille 4 vuorokautta kovennettua arestia. Piti seistä 20 kg selkärepun kanssa 2 tuntia päivässä asennossa ja loppuaika vietettiin putkassa. Tuomio pantiin toimeen Siilinjärven suojeluskuntalolla.

Sotavankien käytös muuttui asiakirjojen mukaan "röyhkeämmäksi" keväällä ja kesällä 1944. Sodan lopputuloksesta ei ollut enää juuri epäselvyyttä ja se lienee vaikuttanut vankien suhtautumiseen. Monet vangit kieltäytyivät töistä ja heitä lähetettiin takaisin vankileirille. Jo loppuvuodesta 1943 kiertokirjeellä varoiteltiin, "että epäluotettavat ainekset harjoittavat kiihotusta vankien keskuudessa". Mutta rauhaan oli vielä pitkä matka. Siilinjärveltä viimeisetkin vangit lähtivät vasta 30.10.1944.

Mutta minne lähteä? Junaan ja sitä tietä Neuvostoliittoon vai pakoon? Varsinkin heimopataljoonan miehillä ei ollut turvallisen "kotiinpaluun" mahdollisuutta. Heidän ja vähän muidenkin kohtaloista seuraavassa blogissa.

Lähteet: Siilinjärven työvoimalautakunnan arkisto. Sotavankiasiat. Siilinjärven kunnan arkisto. Pöljän sotavankileirin arkisto. Siilinjärven kotiseutuarkisto. Rakkaat siskot! Toimittanut Erkki Savolainen. Danielsbacka, Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-44. Pietola, Sotavangit Suomessa 1941-44. Syrjä, Isännättömät. Heimosoturit jatkosodassa 1941-44.

Sotavankeja Pöljällä 1941-44

Olen aiemmin kirjoittanut kylämme sotavankileiristä, joka toimi syksyllä 1941. Linkki siihen ohessa Merkillinen vankileiri. Silloin tiedossani oli vain hajanainen, pieni Pöljän sotavankileirin arkisto. Sattumalta löysin Siilinjärven kunnan arkistosta työvoimalautakunnan papereita tutkiessani ison mapin, jossa käsiteltiin sotavankityövoiman asioita vuosina 1942-44. Nyt on mahdollista tarkentaa huomattavasti aiempaa selvitystäni.

Perunannostoväkeä Kolmisopen Harjulla. Kuvassa viisi sotavankia. Vartijana
Toivo Pietarinen. Kuva Irma Roivainen.

Pöljän vankileiri toimi 5.9.-15.11. 1941. Vankien käyttö työvoimana oli alkanut heinäkuussa 1941, jolloin vankeja alettiin käyttää satamatöissä. Kun tieto vankityövoiman saamisesta tuli yleiseksi, vankeja alettiin pyytää eri puolille maata. Erityisesti maataloustyöt kärsivät, kun miehet olivat rintamalla.

Pöljällä vankeja käyttivät töissään Särkiniemi, Harju, Rytkölä, Puustelli, Pohjolanmäki, Kievari, Piko, Holopaala ja Lintuniemi. Pohjolanmäen vangit asuivat riihessä. Tauno Heikkinen muistaa, että vangit vaihtoivat koreja leipään. Kaksi vankien tekemää koria on säilynyt.

Sotavangin tekemä kori. Omistaa Tauno Heikkinen.

Vankien ja paikallisten yhteiselo sujui joidenkin mielestä liiankin hyvin. Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin komentaja raportoi marraskuun alussa, että vangeilla on liikaa vapauksia. He käyvät omin päin kirkonkylällä parturissa, suorittavat pitkiä hevosajoja ilman vartijaa ja saavat aivan liian runsaasti ruokaa. Niinpä sotavangit vietiin pois Maaningalta ja Siilinjärveltä jo marraskuussa. (Danielsbacka, 142)

Sotavangit siirrettiin joulukuussa 1941 koko maasta takaisin leireille. Päätös oli kohtalokas, sillä taudit ja nälkiintyminen nostivat kuolleisuuden leireillä hyvin korkeaksi. Jo tammikuussa Kotijoukkojen Esikunta raportoi: " Yleisesikunnan päällikölle. 17.1. 42 heikkouden ja sairauden vuoksi työkyvyttömin olevien vankien määrä oli 12 563, johon sisältyy 282 invalidia. Luku on edelleen suuri. Tämän vuoksi on odotettavissa, että ennen kesää kuolevien lukumäärä voi nousta aina 15 000 saakka." (Danielsbacka, 203)

Oli tehtävä jotakin, sillä sotasensuurista huolimatta tietoja tihkui kansainväliseen lehdistöönkin. Keväällä 1942 vankeja alettiin sijoittaa uudelleen maataloustöihin. Ensimmäiset "uuden yrityksen" vangit tulivat Siilinjärvelle 8.8.1942. He tulivat Naarajärven järjestelyleiriltä Pieksänmäeltä. Kunnat pyysivät vankeja ja työvoimapäällikkö vastasi heidän jakamisestaan tiloille. Työvoimapäällikkönä toimi Eino Rauhala.

Vankipäivä maksoi tilaajalle 30 mk. Mikäli vanki majoittui ja ruokaili työpaikassa, siitä hyvitettiin 25 mk. Näin normaali vankipäivän hinnaksi tuli työnantajalle 5 mk. Käytännössä kaikki ruokailivat muun väen mukana ja majoittuivat taloissa. Työnantaja teki vangeista työtehoilmoituksen, jossa kerrottiin päivittäinen työaika, majoitus ja arvio työn laadusta.  Ruoka-annoksia oli A-,B- ja C-annos. Maataloustyössä annos oli C. Jännevirralta Eino Konttinen oli kuitannut kohdan: "Kun ovat Karjalaisia, niin syövät talonväen kanssa samaa ruokaa."

Sotavankien muona-annos C 1942. Vaihtotaulukko 14.8.1942.

Siilinjärvellä vankityövoimaa ottivat heti elokuussa Tarinaharjun parantola, Atro Linnove, veljekset Konttinen, Aatto Snellman, Adiel Savolainen, Lenni Väänänen, Eino Känninen ja Tatu Tolonen. Ensimmäisesä erässä oli 18 vankia.

Pöljällä vankeja oli vuosina 1942-44 Särkiniemellä, Lintuniemellä, Puustellissa ja Rytkölässä Hoikilla, Harjulla, Ollikkalassa, Reponiemellä, Ranta-ahossa ja Pulasteella. Osa vangeista pysyi pitkään samassa talossa, osa kävi vain muutaman päivän töissä. Joulua 1942 vietti Pöljällä ainakin 6 sotavankia. Hoikin Rytkölässä Jussi Kurvinen, Puustellissa Viktor Materov ja Mikko Kurikov, Lintuniemessä Pekka Nappu ja Särkiniemessä Semjon Balin ja Mikko Germin. Nimistä voi päätelläkin, että on kysymys ns. heimosatavangeista.

Siilinjärven vangit tulivat Aitolahdesta, Savonlinnan läheltä. Sinne oli perustettu erikoisleiri suomenheimoisiksi katsotuille vangeille. Aitolahden leirin olosuhteet olivat paremmat kuin esim. Naarajärvellä, Pieksänmäellä. Maatiloilla suomea puhuviin tai ainakin auttavasti ymmärtäviin vankeihin syntyi läheisempi suhde. Esimerkiksi Jussi Kurvinen kävi 1990-luvulla Pöljällä etsimässä sodan aikaisia tuttaviaan.

Pöljällä työskentivät sotavankeina edellisten lisäksi ainakin: Andrei Grigorjev, Pjotr Aleksejev, Antti Anttinen, Feodor Jemeljanov, Mikko Rybakov, Aleksei Verobjev, Eljas Perukka, Vasilij Jevlev, Vasilij Varlamov, Nikolai Nugatshev, Vasilij Gusejev, Ivan Azarov, Juho Petrov, Ivan Bosnakov, Vladimir Teräväinen (Hökönen), Aleksandr Tappi ja Timofei Jakolev.

Seuraavassa blogitekstissä kirjoitan arkiston perusteella vankien oloista ja suhteista paikkakuntalaisiin.

Lähteet: Pöljän sotavankileirin arkisto, Kotiseutuarkisto. Työvoimalautakunnan arkisto. Sotavankiasia. Siilinjärven kunnan arkisto, Danielsbacka, Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-44., Pietola, Sotavangit Suomessa 1941-1944.

Oikeistovallankaappaus Siilinjärvellä

Talonpoikaismarssijoita Helsingissä 7.7.1930.

Kunnallisvaaleihin osallistuttiin Siilinjärvelläkin varsin laiskasti alkuvuosina. Savon Työ patisti työväkeä osallistumaan vuoden 1928 vaaleihin, sillä kunnissa oli paljon voitettavana. Tuolloin nähtiin ehkä ensimmäisen kerran kunnon vaalimainontaa Savossakin. Työväkeä kunnissa kiinnosti erityisesti köyhäinhoidon, kansakoululaitoksen ja asutustoiminnan järjestäminen. Kunnallisverotus oli tietysti kiistakysymys, kuka maksaa ja minkä verran? Paljon riitaa aiheutti se, että useimmat kunnat avustivat suojeluskuntien toimintaa yhteisistä varoista. Näin toimittiin Siilinjärvelläkin.

Vuoden 1928 kunnallisvaalit järjestettiin joulukuun 4. päivänä. Vaikka äänestyslipussa ei puoluetunnukset näkyneetkään, niin puolueita näissä edustettiin. Siilinjärvellä ehdokasasettelu oli seuraavanlainen. Kunnan arkistossa on säilynyt Kasurilan vaalipiirin vaalilautakunnan vaalilippu, johon vaalilautakunta on merkinnyt annetut äänet..

. Kasurilan vaalipiirin vaalilautakunta on merkinnyt vaalin alustavan
tuloksen tyhjään vaalilippuun laskennan yhteydessä.

Porvarillisten yleiseisehdokas oli Eino Laitinen. Vasemmistolla oli asettanut
ehdokkaita listoilla  n:ro 4,5,9,11 ja 21.
Kasurilassa porvarilliset saivat 209 ja vasemmisto 118 ääntä.

Naisten osalistuminen kunnalliseen päätöksentekoon nähtiin jo tuolloin tärkeäksi. Nimimerkki "Naisvalitsija" kirjoitti Savossa: Siilinjärven kunnan äänivaltaiset naiset! Luopukaa ennakkoluuloistanne ja vetäkää viivanne jompaan kumpaan naisten listoista, joko N:ro 1 tai N:ro 14. On tärkeätä kokonaisuuden kannalta, että kunnan valtuustoon saadaan myöskin naisia, jotka paremmin kuin miehet ymmärtävät ajan naisten erikoisharrastuksia läheltä koskevia asioita. Miehet kyllä pitävät huolen siitä, valtuustoon aina tulee miehiä. (Savo 1.12.1928) Listalla 1 olivat ehdokkaina Saimi Virtaniemi, Lyyli Laitinen, Sohvi Väänänen, Hilma Väänänen ja Hilma Vesterinen. Toki tämänkin lista ykköspaikalla oli yleisehdokas Eino Laitinen.

Valtuustoon tuli valituksi 11 porvarillista ja 6 vasemmiston edustajaa. Valittu valtuusto ei kuitenkaan saanut istua koko kolmivuotista kauttaan, sillä 1929 talouslamasta alkanut poliittinen liikehdintä vaikutti Siilinjärvelläkin. Lapuan liike alkoi puhdistaa maata kommunisteista tai kommunisteiksi leimatuista ihmisistä. Kesällä 1930 Toivalan, Pöljän, Kuuslahden ja kirkonkylän työväentalot suljettiin.

Heinäkuun alussa oli järjestetty ns. talonpoikaismarssi. Siilinjärveltä siihen osallistui 22 marssijaa. Myös kyyditysasioissa oltiin aktiivisia. Kymmenen siilinjärveläistä Lapuan liikkeen kannattajaa kyyditsi 4.7. Savon Työn päätoimittaja Kalle Korhosen Leppävirran, Taipaleen, Karvion, Joensuun, Nurmeksen ja Lieksan kautta "ikitielle" Neuvostoliiton rajalle. Kyyditsijöistä viisi sai kaksi kuukautta ehdotonta vankeutta ja kaksi alaikäistä saman verran ehdollisena. Kolme syytetyistä vapautettiin.

Kunnanvaltuuston pöytäkirja 14.8.1930 on karua luettavaa. Vaaleilla valitut edustajat Kalle Pitkänen, Kalle Turunen, August Korhonen, Aaro Vidkopp ja Fredrik Karhunen  pakotettiin eroamaan valtuustosta ja heidän tilalleen valittiin porvarilliset varajäsenet. Tämän jälkeen kokousta jatkettiin "normaalisti". Antti Varonen oli poissa, mutta erosi seuraavassa kokouksessa. Kalle Turunen on kertonut, kuinka ulkona odotti rivi mustia autoja valmiina kyyditsemään vastarintaan asettuvat rajalle.

Siilinjärven  "puhdistettu" kunnanvaltuusto 1930. Kuva Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975.

Lapuan liikkeen paine sai eduskunnan säätämään syksyllä ns. kommunistilait. Näiden lakien perusteella vuoden 1930  siilinjärveläiset vasemmistolaiset ehdokkaat tulkittiin keskusvaalilautakunnassa kommunistisiksi ja listat hylättiin. Vasemmistolla ei ollut yhtään edustajaa valtuustossa 1931-33.

Vuoden 1933 kunnallisvaaleihin Maalaisliitto lähti tunnuksella "Terveen kunnalliselämän puolesta" ja Kokoomus ja IKL yhteislistalla "Kunnan ja kuntalaisten yhteisedun puolesta". Vasemmistokin sai yhden listan läpi, kun Antti Koskinen, August Hämäläinen, August Turunen, Otto Miettinen ja Heikki Tuomainen valittivat Siilinjärven keskusvaalilautakunnan päätöksestä maaherralle. Miehiä ei pystytty liittämään kommunistisiin yhdistyksiin. Vaalilipussa lista 17 erotettiin kuitenkin selkeästi muista listoista.

Vasemmiston ehdokkaat tiukasti erillaan listalla 17.

Vaalin tulos v. 1933 toi Maalaisliitolle 11, yhtyneelle oikeistolle 3 ja vasemmistolle 3 paikkaa. Kuumin oikeistoradikalismin hetki oli ohi. Lapuan liike oli kielletty, sen työtä aatteellisesti jatkoi IKL. IKL:llä oli varsin vahva kannatus Pohjois-Savossa, niin myös Siilinjärvellä. Vuoden 1936 vaaleissa maalaisliitto, edistys ja kokoomus tekivät vaaliliiton, jonka tarkoitus lienee ollut IKL:n kannatuksen suitsiminen. Puolue ei yksin saanut yhtään valtuutettua. Vasemmisto sai neljä paikkaa. Tämä valtuusto istuikin sitten pitkään, sillä seuraavat kunnallisvaalit päästiin pitämään vasta vasta v. 1945.

IKL listoilla 8 ja 16. Maltilliset ja demokraattiset  voimat
patosivat äärioikeiston menestyksen  vaaleissa vaaliliitolla.

Siilinjärven poliittinen kehitys ei olliu mitenkään poikkeuksellinen. Kaikki Pohjois-Savon valtuustot "puhdistettiin" kommunistivaltuutetuista.

Olen kirjoittanut tätä aihetta sivuten blogissani aiemmin Aatteen paloa Pöljällä .

Lähteet: Siilinjärven kunnanvaltuuston pöytäkirjat, Keskusvaalilautakunnan arkisto 1923-1936. Siilinjärven kunnan arkisto. Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi 1925-1975, Savon historia IV. Vastakohtien aika. Huttula, Nauloilla laadittu laki. Työväentalojen sulkemiset 1929-1032. Savo 1928-30, Savon Työ 1928-30. Museoviraston kuvakokoelma

Sananen kunnallisvaalien historiasta Siilinjärvellä

Siilinjärven kunta perustettiin vuonna 1925. Ennen kunnallisen elämän alkua oli tehty jo useita vuosia valmistavaa työtä. Oli luotu hallinnon raamit siten, että 1.1. 1925 Siilinjärven kunta voisi aloittaa itsenäisen elämän.

Siilinjärven edistysseurojen talo, Seurala. Siilinjärven kunta perustettiin täällä,
samoin siellä pidettiin aluksi kunnanvaltuuston kokoukset. Rakennus valmistui 1920.

Jo vuoden 1923 aikana toimi keskusvaalilautakunta, joka valmisteli vaaleja. Kokouksissa oli mukana edustajat myös Kuopion maalaiskunnasta, Maaningalta ja Nilsiästä. Näistä kunnista siirtyi äänestäjiä perustettavaan uuteen kuntaan. Puhetta johti Siilinjärven kunnnalliselämän "grand old man", Eino Laitinen. Kuvaavaa ajalle oli, että tulevista kunnallsivaaleista päätettiin tiedottaa kirkonkuulutuksella.

Uusi kunnallislaki oli säädetty 1917. Siinä yleinen äänioikeus saatiin myös kunnallisvaaleihin. Kunnassa vakituisesti asuvat miehet ja naiset saivat äänestää. Siilinjärvi jaettiin kuuteen äänestysalueeseen: Siilinjärvi, Toivala, Hamula, Pöljä, Koivumäki ja Kuuslahti. Äänestyspaikoiksi määrättiin alueiden koulut, paitsi Koivumäen aluella. Siellä äänestettii Taavetti Roivaisen talossa.

Tiet ja liikennevälineet olivat vielä tuolloin huonot. Vielä vuonna 1939 Keskimmäisen kylän asukkaat valittivat vaalin hankaluudesta. Heidän äänestyspaikkanasa oli Pöljän koululla, jonne oli matkaa "yli kymmenen kilometriä tiettömiä rämeitä, kun eduskuntavaalit on kesällä ja kunnallisvaalit syysrospuuton aikaan, niin ainakin vanhempien ihmisten on mahdoton kulkea näin pitkää matkaa sinne. Jos kiertää maantietä myöten Siilinjärven kautta saa kulkea kahden vaalipaikan ohi ja matkaa tulee yli 20 km sivuaan." Valituksen tekijät pyysivät päästä äänestämään Hamulan piiriin. Syksyllä 1939 kunnallisvaaleja ei sitten järjestetty ollenkaan, koska talvisota syttyi. Vanha valtuusto, joka oli valittu 1936 jatkoi aina vuoteen 1945 saakka.

Tottumattomuus kunnallisvaalien järjestämiseen näkyi. Keskusvaalilautakunta hylkäsi ja palautti korjattavaksi useiden vaaliyhdistysten hakemukset. Nöyrä asenne ainakin uusilla kunnan vaikuttajilla oli. Juho Savolainen kirjoitti näin: "Maataloustuottajain liiton puolesta Anon nöyrimmäs Siilinjärven kuntalaisten perustaman valitsija yhtistyksen asia miehenä että  Siilinjärven kunnan keskus vaali lautakunta hyvän tahtoisesti ottaisi tämän meitänkin yhtistyksen asettaman valtuus mieslistan siihen yleiseen vaalilippuun..."

Jokaiselle alueelle valittiin myös vaalilautakunta, jossa oli kolme varsinaista ja kaksi varajäsentä. Vaalilautakuntien varsinaisille jäsenille valmistettiin sinetit.

Iivari Himasen, Eino Laitisen ja Pauli Huttusen sinetit vaalipöytäkirjassa.

Vaalin toimeenpano on muuttunut paljon näistä alkua-ajoista. Vaalilippu oli isohko lakana, jossa oli kaikkien ehdokkaiden vaaliyhdistykset mainittuna. Äänestäjä merkitsi viivan sen listan kohdalle, mitä kannatti. Kunnallisissa vaaleissa sai käyttää lyijykynää, valtiollisissa vaaleissa vedettiin punainen viiva aina v. 1935 saakka.

Vaalilippu 1924. Äänestäjä merkitsi lyijykynällä viivan siihen laatikkoon, jota kannatti.
Yhdistykset olivat voineet sopiavaaliliitoista. Vaalissa noudatettiin suhteellista vaalitapaa.
 Suhteelliset äänet jaettiin ehdokkaiden listassa näkyvän järjestyksen mukaan.

Vaalilaki kielsi puoluetunnukset. Silti vaalit olivat poliittiset, vaikka näihin ensimmäisiin kunnallisvaaleihin vasemmisto ei osallistunut. Kunnallisvaaleja pidettiin aluksi joka vuosi. Niinpä Siilinjärvelläkin oli uudet vaalit heti 1925 ja niihin vasemmistokin asetti ehdokkaita. Siilinjärven valtuustossa oli heti ensimmäisellä kaudella naisedustus, kun Eveliina Itäkallio valittiin. Hänestä enemmän ohessa .

Vaalit järjestettiin aina joulukuun 4. päivänä klo 9-20. Päivämäärä sattui 1920-luvulla arkipäiväksi, joten voi vain kysyä miten väki ehti äänestämään. Äänestysaktiivisuus oli esimerkiksi v. 1924 vain 19%, äänioikeutettuja oli 2350, joista äänioikeuttaan käytti vain 449 kuntalaista.

Näennäinen kunnallispoliittinen sopuisuu alkoi säröillä Siilinjärvelläkin 1920-luvun loppua kohden tultaessa. Lapuan liikkeen kommunisminvastainen ohjelma vaikutti poliittiseen toimintaan Savossakin. Kuopion seutu oli kommunistisen työväenliikkeen aluetta. Siilinjärvellä toimi useita työväenyhdistyksiä, joiden aatteellinen tausta oli enemmän kommunistinen kuin sosiaalidemkraattinen.

Kirkonkylällä toimi työväen ja pienviljäinyhdistys, jonka pöytäkirjoista välittyy ajan ristiriidat. Punalippua ja kulkuetta ei uskallettu vappuna 1928 järjestää. Sen sijaan helluntaina järjestettiin yhdistyksen 20-vuotisjuhla, jonka ajaksi laitettiin  punainen lippu liehumaan työväentalon katolle. Varsinaiset kärhämät olivat kuitenkin vasta tulossa.

Kunnallisvaalit v. 1928 käytiin normaalisti, mutta vasemmiston edustajat pakotettiin eroamaan kesken kauden 1930 kesällä. Näistä tapahtumista enemmän seuraavassa jutussa.

Lähteet: Siilinjärven keskusvaalilautakunnan arkistot. Siilinjärven työväen - ja pienviljelijäyhdistyksen pöytäkirjoja 1925-30. Työväenarkisto, Helsinki. Riitta ja Jukka Kasurinen, Siilinjärvi. Puoli vuosisataa kunnan ja seurakunnan kehitystä sanoin ja kuvin.  Kinnunen, Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944. Kunnallinen vaalilaki 1917

Museon perustaminen Pöljälle 1933

Pöljällä sijaitsee Siilinjärven kotiseutumuseo. Se on Pohjois-Savon vanhin, perustettu jo vuonna 1933. Museon perusti ja pitkään myös hoiti Pöljän kansakoulun opettajatar Elsa Väänänen. Elsa-opettajan töistä ja toimista olen kirjoittanut aiemmin otsikolla Mallikansalaisuuden haasteet . Pöljän kotiseutumuseo elää ja voi hyvin edelleenkin.

Tästä rakennuksesta alkoi museoalueen kehittäminen. Kolmisopen Kalliolammilta
Pöljälle siirretty savutupa. Rakennuksen paikkaa vaihdettiin 1970.

"Ensimmäinen esine oli piimätuoppi piirustusmallina, tälle tuli kaveriksi toinen tuoppi, malliksi myös. Joku kysysyi kerääkö opettaja entisiä esineitä. Vastaus oli, miksikä ei. Ja siitä se alkoi. Tämä tapahtui vuonna 1929. Tehtiin hyllykkö luokan nurkaan, johon kerättiin tavarat."

Hiljalleen tavaroita kertyi, kauppias Eino Savolaiselta saatiin puupuntari, piimäleili, kauluulauta, lehmänkaulaimet, harppi ja huosian. Koululaiset innostuivat tuomaan opettajalle vanhoja esineitä kodeistaan ja kylältä. Vuoteen 1933 mennessä luetteloituja esineitä oli 101. Koulumuseoon ei enää voinut tavaroita ottaa vastaan, tilaa ei ollut.

Naapurikylällä oli hyvin säilynyt, vuonna 1874 rakennettu savutupa jäämässä pois käytöstä. Tilan vanha emäntä Eeva Väänänen halusi elää tuvassa kuolemaansa asti, mutta sen jälkeen se jäisi kylmilleen. Elsa Väänänen oli usein vieraillut Kalliolammella oppilaidensa kanssa tutustumassa savutupaelämään. Hän päätti ostaa tuvan museoksi, kun Eeva-emännästä aika jättää.

Elsa Väänänen haki avustusta Suomen museoliitolta ja Kuopion Isänmaalliselta Seuralta museon perustamiseen. Tukea ei annettu. Isänmaallisen Seuran esimiehellä Kalervo Killisellä oli neuvoja opettajalle. Pitäisi perustaa museoyhdistys ja "siihen isäntämiehiä useita, niin voisivat he auttaa savupirtin muuttamisessa (siirtämisessä). Lopuksi hän loi uskoa:"Sanotaanhan tahdonvoiman aikoinaan vuoriakin siirtäneen, saatikka yhtä savupirttiä."

Elsa Väänänen Pöljän koulun pihalla 1930-luvulla. Museo perustettiin koulun tontille,
kuvan rakennuksen taakse.

Kalliolammen vanha emäntä Eeva Väänänen kuoli kevättalvella 1933. Elsa Väänänen kiirehti ostamaan tuvan, sillä sille oli muitakin ottajia. Hän maksoi siitä 1000 markkaa. Killisen ohjetta noudattaen Elsa kutsui Lassilaan Pöljän ja Kolmisopen kylän isäntämiehiä. Willian Tuomainen, Otto Itäkallio, Einar Väänänen ja Salomo Suomalainen ja Kalliolammen Janne Väänänen perustivat toimikunnan, joka hyväksyi Elsan hankkeen ja aloitti viipymättä tuvan siirron suunnittelun.

Voi sanoa, että Elsa Väänäsen museohanke ei ollut toteutukseltaan perinteisen savolainen eli aloittamista vaille valmis. Kun kauppakirja oli tehty 15.4.1933, niin jo neljä päivää myöhemmin oli koolla 28 talkoolaisen ja 20 hevosen joukko, joka siirsi savutuvan Kolmisopelta Pöljälle. Kunnanvaltuusto antoi museopaikan kyläläisten käyttöön 22.4.1933. Aika haipakkaa!

Savutupa ja museon perustaja Elsa Väänänen 1950-luvulla. Tässä tupa on
alkuperäisellä paikalla.

Kalliolammin savutuvan uuni ja tuvan esineistöä.

Avajaisjuhlassa 28.5. oli 101 vierasta. Ihmiset tulivat Pöljältä, Kolmisopelta ja Siilinjärven kirkonkylältä. Kuopion Isänmaallisen Seuran esimies Killinen on melkein ainut ulkopuolinen juhlassa. Savutupa oli lämmitetty, Albanus Sonninen soitti kannelta ja luettiin Matti Eskelisen kirjoittama juhlaruno:

                                     Huasta sinä honkapuinen
                                     Seinähirsi selkeästi
                                     Pankonalanen pakise
                                     Kerro kivi kimmon poika
                                     Jok oot uunin uumenissa
                                     Kauan vaivattu valolla
                                     Saanut savusta sanat
                                     Mit on muistissas, murise
                                     Kerro kansan kuultavaksi
                                     Entisajan elämästä, esi-isien elosta
                                     Näissä tummissa tuvissa
                                     Näissä savusalvaimissa

Museossa kävi vuoteen 1938 mennessä 1000 vierailijaa. Alkujuhlallisuuksien jälkeen kävijöitä oli satunnaisesti, oppilaat kävivät ryhminä ja yhdistykset tekivät retkiä museolle. Lassilan talon vieraat vietiin myös joskus museolle. Vieraskirja on kiintoisa kurkistusikkuna kylän yhteyksiin maailmalle.

Kansallismuseosta vieraili ainakin Jorma Leppäaho. Pöljä oli arkeologisesti kiinnostava, sillä Sakari Pälsi oli tutkinut museon alueelta löytyneitä esihistoriallisia jäänteitä. Tuolloin alettiin puhua ns. Pöljän keramiikasta. Museon alueella on myöhemmnkin tehty kaivauksia. Pankinjohtaja, agronomi Tatu Nissinen perheineen kävi usein museolla. Albanus ja Maikki Sonninen, sekä poikansa Ahti tutustuivat Elsan museoon. Kansanedustaja Yrjö Räisänen Kerttu vaimoineen, samassa seurueessa oli lähetystöneuvos Eino Westerlund. Räisäsillä oli kesäpaikka Pitkänjärven rannalla Pöljällä. Kuopion Haminalahdesta aatelista väriä toivat Pekka ja Liisa Falkenberg. Kirkonkylän vieraista mainittakoon erikseen kirkkoherra Y.A. Alikoski ja vaimonsa Hanna. Kaikki lähikansakoulujen opettajat kävivät Pöljän museossa.

Poikkeuksen lähiseudun vierailuryhmiin teki kesällä 1939 museolla käynyt ryhmä Karjalan pitäjistä. Impilahti, Sortavala, Kurkijoki, Sortavala, Jaakkima, Parikkala, Kitee, Uukuniemi, Ruskeala, vierailijoiden kotipaikkalista herättää haikeutta. Useimmille näistä vieraista oli edessä ankarat ajat ja kodin menetys talvidodassa. Ehkäpä kyläaineistot kertovat joskus, miksi karjalaiset Pöljällä vierailivat. Tuskin kuitenkaan vain museossa.

Rukinlavat, piimäpurkit ja savutuvat eivät ole ihan muodikkainta museologiaa tänä päivänä. Itseäni liikuttaa Elsa Väänäsen intomielisyys ja rakkaus menneiden sukupolvien elämänmuotoon. Hänen työnsä ansiosta myös tänään Pöljän lapsilla on mahdollisuus astua savutuvan mystiseen tunnelmaan. Elsan poika Hannu kävi museossa 1940 ja kirjoitti ihan itse nimensä vieraskirjaan.

Pöljän kotiseutumuseon vieraskirjasta.

Pöljällä asuttiin savupirtissä vielä 1960-luvun alussa. Stina Korhonen, Rietin Stina halusi asua elämänsä loppuun saakka tutussa savupirtissä. Oheisesta linkistä Savupirtissä! pääset lukemaan Stinan ajatuksia 1950-luvun alkupuolella.

Lähteet: Kasurinen, Riitta: Koulun hyllyltä kotiseutumuseoksi. Pöljän kotiseutumuseo 1933-1983. Juhlajulkaisu. Kotiseutumuseon vieraskirjat ja Lassilan kotiarkisto.

Pietarin keisarillisessa konservatiossa

Ester Laitinen

Olen kertonut  Ester Laitisen (1885-1959) elämästä aikaisemmin blogitekstissä Korkeakulttuuria ja diivan elkeitä . Katselin Lassilan talossa säilyneitä aineistoja tarkemmin, kun Laitisen elämänvaiheista tuli tiedustelu Jyväskylästä. Ester Laitisen laulajanura halutaan lisätä matrikkeliin, jossa suomalaista musiikkikulttuuria tallennetaan.

Ester Laitinen syntyi varsin vaatimattomiin oloihin Suonenjoelle. Perheestä oli kuitenkin lähetetty "ankkurilapsi", Taavetti, Kuopion koulujen kautta Helsingin yliopistoon. Esterin setä Taavetti Laitinen kamppaili itselleen hyvän koulutuksen ja viran. Ensimmäisen polven suomenkieleselle sivistyneistölle se ei ollut ihan helppoa. Taavetti ei unohtanut missään elämänsä vaiheessa sukulaisiaan, joita hän omilla varoillaan majoitti, kasvatti ja koulutti. Ester Laitiselle ja hänen siskoilleen turvapaikka oli Tilkan Lepokoti, jossa he työskentelivät ja asuivat nuoruudessaan.

Lepokoti Tilkka, vasemmalla vanha rakennus ja oikealla Taavetti
Laitisen rakennuttama talo. Rakennus purettiin 1968. Se sijaitsi nykyisen Tilkan
sairaalan vieressä.

Kuvan nainen parvekkeella mahdollisesti Ester Laitinen. Tilkan Lepokodin uusi
rakennus 1900-luvun alussa.

Keväällä 1910 Ester Laitinen aloitti laulunopinnot Pietarin keisarillisen konservatorion yksinlaulun professorin, Alma Fohströmin johdolla. Loikka suurkaupunkiin, vieraan kielen ja kulttuurin keskelle ei ollut helppoa. Ensimmäiseksi hän matkusti kesällä 1910 Helsingin ja Pietarin kautta Petroskoihin. Hänen tarkoituksenaan oli opiskella venäjää tätinsä, käsityönopettaja Maikki Laitinen-Dagejeffin luona. Matka Pietarista Petroskoihin vei kaksi ja puoli vuorokautta Karjalan jokia ja järviä pitkin.

Ester asettui asumaan aluksi insinööri Putkosen vuokralaiseksi lähelle Pietari Paavalin linnoitusta. Kaksi kertaa viikossa hän meni laulutunneille Alma Fostromin kotiin Moika-kadulla. Fohström oli naimissa kenraali von Rodenin kanssa, asunto oli ylellinen. Silti ikävä kalvoi. Hiukan lohtua toi Pietarin suomalaisyhteisö. Joulua 1910 Ester vietti hopeaseppä Silventoisen herrasväen luona. Silloin hän tutustui myös heidän tyttäriinsä Olgaan ja Almaan.

Alma Silvennoinen Kuula 1915.

Uutta vuotta 1911 Ester vietti Silventoisen perheen mukana heidän Lappeenrannan maatilallaan Skinnarilassa. "Toivo Kuula tuli myöskin sinne. Kuulan ja Silventoisen tyttöjen kanssa kävimme ajelemassa jossakin naapuritalossa ristiäidin luona. Siellä me joukolla lauloimme kansanlauluja, minä aina yritin joka lauluun toista ääntä. Sitä Kuula ihmetteli ja sanoi, "Oletteko te ollut kuorossa, vai miten te osaatte?!" En ole ollut kuorossa, mutta se lienee ollut jotakin mustalaisten musikaalisuutta."

Kesällä 1911 Ester Laitinen pääsi opettajansa mukana Luganoon. Taavetti Laitinen maksoi matkan ja opetuksen. Alma Fohström opetti koko kesän Esteriä ja muita oppilaitaan. Retkeiltiin Luganon ympäristössä ja Milanossa. Alma Fohström oli laulanut Scalassa ja tahtoi näyttää paikan oppilailleen. Vaaleaa Esteriä ihailtiin juhlissa ja kaduilla. Hänellä oli Aino-puku, jota paikalliset ihailivat viimeisimpänä muotina.

Ester Aino-puvussaan.

Vuonna 1913 Ester Laitinen aloitti Pietarin konservatorion varsinaisena opiskelijana Hän läpäisi pääsykokeet, vikka muistelmissaan sanoi olleensa varma, ettei pääse jatkamaan opintoja. Ester Laitinen muisteli, että Alma Fohströmilla oli suurin laululuokka, kymmeniä oppilaita. Suomalaisia oli Esterin lisäksi Greta von Hartman, Lahja Helen, Elbe Nissinen ja Olga Hellfors.

Sykähdyttä muisto Pietarin ajoilta oli keisarillisen konservatorion 50-vuotisjuhla v. 1912. Ester Laitinen kertoo laulaneensa juhlakuorossa. "Juhlan aikana sain nähdä koolla Pietarin silloisen musiikkimaailman vanhat kuuluisat opettajat ja nuoret oppilaat.--Juhlittiinko Konservatorion 60 v., joka olisi ollut 1922 v. vai oliko kommunistinen sekasorto kaiken tukehduttanut? - Paljon vanhoja ja nuoria oli maasta pois muuttanut m.m. johtaja Alexander Glasunoff ja nuori säveltäjä Sergei Prokojefjev."

Ester Laitinen palasi Suomeen 1916. Hän konsertoi jonkin verran, mutta ura ei auennut. Oli 1. maailmansota, Suomi ajautui sisällissotaan ja laulutaiteelle ei ollut sijaa. Yksi uraa vaikeuttava tekijä on voinut olla se, että Laitiset olivat hyvin verkottuneita myöntyvyyssuunnan suomalaisiin. Taavetti Laitinen oli lääkintöhallituksen "ylitirehtööri" ja toimi tiiviissä yhteistyössä venäläisten kanssa. Esimerkiksi hänen omistamassaan Lepokoti Tilkassa hoidettiin sotatraumoista kärsiviä venäläisiä sotilaita. Tästä enemmän Hanna Laitisesta kertovassa blogissa. Itsenäistymisen jälkeen Laitiset joutuivat luomaan sosiaaliset verkostonsa uudestaan. Nuoren tasavallan uusi eliitti haistoi herkästi "ryssän hajun".

Lähteet: Ester Laitisen arkisto, Lassilan talon arkistossa. Muistoja Taavetti Laitisen kadun vaiheilta

Vapaussodan muistomerkin kertomaa

Viljami Räisänen (1891-1918)

Kirjoitin aiemmin täällä Siilinjärven vapaussodan muistomerkistä. Olen saanut lisätietoja Viljami Räisäsen taipaleesta Siilinjärven hautuumaalle.

Viljami Räisänen syntyi Karttulassa 26.2. 1891. Hänen vanhempansa olivat Taavetti Heikinpoika Räisänen (1866-1950) ja Vilhelmiina os. Venäläinen (1868-1931). Viljamilla oli seitsemän sisarusta. Taavetti ja Vilhelmiina Räisänen muuttivat perheineen Maaningalle 1916. He ostivat Hamulan kylästä maatilan nimeltään Ahmo. Vuodesta 1925 alkaen tämä alue on kuulunut tuolloin perustettuun Siilinjärven kuntaan.

Taavetti ja Vilhelmiina Räisänen. Kuva ehkä 1920-luvulta.
Kuva on otettu Räisälässä, Siilinjärvellä.

Viljami opiskeli Kajaanin seminaarissa kansakoulunopettajaksi. Kesällä 1916 hän muutti virallisesti Maaningalta  Kurkijoelle. Siellä on opetti Lapinlahden kansakoulussa. Opettain lehti 13/1918 kuvasi hänen toimintaansa: "Hän tuli tunnetuksi ja pidetyksi tarmokkaan ja epäitsekkään toimintansa vuoksi nuorison hyväksi. Ollen nuorisoliikkeen johtavimpia sieluja oli hän ikäänkuin määrätty valamaan intoa ja isänmaanrakkautta seutunsa nuorukaisiin. Jo viime syyskuussa (1917) perusti hän seudullensa ensimmäisen suojeluskunnan harjoittaen miehiään ensin salaisesti, sittemmin julkisesti ja pelkäämättä."

Lapinlahden kansakoulu, Kurkijoki.

Viljami Räisänen oli mennyt naimisiin Kurkijoella. Kun sisällissota syttyi, hänen puolisonsa Mimmi oli raskaana. Viljami Räisänen kaatui huhtikuun 15 päivänä 1918 Antrean rintamalla.
Räisäset onnistuivat järjestämään poikansa Savoon, kotiväen lähelle haudattavaksi. Sisällissodassa kaatuneita haudattiin paljon muualle kuin kotiseudulle. Esimerkiksi Maaningan vapaussodan sankarihaudassa on yhdeksän nimeä, mutta vain kolme henkilöä on haudattu Maaningalle. Muut lepäävät Viipurin, Kuopion ja Siilinjärven hautausmailla.

Vapaussodan muistomerkki, Maaninka. Pystytti Maaningan
suojeluskunta 1920. Muualle haudatut on mainutti kivipaaden
sivupuolilla.

Viljami Räisänen haudattiin Siilinjärven Viinamäen hautausmaalle 1.5.1918. Ruumiinsiunauksen toimitti tri Päivänsalo. "Torvisoittokunnan soittaessa surumarssia, laulukuoron laulaessa ja suuren saattojoukon läsnäollessa peitettiin valkoinen arkku maan poveen. Seppelettä laskivat A. Väänänen Siilinjärven Esikunnan puolesta, opettaja Parras Kurkijoen opettajatoverien puolesta, neiti Heinonen Kurkijoen Lapinlahden Nuorisoseuran puolesta, maanviljelijä M.Pösö kansakoulun johtokunnan puolesta ja kansanedustaja J. Snellman itsensä ja perheensä puolesta. (Opettajain lehti, 13/1918) Juho Snellman oli kokoomuksen, aiemmin nuorsuomalaisten kansanedustaja Kuopion läntisestä vaalipiiristä. Hän oli kotoisin Karttulasta.

Viljami Räisänen haudattiin siis Siilinjärvelle, koska hänen perheensä oli muuttanut tänne 1916. Mimmi Räisänen, Viljamin puoliso osallistui varmastikin hautajaisiin, mutta lehtijutuissa kirjoitettiin virallisista muistamisista, ei niinkään omaisten surusta. Tämä oli tyypillistä myös myöhemmin  talvi- ja jatkosodan sankarihautajaisuutisissa.

Mutta elämä jatkui. Mimmi Räisänen synnytti Kuopiossa pojan, Villiam Kalervo Villiaminpojan 21.7.1918. Oheisessa kuvassa Kalervo Siilinjärvellä Onni-setänsä luona 1920-luvulla.

Mimmi Räisänen työskenteli käsityönopettajana ja koulutti poikansa ylioppilaaksi ja vuori-insinööriksi. Hän ei avioitunut uudestaan. Kuvassa Maija-Liisa Räisänen esittelee lähes sata vuotta sitten valmistunutta pöytäliinaa, joka on Mimmi Räisäsen alusta loppuun tekemä.

Tämä teksti on jatkoa aiemmalle kirjoitukselle vapaussodan muistomerkistä Siilinjärvellä. Tästä pääset lukemaan.

Lähteet: Räisästen kotiarkisto, Maija-Liisa Räisäsen hallussa, Opettajain lehti 13/1918, Boström, Sankarien muisto, 1927. Porvarillisen työn arkisto, Kurkijoki kuvin

Siilinjärven Lotta Svärdin kyläosasto Pöljällä

Pöljällä kunnostettiin Pitkänpään taloa 1990-luvulla. Talon rakenteista huolellisesti piilotettuna löytyi osa Pöljän lottayhdistyksen arkistoa. Arkisto oli ilmeisesti piilotettu Lotta Svärdin lakkauttamisen yhteydessä 1944. Tuolloin oli syytä pelätä jopa Neuvostoliiton miehitystä ja lottatoimintaan osallistuneiden henkilöiden vainoa. Hajanaisuudessaankin arkisto on arvokas paikallishistorian lähde.

Siilinjärven Lotta Svärd -yhdistys on perustettu vuonna 1920. Maanpuolustukseen liittyvä naisten toiminta oli kuitenkin alkanut paljon aikaisemmin. Jo vuoden 1918 aikana Siilinjärven naiset olivat Helmi Virtaniemen aloitteesta panneet toimeen keräyksiä ja organisoineet valkoisen armeijan huoltoa. Lähinnä se tarkoitti vaatteiden oopelemista ja neulomista. Siilinjärven sanotaan olleen Kuopion ompeluosastolle suurena apuna kiireellisten tilausten toimittamisessa. Virtanimen lisäksi mainitaan erityisesti Ida Himasen ja Elli Rissasen toiminta. Aluksi maanpuolustukseen liittyvä toiminta oli spontaania ja vasta 1921 perustettiin Lotta Svärd yhdistyksen Kuopion piiri.

Suojeluskunta harjoittelemassa Pöljällä, Lassilan talo taustalla.
Kuva mahdollisesti v. 1922.

Arkiston ensimmäiset kuitit ovat vuodelta 1929. Vuoden 1942 jäsenluettelossa on jäsenen kohdalle merkitty vuosi, jolloin on liittynyt Lotta Svärdiin. Selma Niskanen, Ida Tuomainen ja Hillervo Taskinen  ovat liittyneet heti vuonna 1920. Ainakin Hillervo Taskinen on liittynyt yhdistykseen muualla, sillä hän tuli Hököselle vasta 1922. Hulda Risssanen, Maire Tuomainen ja Jenny Väänänen ovat liittyneet v. 1927. Toimiko Pöljän lottien kyläosasto ennen vuotta 1929 jää vielä avoimeksi. Aktiiviset pöljäläiset ovat voineet toimia myös Siilinjärven yhdistyksessä aluksi.

Mitä Lotta Svärdin kyläosasto teki? Ensiksikin on hyvä muistaa, että järjestö oli varsin hierarkkinen ja lähes sotilaallisesti organisoitu. Kuopion piiri ohjeisti, Siilinjärven yhdistys välitti ja kyläostot koettivat toteututtaa tavoitteita. Lotat olivat selkeästi Suojuskuntaa avustava organisaatio.

Pöljällä järjestettiin suojeluskuntien harjoituksia, ampuma- ja hiihtokilpailuja, joiden muonituksesta lotat vastasivat.

Vuonna 1935 Siilinjärven suojeluskunnan paikallispäällikkö oli Pekka Husso.

Lotilla oli velvollisuus kouluttautua maanpuolustuksessa tärkeinä pidettyihin taitoihin. Arkistossa on säilynyt Selma Niskasen Lääkintälotan oppikirja. Suurin osa oli käynyt muonituslotan kurssit. Sota-aikana lottia toimi puhelunvälittäjinä. Ainakin Toive Pietarinen, Mirja Pietikäinen ja Anja Savolainen oli koulutettu siihen. Lottien tehtävä oli myös kuunnella sota-aikana puheluja ja tarkkailla epäilyttävää viestiliikennettä.

Perinteinen toimintatapa oli ompeleminen ja neulominen, jota lähes kaikki tekivät. Yhdistyksen toimintaan kuului myös jäsenhankinta ja oman lehden, Lotta Svärdin levittäminen. Lotilla oli jatkuvasti valtakunnallisia keräyksiä, esimerkiksi kenttäsairaalan varustamiseen kerättiin rahaa Pöljälläkin. Yksi tapa varainhankintaan ja isänmaallisuuden asian edistämisessä oli iltamien järjestäminen.

Lotat järjestivät pikkujoulun 29.11. 1936. He maksoivat Pöljän maamiesseuran talon vuokraa 75 markkaa. Pekka Savolainen myi tilaisuuteen 124 lippua, joista saatiin tuloja 372 mk. Juhlaan ostettiin joulukortteja 100 kpl ja makeisia, suklaata ja savukkeita. Aatu Väänäseltä ostettiin 30 litraa maitoa, joten ilmeisesti tarjolla oli joulupuuro. Kahvilasta saatiin tuloja 477,75 mk. Kahvilan vastaavana toimi Aune Pitkänen. Soittajan kuittia ei tästä tilaisuudestä ole säilynyt, mutta muissa iltamissa soittivat ainakin Huugo Ihalainen, Tauno Vainikainen ja Janne Eskelinen. Halvimmalla soitti Huugo, hänelle maksettiin vain 10 mk. Muiden taksa oli 25 mk.

Jäsenluettelo on säilynyt vuosilta 1941-43.Silloin Pöljän lottien kyläosastoon kuului 33-35 jäsentä.  Sotaan oli valmistauduttu ja sota syttyi. Ensimmäinen kova työ oli evakoiden huoltaminen syksystä 1939 alkaen.

Pöljälle talvisota toi marraskuussa 1939 103 pakolaista, kuten sinikantisessa vihkosessa luki. Pakolaiset olivat kotoisin pääosin  Viipurista, Ilomantsista ja Pielisjärveltä, Kirjailija Kalle Väänänen perheineen oli myös tullut Viipurista Pöljälle sukulaisten luo sotaa pakoon vaimonsa Alman kanssa.

Pakolaisten puutteet. Sukkia, kenkiä, alusvaatteita.Vaikka
olisi parasta vaatetta päälle laitettu evakkoon lähtiessä,
 niin osalla se ei silti hääppöistä ollut.

Vanhin evakuoitu Pöljällä oli v. 1863 syntynyt Kaisa Laatikainen Ilomantsista, nuorimmat olivat alle vuoden ikäisiä. Väki jaettiin kylän isompiin taloihin: Vilholassa, Rietilässä, Harjulla, Pikolla, Likolahdella, Ollikkalassa, Pirttilahdella, Pulasteella, Särkiniemessä ja Lassilassa oli perheitä sijoitettuna. Lisäksi listalla on Kolmisopen Mylly. Lotat huolehtivat pakolaisten vastaanotosta ja vaatetuksesta. Monilla tulijoilla oli joko huonot vaatteet tai puuttui päällysvaatteita, kunnon kenkiä ja alusvaatteita.

Syksyllä 1941 Pöljällä toimi pieni sotavankileiri, jonka vankien muonitukseen lotat osallistuivat.
Sotavuosina maamiesseuran talolla majoittuivat myös autokolonnan miehet, jotka ajoivat armeijan huoltoajoja. Lotat ruokkivat heitä, samoin kuin talvisodan aikana rautatiesiltoja vartioivia suojeluskuntalaisia. Koko sodan ajan järjestettiin ompeluseuroja, joissa valmistettiin sotilaille lämmintä vaatetta.

Lottien toiminta loppui syksyllä 1944. Kuitenkin organisaatio säilyi, siitä yhtenä esimerkkinä Pöljän lottien arkistoon jäänyt asiakirja vuodelta 1946. Muistiinpanoissa luetellaan keille Punaisen ristin lahjatavarat on Pöljällä jaettu. Elsa Väänänen Pöljän koulun opettajana on varmasti ollut mukana jakamassa ja arvioimassa tuen tarvetta.

Lue myös: Aino Ollikainen (1921-2010), kolmen sodan lotta I
                  Aino Ollikainen (1921-2010), kolmen sodan lotta 2
                  Tytöstä naiseksi sota-aikana

Lähteet: Pöljän lottyhdistyksen asiakirjoja 1929-46. Savon Miekka 11/1939, Valkoinen kirja. Lotta Svärd yhdistyksen julkaisema 1928. Latva-Äijö, Lotta Svärdin synty, 2004. Valokuvat lassilan ja Puustellin arkistot.

Pöljän lottia ja  Pöljän pysäkin vahtimiehiä Solalla 1939-40. Mukana ainakin Tyyne Rautiainen. Miehistä tunnistettu Onni Holopainen, Atte Rautiainen, Pertti rautiainen ja Mauri Lahtikivi.