Siilinjärven sairaalat jatkosodassa 1941-44

 

Siilinjärven piirimielisairaalan päärakennus. Rakennus säilyi
mielisairaanhoidon käytössä sota-ajan. Joitakin
potilashuoneita varattiin sotasairaalan lottien majoitukseen.

Tämä blogiteksti on jatkoa Siilinjärven piirimielisairaala ja Tarinaharjun keuhkotautiparantola talvisodassa postaukseen.

Kun talvisodan rauha solmittiin 13.3.1940, se merkitsi aseiden vaikenemista rintamilla, mutta sodan pitkät varjot jäivät vielä vaikuttamaan. Sotasairaalat olivat pullollaan potilaita, joita sitten hiljalleen kotiutettiin. Sitä tahtia pystyttiin myös vapauttamaan 20. Sotasairaalan rakennuksia ja osastoja taas takaisin siviilikäyttöön. Tarinaharjun sairaalasta tuli taas keuhkotautiparantola, mutta Siilinjärven piirimielisairaala ei päässyt vieläkään omilleen.

Siilinjärven majoituslautakunta oli saanut 30.4.1940 Pohjois-Savon Suojeluskuntain piiriesikunnasta käskyn suorittaa lainmukaisen vastaanottotarkastuksen Harjamäen Piirimielisairaalan ”paviljongissa” eli naisten talossa. Tila oli päätetty ottaa puolustusvoimien käyttöön edelleenkin, vaikka sota oli loppunut.

Luovutustarkastus pidettiin 4.5.1940. Kuntaa edustivat Iivari Himanen, Janne Savolainen ja Pekka Pitkänen. Pöytäkirjaa piti kunnankirjuri Eino Rahikka. Piirimielisairaalaa edusti kokouksessa Elon Enroth.

Tarkastuksessa todettiin rakennuksen olevan hyvässä kunnossa, joskin jonkin verran kulumista oli havaittavissa. Uusi kalusto ja liinavaatteet olivat myös käytössä jonkin verran rähjääntyneet. Asiakirjoista ei välity käyty keskustelu, mutta varmasti sairaalan menettäminen kirpaisi sairaanhoitopiirin kuntien edustajia. Naisten talosta tuli näin Harjamäen Sotilassairaala 3. Siellä hoidettiin toipuvia ja annettiin jatkohoitoa talvisodan jälkeen.

Harjamäen sotilassairaala 3 nykyisessä asussaan.
Syyskuu 2024.

Sotasairaaloissa palvelleet reserviläiset ja vapaaehtoiset lomautettiin. Töihin jääville henkilökunnalle alettiin maksaa normaalia rahapalkkaa ja luontaisedut poistettiin. Silti esimerkiksi Kuopiossa oli vielä 1.6.1940 sotilaiden majoituskäytössä kahdeksan koulua, VPK:n talo, Koivumäen kartano ja kansanopisto. Runnin kylpylaitos varattiin 10.6.1940 alkaen yksinomaan sotainvalidien hoitoon. Siellä potilaat saivat 1 kuukauden maksuttoman hoitojakson. Runni oli erityisesti tarkoitettu amputaatiosta tai reumaattisista oireista kärsiville.

Puolustusvoimat pyrki vapauttamaan tilat siviilikäyttöön nopeasti. Samalla kuitenkin muistutettiin, ettei sota-aikana rakennuksissa tehtyjä muutoksia ole syytä purkaa. Sotasairaalan varusteet varastoitiin, hälytyslaiteet, väestönsuojat, kaasutiiviit ovet ja ilmavalvontalaitteet oli säilytettävä sijoillaan. Myös pimennysvalmius oli säilytettävä.

Sotasairaalan valmiutta pidettiin myös harjoittelulla yllä. 12.8.1940 Päämajan lääkintäosasto pyysi ilmoittamaan ”montako potilaspaikkaa kirurgisia potilaita varten sotasairaalassanne saadaan toimimaan 1,2,5 tai 10 päivää määräyksen saatuanne.”

Vielä puoli vuotta sodan päättymisen jälkeenkin omaiset etsivät tietoja kadonneista ja kuolleista läheisistään. Päämajan lääkintäosaston kiertokirje 4.9.1940 luetteli pitkän listan sotilasta, joiden viimeisistä hetkistä etsittiin tietoa. Henkilöstä tiedettiin, missä hän oli haavoittunut, mutta ei kuolinpaikkaa, joku oli haavoittunut ja sittemmin kadonnut, kolmannen tiedettiin kuolleen ”jossakin sairaalassa”, sotilaan ruumis oli lähetetty jonnekin, mutta ei ollut tietoa, minne joutunut. Vaikka sodan byrokratia oli varsin tehokasta, niin joissakin tilanteissa potilaat näyttävät kuitenkin mystisesti kadonneen sairaalasta toiseen lähetettäessä. Epätietoisuus oli tietysti omaisille raastavaa.

Myös sota-aikana oli tapahtunut ikäviä erehdyksiä. Kotijoukkojen esikunnasta rovasti Hannes Anttila teroitti sairaaloille huolellisuuden merkitystä. Potilaiden vastaanotto- ja poistoilmoituksissa nimet ja osoitteet oli usein kirjoitettu niin epäselvästi, että oli ”sattunut muutamia valitettavia erehdyksiä”. Poistoilmoitus tehtiin potilaasta, joka oli kuollut.

Syksyllä 1940 Puolustusvoimat ja sairaanhoitopiiri laativat uuden vuokrasopimuksen Siilinjärven piirimielisairaalan rakennuksesta. Valtio maksoi 65 000 mk/kk vuokraa, se sisälsi valon, lämmön ja veden. Piirimielisairaala sitoutui valmistamaan ja toimittamaan sotilassairaalan potilaille ja henkilökunnalle ruuan, 12 mk/hoitopäivä. Lisäksi sairaala pesi sotilassairaalan pyykit 2mk/kg.

Hiljainen ketutus oli kasvamassa kahden sairaalan välille, sillä valtio oli ollut ilmeisen hidas maksamaan talvisodan aikaisia kuluja. Tähän viittaa piirimielisairaalan taloudenhoitaja Itkosen kirje Puolustusvoimain pääesikunnalle 15.7.1941. Kun akuutti talvisodan kriisi oli ohi, niin organisaatioilla oli enemmän aikaa riidellä?

Jatkosota (1941-44)

Samoin kuin sota ei lopu rauhanteon päivän, niin sotaa valmistellaan ja sitä tavallaan käydään jo paljon ennen sodan alkamista. Kenttäsairaalat varustetaan, kaatuneiden evakuointikeskuksiin tilataan ruumisarkut, sairaalajunat huolletaan ja varastoja täydennetään.

Suomen sotasairaaloille annettiin Päämajan lääkintäosastolta 17.6. 1941 käskyt sotasairaaloiden perustamisesta. Suojeluskuntapiirit välittivät käskyt ja sairaalat perustettiin. 20. Sotasairaala sai käskyn puhelimitse Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin esikunnasta.

Saksa hyökkäsi 22.6.1941 Neuvostoliittoon. Suomi oli mukana hyökkäyksessä, joskin odotti taktisesti ensin NL:n toimia voidakseen hakea hyökkäyksen uhrin asemaa ja kansainvälistä oikeutusta sotaan. Suomen armeija asetettiin liikekannalle jo hyvissä ajoin ennen Saksan hyökkäystä. Lisäksi Lapissa oli saksalaisia joukkoja, jotka aloittivat Suomen alueelta hyökkäyksen. Suomen hallitus totesi Suomen olevan jälleen sodassa 26.6.1944.

Samalla kun Suomen puolustusvoimat ryhmittyivät laajalla rintamalla hyökkäykseen Karjalaan, niin kotirintamalla valmistauduttiin hoitamaan haavoittuneita ja sairaita. Harjamäestä ja Tarinaharjusta tuli taas 20. Sotasairaalan osastoja.

Sotasairaalan perustamiskäsky tuli samaan tapaan kuin talvisodassakin, suojeluskuntapiirin esikunnalta. Sairaala perustettiin 17.6.1941. Sotasairaalan sairaanhoitajien vastanotto tapahtui elokuvateatteri Scalassa Kuopiossa. Sotasairaalan esikunta toimi ensin Kuopion tyttölyseolla ja myöhemmin Karjatalousopistolla samassa kaupungissa.[1]

Harjamäkeen perustettiin 300 paikkainen kirurginen osasto (jaossairaala VIII) ja Tarinaharjuun 350 paikkainen kirurginen osasto (jaossairaala IX).

Harjamäellä oli jo valmiiksi 109 talvisodan vammoista toipuvaa sekä muista sisätaudeista hoidettavaa potilasta. Kansanterveyden tila oli vielä 1940-luvulla sellainen, että kutsuntarkastuksiin tulevia nuorukaisia joutui saman tien sairaalahoitoon erilaisten vaivojen vuoksi.

30.6.1941 Harjamäellä pidettiin jälleen luovutustarkastus. Sotilassairaalasta oli tullut 20. Sotasairaalan osasto ja oli sovittava uusista vuokraehdoista. Piirimielisairaala luovutti naisten talon, henkilökunnan asuinkerrostalosta 17 yhden hengen huonetta, 3 kahden hengen huonetta, juhlasalin, seurusteluhuoneen ja keittiön.

Tarkastuksessa Siilinjärven majoituslautakunta kiinnitti huomioita siihen, että vuokralaisen käsittelyssä lakkalattiat olivat kärsineet vaurioita, penkit ja tuolit olivat kärsineet vaurioita jonkin kemikaalin vaikutuksesta. Majoituslautakunta vaati vuokrankorotusta 100 000 mk/kk ja ruokamaksun korotusta 20 mk/päivä.  Majoituslautakunta piti tiukasti piirimielisairaalan puolta, vuokra nostettiinkin ja päivittäinen henkilökunnan ja sotasairaalan ruokamaksu nostettiin 18mk/päivä.

Harjamäkeä supistettiin vuonna 1942 240 paikkaiseksi ja Tarinaharju muutettiin takaisin tuberkuloosisairaalaksi 15.1. 1942. Tarinaharjuun varattiin 100 paikkaa sotilaskäyttöön. Loput paikat jäivät siviileille. Aivan jatkosodan loppuvaiheessa Tarinaharjuakin taas tarvittiin kirurgiseen hoitoon kesäkuusta 1944 alkaen.

Neuvotteluja kiristi sekin, että valtio ei ollut maksanut kaikkia vuokriaan talvisodan ja välirauhan ajalta. Lieneekö sitten johtunut tästä, että sotasairaalan arkistossa on runsaasti aineistoa kuntien ostosopimuksella sotasairaalassa hoidetuista potilaista, joiden maksuja kunnat eivät vaan hoitaneet lukuisista karhuamisista huolimatta.

20. Sotasairaala joutui tositoimiin heti heinäkuun puolivälistä alkaen. Suomen hyökkäys eteni vauhdikkaasti niin Karjalassa kuin Kannaksellakin, mutta voittojen vaatimat uhraukset olivat raskaita.

Kuopioon saapui heinäkuussa viisi sairasjunaa ja ne toivat 20. Sotasairaalan eri osastoille yhteensä 1510 potilasta. Syyskuussa 1941 haavoittuneiden tulo väheni vähän, mutta vielä lokakuussakin sairasjunia tuli kerran viikossa. Potilaita yhdessä junassa oli 238-368.

Jatkosodassakin sotasairaalat lainasivat kunnanlääkäreiltä röntgenlaitteita. Esimerkiksi Tarinaharjussa oli Juuan kunnansairaalan Telix-merkkinen kone. Se palautettiin omistajalleen jo 1942, jolloin Tarinaharju pärjäsi omilla koneillaan. Olihan siitä tullut taas tuberkuloosin hoitoon keskittyvä sairaala.

20. Sotasairaalan Harjamäen osastolla työskenteli kolme lääkäriä, 32 hoitajaa, 18 lääkintälottaa, 16 muuta lottaa, 10 siivoojaa, 8 pesijää, kaksi kanslistia ja taloudenhoitaja. Harjamäen osaston johtajana toimi lääkintäkapteeni Veikko Kolehmainen. Siviilityö oli ollut Pielaveden kunnanlääkärin virka. Potilaat olivat sairaalassakin sotilaskurin alaisia.

Tarinaharjun sairaala toimi enemmän omin voimin, mutta sielläkin oli lääkintälottia töissä. Lisäksi Tarinaharjussa toimi ilmavalvontalottayksikkö. Tarinaharjun sairaala oli äärimmäisen kuormitettu, sillä tuberkuloosi levisi rintamaoloissa ärhäkästi. Lisäksi Tarinaharjussa oli myös siviilipotilaita.

Sotilaita ja lottia sotasairaalan pääovella 1944. Eturivissä
keskellä Irma Pantzar (Roivainen).

Molemmat Siilinjärven sairaalat toimivat osana isoa sotasairaalaa, joten mitään kovin tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja ei ole esittää hoidosta. Juhani Kärjä on tutkinut 20. Sotasairaalaa ja hänen mukaansa 20. sotasairaalassa hoidettiin jatkosodan aikana noin 40 000 potilasta.

Jatkosodan aikana alaraajojen murtumien hoito kehittyi ratkaisevasti, kun Kemissä saksalaisten sotasairaalassa toiminut lääkäri, G. Kuntscher kehitti ydinnaulauksen. Siinä luuydinonteloon isketään metallikisko, joka sitoo murtuman osat yhteen. Kuntscher kävi neuvomassa Tarinaharjun parantolan konemestari Taisto Paltemaalle ydinnaulojen valmistustekniikan ja menetelmä otettiin käyttöön Kuopiossa. Joistakin lääkkeistä oli aika ajoin pulaa, esimerkiksi insuliinista. Samoin sidetarpeita tuli edelleen säästää ankarasti.[2]

13-vuotias Veikko Rantala haavoittuneena Lieksan sotasairaalassa
elokuussa 1944. Myös Siilinjärven sotasairaaloissa hoidettiin 
siviilipotilaita.

Sukupuolitaudit levisivät. Sotasairaalan kirjeenvaihdossa vilautettiin jopa rangaistusten antamista miehille, jotka olivat saaneet sukupuolitaudin ”tuntemattomalta” naiselta. Kyseessä karkea huolimattomuus ja rangaistavaksi teoksi sota-ajan oloissa. Ehdotettiin kuukauden työpalvelusta rauhan tultua.

Ihotautiosastoilla oli havaittu pitkittyviä vaivoja, joita epäiltiin osittain itse aiheutetuiksi. Neuvottiin sitomaan tiukemmin, ette potilas pääse hinkkaamaan vammakohtaa.

Ensimmäisten antibioottien teho alkoi näkyä. Sulfapyridiini tehosi kehkokuumeeseen, aivokalvontulehdukseen ja tippuriin. Samalla kuitenkin huomattiin, että lääkkeellä oli sivuvaikutuksia maksaan ja munuaisiin.

 

Ruokakriisi talvella 1941-42 – epäsopua sotasairaalan ja piirimielisairaalan välillä

 

Syksyllä 1940 Harjamäen piirimielisairaalan keittiö oli sitoutunut valmistamaan sotasairaalalle ruuan omassa keittiössään. Piirimielisairaalan liittohallituksen pöytäkirjoissa tulee kuitenkin esille jo vuotta myöhemmin, että kahden sairaalan välille oli kehkeytymässä mojova riita. Taustalla oli koko maata vaivaava ruokapula ja ankara säännöstely.

Piirimielisairaalan liittohallitus ihmetteli kokouksessaan 22.10.1941, miksi sotasairaala vaatii potilaiden ruuat ennen sotia voimassa olleen Pohjan Rykmentin annoksilla. Se ei liittohallituksen mukaan ole luvallista, vaan Harjamäelläkin olisi noudatettava sota-aikana voimassa olevaa ruokalistaa. Sairaala ilmoitti, ettei se suostu valmistamaan nykyisillä hinnoilla sotasairaalan vaatimia annoksia. Piirimielisairaala oli tässä oikeassa, sotasairaalan arkistosta löytyi päiväkäsky, jossa muistutettiin sotasairaaloille annetusta annosohjeista.

Huono sopu näyttää vallinneen myös vuotta myöhemmin, kun sotasairaalan virkailijat olivat moittineet ruokaa keittäjälle. Liittohallitus huomautti, ettei sotasairaalan virkailijoilla ole mitään tekemistä piirimielisairaalan keittiöllä. Myöskään sotasairaalalle valmistettavan ruuan yksityiskohtainen jakaminen ei kuulu piirimielisairaalan henkilökunnalle. Kaikki valitukset tulisi osittaa piirimielisairaalan konttorille ja keittiön emännöitsijä on jätettävä rauhaan.

Kun Puolustusvoimat ei ollut ottanut mitään kantaa liittohallituksen anomukseen, jossa se ehdotti ruokamaksun korotusta, päätti liittohallitus lähettää puheenjohtaja Eino Laitisen ja piirimielisairaalan taloudenhoitaja A. Itkosen neuvottelemaan asiasta pääesikuntaan Helsinkiin.

Riitaisa pattitilanne ei tuntunut ratkeavan, sillä 11.6.1943 liittohallitus lähetti majuri Valtoselle pääesikuntaan kirjeen, jossa syytettiin sotasairaalan henkilökunnan käyttäytyvän sopimattomasti emännöitsijä neiti Palmua kohtaan. ”Herra majuri täällä talvella käydessä sovimme siitä, että asiat hoidetaan miesten ja konttorin kesken, niin että naisväki saisi olla rauhassa ja suorittaa tehtävänsä ilman mitään ulkoa päin tulevaa painostusta.”

20. Sotasairaalan toimintakertomuksessa vuodelta 1943 samaista asiaa käsiteltiin myös. Sotasairaalan näkökulmasta piirimielisairaala oli suhtautunut ”erittäin ynseästi” sotasairaalan toimintaan. Yhteiskeittiön ylläpitämisessä tuli ylitsepääsemättömiä ongelmia, jolloin Päämajan lääkintäosasto antoi sotasairaalalle luvan remontoida sotasairaalan alimpaan kerroksen oman keittiön.

Lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti. SA-kuvat.

Ratkaisua oli tukemassa ja edistämässä itse päämajan lääkintäosaston päällikön, kenraalimajuri Suolahden vierailu Harjamäessä syksyllä 1943. Keittiö valmistuikin alkutalvesta 1944. Harjamäkeen otettiin lisää muonituslottia töihin hoitamaan sotasairaalan keittiötä.

 

Mielisairaalan toiminnan ongelmia sotasairaalan varjossa ja sotavuosina

 

Piirimielisairaalalla oli iso maatila, jonka tuotteet olivat keskeinen osa sairaaloiden ruokahuollon järjestämisessä. Mielisairaalan vuosikertomuksessa vuodelta 1943 erityisesti mainittiin, että säännöstelyn aikaan ruoka on ollut yksipuolisempaa kuin normaalina aikana. Kuitenkin vuoden 1943 perunasato takasi sen, että perunaa oli saatu kuitenkin syödä niin paljon, kun jaksoi. Ankaraan sotaponnistukseen keskittyneessä maassa mielisairaaloiden potilaat olivat ruoka-annokseltaan kaikista heikoimmassa asemassa, heidän annoksensa olivat samat kuin sotavangeilla.

Siilinjärven piirimielisairaalan kuolleisuus ei ollut sotavuosina kovin korkea, vain vuoden 1940 16 kuollutta potilasta oli selkeästi korkeampi määrä kuin tavallisesti. Se johtui ennen kaikkea tuberkuloosista, jota oli paljon itärajan kunnalliskodeista evakuoiduissa potilaissa. Esimerkiksi ylikuormitetuissa Nikkilän ja Tyrnävän mielisairaaloissa kuolleisuus sotavuosina oli niin korkea, että joissakin tutkimuksissa on väitetty mielisairaalan olleen vaarallisin paikka sotavuosina Suomessa. Ahtaus, heikko ravinto ja kulkutaudit tekivät tehtävänsä.

Piirimielisairaalassa oli jatkuvasti yli 200 potilasta tiloissa, joihin oli ajateltu 176 potilasta. Lisäksi useita nais- ja mieshoitajia oli määrätty rintamatehtäviin. Vuonna 1941 kaikki mieshoitajat kahta lukuun ottamatta joutuivat rintamalle. Niinpä sairaalan remonttimies ja suutari joutuivat toimimaan ”hoitajina”.

Sotavuosien tilanahtaudesta kuvaava esimerkki oli se, että sairaalan ylilääkäri Elon Enroth joutui majoittamaan harjoittelijoita omassa asunnossaan.

Mielisairaalan potilaiden hoito kärsi tietenkin ahtaudesta. Insuliinista oli pulaa. Lisäksi erityisesti naisten työterapian järjestäminen oli vaikeaa, koska kutomiseen, neulomiseen yms. ei ollut riittävästi materiaaleja. Ulkotöissä Enrothin mukaan naiset ”eivät kesäisinkään voi työskennellä yhtä vapaasti kuin ennen, sillä useimmiten kerääntyy ympärille joukko töllisteleviä miehiä  sotasairaalasta, joiden puheet ja leikinlasku häiritsevät heitä työssään.” Lisäksi potilailla ei ollut riittävästi kunnon kenkiä.

Kesäkuussa 1944 piirimielisairaala joutui vielä ottamaan vastaa 146 Rauhan mielisairaalasta evakuoitua potilasta. Henkilökunnan asuinrakennuksen juhlasalista tehtiin lisätilaa potilaille.

20. Sotasairaala lakkautettiin 30.11.1944, henkilökunta ja potilaat kotiutettiin. Siilinjärven piirimielisairaala ei kuitenkaan saanut vieläkään tilojaan haltuunsa, vaan entisiin sotasairaalan tiloihin perustettiin Sotavammasairaala, joka toimi syksyyn 1945.

Sotasairaalana toimineen rakennuksen pääovella on siitä muistuttava seinälaatta.

---

[1]Kärjä, Kuopion sotasairaala – 20.Sot.S https://www.kuopionisanmaallinenseura.fi/kuopion-sotasairaala

[2]sama

Arkistolähteet

Harjamäen sairaalamuseon arkisto, Siilinjärven piirimielisairaalan toimintakertomukset 1939-47

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin arkisto, otteita liittohallituksen pöytäkirjoista 1941-44

Sota-arkisto:

20. Sotasairaalan hallinnollinen arkisto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto 1940-41

Salainen kirjeenvaihto 1941-41

Kirjeenvaihto, taloustoimisto 1943-44

Päällikkölääkärin päiväkäskyt 1941-41

Muonavahvuusluettelot 1942-1945

Kansallisarkiston digitaaliarkisto:

20. Sotasairaalan toimintakertomus 17.6.1941-30.4.1943 https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398839116

20.Sotasairaalan toimintakertomus 30.4.1943-1.12.1943

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6034154448&aineistoId=2398839974

20. Sotasairaalan toimintakertomus 1.12.1943-30.11.1944

https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398840276

 

 

 

 

 

 

Siilinjärven piirimielisairaala ja Tarinaharjun parantola talvisodassa 1939-40

 

Piirimielisairaalan naisten talo on valmistunut syksyllä 1939.

Syyskuussa 1938 Siilinjärven piirimielisairaalassa elettiin iloisissa tunnelmissa. Pitkään toivottu lisärakennus naispotilaille oli jo noussut lähes vesikattoon. Rakennustyömaata ja sairaalan toimintaa esittelivät paikalle saapuneille toimittajille sairaalan ylihoitajatar Tyyne Olkkonen, taloudenhoitaja A. Itkonen ja rakennusmestari H. Väänänen.[1]

Piirimielisairaala oli valmistunut vuonna 1926. Alusta asti sairaala oli ollut ahdas, hoitoon mahtui koko Pohjois-Savon ja Kainuun piirin alueelta 176 potilasta. Nyt rakenteilla olevaan naisten taloon oli valmistumassa 127 uutta hoitopaikkaa. Taloon rakennettiin myös ajanmukaisia työhuoneita, eristysosasto kulkutautipotilaiden varalle sekä suuri potilaiden päivähuone ja ruokasali.

Henkilökunta odotti varmasti myös asumisolojensa kohentumista, kun 3-kerroksinen asuinrakennus tulisi tarjoamaan modernit olot niin perheellisille kuin perheettömillekin työntekijöille. Juhlasali ja pieni kahvilahuone valmistui saunan, kellarivarastojen yms. lisäksi kolmikerroksiseen henkilökunnan asuntolaan.

Kesällä 1939 sairaala alkoi rekrytoida lisähenkilökuntaa, alilääkäriksi valittiin tohtori Veikko Ilmari Aatos Laine Polvijärveltä. Piirimielisairaalan ylilääkärinä oli toiminut vuodesta 1927 Elon Enroth.

Valitettavasti Euroopan kesä 1939 oli jo sakeana sotauutisia. Elokuussa Molotov-Ribbentrop-sopimus herätti Suomenkin valmistautumaan tehostetusti sotaan. Toinen maailmansota syttyi, kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939.

NL:n paine Suomea ja Baltian maita kohtaan kasvoi. Lokakuun puolivälissä Suomi alkoi siirtää ns. ylimääräisiin harjoituksiin kutsuttuja joukkoja rajoille. Käytännössä Suomen armeija oli asetettu liikekannalle. Samaan aikaan aloitettiin rajaseudunväestön evakuoinnit.

Sotaan valmistautuminen vaati käynnistämään myös haavoittuneiden ja rintamalla sairastuneiden potilaiden hoidon järjestelyt. 20. Sotasairaala, joka toimi Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin alueella perustettiin 13.10.1939. Suomessa oli talvisodan aikana 53 sotasairaalaa, joissa oli 35 000 potilaspaikkaa.[2] 20. Sotasairaalan keskuspaikka oli Kuopio.

Sotasairaaloiden käyttöön otettiin sairaaloiden osastoja, kouluja, vanhainkoteja, parantoloita, päiväkoteja. 20. Sotasairaalan osastoja oli Suonenjoella, Kuopiossa ja Siilinjärvellä.[3] Käytännössä tämä tarkoitti siviilien hoidon heikkenemistä ja koulujen työskentelyn loppumista tai häiriintymistä. Siviilisairaanhoito pyrittiin säilyttämään ”tyydyttävällä” tasolla, aivan heikkoja potilaita ei saanut siirtää sairaaloista muualle ja synnytys- ja kulkutautisairaalat pidettiin toiminnassa omissa toimipaikoissaan.

Tarinaharjun keuhkotautiparantola, Siilinjärvi.

Puolustusvoimat iski välittömästi silmänsä Siilinjärven piirimielisairaalan uudisrakennukseen, joka oli valmis, kalustettu ja tyhjillään. Niinpä naisten taloksi suunnitellusta psykiatrisesta sairaalasta tuli 20. Sotasairaalan 300 paikkainen kirurginen osasto. Samoin Tarinaharjun parantolasta varattiin tuberkuloosipotilailta 100 kirurgista paikkaa sotavammoista kärsiville. Tarinaharjun tuberkuloosipotilaita siirrettiin Portaanpään opistolle Lapinlahdelle.

Niin Harjamäellä kuin Tarinaharjussakin oli käytössä kaksi leikkaussalia, röntgen ja kattavasti instrumentteja, jotka oli osin lainattu lääninsairaalasta. Sotasairaaloiden tarpeisiin armeija otti lainaan kunnanlääkärien laitteita. Valtio maksoi rakennuksista ja laitteista omistajilleen vuokraa.

Henkilökunta koottiin eri puolita Suomea. Sairaanhoitajilla ja lääkäreillä oli velvollisuus siirtyä töihin liikekannallepanon aikana määrättyihin asemiin samalla tavoin kuin sotilaillakin. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että Vieremän terveyssisar, Helsingin Marian sairaalan sisätautien sairaanhoitaja tai Pielaveden kunnanlääkäri pakkasivat tavaransa ja ilmoittautuivat palvelukseen Kuopiossa. He olivat sitten pois omista toimipaikoistaan, joissa pienempi henkilökunta hoiti siviilipotilaita.

Ammattihenkilökunnan lisäksi Siilinjärven sairaaloissa työskenteli lääkintä-, kanslia-, muonitus- ja ilmavalvontalottia.

Muonituslottia työssään jatkosodan aikana. taustalla sotasairaalan 
keittiön ikkunat.

Tämän lisäksi tarvittiin autonkuljettajia, sairaankantajia, hevosmiehiä, puuseppiä ja siivoojia, lämmittäjiä ja koneenhoitajia ja keittäjiä.

Tarinaharjun ylilääkäri Allari Seppä toimi sotasairaalan lääkärinä. Tarinaharjun sairaalassa työskenteli myös lääkäri Puranen, alun perin tehtävään määrätty Olai Basilier palveli talvisodassa kenttäsairaala 3 henkilökunnassa sekä Viipurin sairaalassa. Aluksi henkilökunnan järjestämisessä oli paljon sekaannuksia, koska lääkäreitä oli määrätty useampaan paikkaan yhtä aikaa.[4] Sama tilanne oli hoitajien kohdalla.

Piirimielisairaalan ylilääkäri Elon Enroth.

Harjamäen sotasairaalan osaston lääkärinä toimivat Pentti Honkanen, Lauri Pörhölä ja Anders Langenskiöld. Elon Enroth hoiti Siilinjärven piirimielisairaalaa yksin, sillä apulaislääkäri Laine määrättiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja sitä tietä joukkosidontapaikalle Karjalaan.[5] Myös Enroth oli kutsuttu ylimääräisiin harjoituksiin, mutta hän palasi pian hoitamaan piirimielisairaalaa ja valmistelemaan sotasairaalan tuloa.

Syksyllä 1939 odottava tunnelma ja pitkittyvä poikkeustila hermostutti esimerkiksi koulujen rehtoreita, jotka alkoivat pyytää tilojaan takaisin koulukäyttöön. Sairaanhoitajia ja lääkäreitäkin vapautettiin takaisin siviilitehtäviinsä ja annettiin lomia.

Suuri sairaala oli valmiudessa, mutta sotilaille varatut potilaspaikat olivat tyhjillään. 20. Sotasairaalan potilaspaikoilla oli 25.11.1939 41 potilasta. Ottaen huomioon, että valmius oli reippaasti yli 1000 potilasta, niin tyhjäkäynti oli ilmeinen. Sotasairaalat hoitivat kuitenkin koko sotien ajan myös siviilipotilaita.

Sota syttyy

20. Sotasairaalan puhelinsanomissa sodan syttyminen näkyi 28.11. 1939. Päivystäjä otti vastaan viestin: ”Henkilökunta kutsuttava koolle, sairaala kuntoon, lomat peruttava.” Neuvostoliitto oli väittänyt Suomen ampuneen 26.11. Mainilassa tykistöllä rajan yli. Tämän lavastuksen jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Talvisota alkoi 30.11.1939.

Rintamalla ensiavun jälkeen potilas siirrettiin joukkosidontapaikalle, siitä pääsidontapaikalle (tässä oli jo lääkärinhoitoa saatavilla) ja sairaskuljetukseen joko hevosilla tai autoilla lähimpään kenttäsairaalaan. Rintaman lähellä olevat sotasairaalat ottivat rajuimman vastuun pelastavasta hoidosta. Täältä potilaat kuljetettiin sairasjunilla kotirintaman sotasairaaloihin, kuten Kuopioon. [6]

20. Sotasairaala oli varsin rauhallinen vielä joulukuun alkupuolella, 29.12.1939 potilaita oli kuitenkin jo 603. Helmikuu oli Kuopion sotasairaalan osastoilla, kuten varmasti muuallakin hyvin raskas. Korkeimmillaan potilasmäärä oli 1418.

Sairaalat pitivät päivittäistä tilastoa potilaiden määristä, vaivoista ja vapaista paikoista. Näin rintaman lähellä tiedettiin, minne potilaita voidaan viedä. Joskus lääkäri saattoi mennä junaa vastaan, jotta potilaiden jakaminen oikeille osastoille sujuisi rivakasti.

Junien lastaaminen ja purkaminen oli raskasta työtä, makaavat potilaat nostettiin junan ikkunasta. Kuopion sotasairaalalla oli kahdeksan linja-autoa, ambulansseja ja hevosia käytössään. Ilmavaaran vuoksi sairasjunat kulkivat öisin. Talvipakkasessa ja pimeässä, ilmavaaran vallitessa voi vain kuvitella työn vaativuuden.

Siilinjärvellä potilaat vietiin rautatieasemalta hevosilla ja autoilla Tarinaharjuun ja Harjamäelle. Sairaskuljetusautoa säilytettiin kauppias Miettisen varastossa. Junien tulosta ilmoitettiin etukäteen, mutta saatettiin ilmoittaa vain ”64 akselia”, joka kertoi junan koon. Haavoittuneiden ja sairastuneiden sotilaiden tiedot olivat salattavaa tietoa eikä niitä puhelimessa saanut suoraan ilmoittaa. Sairasjunilla saapuvilla potilailla oli pahvinen, pyöreä levy kaulassa. Pahviin oli kirjattu tieto, mistä kenttäsairaalasta/sairaalasta potilas oli tulossa.

Jatkosodan aikaan oli puhelinsanomissa käytössä koodisanasto eri potilasryhmille. ”Puukko” tarkoitti kirurgista potilasta, ”lasi” silmätautia, ”kerä” hermotautia, ”kärry” kulkutautia, ”ruisku” sukupuolitautia jne. Kaikki sotasairaaloiden potilaat eivät suinkaan olleet haavoittuneita, rintamalla sairastettiin monella tavalla.

Sairaiden hoito

Sotasairaalasta tulee ensinnä mieleen, että siellä on vain haavoittuneita. Kuitenkin sotaolot ja suomalaisten yleinen terveydentila näkyi 1930-luvun lopulla sotilaiden vaivoissa.  Potilaat oli jaettu vammojen ja sairauksien mukaan, kirurgisiin, sisätauteihin, kaasuvammoihin, kulkutauteihin, silmävammoihin, korva-, nenä-, kurkkutauteihin, sukupuolitauteihin, ihotauteihin ja hermo- ja mielitauteihin. Lisäksi sotasairaalan tilastoissa eroteltiin siviilipotilaat.

Arkistoon on jäänyt IV Armeijakunnan esikunnan tuohtunut palaute 20. Sotasairaalan toiminnasta. Kuopiosta oli palautettu 22.1.1940 terveinä 39 aliupseeria ja 266 miestä junalla Harluun. Sotilaiden tulosta ei ollut saatu ilmoitusta. Lisäksi saapuneissa oli paljon muitakin kuin rintamakelpoisia miehiä. Ryhmästä lähetettiin peräti 111 potilasta takaisin Kuopioon. Vain 121 Harluun tullutta toipilasta pystyi palaamaan yksikköihinsä rintamalle. Asiakirjoista ei selvinnyt, miksi näin oli käynyt.

Omaiset saivat käydä potilaiden luona, mutta päiväkäskyissä hoitajia velvoitettiin kuuntelemaan ja valvomaan, ettei puhuta sotilasasioita. Potilasohje seinällä muistutti, ettei sotilas saa kertoa haavoittumispaikkakuntaa, joukkojen koostumusta, aseistusta, esimiesten nimiä eikä mitään muitakaan sotilasasioita. Keväällä otettiin käyttöön osastojen vieraskirjat. Johonkin sotasairaalaan oli nimittäin tullut asiattomia henkilöitä väittäen olevansa Yleisradion väkeä. Vakoilusta ja kiihotuksesta varoiteltiin.

Tarinaharjun ja Harjamäen sairaalat soveltuivat poikkeuksellisen hyvin sotasairaalatoimintaan, mutta niihinkin jouduttiin hankkimaan instrumentteja Kuopion lääninsairaalasta ja Seinäjoen lääkintävarikolta. Haavasiteistä oli pulaa, sideharsoja pestiin ja käytettiin uudestaan. Samoin leikkaussalikäsineitä piti säästää vaativampiin leikkauksiin, muuten käytettiin kumihansikkaita. Röntgenfilmejä piti myös säästää. Lääkkeistä ei ilmeisesti ollut pulaa, sotilasapteekkina Kuopiossa toimi Piispasen apteekki. Keskuslääkintävarikko sijaitsi Seinäjoella, sen yhteydessä oli myös keskussotilasapteekki.[7]

20. Sotasairaalan arkistossa oli tallessa sotasairaaloille laadittu yhteinen lääkeluettelo, jossa on mainittu noin sata erilaista lääketuotetta. Listalla oli kipulääkkeitä asperiinista morfiiniin, kodeiinia yskään, kloroformia nukutuksiin, Albarginia tippuriin, kiniiniä, insuliinia ja ensimmäinen antibioottikin eli Streptolysin löytyy listalta. Se oli tärkeä tulehduslääke aikana, jolloin penisilliiniä ei ollut vielä laajalti käytössä.

Harjamäen sotasairaalan osastolla hoidettiin talvisodan aikana 1600 potilasta ja Tarinaharjussa 1142.[8] Koko 20. Sotasairaalan potilasmäärä oli talvisodan aikana noin 10000.

 

Piirimielisairaala talvisodassa      

Talvisota aiheutti suuria vaikeuksia siviilimielisairaanhoidolle. Itä-Suomesta evakuoitiin sodan aikana kokonaan Pälksaaren, Rauhan ja Viipurin kaupungin mielisairaalat, joissa oli ennen sotaa ollut lähes 1200 hoitopaikkaa. Kuusi mielisairaalaa joutui luovuttamaan huomattavia määriä hoitopaikoistaan. Mustasaaren mielisairaala Vaasassa tyhjennettiin kokonaan armeijan käyttöön. Lisäksi siviilipotilaiden paikkoja joutui sotapsykiatriseen käyttöön.[9]

Suuri paine kohdistui myös piirimielisairaalan toimintaan. Elon Enroth jäi yksin vastaamaan sairaalasta, johon evakuointiin syksyllä 1939 Pielisjärveltä, Ilomantsista ja Lieksasta kunnanaliskotien potilaita. Sotilasautot saattoivat öisin tuoda jopa 40 potilasta kerralla asutettavaksi jo valmiiksi täppösen täyteen sairaalaan. Kunnalliskotien asukkaat olivat sekalaista seurakuntaa, oli psykiatrisia potilaita, tuberkuloottisia, vanhuksia ja lapsiakin. Tämä johti kuolleisuuden kasvuun talvisodan aikana. 176 potilaspaikan sairaalassa majoittui enimmillään noin 300 omaa potilasta ja evakuoituja avun tarvitsijoita.

Elon Enroth totesi 1939 vuosikertomuksessa, ettei tuolloin voinut enää puhua potilaiden hoidosta vaan ensisijaisen säilytyspaikan tarjoamisesta.[10]

Siilinjärven piirimielisairaalan tilanne oli sikäli hyvä, ettei omia potilaita siirretty muualle ja vanha sairaala sai jatkaa entisissä tiloissa. Täällä kuormitus tuli enimmäkseen kunnalliskotien evakuoiduista potilaista. Heille myös etsittiin uusi, soveltuvampi paikka suhteellisen nopeasti.

Harjamäessä oli myös talvisodan aikana potilaana muutamia sotapsykoosista kärsiviä sotilaita. Varsinaisesti 20. Sotasairaalan ”hermosairaat” hoidettiin Kuopiossa Niuvanniemen sairaalassa.[11]

Siilinjärven piirimielisairaalan ja sotasairaalan osaston keskinäiset suhteet ajautuivat aikanaan vakavaan ristiriitaan. Talvisodan aikana ilmeisesti puolin ja toisin keskityttiin omiin töihin ja sopu säilyi. Sotasairaala oli ottanut käyttöönsä vastavalmistuneen henkilökunnan asuntolan juhlasalin, mutta siellä järjestettiin kuitenkin mielisairaalan potilaille joulujuhla. Kirkkoherra Alikoski puhui ja opettaja Elsa Väänänen vastasi musiikkiesityksistä.[12]

Mielisairaaloiden potilaat olivat 2. maailmansodan aikaan hoitovuorossa viimeisiä. Kun sotilaiden hoito vaati yhä enemmän tilaa ja henkilökuntaa, niin Suomessa esimerkiksi esitettiin tammikuussa 1940 mielisairaaloiden potilaiden siirtämistä vankiloihin. Tämä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Elon Enroth piirimielisairaalan ylilääkärinä oli varmasti vaikeassa asemassa. Talvisodan ajan kahden sairaalan yhteiselo samalla tontilla sujui ilmeisen hyvin, mutta myöhemmin resursseista ja toimintatavoista kehkeytyi ankaraa riitaa, sillä sotasairaalan käyttämää sairaalan uudisrakennusta ei palautettu piirimielisairaalan käyttöön talvisodan jälkeen.

Sotasairaala ja piirimielisairaalan naisten osasto 2024. Rakennuksessa toimii mm. sairaalamuseo.

Siilinjärven sotasairaalat jatkosodassa

Arkistolähteet

Harjamäen sairaalamuseon arkisto, Siilinjärven piirimielisairaalan toimintakertomukset 1939-47

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin arkisto, otteita liittohallituksen pöytäkirjoista 1941-44

Sota-arkisto:

20. Sotasairaalan hallinnollinen arkisto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto (talvisota)

Yleinen kirjeenvaihto 1940-41

Salainen kirjeenvaihto 1941-41

Kirjeenvaihto, taloustoimisto 1943-44

Päällikkölääkärin päiväkäskyt 1941-41

Muonavahvuusluettelot 1942-1945

Kansallisarkiston digitaaliarkisto:

20. Sotasairaalan toimintakertomus 17.6.1941-30.4.1943 https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398839116

20.Sotasairaalan toimintakertomus 30.4.1943-1.12.1943

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6034154448&aineistoId=2398839974

20. Sotasairaalan toimintakertomus 1.12.1943-30.11.1944

https://astia.narc.fi/uusiastia/digitarkastelu.html?id=2398840276

 

---

[1][1] Pohjois-Savo 29.9.1938. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2075938/articles/81518001

[2] Kärjä, Juhani, Kuopion sotasairaala 20, https://www.kuopionisanmaallinenseura.fi/kuopion-sotasairaala

[3] sama

[4] sama

[5] Siilinjärven piirimielisairaalan vuosikertomus 1939. Sairaalan arkisto.

[6] Kärjä, Kuopion sotasairaala 20, https://www.kuopionisanmaallinenseura.fi/kuopion-sotasairaala

[7] sama

[8] Kärjä, Kuopion sotasairaala 20, https://www.kuopionisanmaallinenseura.fi/kuopion-sotasairaala

[9] Kivimäki, Murtuneet mielet

[10] sama

[11] Kärjä, Kuopion sotasairaala – 20.Sot.S https://www.kuopionisanmaallinenseura.fi/kuopion-sotasairaala

 

[12] sama

 

 

Kejosten sukukuntaa Pöljällä

 

Kuva Jouni Kiimalainen

1800-luvun vaihteessa valmistuivat Pohjois-Savossa isojakoprosessit, oli katovuosia ja lopuksi vielä sota runnoi alueen yli. Venäjä hyökkäsi Suomeen helmikuussa 1808 ja alkoi ns. Suomen sota (1808-09). Jaana Luttinen on tutkinut aikakautta väitöskirjassaan ja myös Uudisraivaajien maa -artikkeliteoksessa. Hänen innoittamanaan olen tutkinut Pöljällä pitkään vaikuttaneen Kejosten suvun vaiheita 1800-luvun vaihteessa.

Kun isojakoa ryhdyttiin valmistelemaan Pöljällä 1785, kylällä oli 7 tilaa, mutta käytännössä taloja oli paljon enemmän. Kejosten nimissä oli tila Pöljä 3.

Johan Habermanin maantarkastusluettelo vuodelta 1620 kertoo Pöljän kylän silloisiksi talonpojiksi kaksi Kososta, Påhl Toivasen, Jöns Keinosen (Kejonen), Matts Keinosen (Kejosen), Henrik Pippurisen ja Olli Toivasen. Heidän maansa sijaitsivat molemmin puolin Mikan jokea, Pitkänjärven joen rantamilla, Luvejärvenmäellä, Luvejärven joella, Saarisen etelämäellä, Peltosen joen rannoilla, Mikkajärven rannalla, Alapitkänpäässä, Hökösen lammin mäellä, Kokkosenmäessä ja Pitkänniemessä (Pulasteen niemi?).

Pöljällä on varmasti ollut jo asutusta 1500-luvulla, jopa aiemminkin. Verotus on tullut myöhemmin kuin asukkaat, savolaisten uumoillaan harrastaneen Pohjois-Savoon siirtymistä ihan oma-aloitteisesti ennen Klementti-kirjurin aikaa tai Kustaa Vaasan komentoja.

Pääasiallisena elantona oli kaski, kalastus ja eränkäynti. Järvien rantamat asutettiin ensin, sillä kalastus antoi turvaa huonoinakin satovuosina. Kaskeamiselle otollisia olivat korkeiden mäkien etelärinteet, joissa kaskiruis oli paremmin turvassa hallalta.

Kun isojakoa alettiin 1700-luvun lopulla valmistella, Pöljällä oli talollisina Väänäsiä, Miettisiä, Savolaisia, Kejosia ja Toivasia. Väänäset olivat kylän nuoria asukkaita, he olivat muuttaneet Kehvolta 1740-luvulla. Lisäksi kylällä oli puustelli, jota lampuodit hoitivat. Kylän väkiluku oli kasvanut, tiloilla oli torppareita ja muuta työväkeä. Päätilojen yhteyteen oli perustettu uusia taloja. Isojako erotti nyt talot itsenäisiksi. Tosin prosessi näyttää olleen huomattavan hidas, asiakirjoissakin vanha numerointi säilyy pitkälle 1800-luvulle.

Kejoset asuttivat tilaa numero 3 Pöljällä. 1700-luvun lopussa isännyyttä pitivät Risto Kejonen (1741-1791), Olli Kejonen (1752-1790) ja Heikki Kejonen (1761-1791) ja Jaakko Kejonen (1755-1810). Kuten kuolinvuosista huomaa, kolme talon vanhaa isäntää kuoli yhtenä ryppäänä. Risto ja Olli kuolivat kuumeeseen, Heikin kuolinsyy jäi avoimeksi.

Ollin ja Riston perillisten tilat arvioitiin isojakokokouksissa huonosti hoidetuiksi, talot rappeutuneiksi ja pellot hoitamattomiksi. Se teki heistä heikkoja neuvotteluissa, joissa ahtaalta Kevättömän ja Pöljäjärven alueelta sekä Pulasteen niemeltä piti valita talo, joka muuttaa talouskeskuksensa paikkaa. Valinta kohdistui Kejosten pytinkeihin ja peltoihin.

Isojakotoimitus oli aloitettu Pöljällä pohjoispuolen taloista jo 1785. Tieto isojaosta ja sen seurauksista on voinut vaikuttaa eteläisen jakokunnan talollisten intoon hoitaa peltojaan tai tilan rakennuksia, koska ne olivat mahdollisesti joutumassa toisten omistukseen.

Kuva Jouni Kiimalainen

1700-luvun valtio, ”kruunu” ei suinkaan kohdistanut tukitoimia niihin, jotka olivat heikoilla. Isojaossa oli tarkoitus tehostaa maanviljelyä, mutta keskeinen tavoite oli myös kruunun verotulojen kasvattaminen. Nyt maat mitattiin tarkemmin, takapellot ja niitytkin huomioitiin. Talolliset saivat isot maa-alueet henkilökohtaisesti verotettavaksi. Verotaakan on osoitettu kasvaneen merkittävästi.

Ennen isojakoa kuolleen Risto Kejosen perunkirjoitus toimitettiin hänen kotonaan Pöljällä 15.1.1792. Uskottuina miehinä toimivat Gabriel Toivanen ja Risto Skopa. Paikalla olivat vainajan leski Helena Miettinen, tytär Anna Kejosta edusti hänen miehensä Pekka Ruotsalainen, lapset Matti, Pekka, Risto ja Adam Johan. Tytär Maria Kejosta edusti Lauri Miettinen.

Kejosen tilan arvo oli 100 riikintaalaria. Irtaimen omaisuuden arvo oli hyvin vaatimaton, Tilalla oli ruuna, neljä lypsävää lehmää, kaksi sikaa ja viisi lammasta. Tilan, eläinten ja muun irtaimen arvo oli vaatimaton 150 riikintaalaria. Tilan ongelmien pitkäkestoisuudesta kertonee lista Riston veloista.

Suurimmat velat hänellä oli Olli Kejoselle, Jaakko Kejoselle, Ivar Savolaiselle ja Adam Miettiselle, kullekin noin 16 riikintaalaria. Lisäksi oli pikkuvippejä muiltakin Miettisiltä, Savolaisilta ja Toivasilta. Myös Väänäset olivat lainanneet rahaa Ristolle. Kaikkien velkojen kokonaissumma oli 132 riikintaalaria. Kylän keskinäisten velkojen verkosto on sittemmin tuttu 1800-luvun tuomiokirjoista.

Risto Kejosen tilan rakennuksista ja pelloista saa yksityiskohtaisemman kuvan isojakoasiakirjasta 27.6.1795. Riston pojan, Matti Kejosen (s.1773) isännyyteen siirtyneen tilan pihapiirissä Pulasteenniemellä oli asuinrakennuksena kaksi savupirttiä vastakkain, joiden välissä oli porstua. Lisäksi oli lampola, talli, savusauna, aitta, heinälato ja kota. Näistä asuinrakennusta pidettiin niin huonoina, että sitä ei kannattanut siirtää.

Pihapeltoja oli 12 tynnyrinalaa, joista 5 oli joltisenkin kunnossa, mutta loput pellot olivat hoitamattomina nurmettuneet. On muistettava, että 1700-luvulla Pöljälläkin harjoitettiin vielä voimaperäistä kaskiviljelyä. Riston tilan kiinteistöjen ja pellon arvoksi laskettiin 68 riikintaalaria ja 32 killinkiä. Eli Riston kuoleman jälkeen tilan talous ei ollut kohentunut.

Isojakoasiakirjoista selviää, että Olli Kejosen perilliset ja Matti Kejonen (eli Riston perilliset) määrättiin  muuttamaan talousrakennuksensa Hoikanjoen rantamille. Tällä hetkellä en tiedä, milloin tämä heidän vastustamansa muutos oikeasti toteutui. 1800-luvuln lopulta tunnetaan sitten Ollila (5) ja Rissala (4) ”Hoikanrandamilta”, mutta elo näyttäisi jatkuneen entisillä paikoilla pitkään.

Kiinnostava yksityiskohta on, että isojaossa syntyi Pöljän pohjoiseen jakokuntaan uusi tila, Laurila, jonka lampuotina 1800-luvun puolella esiintyy Ivar Savolainen. Näyttää siltä, että Kejosten muutto Pöljänjärven rannasta on neuvoteltu uusiksi. Ivar Savolainen on ottanut Pohjolanmäen kaskimaat viljelykseen. Tämä Pöljän pohjoisen jakokunnan liikamaista muodostettu tila näkyy numerona 8 henkikirjoissa, sittemmin se tunnetaan numerolla 22. Ensimmäinen tilan lampuoti oli Matti Takkunen jo 1780-luvulla.

Kuva Jouni Kiimalainen

Suomen sota vaikutti Pöljän kylän asukkaisiin raskaasti. Kejosen perheen menetyksiä voi tarkastella heidän esittämiään vahinkoilmoituksista 1809 Kuopion käräjäjillä. Matti Kejonen oli ilmoituksensa mukaan menettänyt hevosen, lehmän, hiehon, heinää, sianlihaa, humalaa, kärryt, kannun viinaa ja kokonaisen vaateaitan vaatteineen. Menetysten arvoksi hän vannoi 411 riikintaalaria eli varsin huomattavan summan. Vain Lauri Miettisen korvausanomus Pöljällä oli suurempi, 524 riikintaalaria.

Pöljän talot sijaitsivat nauhana Kuopio-Iisalmi tien varrella, helposti tavoitettavana. Kaikista taloista oli varmasti viety jotain, Jaakko Kejoselta 195 riikintaalarin menetykset ja Aatu Kejoselta 50 riikintaalarin arvosta heinää. Vahinkoilmoituksista on sanottu, että ne lienevät luotettavia. Kovin paljoa käräjillä ei voinut liioitella, kun vala velvoitti ja lautamiehet varsin tarkkaan paikkakunnan olosuhteet tunsivat.

Sota ei merkinnyt pelkästään aineellisia menetyksiä. Kun eversti Sandelsin joukot pitivät Toivalassa venäläisiä Kuopion puolella kesän 1808, suurimmat tappiot syntyivät kotirintamalla. Lisääntynyt liikenne ja sotilaiden majoittaminen ahtaissa pirteissä loivat otolliset olosuhteet tautien leviämiselle.

Vuonna 1808 Pöljän kylällä kuoli Maaningan kirkonkirjojen mukaan 25 ihmistä. Kaikki kuolleet eivät sotavuonna tulleet kirjattua, koska ihmisiä menehtyi pakomatkoilla. Vuoden alussa kuolivat lapset, loppuvuodesta nuoret aikuiset. Isorokko ja erilaiset kuumesairaudet, erityisesti pilkkukuume vei hautaan. Normaali kuolleisuus kylällä oli tuolloin noin 10 henkilöä vuodessa.

Matti Kejosen puoliso Maria Karhunen ja heidän pienokaisensa Loviisa Kejonen kuolivat maaliskuussa 1809 pilkkukuumeeseen. Myös Aatu Kejosen puoliso Saara Stina Savolainen kuoli jo 1810 keuhkotautiin. Molemmat miehet solmivat uudet avioliitot, Aatu meni naimisiin Anna Liisa Karhusen kanssa 1812 ja Matti Brita Jäppisen kanssa 1813. Matin uusi puoliso kuoli kuitenkin jo seuraavana vuonna.

Vuodelta 1815 on säilynyt Matti Kejosen käräjäoikeudessa vahvistama lupa: ”Minä alakirjoittaja olen veljeni lähettänyt myymään tämänvuotista voita Uleäboriin, tämä on tilain 3 ja 5 voita ja että tämä velejeni Crister saa kulkia vapaasti etes ja takaisin. Pöljällä 28.9.1815. Irtolaislainsäädäntö sitoi palkolliset tiukasti vuosisopimuksiinsa ja kauppa oli keskitetty kaupunkeihin. Todistuksella varmistettiin, ettei Risto joutuisi hankaluuksiin matkalla.

Risto Kejonen myi osuutensa Kejosten tiloihin 3 ja 5 Pöljällä vuonna 1815. Ostajina veljet Matti, Pekka ja Aatu. Talon 5 Kejoset olivat ostaneet Johan Toivaselta 27.7.1810 päivätyllä kauppakirjalla.

Aatu Kejonen joutui käräjille syksyllä 1815, koska hän oli markkina-aikaan Kuopiossa palannut rahapelejä kestikievarissa. Hän itse väitti kyseessä olleen vain leikki ja huvitus, mutta oikeus määräsi hänet kuitenkin maksamaan sakkoja 20 riikintaalaria. Olisiko Aatu valittanut tuomiosta, sillä rippikirjassa tuomiosta ei ole mainintaa? Peliringissä oli ollut myös säätyläisiä, joten Aatu ihmetteli oikeudessa, miksi yksinkertaista talonpoikaa rangaistaan?

Aatu Kejonen maksoi sisarilleen Anna Marialle ja Brita Kristiinalle 17.11. 1815 95 riikintaalaria heidän perintöosuuttaan tilasta 3 Pöljällä. Aatu Kejosessa kiinnittää huomiota, että pelituomioiden ohella liikutteli varsin suuria summia velkakirjoilla. Hän kuoli 14.4.1832 Oulussa vilustumiseen. Hän oli siellä urakoimassa kirkon rakentamista.

Aatulla ja Anna Liisa Karhusella olivat lapset Albertina (s. 1814), Wilhelmiina (1819), Loviisa (1821), Anna Liisa (1823), Johan Wilhelm (1825) ja Hedvid Maria (1826).

 

Knuutilan (nyk. Lintuniemen) kalliolta näkymä vanhan Kuopio-
Iisalmi tien yli Pöljänjärvelle.

Lähteet          

Pöljän eteläisen jakokunnan isojakoasiakirjat 1794-1810. Tekijän hallussa paperikopioina.

Isojako Pöljällä I

Isojako Pöljällä II

Pöljän kylä sodan jaloissa 1808-09

Kuopion käräjäkunnan tuomiokirjat, KO: a19, sivu 637 https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851101/pages/637?t=Kejonen

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1805-1812 (AP_II I Aa:14) Sivu 185 Pöljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46674&pnum=185 / Viitattu 26.08.2024

Maaninka kuolleet 1807-1842 (AP I F:2)   ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=40760&pnum=19 / Viitattu 26.08.2024

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1812-1819 (AP_II I Aa:17) Sivu 125 Pölljä; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=46710&pnum=125 / Viitattu 26.08.2024

Voikauppa-asiakirja 1815 https://files.transkribus.eu/iiif/2/AJAIFBVWXWMZLVMBWBYAJMKM/full/full/0/default.jpg

Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1769-1785 (TK1640 II A:6)  Sivu 547 Pöljä ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=13227&pnum=285 / Viitattu

Kuopio maaseurakunta rippikirja 1813-1819 (TK1628_II)  Sivu 120 Pölljä 3, Keijoin ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8602&pnum=131 / Viitattu 26.08.202426.08.2024

Risto Kejosen perunkirja Pien-Savon tk perukirjoja 1760-1801 (ES3565 Kuopio 70); SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=15872&pnum=180 / Viitattu 27.08.2024

Maaninka rippikirja 1832-1842 (TK1203 I Aa:10) Sivu 315 Pöljä 4 Ristola ; SSHY http://www.digiarkisto.org/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=8519&pnum=333 / Viitattu 15.12.2023

Kuopio maaseurakunta lastenkirja 1823-1831 (TK1643_II II A12:6)  Sivu 846 Pöljä 3 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=14103&pnum=96 / Viitattu 27.08.2024

Jaana Luttinen, ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan”. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65915

Ojala &Turunen (toim.) Uudisraivaajien maa – Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/96272

Kaija Kainulainen, Kejosia Pöljällä, tekijän hallussa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Onkiveden murhenäytelmä syksyllä 1811 – tapaturma vai ryöstömurha?

 

Carl Theodor Staaff, Taflor till Fänrik Ståls sägner.

Pohjois-Savo ja koko Suomi palautui hiljalleen normaaliin elämään Suomen sodan (1808-09) tuhoista. Iisalmen pitäjässä Mikkajärvellä isäntä Sakari Roivainen oli onnistunut säästämään 72 riikintaalaria, joilla hän ensin oli maksanut 50 riiikintaalaria velkojaan Mikko Toivaselle. 10.11.1811 hän oli lähdössä Onkiveden kylälle Olli Ruotsalaisen luokse hevosen ostoon.

Lumi oli jo maassa ja jäät kantoivat järvillä. Sakarin vaimo Liisa Roivainen jäi kotiin, kun Sakari hyppäsi aamuvarhaisella naapurin rekeen. Ensin mentiin Maaningan kirkolle. Siellä Sakarilla lienee ollut asioita hoidettavanaan, koskapa hän ei mennyt suoraan hevoskaupoille.

Maaningalta Sakari Roivainen lähti jalan kohti Viantaa, mutta sai sitten rekikyytiä ensin Olli Hujaselta ja sitten renki Olli Pykäläiseltä. Kun Roivainen jäi pois Pykäläisen kyydistä, hän kertoi menevänsä Aatu Väätäisen taloon Onkivesi 1 ja sieltä Olli Ruotsalaisen luokse Onkivesi 3. Väätäisen talo sijaitsi Käänninnemessä ja Ruotsalaisen talo oli nykyistä Tölvän kylää. Roivainen oli puhunut hevoskaupoistaan Olli Pykäläiselle, rahaa oli kuulemma ihan hyvään hevoseen. Rahoja Pykäläinen ei ollut nähnyt.

Hujasen ja Pykäläisen mukaan Roivainen oli terve ja hyvässä kunnossa, kun hän jäi pois heidän kyydeistään. Adam Väätäiseltä Roivainen lähti kävellen jäätä pitkin Onkiveden kylälle järven toiselle puolelle. Väätäisen taloon jäi isäntä ja hänen vaimonsa Katariina Hiltunen, Simo Simonpoika Ruotsalainen sekä Lumijoen kappeliseurakunnasta, Siikajoen pitäjästä talossa majaileva kerjäläinen, jonka nimeä ei mainittu. Lisäksi oli muuta Väätäisen talonväkeä. Talonväki oli nähnyt ikkunasta Roivaisen lähtevän talosta yksin rantaan päin.

Seuraavana päivän aamu, kun sotilas Anders Alm tuli Olof Ruotsalaisen talosta Väätäiselle, hän oli huomannut runsaasti verijälkiä jäällä. Hän kertoi oikeudessa luulleensa jälkien olevan peräisin hevosturmasta, josta oli kuullut. Iltapäivällä palatessaan hän ryhtyi kuitenkin tutkimaan jälkiä tarkemmin. Alm löysi miehen ruumiin rannalta. Tämän jälkeen Väätäinen tuli kahden tyttärensä kanssa paikalle, Kaarina ja Kristiina olivat rannalla todistamassa ruumiin löytämistä. Ruumis oli kevyesti lumen peitossa. Hänen päähänsä oli kohdistunut kova isku, verta oli vuotanut runsaasti.

Sakari Roivainen oli kuollut varsin pian Väätäisen talosta lähdettyään. Turma oli sattunut järven jäällä, josta hän oli onnistunut raahautumaan rannalle. Hänet löydettiin seuraavana aamuna. 

Gustaf Aminoff, Savon ja Karjalan kuvernööri
vuosina 1810-1827.

Vainaja vietiin 1.12.1811 Maaningan kirkolle haudattavaksi. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra Arvid Vallgren kieltäytyi siunaamasta vainajaa ennen kuin asiasta on pantu toimeen tutkinta. Savon ja Karjalan kuvernööri Gustaf Aminoff määräsi piirilääkäri Axel Fredrik Laurellin tekemään kuolemansyyntutkinnan.

Piirilääkärin ruumiinavauspöytäkirja on päivätty 9.1.1812. Siinä hän yksiselitteisesti toteaa Sakari Roivaisen kuolleen voimakkaaseen päähän kohdistuneeseen iskuun ja verenvuotoon. Mitä vakavampia sairauksia vainajalla ei ollut.

Roivaisen asiaa käsiteltiin Iisalmen pitäjän käräjäoikeudessa tammikuussa 1812.  Iisalmen nimismies Anders Bogislaus Vinter kuulusteli edellä mainittuja kyläläisiä. Lisäksi kuulusteltiin myös Påhl Njöidia ja Risto Puurusta. Verijälkiä oli ollut noin 70 kyynärän päässä jäällä (noin 35 metriä). Useampi todistaja korosti, etteivät he olleet nähneet rahaa Roivaisella. Tyttäret todistivat, että kaikki Väätäisen kotiväki oli jäänyt sijoilleen, kun Roivainen lähti jatkamaan matkaansa.

Näiden lisäksi kuulusteltiin vielä Adam Väätäisen anoppia Saara Martikaista.

Käräjäoikeus tuli siihen tulokseen, ettei mikään viittaa siihen, että Sakari Roivainen oli joutunut väkivallan kohteeksi, vaan hän on kaatunut ja epäonnekkaasti lyönyt päänsä.

Oikeusjuttu jättää lukijalleen useampiakin kysymyksiä avoimeksi. Vaikuttaa siltä, ettei yksikään viranomainen käynyt turmapaikalla. Missä Roivaisen rahat olivat? Oliko mahdollista, että Roivainen ja talonmiehet olisivat nauttineet viinaa? Se voisi selittää jo varsin iäkkään Roivaisen kompuroinnin. Viinasta ei vaan sopinut oikeudessa puhua, koska silloin olisi voinut joutua sakotetuksi. Viinaahan sai juoda, mutta ei juopua.

Jaana Luttinen tutkinut perusteellisesti Iisalmen pitäjän oloja Suomen sodan aikaan ja sodasta toipumista. Sota oli järkyttänyt yhteisöjen turvallisuutta, taloutta ja laillisuutta syvästi. Alueella syksyllä 1808 majoittuneet venäläiset joukot tyhjensivät talojen ruoka- ja rehuvarastot, tuhosivat omaisuutta, varastivat vaatteita, tarvekaluja ja tallasivat peltoja. Lisäksi sotilaiden mukana tulivat vielä kulkutaudit, jotka nostivat kuolleisuuden hyvin korkeaksi.

Voi kysyä, että oliko 20 riikintaalaria riittävä syy kalauttaa tuttu naapurikylän mies hengiltä? Vai kaatuiko Roivainen ja häneltä otettiin raha vasta sen jälkeen? Kun lehmä maksoi 12 riikintaalaria, niin ryöstettävä summa vaikuttaa aika pieneltä. Tosin Sakari oli puhunut useammalle henkilölle olevansa menossa ostamaan hyvää hevosta. Sellainen saattoi maksaa 40 riikintaalaria. Kukaan Onkivedellä ei tiennyt, paljonko Roivaisella oli rahaa. Kun sodasta toipuminen oli vielä ihan kesken, saattoi kaikki raha houkutella.

Luetettavinta lienee kuitenkin lähteä siitä, että paikalliset puhuivat valan velvoittamana totta ja Sakari Roivaisella oli vain tavattoman huono onni. Hänen vaimonsa ei tiennyt Sakarin rahojen kohtaloa eikä osannut rahoja oikeudessa kaivata. Tuon ajan taloissa isännät pitivät huolen raha-asioista.

Leski Liisa Roivainen jäi yksin pienen pojan kanssa. Liisa meni myöhemmin naimisiin Knuut Vainikaisen kanssa ja jatkoi tilallisen puolisona elämäänsä Mikkajärvellä. Heille syntyi ainakin lapset Wilhelmiina (1816) ja poika Benjamin (1821).

Sakari Roivainen oli Juho Laurinpoika Roivaisen ja Riitta Kuosmasen poika. Sakari oli Lauri Juhonpoika Roivaisen (1753-1833) veli ja siten aika läheistä sukua kirjoittajalle.

Lähteet

Pien-Savon ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Talvikäräjät 16.1.1812, pykälä 147, sivu 77. https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/documents/851191/pages/80

Maaninka kuolleet 1807-1842, AP I F:2

Maaninka rippikirja 1809-1820, AP I Aa:5

Maaninka syntyneet 1799-1821 AP I C:2

Jaana Luttinen, ”Mitä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan.” Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys Iisalmen pitäjän kotitalouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65915

Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuosi -blogi, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/2015/08/kuvia-suomen-sodasta-ja-tekstia.html