Mallikansalaisuuden haasteet – kansakoulunopettajan elämää Pöljällä

Olli Kyyhkynen erosi yllättäen Pöljän koulun opettajan tehtävästä elokuussa 1922. Kyyhkynen oli tullut Pöljälle syyslukukauden alussa vuonna 1911, ja johtokunta oli ollut hänen työhönsä ainakin asiakirjojen valossa tyytyväinen.

Johtokunta oli kahteen eri otteeseen vuosina 1917 ja 1921 antanut Kyyhkysen työstä lausunnon. Molemmissa lausunnoissa opettajan työtä ja käytöstä kiitettiin. Kyyhkynen tarvitsi  todistukset, koska haki palveluvuosikorotuksia.

Miksi opettaja halusi pois Savon radan kupeesta?  Kyyhkysellä oli vilkas kirjeenvaihto tiedemiesystäviensä kanssa ja Pöljän pysäkin posti palveli kyläläisiä hyvin. Moni opettaja teki työtään tiettömien taipaleiden takana.

Olli (Olof Petter Israel) Kyyhkynen syntyi Maaningan Kinnulanlahdessa vuonna 1878. Koti oli riittävän vauras kouluttamaan Ollia ja muitakin sisaruksia. Olli kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta ja valmistui Helsingin yliopistosta pääaineenaan jumaluusoppi (teologia). Papiksi hänet vihittiin 5.1.1905. Hyväpäinen poika eteni varsin suoraviivaisesti ja menestyi. Hänet määrättiin kirkkoherran apulaiseksi Suomussalmelle. Siellä matka mutkistui.

Apupappi ei viihtynyt Suomussalmella. Vai mitä päättelemme siitä, että hän ihan vakavissaan kyseli työpaikkoja Siperiasta? Tai siitä, että hän valmisteli Amerikan matkaa ja papin tehtäviä suomalaisten siirtolaisten luona Minnesotassa?

Matti Haapasaari on tutkinut perusteellisesti Kyyhkysen vaiheita. On epäilty henkilösuhteita tai uskonnollisia erimielisyyksiä, mutta Haapasaaren mukaan mitään varmaa ei voi sanoa. Lähdeaineiston perusteella vastaus on kuitenkin varsin selvä.

Olli Kyyhkynen oli homoseksuaali aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos Suomessa.   Kyyhkynen oli vaikeassa tilanteessa. Miten elää elämää pappina, kaiken kylän silmätikkuna ja esikuvana, kun tietää omat taipumuksensa?  

Kyyhkysen henkilökohtainen tuttava Oskari Tossavainen sanoi papin uran loppuneen, koska ”pantuaan papin kamppeet päälleen ja liperit kaulaansa ja päästyään papin tehtäviin, hän ajatteli, onkohan parempi kuin tuo toinen, mutta sitten kun hän heitti kaikki vaatteet pois ja meni saunaan, siellä olikin Olli Kyyhkynen.”  

Urasta oli luovuttava. Ensimmäinenkin tutkinto oli koetellut perheen rahavaroja. Vaivasiko miestä epäonnistumisen tunne tai pelko, mutta aiemmin hyvin menestynyt opiskelija ei jaksanut suorittaa luonnontieteiden opintojaan alkua pidemmälle.

Oli päästävä töihin ja elättämään itsensä. Niinpä Kyyhkynen suoritti Jyväskylän seminaarissa vaadittavat opinnot ja valmistui kansakoulun opettajaksi. Sattumalta juuri vuonna 1911 Pöljälle haettiin miesopettajaa.

Käytettävissä olevien asiakirjojen perusteella Kyyhkynen hoiti opettajan työnsä hyvin. Olli Kyyhkynen tunnetaan kasvitieteen harrastajana. Hän keräsi kasveja jo Kainuussa jatkoi työtään Pohjois-Savossa. Hän julkaisi 27 erilaista kasvitieteellistä kirjaa, artikkelia ja tiedonantoa.  ”Opettajakin näkkyy tuas mänövän heinäntekkoon” sanoivat savolaiset, kun Kyyhkynen liikkui peltojen pientareilla keräyslaatikkonsa kanssa.

Sanomisessa voi aavistaa hivenen ivaa, mutta niin Pöljällä kuin myöhemminkin Kyyhkysestä jää vaikutelma miehestä, joka solahti helposti rahvaan pariin. Toukokuussa 1922 kuitenkin tapahtui jotakin, joka toi särön kyläläisten ja opettajan välille.

Pöljän koulun johtokunta kokoontui 18.6.1922 ja antoi opettaja Kyyhkyselle varoituksen sopimattomista suhteista poikaoppilaisiin. Opettaja tunnusti asian. Tässä kannattaa huomata, että oppilaat olivat osittain jo ihan aikamiehiä. Puhuttiin myös ”nuorison turmelemisesta”.

Kyyhkynen oli kirjoittanut ahdistuneen ja huolestuneen kirjeen ystävälleen Kaarlo Linkolalle jo ennen johtokunnan kokousta. Linkola vastasi: ”Tiedän, että mainitsemasi ominaisuus ei ole erityisen harvinainen ja sitä tavataan kaikissa yhteiskuntaluokissa, jopa ylimmillä arvoasteilla olevissakin henkilöissä. Mutta että sinä olet siitä kärsinyt, en olisi voinut aavistaa.”

Linkolan neuvot olivat ajalle tyypilliset: 1) Koeta kamppailla taipumusta vastaan. 2) Mene tyttökouluun. 3) Muuta Pariisiin (”suuri jäkälätutkija Nylander oli kuulemma lähtenyt sinne etupäässä siksi, että saisi elää vapaasti sukupuoliasioissaan”).

Modernilta vaikuttaa Linkolan asenne: ”Kykenen kyllä ajattelemaan tällaisia asioita aivan luonnontieteellisesti: Siitä päättäen mitä kerroit, on tuo taipumus perinnöllisenä ominaisuutena saatua eikä sinun syytäsi.”

Opettaja sai varoituksen. Kansakoulun opettajalta odotettiin mallikansalaisuutta. Hänen piti käyttäytyä hyvin niin työssään kuin vapaa-ajallaan. Hyvä käytös määrittyi tietenkin sen yhteisön mukaan, jossa opettaja eli. Johtokunta ei siis erottanut opettajaa. Ehkä se kertoo siitä, että Olli Kyyhkysestä pidettiin ja häntä arvostettiin yhteisössä. Kesäkuussa 1922 Pöljän koulun johtokuntaan kuuluivat: Rouva M. Korhonen, tilallinen Erik Niskanen, tilallinen Aaro Rissanen, suutari P.J. Ruuskanen. Lisäksi kokouksessa oli mukana apuopettaja Hilda Reinikainen.

Periaatteessa Kyyhkynen olisi voinut jatkaa työssään, mutta kesän aikana hän päätti erota tai häntä kehotettiin eroamaan tehtävästään. Kyyhkyselle myönnettiin ero 15.8.1922. Kirjeenvaihdon perusteella Kyyhkynen asui Pöljällä vielä vuoden ja siirtyi sen jälkeen opettajaksi Pielavedelle.  

Me emme tiedä, mitä tarkkaan ottaen tapahtui keväällä 1922. Myöhemmin urallaan Kyyhkysellä oli jonkun verran vaikeuksia naiskollegoiden kanssa. Miksi Kyyhkysen ”taipumus” nousi esille välittömästi, kun koulupiiriin tuli uusi opettaja, rouva Hilda Reinikainen? Tuliko paine enemmänkin kollegalta kuin kylältä?

Herkullisena yksityiskohtana en malta olla kertomatta Pöljän työväenyhdistyksen johtokunnan päätöksestä vuodelta 1916. Johtokunta kielsi poika- ja tyttöparilla tanssimisen yhdistyksen tansseissa! Tämänkin päätöksen taustoja voi vain arvailla.

Olli Kyyhkynen pyöränsä kanssa kuvattuna Lassilan pihalla 1920-luvun alussa.

Lähteet: Matti Haapasaari: Kirjeitä pastori Kyyhkyselle, Pöljän kansakoulun johtokunnan pöytäkirjat v. 1911-1923, Anna Ollikaisen päiväkirjat v. 1920-22, Pöljän työväenyhdistyksen pöytäkirjat v. 1905-1917, Jukka Rantala: Kansakoulunopettajat ja kapina. Vuoden 1918 punaisuussyytökset ja opettajan asema paikallisyhteisössä.

Joulunviettoa Pöljällä 1920-luvun alussa

Viides vasemmalta on Vilho ja toinen oikealta on päiväkirjan pitäjä Anna Ollikainen.

Rautatie oli Pöljän kylän ja lähiseudun ihmisille monessa mielessä siunaus.  Ollikkalan talostakin käytiin useita kertoja viikossa Kuopiossa. Vietiin kaloja ja muita talon tuotteita. Pysäkille tuli posti ja siellä aina tavattiin. Radan varressa tiedettiin elokuvat, tilattiin lehtiä, osattiin käydä  isänmaallisissa  ”paraadeissa” eikä ihmetelty enemmälti lentokonettakaan. 

Mutta tavarain ja ihmisten mukana kulki myös tauti. Helmikuussa 1920 Anna Ollikainen kirjoitti päiväkirjaansa, että ”espanjantautia on useammassa talossa. Meillä on sairaana: Paavo, Kalle, Vilho, Maria, Janne, Taavetti, Pellikka ja Eedla.”  Ollikkalan talon väki oli erityisessä vaarassa, sillä matkustavaiset olivat tottuneet yöpymään talossa. Espanjantautiin kuoli arviolta 20 000 suomalaista vuosina 1918-1920. Ollikkalan sairastuneistakin Paavo-pienokainen menehtyi.

Pöljän koulun opettaja Olli Kyyhkynen valisti pöljäläisiä espanjantaudista vielä joulun alla 1921. Koululla pidettiin joka viikko lukuilta, jossa opettaja luki valitsemaansa kirjaa ja kyläläiset kuuntelivat. Joulukuun 16. päivänä 1921 väkeä oli tavallista vähemmän, sillä oli lumipyry. Opettaja luki Savo-lehdestä artikkelin espanjantaudista. Kuopiossa oli taas uusia tautitapauksia, siellä koulut oli laitettu kiinni etuajassa.

Joulun viettoon Ollikkalassa kuului ehdottomasti koulun joulujuhla, olihan talon isäntä Juho Ollikainen pitkäaikainen johtokunnan jäsen ja puheenjohtaja. Koulun ja kodin yhteistyöstä puhutaan nykyisin paljon, mutta meidän olisi vaikea ymmärtää, kuinka tiivis koulun ja kodin yhteistyö 1920-luvun Pöljällä oli. Koululla järjestettiin kokouksia ja tapahtumia. Sama opettaja opetti päivällä lapsia ja illalla ohjasi nuorisoa ja vanhempiakin kunnon kansalaisuuteen. 1920-luvun alussa iltariennoksi riitti, että opettaja luki ääneen koululla Juhani Ahon Panua. Opettaja myös vieraili säännöllisesti Ollikkalassa.

Joulukuuna alussa 1922 Vilho Ollikainen alkoi valitella huonovointisuutta. Perhe osasi pelätä pahinta ja heti seuraavana päivänä käytiin hakemassa ”rohtoja” Kuopiosta. Tuskainen poika sai varmasti aikanaan parhaimman hoidon. Hommattiin sairaanhoitaja ja lääkäri K. Sandelin haettiin hevosella Maaningalta poikaa katsomaan. Aina joku valvoi potilaan luona. Silti talon normaali elämä jatkui, Annakin järjesteli Kievarin käsityönäyttelyä. Siellä oli hänen tekemiään töitä esillä ja selvästi asia oli Annalle tärkeä.

Kotona Vilho teki kuolemaa. Annakin tuli välillä käymään kotona. Sairas hyvästeli siskot ja veljet, kiitteli koko perheen ja pyysi anteeksi, jos oli jotakin väärin tehnyt. Ja isä Juho sanoi, että Vilho saa olla huoleti, kaikki antavat anteeksi. Kovasti yskivä ja houraileva poika rauhoittui lopulta, nukahti ja kuoli illalla kello 6.16. Tytöt olivat silloin käymässä Kievarissa ja jo tullessa ulkona Anna näki, että välikamari oli pimeänä. Siellä nukkui veli yksinään ja isä kielsi tyttöjä menemästä huoneeseen.

Anna kuvasi päiväkirjassaan 13-vuotiaan veljensä kuoleman vaikuttavasti. Mutta elämä jatkui, jo kaksi päivää myöhemmin talon väki osallistui koulun joulujuhlaan, jossa varmasti muistettiin Vilhoakin. Joulupukki Aatu Väänänen jakoi lahjat, leikittiin ja esitettiin perinteinen joulunäytelmä. Anna kirjoitti joulukortteja vielä jouluaattona. ”Iltasella pidettiin joulukuusi. Pukkina oli Vilho Halonen. Lahjoja olikin runsaasti. Äiti sai pannulapun ja esiliinan, Martta esiliinan ja 3 tukkaneulaa, Agatha esiliinan ja kampalaukun, Maikki hameen ”Seimen luokse”, Liisa esiliinan, laukun, 2 nukkea, 2 hevosta, ”Mikin” y.m., isä ”Joulukellot”, Pete ”Lasten oman kirjan” ja toista mk. rahaa, Kalle ”Lasten joulun” ja 25 pn. Pukki sai 1 mk jakelu-palkkaa.”

Jouluaamuna puoli kolmelta herättiin ja alettiin valmistella lähtöä Maaningalle kirkkoon. Annaa jännitti lähtö niin paljon, että hän ei nukkunut oikeastaan koko yönä. ”Leimu ei kehdannut oikein juosta, kun oli lämmin sää. Pian yhtyi muitakin kirkkomiehiä. Kulkuset vain helkkyivät. Joka talossa näytti tuli loistavan kirkkaammin kuin muulloin. Kirkko se vasta loisti kauniina. Ikkunat ja kaikki oli kynttilöitä täynnä. Tahtoi vaan paleltua kirkkoon, se oli kylmempi kuin ulkoilma. Lämmittelimme kunnanhuoneella. Hannes osti vehnäs-letin ja antoi siitä kaikille. Leimukin sai osansa. Kello puoli 11 a.p. olimme jo kotona. Tullessa tulimme harjulaisten sivuitse. Niiltä katkesi aisan rauta, täytyi aina sitoa sitä. Sieltä oli isäntä, karjakko ja renki Aarne. Meiltä Pete, Hannes, Mari ja minä.”

Joulunpyhien jälkeen Ollikkalan talossa alettiin valmistella hautajaisia. Vuoden viimeinen merkintä Annan päiväkirjassa on mietelmä:

”Jonka saa, sen pian kadottaa. Jota ei saa, sen aina omistaa.”

Lähteenä Anna Ollikaisen päiväkirja v 1920-22.Eila Linnanmäki: Kun espanjantauti riehui Suomessa: influessaepidemia vv. 1918-1920. http://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/vanhat/julk/taudit99/linnanma.html

Pöljäläisiä sodassa 2

Kalle Ollikainen 30.5.1944

Kalle Ollikainen syntyi  1913. Aina eläkepäiviinsä asti hän eli Pöljällä Ollikkalan talossa. Kerron tässä lyhyesti hänen vaiheistaan sotavuosina. Kalle oli urheilullinen nuorukainen, joka suunnisti, hiihti ja voimisteli. Ison talon poikana hän liittyi luonnollisesti Pöljän suojeluskuntaan ja osallistui sen toimintaan ahkerasti.  Sotaanhan nämä nuoret miehet valmistautuivat. Ampumahiihtokilpailussa hiihdettiin viiden kilon reppu selässä 18 kilometriä ja ammuttiin ilmapalloja sotilaskiväärillä.

Talvisotaan Kalle ei joutunut. Kevytrakenteisena miehenä hänet määrättiin kuntoisuusluokkaan A2. Hän vartioi Aappolassa rautatietä ja  ”koloppasiltaa”.  Pöljällä pelättiin desantteja. Eikä se oikeastaan ihme ollut. Puna-armeijan marssioppaassa Suomeen on pelottavan tarkasti kuvattu Itä-Suomen teitä ja viestiyhteyksiä. ”Pöljän aseman kohdalla betonisilta, pituus 10m, leveys 3m, hyvässä kunnossa, kiertomahdollisuus on jalkaväelle.”  Bensa-asemat, tiestön kunto ja sotilaiden majoitusmahdollisuudet oli kartoitettu. Puhelinverkko oli tutkittu. Joku oli kulkenut ja katsonut Pöljänkin maisemia sotilaan silmin.

Kalle Ollikainen taisteli 7. divisioonan 30. jalkaväkirykmentissä. Vaikka jatkosodassa joukkoja ei enää jaettu pitäjittäin, oli tässä rykmentissä paljon siilinjärveläisiä. Kallen tulikaste tapahtui Rillingin suolla Tohmajärvellä. Venäläiset vastustivat ankarasti, mutta ”ei ne mahtanu meille mitään, kun me mentiin.”  Hyökkäysvaihe oli rankkaa. Kalle ei tuntojaan pahemmin kerro, mutta kuvaukset kaatuneista tovereista ja silpoutuneista jäsenistä, mahaan haavoittuneiden tuskista ovat karua luettavaa. Välillä tehtiin rauhan töitäkin. Sortavalassa sidottiin ruishalme. Perääntyviltä venäläisiltä oli jäänyt vilja korjaamatta ja suomalaiset sotilaat korjasivat sadon.

Kalle Ollikainen haavoittui vaikeasti jatkosodassa.  Hän lähti viemään viestiä tykistön korsulle ja  käveli putkimiinaan, sirpaleet sattuivat ”istumalihaksiin”, selkään ja käsiin. Vähän matkaa Kalle jaksoi kävellä itse, mutta sitten oli huudettava apua. Lääkintämiehet sitoivat haavoja, mutta mies oli huonossa kunnossa. ”Komentopaikalla pappi sanoi, että Herran haltuun.”  Paikalla oli sattumalta myös siilinjärveläinen lotta Aura Kasurinen, jota Kalle pyysi kirjoittamaan kotiin. Hän vannotti kuitenkin, ettei kotiväkeä saa pelotella! Ilmeisesti hän uskoi koko ajan, että selviää vammoistaan.

Ruoppo-ojan kylässä oli kenttäsairaala, jossa Kalle leikattiin. Tanskalainen lääkäri koetti kaivaa sirpaleita pois ja sanoi, että ”sirpaleet voi lähteä kävelemään.”  Potilas ei kyennyt muuhun kuin makaamaan. Ruoppo-ojalta Kalle vietiin vähän toivuttuaan Äänislinnan sotasairaalaan. Siellä hän rupesi toipumaan, mutta kädet olivat ”sohjona” ja hänellä oli hankalia lihashaavoja koko vartalon alueella. Myöhemmin Kallen lapset ihmettelivät isän arpista ja rikkonaista ihoa saunassa, pieni sormi upposi koloihin. Kallelle jäi kymmeniä sirpaleita lihaksiin loppuelämän vaivoiksi.

Lopulta Kalle siirrettiin Ahveniston parantolaan Hämeenlinnan lähelle, jossa toipuminen , edistyi hyvin. Ahvenistolta Kalle Ollikainen onnistui sisarensa Liisan avulla saamaan paikan Harjamäen sotasairaalasta. Kallen vammojen vakavuudesta kertoo se, että hän joutui olemaan Harjamäellä vuoden päivät. Mutta oltiinhan sentään kotipitäjässä!

Kuntouduttuaan Kalle palasi rintamalle. Hän toimi vankityöleirin vartijana Syvärillä. Myöhemmin hän vartioi myös suomalaisia karkureita, käpykaartilaisia. Mitä pitempään sota jatkui, sitä enemmän oli vaikeuksia miehistön kurin kanssa. Kalle kertoo myös suomalaisten sotilaiden ja venäläisten naisten suhteista. Paikallisella väestöllä ei ollut ruokaa tarpeeksi ja monenlainen kauppa kävi. Asemasotavaiheessa moraali höltyi, alkoholia käytettiin reippaasti ja pelattiin korttia velkaantumiseen asti. Kalle ei ollut viinamäen miehiä, joten hän ehti puhdetöinä tehdä kaksi venettä, pirtin kaluston, kaksi kaappia, puuastioita, suksia. Kun ei pelannut ja juopotellut, pystyi auttamaan kotiväkeäkin. Hän lähetti tavaraa junalla ja Pöljälle ne tulivat!

Sodan päättymisestä Kalle ei haastattelussa mainitse mitään. Reino Heikkinen taisteli samassa 7. divisioonassa it-joukoissa. Miehet tapasivat sodan aikana muutaman kerran. Reino kertoi, että tietenkin rauha oli odotettu ja hieno asia. Kaikki toivoivat rauhaa, mutta toisaalta oli suuri huoli tulevaisuudesta. Miten meidän nyt käy? Venäläiset näyttivät vielä sodan viimeisenä päivän kuka oli voittaja. He jatkoivat tykistötulta vielä silloinkin, kun suomalaiset olivat lopettaneet. Suomalaisilla joukoilla oli kielto ampua.

Vihtori Roivainen kertoi kirjeessään kotiin Pöljälle 6.9. 1944: ”Vaan kyllä olikin se viimeinen sotavuorokausi aika pirullinen entiseen verraten. Minä olin vielä vartiossa neljästä kuuteen silloin aamulla kun viiden aikaan lopetti sitten sotatoimet tässä meidän lohkolla. Kyllä tuli mieleen jos jotakin, kun piti olla jo mukamas aselepo, ja rautaa tuli senkun sopi vain, ja omat aseet olivat aivan hiljaa. Vaan nythän on kaikki ohi, ja poika voi hyvin ja parta kasvaa.”

Oheisessa kuvassa ei ole Kalle. Mutta samoihin aikoihin syksyllä 1941 Reino Heikkinen, Tauno Vainikainen ja Tauno Heikkinen Karjalan ruispelloilla töitä tekivät.

Lähteet: Kalle Ollikaisen muistelut,  Paavo Kasurinen: Kotikontujen tienoilta tervehtien. Muitelmia ja kuvia sota-ajalta, Antero Uitto: Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939 ja Reino Heikkisen haastattelu.

Pohjolanmäen ja Pöljän koulupiirien sankarivainajat 1939-45.

Pöljäläisiä sodassa 1

 Kuvia Pöljältä  –kokoelmassa on kuva Siilinjärven Asematieltä. Siinä kirjakaupan rappusilla istuskelevat ja  junaa odottelevat  pöljäläiset lotat Hulda Rissanen, Hanna Savolainen ja Katri Niskanen. Heidän seurassaan on Ville ja Vilho Ruuskanen. Lotat ovat palaamassa kotiin lottakurssilta. Eletään sota-ajan kesää. Pöljällä toimi aktiivinen lottayhdistys. Yhdistys perustettiin heti 1920-luvun alussa, kuten koko Lotta Svärd järjestö.

Jäsenistö muodostui enimmäkseen Pöljän kylän isompien talojen tyttäristä ja emännistä. Jako sisällissodan jälkeen näkyi, sillä syrjäkylien pientilalliset osallistuivat harvoin suojeluskunnan tai lottien toimintaan. Työväestöön itsensä kokeneet pöljäläiset eivät yhdistykseen menneet. Ajan ilmapiiristä kertoi paljon se, että Pöljän työväenyhdistyksen toiminta kiellettiin 1930-luvun alussa. Yhdistys jopa menetti vaivalla rakentamansa talon. Siitä tuli Maamiesseuran talo.

Lottatoimintaan sitoutuminen oli kova haaste. Lotta Svärd tuki suojeluskuntajärjestöä. Lotat muonittivat miehet harjoituksissa ja muissa tilaisuuksissa. Kerättiin jatkuvasti rahaa erilaisiin kohteisiin: Suojeluskuntatalojen rakentamiseen,  hyväntekeväisyyteen ja hankittiin varusteita suojeluskunnille.  Pidettiin yhteisiä työiltoja. Jokainen lotta kouluttautui  maanpuolustuksen kannalta tärkeän osa-alueen osaajaksi. Oli lääkintä- ja muonituslotat.  Myöhemmin oli mahdollista erikoistua vielä vaatehuoltoon ja keräys- ja kanslialotaksi. Viime mainittu ryhmä sai koulutusta viestinnästä (radio ja lennätin), ilmavalvonnasta ja meteorologiasta.

Pöljän lottien arkistoista on säilynyt vain sirpaleita. Selma Niskanen piilotti aineiston, joka löytyi vasta 1990-luvun puolivälissä. Pääsin tutkimaan niitä silloin. Vuosina 1941 ja 1942 yhdistykseen kuului 34 jäsentä. Rintamalla Pöljän lotista olivat ainakin Aino Tikkanen  (Ollikainen), Anni Ollikainen ja Helga Jääskeläinen.  Lotat muonittivat sodan aikana suojeluskuntalaisia, jotka vahtivat rautatietä ja Pöljän pysäkkiä. Lotat auttoivat myös siirtoväen huollossa. Talvisodan aikana Siilinjärvelle tuli 127 perhettä sotaa pakoon. Heitä sijoitettiin myös Pöljälle.

Syksyllä 1941 Pöljällä toimi lyhyen aikaa sotavankileiri. Pöljän lotat muonittivat vangit ja vartijoina toimivat suojeluskuntalaiset. Sotavankileirin säilyneistä kuiteista voi päätellä, että suojeluskuntalaisille maksettiin päivärahaa, mutta lottatyö katsottiin vapaaehtoistyöksi. Tähän tuli muutos myöhemmin ja työhön määrätyille lotille alettiin myös maksaa päivärahaa. Irma Roivainen muisti , että  muonituslotta  Harjamäen sotasairaalassa sai myös säännöllisen tupakka-annoksen. Sillä oli merkitystä, sillä tupakalla voi käydä vaihtokauppaa!

Harjamäen sotasairaala oli Siilinjärven lotille iso työmaa. Harjamäen piirimielisairaala oli osa 20. sotasairaalaa talvi- ja jatkosodan aikana. Samoin Tarinaharjun tuberkuloosiparantola muutettiin osittain sotasairaalaksi.  Esimerkiksi Harjamäellä hoidettiin pelkästään talvisodan aikana 1600 potilasta, Tarinaharjussa 1942. Irma Roivainen (Pantzar), Hilkka Savolainen ja Tyyne Lappeteläinen työskentelivät Harjamäen sairaalassa.

Lähteenä Uutis-Jousi  28.11. 1996, Juhani Kärnä: Kuopion sotasairaala- 20. SotaS, Pöljän sotavankileirin dokumentteja. 

Porina käy kuin muinoin Pöljän pysäkillä!

Herrasväki parhaimmissaan kesäisenä sunnuntaina, kiertelee tiluksia, helle paahtaa ja taustalla on komea talo ja avarat pellot. Tilallinen Janne Väänänen ja vaimo, opettajatar Elsa Väänänen on siepattu kuvaan 1920-luvun loppupuolella Pohjolanmäellä. Janne on tullut vieraisille veljensä Aatun luokse. Mukana on myös tunnettu laulajatar Ester Laitinen, Elsan sisko. Kuvaan on tallentunut hieno ja seesteinen hetki. Uppoudun näihin kuviin ja tunnelmiin.Olen aikamatkalla omaan lapsuuteen ja kauemmaksikin.

Olen kerännyt kotikyläni kuvia vuoden ajan. Aineisto suorastaan poltteli käsissäni. Halusin jakaa ne ja perustin facebook -sivuston Kuvia Pöljältä. Olin tutustunut aiemmin Kuopio Vintage -sivustoon ja nappasin idean sieltä. Sitten vaan jakamaan! Vastaanotto oli mykistävän myönteinen. Kolmessa viikossa Kuvia Pöljältä on saanut lähes kolmesataa seuraajaa. Monet alkoivat jakaa omia kuviaan siellä. Kommentointi on ollut vilkasta ja asiallista. Porina  käy kuin muinoin Pöljän pysäkillä Ukko-Pekkaa odotellessa.

Laitoin jakoon kuvan hirvenkaadosta. Kuvassa on kuusi miestä, koira ja hirvi. Tunnistimme yhdessä kuvan miehet ja selvitimme, milloin kuva oli otettu.  Kyseessä oli Pöljän kylän ensimmäinen laillisesti kaadettu hirvi, kuva oli vuodelta 1958. Kysyin ihan huvikseni vielä koiran nimeä ja eikös sekin selvinnyt! Minusta tuntuu mukavalta ajatella, että kuvia arvuutellaan yhdessä perheissä. Vanhat ja nuoret.

Sitä Pöljän kylää ei ole, jonka kuvia jaan. Se on mennyt maailma. Janne, Elsa ja Ester ovat jo kauan levänneet haudassa, maisemat ovat muuttuneet. Ajattelen kuitenkin, että kylä on ne ihmiset, jotka täällä elävät ja ovat eläneet.  Kuvia Pöljältä on moderni versio kylästä, verkossa kohtaamme ja jaamme muistojamme. Sukulaiset ja vanhat ystävät kohtaavat uudelleen, ehkä syntyy jotakin uutta yhteisöllisyyttä. Samalla tulemme keränneeksi yhdessä kylän tarinoita talteen.

Yhdistyksessä et ole yksin!

Pöljällä pidettiin maaliskuussa 1960 hiihtokilpailut. Oli aurinkoinen maaliskuun lopun sunnuntai ja koko kylä oli liikkeellä. Maamiesseuran talon liepeille oli tehty kilometrin mittainen latu, jolla kylän eri yhdistykset kilpailivat. Viestissä hiihdettiin kolmen hengen joukkueilla. Kyseessä oli ”vanhojen hiihdot” eli joukkueen yhteenlaskettu ikä piti olla vähintään 150 vuotta.

Miesten viestin lopputulos on kylähistorian harrastajan runoutta: ”1) Pöljän Ponnistus 2) Hoikin Sonniosuuskunta 3) Pientalonpojat 4) Maalaisliitto 5) Maamiesseura 6) Parta-Martat 7) Hoikin Koneosuuskunta 8) Pöljän Sonniosuuskunta 9) SKDL 10) Metsästysseura 11) Kalastuskunta 12) Hoikin tiehoitokunta.” Naisten viestiin otti osaa kahdeksan joukkuetta. Edellisten yhdistysten lisäksi naisista löytyi Maatalousnaiset, Tarkastusyhdistys ja Luvelahden naiset. Kaikkiaan hiihtäjiä oli 60!

Tilaisuudesta on säilynyt Savo-lehden lehtileike ja valokuvia. Mummoni Helena Roivainen hiihtää lehtijutun kuvassa. Rinnalla viuhtoo Mari Soininen ja Lyydia (Lyyti) Hirvonen. Olen melko varma, että kukaan näistä naisista ei elämässään ollut aiemmin lehtiin päässyt. Oli uurastettu kovaa työtä koko elämä, mummoni oli jo leski ja yksi pojista oli kuollut sodassa.

”Hameen helmat hulmuten hiihti 67-vuotias Helena Roivainenkin sellaisella vauhdilla, että moni nuorempi jäi taakse. Kun vielä ikähyvitystä tuli melkoisesti, oli Roivaisen emäntä paras koko naisten sarjan henkilökohtaisessa kilpailussa.”

Näillä naisilla peruskuntoharjoittelu oli ollut sitkeää työntekoa läpi elämän. Silti huumorintajuakin tuntui piisaavan, kun satapäisen yleisön eteen oltiin valmiit tulemaan. Pitkät hameet ja huivi päässä ja menoksi!

Tämä viisikymmentä vuotta vanha lehtileike on tullut vastaani kylällä kierrellessäni useamman kerran. Sitä on huolellisesti säilytetty. On mukava kohdata tutut kyläläiset myös vapaa-ajan riennoissa. Voin vain kuvitella suunsoiton, jota esimerkiksi Topi Rytkönen on saanut kuulla hiihtäessään pussihousuissaan omaa osuuttaan!

Esteri Ruotsalainen, Iida Savolainen, Vieno Hartikainen, Helmi Rautiainen, Helvi Turunen, Mirja Kanerva, Saima Ruuskanen, Aini Pitkänen, Anja Lång, Kalle Rissanen, Kalle Ollikainen, Reino Heikkinen, Aapeli Puurunen, Kalle Savolainen, Arvo Suomalainen… Koko kylä on tosiaankin ollut liikkeellä.

Luulenpa, että tässä eletään Pöljän kylän vahvimman yhteisöllisyyden aikaa. Olen joskus sanonut, että kyläläiset eivät tienneet koko yhteisöllisyys-sanaa. Mutta elämäntavasta, yhteisistä töistä ja osuuskunnista kumpusi aito yhteisöllisyys.

Vuosisadan vaihteessa ja itsenäistymisen aikaan kylällä oli suuret sosiaaliset erot esimerkiksi talollisten ja irtaimen työväen välillä. Myös torpparit olivat usein tyytymättömiä sopimuksiinsa.

Toisen maailmansodan jälkeen kylä oli sosiaalisesti tasa-arvoistunut. Torppareista oli tullut pienviljelijöitä. Lisäksi rintamamiesten välille oli syntynyt keskinäisen auttamisen kulttuuri. Tämäkin hupaisa maaliskuun sunnuntai oli merkki tästä. Työväentalosta oli tullut Maamiesseuran talo. SKDL ja Maalaisliitto pystyivät hiihtämään samaa latua! Ja illalla seurantalolla juhlittiin.

Lähteenä Savo 28.3. 1960

Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei

”Oi, jospa olisi nyt keski-afrikkalainen taikka vähintäänkin Välimeren lämpimät nyt hautelemassa. Merimiesi pitäisi olla semmoinen sekarotuinen että se olisi tarvittaessa lappalainen ja neekeri ynnä siltä väliltä kaikkia rotuja kestääkseen kaikenlaisia ilmanaloja ja elämisen ehtoja.” Näitä pohdiskeli konemestari Kusti Pietarinen Riianlahdella tammikuussa 1914.

Pakkasta oli yli 20 astetta ja tuuli hujotti ankarasti. S/S Vesta oli tyypillinen vuosisadan vaihteessa valmistunut lastilaiva. Kansimiehillä ei ollut juuri minkäänlaista suojaa säältä. ”Kurjaa on eläminen näissä eitalvilaivoissa kovilla pakkasilla.”

Jo lähtö Turusta 1. tammikuuta oli ollut huono-onninen. Vesta törmäili saaristojäänmurtaja Avancen kanssa ja  peräsin vääntyi. Taival kohti Liivinmaata oli ollut lumisateinen ja myrskyisä. Kun sää vain huononi, kapteeni päätti suunnata Riian satamaan saamaan uusia määräyksiä. Päätös osoittautui lähes kohtalokkaan vääräksi.

Riikan ulkosatamassa, Väinäjoen suussa laiva lastattiin ja 17. tammikuuta lähdettiin kohti West Hartlepoolia Pohjois-Enlannissa. Pakkanen oli edelleen kireä, mutta mitään tietoa Vestalla ei ollut jäätilanteesta. Muutaman peninkulman päässä satamasta laiva jämähti jäihin, joita tuuli liikutteli. Käytännössä laiva liikkui jäiden mukana eikä voinut juuri kulkuunsa vaikuttaa.

Kusti Pietarinen laski laivan kannelta, että noin kaksikymmentä laivaa oli samassa pulassa lähialueella. Tavallisilla rahtialuksilla ei ollut vielä 1914 radiolähettimiä, Vesta kommunikoi muiden alusten kanssa vanhaan tyyliin signaalilipuilla. Radioteknologiaa vasta kokeiltii. Titanicilla kahta vuotta aiemmin lähettimen edut oli jo huomattu. Jokainen pelastunut sai kiittää siitä Titanicin radiolähetintä, joka ehti kertoa laivan sijainnin ja pelastajat löysivät uppoamispaikan.

Talvimerenkulku oli vaikeaa vuosisadan alussa. Purjelaivat eivät voineet purjehtia pohjoisilla merialueilla talvisin ollenkaan. Höyrylaivoilla tilanne oli toinen, mutta ei ongelmaton. Ensimmäiset jäänmurtajat Suomeen hankittiin 1800-luvun lopulla, Murtaja 1890 ja Sampo 1898. Myös venäläisillä oli oma murtajansa, Jermak (1899).

Vesta koetti päästä takaisin Riikaan. Kusti tuskaili, että laivaa odottaa perikato! Jäiden pauke ja ryske laivan kylkiin pelotti miehiä. Pelottavinta oli se, että milloin tahansa voisi jäämassa nousta matalan aluksen kannelle ja upottaa aluksen. ”Vestan hautajaiset on piakkoin.” Tässä vaiheessa laiva oli ollut jäissä jo viikon. Onneksi hiilivarasto oli täysi ja koneita voitiin käyttää koko ajan.

Sitten laivalle repesi riemu, sillä  jäänmurtaja Jermak ilmestyi taivaanrantaan ja alkoi irrotella aluksia. Riemu muuttui kuitenkin pettymykseksi, sillä yksi murtaja ei pystynyt auttamaan kaikkia. Lisäksi Vestan peräsin vääntyi lisää ja sitä jouduttiin korjaamaan tavattoman vaarallisissa oloissa. Sitten konstiksi otettiin takaperin ajaminen. Kusti arveli, että Vesta teki lajissaan maailmanennätyksen, kun se hiljalleen peruutti 16 tuntia ja 40 minuuttia.

Lopulta 30.1. neljä miehistön jäsentä lähti koettamaan josko jäitä pitkin olisi mahdollista kävellä maihin. Ruoka alkoi loppua. Mutta kasautuva, liikkuva ja railoinen jäätikkö oli liian vaarallinen. Kusti kirjoitti: ”Minä en ainakaan lähde maihin ennen kuin Vesta hukkuu tai kauhein nälkä pakottaa.” Kun tammikuu vaihtui helmikuuksi tuulisella Itämerellä, laivalla pelättiin oikeasti. Jäät ryskivät ja aina oli mahdollista, että aallokko nostaa tonnikaupalla jäätä pikkuruisen aluksen kannelle! Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä.

Me emme nyt lukisi Kustin päiväkirjaa, jos pahin olisi tapahtunut. Miehistön riemulla ei ollut rajoja, kun suomalainen murtaja Sampo tuli pelastamaan laivoja helmikuun 1. päivänä. Se toi laivalle ruokatarpeita ja turvaa. Sampo irrotteli ensin muita aluksia, mutta tuli yöksi Vestan viereen. ”Me kiittelimme Sampoa ja panettelimme Jermakia!” Kaiken kaikkiaan Vesta kamppaili jäiden kanssa hieman yli kaksi viikkoa. Kolmantena päivänä helmikuuta alus pääsi sulaan veteen ja suuntasi matkansa kohti Englantia. Surkean matkan kruunuksi West Hartlepoolissa ajettiin päin siltaa ja kokka ruhjoontui!

Kusti Pietarisen päiväkirja loppuu tähän matkaan. Samaisena vuonna loppui myös hänen merimiesuransa, sillä hän alkoi sairastella ja asui pitkään Reponiemellä, Pöljällä. Voi hyvin olla, että matka oli Kustin viimeinen. Hän joutui jo 42-vuotiaana sairastelun vuoksi eläkkeelle, mutta perusti mm. hienon puutarhan Reponiemen pihapiiriin. Kusti Pietarinen kuoli Helsingissä 1942.

Kunnian mies ja Hanna-neiti

Historia hipaisi Hanna Pietarista kesäkuun 16. päivänä vuonna 1904. Tasaista elämää elävä nuori nainen, joka oli muuttanut Maaningalta Helsinkiin vuonna 1900, huomasi olevansa myrskyn silmässä.

Hanna työskenteli täysihoitolassa, jossa asui mies nimeltä Eugen Schauman. Hän oli kohtelias ja helppo asukas. Hannakin tutustui väistämättä häneen, kuten muihinkin asukkaisiin. Palvelustytön ja aatelisvirkamiehen suhteet eivät tietenkään voineet olla kovin läheiset.

Tuona nimenomaisena kesäkuun aamuna Eugen oli aamiaisella hyväntuulinen ja vilkas. Pelasi normaalin pasianssin ennen töihin lähtöä. Virkamiehillä oli pitkä aamu vuosisadan vaihteessa. Työpaikalle ilmestyttiin miten sattui ja nytkin kello oli jo yli kymmenen, kun Schauman lähti viranhoitoon. Tai niin täysihoitolassa luultiin.

Täysihoitolasta Helsingin Kruunuhaasta oli vain muutama sata metriä senaatintorille ja senaatinlinnaan. Schauman käveli suoraan senaattiin ja pujahti sivuovesta sisään. Tämäkin virasto oli hänelle tuttu, eikä hänen läsnäoloa kukaan kummastellut. Kello yksitoista hän ampui kuolettavasti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia ja sen jälkeen itsensä. Teollaan hän astui vuosikymmeniksi Suomen historian suurmiesten joukkoon. Häneen kohdistui suoranaista palvontaa.

Schaumanin lähipiiri joutui melkoiseen pyöritykseen. Satoja ihmisiä kuulusteltiin, niin myös Hannaa. Oli varmasti jännittävää olla tapahtumien keskipisteessä. Vallitsevana mielipiteenä oli, että terroriteko oli oikeutettu. Tosin oli niitäkin, jotka paheksuivat ja sanoivat, että murha on murha.

Hanna ja hänen sisarensa Anni olivat seuranneet sortokausien tapahtumia aktiivisesti. Patistelipa Anni huhtikuussa 1899 Wille veljeään allekirjoittamaan Suuren adressin. Kirjeessään Kusti-veljelle Wille sanoi: ”Anni kysyy onko kirjoitettu nimemme keisarille menevään adressiin. Ei ole kirjoitettu. Minä olin töissä muualla ja sillä aikana oli kirkkokokouksessa kirjoitettu nimet. Sitten kun saimme asiasta tiedon, oli Nikander jo lähtenyt viemään adressin. Ikävältähän ne tuntuu maan asiat. Halvempi kansa on sitä mieltä että tulkoon vaan Venäjän laki.” Maaningalla ei ehditty töiltä kaikkiin herrojen kotkotuksiin mukaan…

Schaumanista tuli kansallissankari. Hanna auttoi 1905 valokuvaajaa tallentamaan suurmiehen huoneen täyshoitolassa. Hanna muisti, miten esineet ja huonekalut oli sijoitettu ja hänen avullaan kuvat saatiin otettua. Huoneesta piti tulla pienoismuseo, mutta hanke raukesi. Tarina voisi päättyä tähän. Eugenin ja Hannan elämät vain hipaisivat toisiaan. Mutta 1940 kirjailija Lauri Haarla otti yhteyttä Hannaan, koska hän halusi lisätietoja Schaumanin elämästä.

Haarla kirjoitti näytelmän ”Kunnian mies”, johon Haarla kehitteli pienen rakkaustarinan Hanna Pietarisen ja Eugen Schaumanin välille! Näytelmää esitettiin menestyksellä esimerkiksi Suomen Kansallisteatterissa. Pääosissa Eugenina oli Joel Rinne ja Hannaa esitti Kaisu Leppänen. Muissa osissa sellaisia nimiä kuin Jorma Nortimo, Tauno Palo, Unto Salminen ja Eino Kaipainen. Oman aikansa Suomen näyttämöiden ykkösketju!

Todennäköisesti näytelmän innoittamana Hanna alkoi viedä kukkia kesäkuun 16. päivänä valtioneuvoston portaikkoon, jossa Schauman kuoli, sekä Porvooseen Schaumanin haudalle. Hanna taisi lopulta vähän itsekin uskoa, että Haarlan tarina oli pikkuisen totta. Hän lähetti sisarelleen Hilda Rautiaiselle 1.1. 1941 kortin: ”Hilda sisarelle – tästä saat muiston minun nuoruudestani v. 1904. Vihdoinkin tuli esiin tuo sankaritaru!” Kortissa seisoivat vierekkäin Joel Rinne ja Kaisu Lepistö, eli Eugen ja Hanna. 

Joel Rinne ja Kaisu Leppänen.
Schauman-kultti veti varmasti puoleensa. Hänestä tehtiin itsenäisyyden alkupuolella täydellisen puhdas sankari, jonka loisteesta halusivat monet  osansa. Porvoon hautausmaalla on komea graniittinen monumentti. Porvoolaisessa lehdessä kirjoitettiinkin kerran: ”Kuka on se pieni mustapukuinen nainen, joka tuo joka vuosi Schaumanin kuolinpäivänä kukkia hänen haudalleen?”

Toive Pietarinen syntyi Reponiemellä 1924. Hän kirjoitti 1990-luvun lopulla eläkepäivinään hienon  perhehistoriikin ”Willen tarina”. Wille Pietarinen oli Toiven isä. Historiikissaan Toive kertoi mm. isänsä siskon, Hannan elämäntarinan. Oheinen teksti perustuu kokonaan Toiven tutkimuksiin.

Afrikan taivaan alla

Vaalea, tuhti mies seisoi rannalla ja katseli laivan lastausta. Konemestari Kusti Pietarinen oli vapaalla, sillä oltiin Zinguinchorin satamassa, Ranskan Länsi-Afrikassa. Höyrylaiva Vesta oli tullut hakemaan pähkinälastia. Oli tavattoman kuuma, lähes neljäkymmentä astetta lämmintä. Rannassa kävi kova kuhina, sillä satapäinen naisryhmä kantoi pähkinäsäkkejä laivaan.

Kusti katseli ja ihmetteli. Oli maaliskuun 27. päivä vuonna 1912. Maaningalta maailmallelähtenyt torpparin poika oli ottanut pitkän loikan. Hän täytti sattumoisin 40 vuotta juuri samaisena päivänä.

Kusti(August) Pietarinen syntyi 27.3.1872 Juho ja Anna Sofia Pietarisen neljäntenä lapsena. Kahdeksantoistavuotiaana hän lähti kotoaan maailmalle, ensin Kuopioon ja onnistui hankkimaan itselleen konemestarin koulutuksen. Suoritus on hämmentävä, sillä kansakoulupohjalta hän työelämään lähti.

Olen nähnyt hänen konemestariopintojensa muistiinpanoja ja laskutehtävien ratkaisuja. Olen mykistynyt. Kuinka paljon lahjakkuutta piilikään näiden pohjoissavolaisten mökkien ja torppien asukkaissa! Joskus sinnikkyys ja tähtien asento osui kohdalleen ja teräväpäinen poika tai tyttö pääsi myös käyttämään lahjojaan.

Se, mitä Kusti näki satamassa, ei miellyttänyt häntä. Yhden frangin päiväpalkalla raatavia naisia kohdeltiin ”raakamaisesti”. Naisia komensi päällysmies, hänkin neekeri, kuten Kusti sanoo. Miehellä oli parimetrinen ruoska ja lisäksi iso puukko vyöllään. Mies löi naisia ruoskalla jaloille ja selkään. Kusti tiesikyllä, mitä kova työ on. Hänen kotiseudullaan Savossa naiset tarttuivat  raskaisiinkin töihin, mutta ruoskiminen oli kyllä liikaa.

Ranskan siirtomaahallinnolla Länsi-Afrikassa on hyvin julma historia. Kusti näki vain yhden pienen osan siitä. Hän kirjasi päiväkirjaansa, kuinka paikalliset asukkaat sanoivat, ettei heidän syntymäänsä tai kuolemaansa mihinkään kirjaan merkitä. Kustia se selvästi hämmensi. Kyllä Suomessa köyhänkin kuolema seurakuntaa kiinnosti.

Pohjoissavolaisen torpparin poika katseli myötätuntoisin silmin nykyisen Senegalin mustia asukkaita. Kirjoista ja sanomalehdistä hän oli oppinut eurooppalaisen antropologi-löytöretkeilijän asenteita. Hän havainnoi luontoa ja ihmisiä samalla mittarilla. Neekerien iho ja tatuoinnit kuvaillaan samaan tyyliin kuin alueen kasvit ja maaperä.

Läpipääsemätön viidakko petoineen pelotti Kustia.”Metsän neekeri lienee hyvin valpas ja vikkelä ynnä tarkoilla aisteilla ja vaistoilla varustettu muutoinhan se joutuisi vieläkin useammin petojen ruuaksi kuin nykyisin tapaavat joutua.” Paikallisia naisia hän piti kauniina. Neekerin ihon hoidosta Kusti kirjoitti kuin hevosen hoidosta. Hänen mielestään huonosti  hoidettu neekerin iho on harmahtavan karkea, mutta hyvin hoidettuna iho ”on musta ja kiiltävän sileä, kaunis.”

Kusti Pietarinen oli utelias ja palkkasi itselleen oppaan. Kielitaitoisen oppaan kanssa hän vieraili mustien  majoissa, kyseli heidän elämästään ja maistoipa huikan paikallisten olutta, joka hänen mielestään maistui vähän samalle kuin vanhentunut, voimakas ”sintu”. Sintu Savossa tarkoitti vedellä jatkettua maitoa, joten maku taisi olla aika huono. Pienimmät lapset purskahtivat itkuun nähdessään Kustin, ”kuin olisivat tiikerin tai jonkin muun hirveän petoeläimen nähneet, joka syöpi mielellään neekerilapsia…”.

Kustin isä kaskesi torpan itselleen Maaningalla. Kusti tiesi, miten kovan työn takana on pelto. Hän katseli afrikkalaista viidakkoa savolaisen silmin:” Semmoisestakin metsästä kun rupeaa  vainiota, peltoa tekemään kyllä siinä monta hikipisarata pusertuu ja monta päivää vierähtää.” Afrikkalainen metsä pelotti Kustia. Hänellä oli ase, ”Browning” mukanaan, kun hän poikkesi neekerimajoilta metsään. Oli ilmeisesti yleinen tapa, että lähiseutuun tutustuvat valkoiset ottivat aseen mukaan, kun lähtivät retkille.

Aloittaessani Hajamietteitä Pöljältä blogini päätin, että rajaan aihepiirin noin kahdeksan kilometrin säteelle syntymäkodista. Kirjoitan vain ihmisistä ja asioista, jotka liittyvät elämäni ensimmäiseen piiriin. Kotikylään. En arvannut, että silminnäkijäkuvaus Afrikasta 1912 tulisi vastaan Puustellin talon arkistoista. Sinne päiväkirja joutui ilmeisesti Kustin siskon, Hildan mukana. 

Ville Pietarinen, Kustin veli osti 1902 Reponiemen tilan Pöljältä. Kusti lainasi useampaan otteeseen rahaa veljelleen, joka kohensi Reponiemestä yhden Pöljän komeimmista taloista. Pojat tekivät huikean sosiaalisen nousun yhdessä sukupolvessa. Villen ja Kustin sedät kuolivat nälkään vuosina 1866-67. Niin lähellä oli toivoton köyhyys.

Kusti viettipitkiä aikoja Reponiemellä. Ansioillaan ja tarkalla taloudenpidollaan hänonnistui vaurastumaan ja pystyi lainaamaan rahaa muillekin pöljäläisille. Kustin seikkailuista lisää myöhemmin.

Lähteenä olen käyttänyt Kusti Pietarisen päiväkirjaa vuosilta 1901-1914 ja Toive Pietarisen historiikkia Willen tarina. Pekka Rautiaisen arkisto.  Kusti Pietarisen kuvaama Zinguinchorin satama kuuluu nykyisin Senegaliin. Kustin seikkailuista lisää Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei ja Merimiehen matka-arkku

  

Aatu Väänäsen sota 1918

Aatu Väänänen 1917

Heinäkuussa 1961 helsinkiläinen murretutkija haastatteli pöljäläisiä oikein nauhurille. Yksi haastatelluista oli Pohjolanmäen isäntä Aatu Väänänen. Kuuntelin haastattelun pyhäinpäivän kunniaksi.

Aatu opiskeli lukuvuonna 1916-1917 Pohjois-Savon kansanopistossa Pitkälahdessa. Hän kertoi, kuinka vallankumoushuuma levisi. Ihmiset pitivät punaisia ruusukkeita rinnassaan. Aatua se ainakin 50 vuotta myöhemmin arvelutti. Opiston rehtori oli varoitellut poikia.  Myöhemmin syksyllä tunnelmat alkoivatkin  kiristyä.

Aatun muistin mukaan ”Haminan huligaanit” kävivät ammuskelemassa kuularuiskulla Kuopiossakin. Elintarvikepula ja inflaatio sattui pahiten köyhimpiin kansalaisiin. Oli kaunaa ja katkeruutta, jako punaisiin ja valkoisiin vahvistui.

Tammikuun lopussa 1918 puhkesi sisällissota. Aatulle sota oli itsestään selvästi vapaussota. Pöljällä kuulosteltiin ja mietittiin. Piti olla vähän ”hissun kissun”. Viittasiko Aatu tällä siihen, että mökeissä ja torpissakin pohdiskeltiin. Kuopio oli osittain punaisten hallussa. He kuitenkin antautuivat 8. helmikuuta. Tämän jälkeen valkoiset kutsuivat suojeluskuntalaisia aseisiin.

Väänäsen veljeksistä lähti Aatu. Kalle oli vasta 18-vuotias ja Jannella oli jalkavamma. Ihan helppoa lähtö ei ollut. Aatu sanoo valvoneensa pari yötä päätöksen jälkeen. Suojeluskunta kirjoitti matkustusluvan ja Pöljän asemalta noustiin junaan. Aatu ei kerro haastattelussa lähtikö samaan aikaan muitakin miehiä.

Pöljältä valkoiseen armeijaan kuuluivat ainakin Atte ja Antti Rautiainen, Ville Pietarinen toimi siltavahtina Pöljän asemalla. Otto Itäkallio taisteli myös valkoisissa joukoissa, mutta pohjanmaalaisissa joukoissa.

Kuopiossa majoituttiin Teollisuuskoululle, nykyisin rakennuksessa toimii Snellmannin koulu. Pohjois-Savon rykmentin 1. ja 2. pataljoona perustettiin. Aatun pataljoonaa komensi ruotsalainen luutnantti Gabriel Cronstedt. Lyhyen koulutusjakson jälkeen lähdettiin. Suuntana oli Mäntyharjun rintama. Siellä kokemattomat joukot joutuivat hyvin pahaan paikkaan.

Hillosensalmella lumipukuihin pukeutuneet miehet tekivät kiertoliikkeen punaisten selustaan. Tavoitteena oli Hillosensalmen asema. Hyökkäys onnistui, asema valloitettiin. Mutta sitten tulikin käsky perääntyä asemista.  Lähdettiin rivistönä hevosilla huolettomasti kuin ”hautajaisväki”.

Osasto ajoi suoraan väijytykseen Paljakanlahdella. Punaisten tuli oli murhaavaa ja valkoisten mukana ollut räjähdysainelasti sai osuman.  Räjähdyksen voimasta syntyi 15 metrin laajuinen avanto, pohjamuta nousi jäälle. Kymmeniä miehiä hevosineen vajosi jäihin ja hukkui. Aikalaiskuvauksissa sanotaan, että räjähdyksen merkit näkyivät yli sadan metrin laajuudelta.

Maaliskuun 3. päivän taisteluissa Mäntyharjun rintamalla kuoli 48 valkoista sotilasta. Se on valtava tappioluku. Aatun haastattelunauhassa on välillä pitkiä hiljaisia hetkiä. Hän selvisi, mutta hajalle levinneissä joukoissa mietittiin jo Raamatun sanoja. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” Myöhemmin Aatu muisteli usein Hillosensalmen taistelua. Siihen osallistui muuten myös nuori Urho Kekkonen.

Viipurin valtauksessa Aatu sanoo olleensa ”hevosen hännän pitelijänä” eli reservissä. Huhtikuun tapahtumista Aatu kertoo hyvin vähän. En tiedä joutuiko hän osallistumaan kenttäoikeuksien tuomioiden toimeenpanoon. Aatun sotaretki päätyi Haminaan, josta hänet kotiutettiin 10.5.

Olojen sekavuudesta ja liikenneoloista kertoo aika paljon se, että kotona Pöljällä hän oli vasta 13.5. ”Yhden päivän siinä herrastelin, mutta sitten oli tartuttava toukotöihin.” Valkoisten voitonparaati pidettiin 16.5. 1918 Helsingissä. Pöljällä keskityttiin jo rauhan töihin. Aatu sanoi, että tuli hyvä sato ja siitä elämä lutviutui.

Kylä oli varmasti jakaantunut, kuten koko Suomi. Kaiken kaikkiaan Maaningalta, Kuopion maalaiskunnasta, Lapinlahdelta ja Nilsiästä kuoli sisällissodassa 119 ihmistä. Se on valtavan korkea kuolleisuus pienelle alueelle ja noin puolen vuoden ajalle. Ihmiset tunsivat toisensa. Sotasurmaluettelon kuolinsyyt ovat kammottavaa luettavaa: kaatunut on siisti sana, mutta murhattu, mestattu, kuollut vankileirillä, teloitettu kertoo karusti millainen sota meillä käytiin.

Aatu Väänänen (vas.) 1918

Lähteinä olen käyttänyt Aatu Väänäsen haastattelua,Sisällissodan pikkujättiläistä ja Suomen sotasurmat 1914-1922 sivustoa.

Sadepäivän ratoksi

Syyslomaviikolla sadepäiviä piisasi. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä sain viettää niitä Nestori ja Helvi Halosen lämpimässä tuvassa. Oli hienoa tutkia talon asiakirjoja sadan vuoden takaa. Niitä oli säilytetty,  isoissa pöljäläisissä talossa oli itsetuntoa ja jatkuvuutta.

Vilholan tilan ja Harjun asujat ymmärsivät säilyttää asiakirjoja, koska elämä oli vakiintunut Pöljänjärven maisemaan. Naimakaupoilla ja sinnikkäällä työllä saatiin talo pysymään pystyssä ja samalla suvulla. Moni muu pöljäläinen ei ole niin onnekas. Valokuvat, asiakirjat ja kirjeet ovat kadonneet, ehkä lopullisesti.

Isän puolen sukuni on asunut Pöljällä ainakin sata vuotta. Mutta Roivaiset ovat olleet vuosisadan alussa maaseudun vähäväkistä joukkoa, torppareita, mäkitupalaisia ja itsenäistymisen jälkeen pienviljelijöitä. Ukkini Kusti Roivainen meni naimisiin Rytkölässä piikana olleen Anna Helena Sirviön kanssa 1914. Ahkeruudella ja riskinotolla perhe lunasti talon itselleen. Alkoi hidas sosiaalinen nousu. Vielä nuorena miehenä Kustikin kävi työväenyhdistyksen riennoissa, mutta Maalaisliittoa hän varmaan äänesti vanhemmiten.

Pienetkin häivähdykset menneestä, asiakirjat tai yllättävät valokuvat, innostavat minua. Esimerkiksi ”Luettelo Pöljän seudun kouluikäisistä ja nuoremmistakin lapsista vanhempain ja naapurien tietojen mukaan” ei vaikuta erityisen kiinnostavalta, mutta on se.

Maaningan kunnassa mietittiin koulupiirin jakoa. Pohjois-Pöljän lapsilla oli pitkä matka Pöljän kouluun eikä sinne kaikki mahtuneetkaan.  Niinpä piti kartoittaa tilanne. Luettelossa on lasten vanhempien nimi, asuinpaikka, ammatti ja lapsiluku. Ja sitten se omakätinen allekirjoitus! Asiakirja kertoo paljon 1920-luvun alun kylän nuorista perheistä ja kylän asukkaista.

Työväenyhdistyksen asiakirjat vuosilta 1906-1917 tempaavat mukaansa.  Alkuperäisen asiakirjan kieli, käsiala, kirjoitusvirheet  – kaikki siirtää lukijan aikamatkalle sadan vuoden taakse yhdessä hujauksessa. Ja taas yhä tutummaksi minulle käyviä nimiä kotikylältä. 

Pöljän työväenyhdistys kiellettiin 1930-luvulla kommunistisena järjestönä. Yhdistyksen paperit vuoden 1917 jälkeen on kadonneet. Olisi jännittävä tietää, kuka säilytti ja piilotti nämä pelastuneet asiakirjat.  Joskus nimi ”väärässä” paikassa saattaa  aiheuttaa hankaluuksia. Vapaa kansalaistoiminta ei aina ole ollut turvattua Suomessakaan.

 1990-luvulla sain tutustua Pöljän Lotta Svärd  –yhdistyksen papereihin. Ne oli piilotettu 1944 niin huolellisesti, että löytyivät vasta talon remontissa 50 vuotta myöhemmin. Hyvin harmittomia kuitteja, iltamatuottojen tilejä ja nimiä. Mutta Neuvostoliiton miehityksen pelossa ne piilotettiin.

Pelko oli muuten ihan perusteltu, sillä Neuvostoliitolla oli olemassa  suunnitelmia suojeluskuntalaisten ja lottien siirtämisestä leireille, jos Suomi antautuisi. Lottienkaan asiakirjoja ei hävitetty ja se on tärkeää. Yhdistysihmiset tiesivät työnsä arvon ja halusivat dokumenttien säilyvän. Miten muuten voisimme tutkia menneisyyttä?

Nyt pöydälläni on Pöljän maatalousnaisten pöytäkirja ja tilaisuuksien vieraskirja. Pöytäkirjat alkavat vuodesta 1974. Tämän yhdistyksen toiminta on jo minullekin tuttua eikä niin jännittävää. Mutta sadan vuoden päästä tämäkin kirja on valtavan arvokas. Siinä pöljäläisten naisten ahkera kotitalousharrastus ja sosiaalinen toiminta näkyy kauniisti ja kirkkaasti. Kylähistoriantutkijalle nämä aineistot ovat hienoa ajankuvaa jo nyt.

Nestori Halosella oli hallussaan Otto Itäkallion perintönä ”Köyhäinhoidon piirimiehen avustusluettelo”. Vihreään vihkosen on merkitty Pöljän kylän asukkaat, jotka saivat köyhäinapua 1930-luvulla. Lista ei ole pitkä ja avustukset ovat kovin vaatimattomia. Suurin osa avustuksen saajista oli naisia.

Mielenkiintoinen asiakirja, mutta nyt alkaa polttaa. Ollaankohan jo liian yksityisellä alueella? Kylähistoriassa on vaaranpaikkoja, sillä jo manalle menneiden kyläläistenkin yksityisyyttä on kunnioitettava. Tämän vuoksi köyhäinhoidon asiakirjoista ei saa julkaista muuta kuin tilastollisia tietoja. Köyhäinhoitoon pöljäläiset turvautuivat vain äärimmäisessä hädässä. Sen saaminen oli nöyryyttävää, koska tuolloin käsitys sosiaaliturvasta oli toinen. Avustus ei tosiaankaan ollut oikeus, vaan häpeä.

Nykyisin Pöljällä toimii kolme yhdistystä aktiivisesti:  Martat (vuodesta 1918),  Eräveikot ry (1958) ja Kyläyhdistys ry (2010). Toivottavasti sadankin vuoden päästä kylähistoriasta kiinnostunut tutkija tai harrastaja voi näiden yhdistysten dokumentteja tutkia.

Suurten myllerrysten keskellä

Kolme kirjaa. Kuluneet kannet, selailusta tummuneet sivut. Pöytäkirja, jäsenluettelo ja tilikirja. Kaikissa on leima  “Pöljän työväenyhdistys”. Pöljälle perustettiin 4. helmikuuta 1906 oma yhdistys työväelle. Kokous pidettiin Solalla. Venäjältä kesällä 1905 alkanut lakkoliike ja yhteiskunnallinen liikehdintä oli lopulta yltänyt tännekin. Oli vaadittu ja saatu uusi vaalilaki ja maailman demokraattisimmin valittu kansanedustuslaitos. Kansa oli liikkeessä.

Monen pöljäläisenkin työmiehen, piian, loisen ja torpparin päässä alkoi liikkua kummia ajatuksia: “Olisiko meidänkin mielipiteellä merkitystä?” Pöljän yhdistys oli ensimmäinen, joka nykyisen Siilinjärven alueelle perustettiin. Se ei ole yllättävää, sillä uudet aatteet ja ideat liikkuivat vikkelämmin radanvarrella kuin tiettömien taipaleiden takana. Rautatieläiset olivat usein nähneet maailmaa avarammin ja työväenaatteilla oli paljon tukijoita juuri heidän piirissään. Pöljälläkin yhdistyksen perustavan kokouksen koollekutsuja ja ensimmäinen puheenjohtaja oli ratavartija Pekka Valtonen.  Muut puuhamiehet olivat torppari Taavetti Ikäheimo, loinen Taavetti Kervinen, työmies August Argilander ja mekaanikko Erkki Leskinen.

Työväenyhdistyksen ensimmäiset jäsenet 1906

Kaiken kaikkiaan yhdistykseen liittyi perustamisvuonna 39 jäsentä. Loisia, mökkiläisiä, torppareita, työmiehiä, mäkitupalaisia, renkejä, vaimoja ja neitejä. Lisäksi mukana oli  yksi tilanomistaja, räätäli ja suutari. En tiedä, mitä Ville Nenonen, ”propsipomo” mahtoi työväenyhdistyksessä tehdä, mutta sellaisella ammattinimikkeellä hän joka tapauksessa yhdistykseen liittyi.  Aaro Hämäläinen ilmoitti ammatikseen venemestari.

Torpparit perustivat oman ammattiosaston yhdistyksen yhteyteen. Koko maassa torpparien oikeudet ja uuden maanvuokralain käsittely eduskunnassa oli kiihkeän väittelyn aiheena. Niin myös Pöljällä. Yhdistyksessä oli ristivetoa, sillä jäseninä oli myös tilallisia. Laukon häädöt huomioitiin kokouksessa ja “työväestö lausui ankaran paheksumisensa häätöjen toimeenpanijoille.” Häädetyille torppareille päätettiin lähettää myötätuntoisuuden osoitus. Pöjän torpparit halusivat 50 vuoden vuokra-ajan maanvuokralakiin.

Torpparit olivatkin aluksi yhdistyksen aktiivisimpia toimijoita. Heillä oli suuria toiveita uudelta eduskunnalta. Ja mitä pöljäläiset sitten tekivät? Perustivat valiokunnan antamaan lausunnon! Pöytäkirjojen kieliasu on selkeä ja tarkka. Pykälät merkitään, pöytäkirjat tarkistetaan ja päätökset kirjataan sivistyneesti. Vuoteen 1906 Suomessa oli perustettu kymmeniä tuhansia yhdistyksiä. Pöljänkin toimijoilla oli osaamista ja tietoa. Oli ehkä harrastettu suomalaisuuden asiaa tai edistetty raittiutta tai perustettu urheiluseura.

 Kokouksessaan Pöljän pysäkillä 18.3. 1906 ensimmäisenä pontena hyväksyttiin seuraavaa: ”Että torpparivanhus, joka parhaina nuoruutensa päivinä kovassa puutteessa on itselleen torpan laittanut ja raa’asta maasta peltonsa raivannut; sitte kun voimat ovat loppuneet saisi vaatimattoman asunnon ja riittävän elatuksen raivaamastaan maasta, ettei tarvitsisi vaivaistaloon turvautua.” Turvallinen ja arvokas vanhuus, se oli suuri tavoite silloinkin. Torpparin työpäivän pituudeksi pöljäläiset hyväksyivät kesällä kymmenen tuntia, talvella kahdeksan. Ja loppuun laitettiin vielä painava toive, että luvattu ”eduskuntalaitoksen uutistus on viivyttelemättä ja kieroilematta voimaanpantava.”  Syksyllä 1906 innostus olikin kova. Pöljän yhdistys valitsi A.S. Wirtasen eduskuntavaaliehdokkaaksi. Wirtanen oli yhdistyksen jäsen. En tiedä tällä hetkellä, kuinka hankkeessa kävi. Samoin päätettiin, että välittömästi ryhdytään hommaamaan yhdistykselle omaa taloa.

Arki näyttää tulleen vastaan aika pian. Maanvuokrauslaki ei edennyt eduskunnassa, jäsenmaksuja ei maksettu ja talon rakennushankekin takkuili. Koko yhdistyksen lakkauttamista pohditiin v. 1912, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa. Ja kyllä kannattikin, sillä seuraavana vuonna yhdistys koki suoranaisen jäsenryntäyksen. Uskallettiin hakea lainaa oman talon rakentamiseksi ja kesäkuun alussa 1913 aloitettiin työväentalon rakentaminen. Tämä samainen talo seisoo vieläkin korkealla keskellä kylää.  Se oli pitkään Pöljän Maamiesseurantalo ja nyttemmin siitä huolehtii Pöljän Eräveikot ry.

Työväentalosta tuli kohtauspaikka. Työväenyhdistys vuokrasi taloa myös muille kylällä toimiville yhdistyksille, joten se kokosi kyläläisiä laajasti yhteen. Järjestettiin iltamia ohjelmalla ja ilman. Soittoniekat soittivat, buffetista myytiin limonaadia. Järjestyksen pidossa tuntui kuitenkin olevan välillä ongelmia, juopottelua ja tappelua oli joskus. Sitä paheksuttiin kokouksissa kovasti. Yhdistyksen jäseniä erotettiin määräajaksi ja annettiin iltamakielto, jos ei osannut ihmisiksi olla. Ainakin yksi yhdistyksen tilinpitäjä oli huoleton, ellei jopa epärehellinen.

Wille Kainulainen, Arvi Rautiainen, Topi Lappveteläinen, Eeli Takkunen, Juho Miettinen, Heikki Pellikka, Riikka Toivanen, Kusti Roivainen. Pöljäläisiä, jotka haaveilivat. Maata omaksi tai ainakin pidemmät torpankontrahdit, lyhyempi työpäivä ja turvattu vanhuus. Pöljän yhdistys ei ole ainakaan pöytäkirjoissaan mitenkään aatteellinen, enemmänkin käytännöllinen. Hetken innostuksessa 1906 käytettiin poliittista toveri- nimitystä yhdistyksen jäsenistä, mutta käytäntö hävisi nopeasti käytöstä.  Mitään mainintaa itsenäistymisestä ei asiakirjoissa löydy. Vuonna 1917 Pöljälläkin köyhimpien tilanne oli lähes epätoivoinen. Inflaatio nosti ruuan hinnan taivaisiin eikä köyhäinhuolto hääppöistä ollut. Juhlia ei siis vietetty.

Ilmeisesti yksi yhdistyksen jäsen, Janne Rautiainen, kuoli sisällissodassa 1918. Hänet ammuttiin 18.5. 1918  Viipurin vankileirillä. Teloituksen syy oli kapinaan osallistuminen. Jannen jäsennumero Pöljällä oli muuten 13.

Lähteinä olen käyttänyt Pöljän kyläyhdistyksen pöytäkirjoja, jäsenluetteloa ja tilejä 1906-1917 , Esko Nummelinin tutkimusta Rautatie ja maalaiskylä 1900-1965 sekä Suomen sotasurmat 1914-22 sivustoa.

Rukiinleikkuutalkoot Hoikilla

Valokuvien keräysharrastukseni alkoi oikeastaan yhdestä kotialbumissamme olevasta kuvasta. Siinä valokuvaaja on napannut harvinaisen otoksen. Ruispellolla on talkoot, väki on tauolla. Erikoista kuvassa on se, että kukaan ei poseeraa. Aivan kuin valokuvaaja olisi ottanut parhaan kuvansa kuvausta valmistellessaan. 

Melkein kuulen, kuinka joku kertoo hupaisaa juttua ja kohta nauretaan. On vuosi 1950. Kuuma aurinko porottaa. Ainakin kolme miehistä on rintamamiehiä. Kalle Nissinen on vasemmalla miesryhmässä, Vihtori Roivainen istuu laihana ja ruskettuneena, hattu päässään ja lepää. Toivo Hirvonen seisoskelee naisten ryhmän lähellä, taitaa kertoa juttua. Sota näkyy kuvassa myös sillä tavoin, että yksi talkoolaisista on evakko, myöhemmin kylältä pois muuttanut mies. Väinö Roivainen, Lauri ja Pekka Hirvonen olisivat myös tässä, ellei sotaa olisi ollut.

Isäntä, Toivo Rytkönen istuu naisten ryhmän edessä. Hänen poikansa Väinö ja Kalle ovat pellolla myös. Erityisesti Väinö kiinnittää katseen, koska hän on niin elinvoimainen ja atleettinen. Vertaan häntä isääni. Vihtori tai  Vike on 30-vuotiaana sitkeän näköinen, perheellinen mies. Hänellä on kaksi lasta ja vaimo. Irma on myös pellolla, huivi päässä hän kurkistelee naisten ryhmän takarivissä. Väinö kohottautuu vasemmalta hienosti esille, melkein kuin kurkottaisi kuulemaan naisten puolella käytävää keskustelua. Isäni istuu selin naisiin ja keskittyy lepäämään eikä katso kameraan.

Kaikki naiset seisovat kuvassa, vain kaksi miestä seisoo. Ajattelen, että olen kasvanut sosiaalisesti varsin tasa-arvoisessa yhteisössä. Mutta aika tarkkaan miesten ja naisten käyttäytymistä yhteisössä säädeltiin. En usko, että kuvassa näkyvä asetelma olisi ihan sattumaa.

Kaikki olivat pienviljelijöitä. Rytkölän tila, jonka ruispellolla talkoissaan oltiin, oli isompi kuin isäni tila, mutta elämäntapa oli samanlainen kaikilla. Tästä kasvoi yhteisöllisyys. Tämä sanahan on kokenut jo inflaation. Minä ehdin kokea elämäntavasta kumpuavan, aidon yhteisöllisyyden aikoinaan Hoikin kylällä. Tämä talkooporukka ei taatusti käyttänyt sanaa “yhteisöllisyys”. He elivät sen keskellä.

Reino ja Helga Heikkisen talo paloi pääsiäislauantaina 1955. Kova lämmitys sytytti savupiipussa tulen ja juuri mitään ei ollut tehtävissä talon pelastamiseksi. Ihmiset sen sijaan saatiin suojaan. Reino kertoi kyyneleet silmissä, kuinka välitön apu saatiin naapureilta. Ensin yövyttiin Heikkilässä ja aamulla Toivo Rytkönen tuli sinne ja kutsui Rytkölään asumaan. Eikä mitään vuokranmaksuja, välillä oltiin talon ruuassakin, sanoi Reino. Yhtenä miehenä kyläläiset kaatoivat perheen taloon tarvittavat puut ja ajoivat ne metsästä.

Jokainen tarvitsi toistaan kylällä. Ei ollut niin vähäistä miestä tai naista tai lasta, joka ei olisi ollut tervetullut perunannostotalkoisiin. Joaisella oli paikkansa, hyvä sutkaus oikealla hetkellä oli myös tärkeää. Sato oli saatava joutuin koottua ja koneita oli aina 1960-luvulle asti hyvin vähän. Työtä oli paljon ja varmasti elämä oli ajoittain raskasta. Ajattelen erityisesti naisia, jotka hoitivat kasvavia lapsikatraita ja koettivat pitää perheen puhtaana ja ravittuna. Kodinkoneita ei ollut. Samalla piti tehdä  paljon työtä navetalla, puutarhassa ja pelloilla. Nämä naiset ja miehet olivat kasvaneet tähän elämään. Työtä oli tehtävä, muuten loppui leipä.

Rukiinleikkuukuvassa ihmiset elävät täyttä elämää, tasapainossa itsensä ja yhteisönsä kanssa. Olikohan tämä työpäivä äidilleni hetken helpottava irrottautuminen pienten lasten hoivasta? Anoppi kaitsi lapsia kotona ja nuori äiti sai tavata ikätovereitaan. Savolaisella talkoopellolla kerrottiin kaskuja. Jokainen osallistui taipumustensa mukaan, myös huumorin viljelijällä oli paikkansa Työ oli näille ihmisille myös virkistystä ja iloa, melkein juhlaa!

En tiedä, kuka otti kuvan talkoolaisista syksyisenä poutapäivänä 1950. Hän tuli tallentaneeksi hienon hetken. Siinä kylä ja Suomi toipuu sodasta työtä tehden, yhdessä.