Juuret Pöljällä

Roivaiset ilmestyivät näille seuduille 1600-luvun alkupuolella. Iisalmen ensimmäiseksi kirkkoherraksi määrättiin Niilo Pietarinpoika Roivan eli Roivainen 1620-luvulla. Kirkkoherralla oli puolisonsa Marketta Matintyttären kanssa kahdeksan lasta. Tästä alkoi Roivaisten tarina Pohjois-Savossa.

Oikeastaan kirkkoherra asui Lapinlahdella, Ollikkalan tilalla. Niilo Pietarinpoika kuoli  vuonna 1654. Kahdeksan lapsen jälkeläisistä syntyi Karjalan ja Savon sukuhaarat.

Matti Roivainen syntyi n.1650. Hän oli tilallinen Mikkajärven kylän tilalla n:ro 1. Hänen puolisonsa oli Marketta (Margareta) Kotilainen. Mikan tila pysyi suvun hallussa, mutta pirstoutui perinnönjaoissa yhä pienemmiksi osiksi. Hänen poikansa Lauri (Lars) Roivainen (s. noin 1677) asui Mikkajärvellä. naimisissa Valpuri Juntusen kanssa. Lauri hukkui kevätjäihin 18.5.1732.

Laurin poika Juho Roivainen syntyi vuonna 1724. Hän asui Mikkajärvellä ja oli naimisissa Riitta Kuosmasen kanssa. Juho kuoli halvaukseen 14.10.1801. Heidän poikansa Lauri syntyi vuonna 1753. Lauri oli talollinen Jussilan tilalla nro 3. Tila oli 1/4 vanhasta Mikkajärven tilasta nro 1. (Nro 1 on nykyisin Pirilä). Laurin puoliso oli Inkeri Miettinen. 

Kun Lauri Roivainen kuoli kuumeeseen 1833, hänellä oli enää ¼ vanhasta päätilasta. Hänen poikansa Taavetti (David) Roivainen koki kai elon Mikalla hankalaksi, koska myi tilansa Jussila n:ro 3 ja muutti 1843 Kuopioon. Taavetin ensimmäinen puoliso Katriina Hartikainen oli kuollut keuhkotautiin jo kolme vuotta avioliiton solmimisen jälkeen. Taavetin toinen puoliso oli Kaisa (Eevantytär) Toivanen.

Taavetti palasi Kuopiosta takaisin tilalliseksi Hamulaan. Hän oli joutumassa  köyhtymisen kierteeseen. Vuonna 1852 löydämme hänet Pöljältä, jossa hän on puolisoineen ja perheineen Mattilan tilan mäkitupalainen.

Mäkitupalaisella oli oma asunto ja sen yhteydessä vähän peltoa. Elannokseen mäkitupalaisen oli tehtävä töitä myös muualla. Taavetti Roivainen kuoli 1856 horkkatautiin. Isoukkini Taavetti (David) Roivainen oli kolmevuotias, kun hänen isänsä kuoli.

Perhe oli ajautunut loiseksi Aholan tilalle n:ro 6. Sieltä leski Kaisa Toivanen muutti perheineen Ranta-Ahon tilalle. Loiset asuivat tupien nurkissa, saunoissa tms. asunnossa. Loisilla oli usein omaa omaisuutta, esimerkiksi lehmä. He tekivät talon töitä ja maksoivat sillä asumisesta.

Kuvaamani tarina tilallisesta loiseksi ei ollut ainutlaatuinen Savossa 1800-luvulla. Väkiluku kasvoi nopeasti. Savossa ei ollut teollisuutta tai siirtolaisuutta, joka olisi  tämän liikaväestön imenyt muualle. Yhä isompi väkimäärä jakoi samoja resursseja. Maatalous oli kehittymätöntä ja sadot epävarmoja.

Taavetti oli nimi, joka siirrettiin sukupolvelta toiselle. Tämä toinen Taavetti Roivainen oli siis isoukkini (1853-1924). Hänen piti aloittaa lähes pohjalta. Hän meni naimisiin Wilhelmiina Lipposen kanssa vuonna 1872. Lapsia syntyi kaiken kaikkiaan yhdeksän. Sekä Taavetti että Wilhelmiina osasivat lukea ja kirjoittaa. Tämä ei ollut ollenkaan itsestään selvää 1800-luvun puolivälissä syntyneiden ikäluokassa Savossa.

Taavetti Roivainen ja Wilhelmiina Lipponen

Vuoteen 1880 perhe eli mäkitupalaisena Pulasteen tilalla. Sen jälkeen Taavetti ja Wilhelmiina aloittivat Laurilan talon torpparina Saarismäessä. Oheisissa valokuvissa näkyy talon pihapiiri. Heidän torpankontrahtiaan ei ilmeisesti uusittu ja he  menettivät torpan. Tässä Taavtin ja Wilhelmiinan rakentamassa savutuvassa asuttiin aina vuoteen 1962 saakka! Se saattaa olla Suomen ennätys.

Saarismäen savutupa pihapiireineen 1950-luvulla kuvattuna.

Taavetti Roivainen kuoli vuonna 1924. Tuolloin hän oli tilanvuokraaja Hoikilla. Pariskunta oli onnistunut nostamaan perheen elintasoa. Lapsista Kusti Roivainen oli syntynyt 6.9.1889. Hän teki töitä isänsä vuokratilalla. Kustin vanhempi veli Pekka Roivainen oli renkinä Pulasteen talossa vuosina 1896-99. Pekka muutti myöhemmin Lapinlahdelle. Kusti koki elämäntilanteensa sen verran varmaksi, että avioitui vuonna 1914 Anna Helena Sirviön kanssa.

Kusti Roivainen ja Anna Helena Sirviö 1914

Anna Helena oli piika. Sukutarina kertoo, että Kusti olisi ihastunut lähinnä Anna Helenan ahkeruuteen ja työtaitoihin! Kustin ja Anna Helenan perheeseen syntyi kolme lasta: Helvi 1917, Viktor 1920 ja Väinö 1922. Kustista on kylän tarinoissa välittynyt vakaan, työteliään ja asiansa hoitavan miehen maine. Toisaalta Kusti oli tosikko ja melkoinen kotityranni, mutta ei siitä enempää tässä yhteydessä.

Isänsä kuoleman jälkeen veljekset Taavetti ja Kusti Roivainen vuokrasivat yhdessä Hoikin tilaa. Vuonna 1931 Kusti osti Päivärinteen Hoikilta. Tämän sukuhaaran perillisiä asuu vielä paljon Pöljällä.

Helvi Roivainen ja Anna-Helena Roivainen Päivärinteellä Hoikilla
1930-luvulla.

Oma isäni oli Viktor Roivainen. Helvi Roivainen avioitui Paavo Turusen kanssa 1948. Väinö Roivaiselta ei jäänyt perillisiä, sillä hän kaatui jatkosodassa 26.7.1944.

Taavetti ja Hilma Roivaisen perheeseen syntyi kolmetoista lasta. Taavetti asettui Kolmisopelle, Syrjän tilalle. Hänen poikansa Taavetti Roivainen (1920-1944) kaatui jatkosodassa 31.7.1944. Häneen tietääkseni katkesi myös Taavetti-nimen antaminen suvussa.

Väinö ja Taavetti Roivainen. Serkukset, jotka kaatuivat  jatkosodassa.

Hidasta ja sitkeää nousua. Sinnittelyä ja kovaa työtä. Pöljäläinen tarina. Savutuvan haju voi olla lähempänä kuin arvaakaan.

Lähteet. Roivainen-Roivas-Roivanen sukukirja, Uutis-Jousi 14.10.1993. Kari Roivaisen kuva-arkisto, Irma Roivaisen kuva-arkisto.

Kamppailu köyhyyttä vastaan – Pöljän kansakoulu 1900-luvun alussa

Pöljän koululaisia 1922

Pöljän lapset laskettiin aika tarkasti 1920, kun kylään suunniteltiin uutta koulua.  Kylällä oli 242 alle 13-vuotiasta lasta. Vuosisadan alussa Pöljän kansakoulun oppilasmäärä vaihteli 30-50 välillä. Poikkeuksena lukuvuosi 1900-1901, jolloin peräti 80 oppilasta sai opetusta. Savon radan rakentaminen oli ehtinyt Pöljän kohdalle. Rakentajien lapsia tuli runsaasti kouluun, mutta tämä vaikutti vain yhden lukukauden oppilasmäärään.

Lukuvuonna 1895-96 oppilaita oli 29. Vuosikertomuksissa oppilaiden sosiaalinen tausta tilastoitiin. Heistä oli 12 talollisten, 5 käsityöläisten yms. ja 12 työväestön lapsia. Tyttöjä ja poikia oli lähes saman verran. Tosin kaikki oppilaat eivät olleet lapsia, vanhin oli jo 17-vuotias. Tämä oli tyypillistä koko vuosisadan alkupuolen kouluissa. Ikähaitari ulottui 7-17-vuoteen.

 

Kylä sai oman ”koulukartanon” syksyllä 1897. Nykyisen kotiseututalon (museonmäellä) paikalle rakennettiin koulu, jossa oli yksi iso luokkahuone, eteinen ja opettajan tilat. Uutteen kouluun oli tulijoita, sillä  oppilaita oli 50. Nyt tyttöjen osuus laski. Tämä trendi jatkui koko 1900-luvun alun. Tarkastelujaksolla 1895-1915 tilanne oli selvä: Poikia laitettiin kouluun tyttöjä enemmän.

Vuosisadan vaihteen lukuvuosiraportteja lukiessa kiinnittää huomiota se, että nälkä ja armoton puute oli aina läsnä. Opettajat joutuivat kirjaamaan taudit, puutteen ja nälän vuosikertomuksiinsa. ”Tavallista turvotustautia on ollut usein, mutta koulua ei laitettu kiinni.” Tämä tauti on suomeksi sanottuna nälkä. Lasten ravinnosta puuttui proteiinia. Se aiheutti nesteen kertymistä ja vatsan ja raajojen turpoamista.

Oppilaiden sosiaalinen tausta tilastoitiin. Noin kolmas osa oppilaista oli yleensä tilallisten lapsia. Lisäksi oli jokunen käsityöläisen ja ratavirkailijan lapsi. Ylivoimaisesti eniten koulussa oli tilattomien ja muun työväen lapsia. Tilastot kuvaavat kylän väestön sosiaalista koostumusta aika hyvin. Lisäksi tilasto kertoo kylän köyhimpien koulutusinnosta. Vuosisadan vaihteessa enemmistö koulun oppilaista tuli tilattomien ja työväestön perheistä. Varovaisesti voisi myös väittää, että köyhimmät laittoivat tyttöjä kouluun innokkaimmin.

Koulu yritti lievittää hätää. Vuosikertomuksissa mainitaan usein, että on hankittu vaatteita ja kenkiä lapsille. Lukuvuonna 1902-03 jaettiin 72 kg ruisjauhoja varattomille. Yksi koditon oppilas sai täyden ylläpidon lukuvuonna 1909-1910. Keväällä 1913 keitettiin kauraryynipuuroa 28 oppilaalle  yhdeksän viikon ajan, neljänä päivänä viikossa. Luulenpa, että opiskelumotivaatio on kohonnut kummasti!

Koululaisten kuolleisuus oli vuosisadan vaihteessa Suomessa vielä niin yleistä, että vuosikertomuslomakkeessa oli ”kuollut” yhtenä tilastoitavana asiana. Vuosina 1895-1902 Pöljän koulun oppilaista kuoli neljä lasta. Välillä koulu suljettiin kulkutautien takia pitkiksikin ajoiksi. Esimerkiksi 1909 syksyllä koulu oli suljettuna 18 päivää rokon takia.

Säännöllinen koulunkäynti häiriintyi joskus muistakin syistä. Opettajatar Fanni Blomqvist lähti toukokuussa 1900 ulkomaanmatkalle. Koulu laitettiin kolme viikkoa etuajassa kiinni! Suurlakon aikana 1905 Pöljälläkin lakkoiltiin neljä päivää. Ja 1913 keisarillinen Romanov-juhlien takia koulua ei ollut 6.-8. maaliskuuta.

Mitä tarvittiin koulun pitoon 1900-luvun alussa? Ensiksikin opettaja. Vuosisadan alussa pitkaikaisia opettajattaria olivat Fanni Blomqvist ja Ida Niiranen (Savolainen). Koulun ensimmäinen opettaja oli Maija Vainikainen. Naisopettaja oli kunnalle huomattavasti halvempi kuin miesopettaja. Olli Kyyhkynen aloitti 1911 ja hänen jälkeensä 1922 tuli opettajaksi Elsa Laitinen (Väänänen).

Toiseksi opetusvälineet: Suomen ja Euroopan kartta sekä pallokartta, harmooni, taulu, harppi, viivotin, osoitin (karttakeppi) ja pieni kirjasto. Kirjastossa oli noin sata kirjaa ja sitä täydennettiin rahatilanteen sen salliessa.

Luokan kalustuksena olivat tietysti pulpetit. Lisäksi oli kirjakaappi ja seinäkello. Oppilaat kutsuttiin välitunnilta sisään aisakellolla. Aluksi jokainen joutui hankkimaan oppikirjat itse, mutta sitten koulu alkoi lainata niitä. Vuonna 1909 mainittiin ensimmäisen kerran vuosikertomuksessa, että kaikki oppilaat saivat kirjat omiksi. Käytäntö jatkui muutaman vuoden, mutta sitten palattiin taas lainaukseen.

Kolmanneksi tarvittiin koulun johtokunta. Johtokunnalla oli oikeasti valtaa vuosisadan alussa. Johtokunta valitsi opettajat, valvoi koulun pitoa, huolehti kiinteistön kunnosta, antoi varoituksia ja tarvittaessa erotti oppilaita. Joskus johtokunta joutui puimaan jopa käsityönumeroita.

Ratavartija Valtonen valitti tyttärensä käsityönumerosta syksyllä 1917. Martta oli saanut isän mielestä liian huonon numeron, koska opettaja oli puolueellinen. Valtonen oli aktiivinen toimija Pöljän työväenyhdistyksessä, ehkä sen radikaalimpaa siipeä. Näkyisikö tässä hiven vuoden 1917 poliittinen jakautuminen? Johtokunta ei katsonut voivansa puuttua arvosteluun.

Pitkäaikaisia johtokunnan jäseniä olivat esimerkiksi tilalliset Juho Ollikainen, Erik Niskanen, Pekka Niskanen, Juho Väänänen, Aaro Rissanen. Ensimmäinen nainen johtokunnassa oli Maria (May?) Korhonen 1919.

Voimme huoletta sanoa, että 1910-luvulla ainakin puolet Pöljän lapsista jäi vaille säännöllistä koulunkäyntiä. Vuosikertomuksissa syitä tähän ei kaunisteltu. Koulumatka oli monelle lapselle liian pitkä. Toiseksi syyksi kirjoitettiin yksinkertaisesti köyhyys.

Koulutustahtoa oli, mutta ilman kenkiä ja lämpimiä vaatteita kouluun ei päässyt. Osa lapsista kärsi aliravitsemuksesta. Pöljän kansakoulu, opettajat ja koulun tukijat tekivät kuitenkin vaikeissa oloissa kovaa työtä kohentaakseen lasten elinoloja. Ratkaiseva parannus oli sitten 1922 uuden koulun perustaminen Pohjois-Pöljälle.

Pöljän 1897 valmistunut koulu. 

Lähteet: Pöljän kansakoulun johtokunnan pöytäkirjat 1898-1920, Pöljän kansakoulun vuosikertomukset 1895-1919, Sonninen&Sonninen: Pohjolanmäen koulun vaiheita vuosina 1922-1999. Pro gradu tutkielma, Kajaanin opettajankoulutuslaitos., Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1696-1697.

Adam Toivanen hakee lainaa Waltionkonttorilta

”Nämä tilat sijaitsevat luonnon ihanalla paikalla Pöljän ja Kevättömän järven rannalla noin 1,5 kilometriä Kuopiosta Iisalmeen menevältä maantieltä ja noin 8 kilometrin päässä Siilinpään laivalaiturilta, josta höyryvenhe ”Neiti” välittää jokapäiväistä liikettä Kuopion kaupunkiin, sekä 1,5 kilometrin päässä Pöljän asemalta Kuopion Iisalmen rautatieltä.”

Maaningan kruununvouti kuvaili suorastaan runollisesti Jussilan ja Savolan tilojen sijaintia. Adam Toivanen, tilojen omistaja, halusi lainata rahaa Waltionkonttorilta. Kruununvouti sekä kunnallisneuvos Theodor Kolström ja Puustellin sotilasvirkatalon vuokraaja Kaarlo Nyberg olivat tulleet tekemään arvion talon velkakelpoisuudesta. Tästä tarkastuksesta on jäänyt talteen mielenkiintoinen asiakirja. Millainen oli iso tila Pöljällä sata vuotta sitten?

Jussilassa oli peltoa 40 hehtaaria. Lisäksi oli noin 30 hehtaaria luonnonniittyjä, joilta kerättiin huomattavan iso heinäsato. Jussilan mökkiläisistä ja torppareista olen jo kertonut. Suurin osa tilan pelloista oli Pöljän ja Kevättömän järven rantamilla, hyvää savipohjaista viljelymaata. Peltoja ja niittyjä oli myös Pitkänjärven takana. Muun muassa Pitkäniitty Hoikilla, nykyisin se tunnetaan Riitaniittynä.

Metsän hyödyntäminen oli aivan alussa näillä seuduilla sata vuotta sitten. Tässäkään asiakirjassa metsäomaisuutta ei edes arvioida. Todetaan vain, että metsää on omiksi tarpeiksi. Nestori Halosen arvio on, että Savola/Jussilan kokonaispinta-ala saattoi olla jopa 380 hehtaaria. Kyllä siinä omiksi tarpeiksi puuta varmasti oli.

Avoimen peltoalueen keskellä oli peräti kaksi asuinrakennusta, vanhempi ja nuorempi. Hirsirakennuksissa oli pärekatot. Molemmissa oli kaksi kamaria, uudemmassa lisäksi tupa ja keittiö. Vanhemman asuinrakennuksen yhteydessä oli meijerihuone.

Rakennuksia luonnehdittiin lähinnä ”asuttavassa kunnossa” oleviksi. Mitähän se Savossa tarkoitti 1900-luvun alussa? Tämä melkein  hymyilyttää, sillä näillä seuduilla ei tainnut sen paremmin isännät kuin torpparitkaan pytingin komeudella ylvästellä? Oheisessa kuvassa on Reponiemen tilan rakennukset 1902. Ehkäpä Jussila näytti vähän tältä. Vaurastuminen oli vasta alussa, niin torpat kuin talotkin repsottivat.

Lisäksi oli aitta ja tallirakennus. Talliin mahtui neljä hevosta. Oli törkylato eli heinälato, riihi ja huono sauna. Katselmuksessa sanottiin erikseen, että tuulimylly oli kunnossa. Lisäksi peltojen niittyjen yhteyteen oli rakennettu monta latoa. 

Navetta oli iso. Siinä oli paikat 42 lehmälle. Toivasen karjatalous oli kuitenkin hyvin huonolla tolalla. Isäntä väitti, että tilan rehut oli myyty rautatien rakentajien tarpeisiin. Tästä syystä lähes puolet lypsykarjasta oli hävitetty. Selitys ontuu.  Rautatietä kyllä rakennettiin Pöljällä juuri tuolloin, mutta ei se voinut olla perustelu karjan hävittämiselle! Adam Toivanen oli pulassa. Hänellä oli jo aiempaa velkaa noin 13 000mk. Niistä ei puhuta tässä asiakirjassa mitään. Tilan arvoksi arvioitiin vähän yli 50 000 mk.

Suomen karjaa Ollikkalan tilalla 1933. Myös Jussilan karja näytti tältä.

Toivanen halusi lainata 9000 markkaa rahaa.  Toimitusmiehet arvioivat, että tila voisi tuottaa vuodessa vähän yli 3000 markkaa voittoa. Pääasiallinen tulo tuli voista. Tuottaja sai voista 2mk kilolta. Tilalla oli oma ”meijeri”. Lisäksi viljan myynti oli toinen merkittävä tulonlähde.

Jussila/Savolassa tarvittiin kolme renkiä ja kolme palvelijatarta. Pöljällä renki sai vuodessa 150 markkaa palkkaa, piika 100 markkaa. Lisäksi he saivat talon ruuan, vaatteet ja asunnon. Muita menoja oli kruununvero (88mk), kunnan verot (163mk), papisto ja kirkonpalvelijat (56mk) ja paloraha, siis palovakuutus, joka oli otettu ”Suomen maalaisten paloapuyhtiöltä” (40mk). Muuten talon menot arvioitiin hyvin vaatimattomiksi. Hiukan suolaa, sokeria ja kahvia, rautaa, vehnäjauhoja ja kankaita (230mk).

Tila oli menossa alaspäin. Silti Adam Toivanen sai lainan. ”Paikkakunnan oloihin perehtyneet miehet” Nyberg ja Kolström ehkä auttoivat miestä mäessä. Iso osa karjasta oli hävitetty, kirkonkirjojen mukaan palveluskuntaa ei juuri ollut, entisiä velkoja oli yllin kyllin. Adamin ja Wilhelmiinan poika Johannes oli muuttanut pois jo v.1894.

Adam Toivanen möi tilansa  v. 1904 Nestor Haloselle ja Maria Toivaselle. Nestor ja Maria yhdistivät Toivasen suvun maaomaisuuden. Mahtitilan poika Adam siirtyi asumaan vaatimatonta Syrjänmäen mökkiä Pohjois-Pöljällä. Muutos on varmasti kirvellyt miestä. Tarina ei kuitenkaan ollut mitenkään poikkeuksellinen. Velka koitui monen muunkin tilallisen kohtaloksi.

Lähteenä Nestori Halosen arkistot ja Maaningan rippikirjat 1891-1900.

Torpan katselmuksia Pöljällä 1910-luvulla

Jussila Pöljällä oli vuosisadan vaihteessa yksi kylän suurimpia tiloja. Pelkästään peltoa ja niittyjä tilalla oli 70 hehtaaria, lehmiä pidettiin parhaimmillaan 30-40 kpl. Ajan tavan mukaan tilan omaisuuteen luettiin myös vuokraviljelijät. Oli Välimäen, Syrjänmäen ja Lahdentauksen mökit. Uuhimäellä oli pieni ja suuri torppa ja lisäksi vielä Pitkänpään mäkitupa. Kaikkien vuokrasopimukset olivat suurin piirtein samanlaisia

Adam Martikainen oli Jussilan tilan torppari Uuhimäessä. Hän oli suullisella sopimuksella tullut torppariksi v. 1889. Sopimukset solmittiin yleensä 25 vuodeksi. Torpparit olivat vaatineet jo pitkään, että sopimukset olisi laadittava vähintään 50 vuotta kestäviksi. Nyt sopimus oli uusittava ja sitä varten toimitettiin torpan katselmus. Oli toukokuun 29. päivä 1913.

Martikaisen torpalle Maaningan Pöljällä oli kinttupolkuja pitkin saapunut monta miestä. Tietysti Jussilan talon isäntä, Nestor Halonen ja torppari itse olivat paikalla. Lisäksi tilaisuudessa oli mukana vuokralautakunnan jäsenet talollinen Erik Toivanen ja torppari Joel Eskelinen. Toimitusta johti lautakunnan puheenjohtaja Janne Kyyhkynen.

Martikainen oli raivannut raakaan metsään vähän peltoa ja niittyä. Lisäksi hän oli rakentanut itse kaikki rakennukset. Torpparit saivat käyttää isännän osoittamista paikoista metsää rakentamiseen, polttopuuksi ja laitumeksi.

Vuokrana Martikainen luovutti kolmasosan viljasadosta taloon. Lisäksi hän työskenteli kolme viikkoa vuodessa talon töissä. Yksi hevosen kanssa ja kaksi ilman. Lisäksi hänen piti toimittaa taloon viisi syltä halkoja vuodessa.

Perälän tupa Pielavedellä. Ahti Rytkönen.

Millaiset pytingit torppari Adam Martikainen oli Uuhimäkeen saanut rakennettua 24 vuoden aikana? Hänellä oli savutupa, joka voisi olla oheisen kuvan mallinen. Talossa oli kolme huonetta, 54 neliötä, tuohikatto ja yksinkertaiset ikkunat. Katselmusmiehet merkitsivät rakennuksen huonoksi.

Lisäksi oli navetta, joka oli vähän yli 10 neliötä, ei ikkunoita ja korkeutta alle kaksi metriä. Kovin montaa lehmää tähän navettaan ei mahtunut! Lisäksi oli huonokuntoinen sauna ja kota sekä kaksi huonokuntoista latoa. Peltoja ja niittyjä ympäröivät pisteaidat. P

Kun lukee katselmusmiesten kuvausta pelloista, ymmärtää tilanteen. Torpassa oli hädin tuskin kolme hehtaaria viljeltyä peltoa. Kivirauniot kertoivat karua kieltä. Uuhimäessä ei helpolla vilja kasvanut. Katselmuksessa sopimus uudistettiin, mutta kovin hyvin torppari ei selvästikään menestynyt. Kaikki oli rempallaan.

Kuva Ahti Rytkönen

Sen sijaan Jussilan tilan toinen torppa Vellimäellä, Hökösen lammen lähellä oli isompi. Siellä katselmusmiehet kokoontuivat perjantaina kesäkuun 10. päivä 1910. Myös tällä torpalla oli suullinen sopimus vuodesta 1889.

Katselmuksessa mainittiin erikseen neljä peltoaluetta ja niitty. Torppari Pekka Savolaisen pihapiiriin kuului tupa, navetta, savusauna, lato, talli, aitta ja sikopahna. Näistäkin rakennuksista osa oli huonokuntoisia. Lisäksi Savolainen oli rakentanut kolme latoa ja riihen.

Savolainen luovutti kolmas osan viljasadosta ja teki neljä viikkoa ”possakkaa” taloon. Torppari oli saanut lisää niittyä ja sen vuoksi työvuokraa oli lisätty kahdella viikolla.

Vuokralautakunta merkitsi valtaosan molempien torpparien aikaansaannoksista huonokuntoiseksi. Rakennukset olivat lahoja, tuohikatot vanhoja ja pisteaidat rempsottivat. Kannattaa huomata, että Uuhimäen torpparin vuokra-aika oli loppumassa. Ehkäpä epävarmuus vuokrasopimuksen jatkosta vei intoa enempään rakennusten kohenteluun?

Kolmas osa tilan tuotosta meni vuokraan. Torppari oli kolmesta neljään viikkoa kiireimpään peltotyöaikaan isännän pelloilla. Miten siinä viljelet tai uutta raivaat? Lisäksi maataloudelle otollisimmat maat oli jo otettu viljelyyn. Uuhimäki oli raaka paikka.

Savossa isäntie ja torppareiden suhteet eivät olleet läheskään niin tulehtuneet kuin kartanoiden Länsi-Suomessa. Harva tilallinenkaan oli saanut Pöljällä nauttia sukupolvesta toiseen vakaata isännyyttä. Tämänkin katselmuksen isäntä, Nestor Halonen oli ollut Kievarin renki vielä 1880-luvulla!

Torpparit ja mäkitupalaiset tekivät taloihin myös palkkatyötä. He eivät suinkaan olleet kylän sosiaalisista kerrostumista heikoimmassa asemassa olevia. Loiset ja ”kylänloppulaiset” sinnittelivät vielä suuremmassa epävarmuudessa, osa aika ajoin kerjuulla.

Lähteet: Kuvat Ahti Rytkönen: Savupirttien kansaa. Rytkönen kuvasi 1920-luvulla Maaningalla ja Pielavedellä. Kuvat eivät ole Pöljältä, mutta edustavat hyvin tämänkin seudun asumuksia. Jussilan tilan torpan katselmusasiakirjoja. (Nestori Halosen arkisto)

”Mitä me naiset tahdomme” – naisasiaa Pöljällä 1905

Huhtikuussa 1905 ilmestyi Pöljän raittiusyhdistyksen Taimi-lehti. Lehti on mainio kurkistusikkuna pöljäläisten yhteiskunnalliseen ajatteluun. Viehättävä käsin kirjoitettu lehti on säilynyt Nestori Halosen arkistossa. Toimituskuntaan kuuluivat Riikka Halonen, Janne Korhonen ja Pekka Virtanen.

Elettiin kuohuvaa vuotta 1905, mutta tapahtumien vyöry alkoi Suomessa vasta syksyllä. Taimi-lehti on sopuisaksi toimitettu ja huumoriakin viljellään. On runoja ja hupaisa tarina kaupunkireissusta, joka päättyi poliisin pahnoille. Lehteen oli myös kopioitu amerikkalaisen H.J.Keloggin ajatuksia tupakasta. Kellogg ehdotti jo sata vuotta sitten, että sikarilaatikkoon pitäisi laittaa pääkallo ja sääriluut  kertomaan, että nautit myrkkyä! Vuosisadan vaihteessahan monet pitivät tupakkaa jopa jonkinlaisena lääkkeenä.

Nimimerkki Anni kirjoitti tekstin naisasiasta: ”Mitä me naiset tahdomme.”  ”Kirje Pöljällä” selosti raittiusyhdistyksen viimeisintä kokousta. Siellä päätettiin, ettei lähdetä kutsuntoihin. Kutsuntalakot olivat yksi tapa taistella Venäjän keisarin asevelvollisuuslakia vastaan.

Pöljälläkin otettiin siis vahvasti kantaa kahteen aikakauden keskeiseen yhteiskunnalliseen kysymykseen: Naisasiaan ja venäläistämistoimiin. Mitä naiset tahtoivat 1905 Pöljällä ja Suomessa?

Luulen, että naisasiasta kirjoitti Anni Pietarinen. Hän oli työskennellyt Helsingissä, myös hänen sisarensa Hanna asui siellä.  Molemmat naiset seurasivat aktiivisesti yhteiskunnallisia rientoja. Anni vieraili säännöllisesti Pöljällä, joten hän on hyvin voinut avustaa lehteä.

Annin mielestä naisilla on järkeä siinä missä miehilläkin. Hän korosti naisen roolia äitinä. ”Naisethan ovat ihmiskunnan äitejä, kansakunnan kasvattajia. Ei siis ole yhdentekevää minkälaisia naiset ovat ja minkälaisen suunnan ja kehityksen heidän henkiset arvonsa saavat.”

Naisten oli saatava ammattikoulutusta. ”Enemmän vapautta tehdä rehellistä työtä kaikilla aloilla.” Vapaus ja yhtäläiset oikeudet kaikilla elämän aloilla, sanoi Anni. Naisesta pitää tulla täysin oikeutettu ihminen ja kansalainen.

Vuosisadan alussa miehet perustelivat, ettei nainen tarvitse äänioikeutta, koska naisen elämänpiiri on koti ja lapset. Anni tulee tästä ajatuksesta aivan päinvastaiseen lopputulokseen: ”Sillä ei kai kukaan luule, että henkilö joka on itse alennustilassa, kykenee kasvattamaan vapaata, uljasta ja päämääränsä tuntevaa sukua.” Vain vapaa nainen voi olla hyvä kasvattaja.

Annin ajatukset ovat tuttuja sata vuotta sitten käydystä naisasiakeskustelusta. Hän muotoilee asiat hyvin ja tekstistä aistii, että aihe oli kirjoittajalle tärkeä ja hyvin sisäistetty. Vaikka äänioikeudesta ei puhutakaan, niin varmasti kirjoittaja on ollut syksyllä 1905 ensimmäisten joukossa sitä vaatimassa.

Suurlakko ja siinä saavutettu voitto toi Annille kuten kaikille muillekin yli 24-vuotiaille suomalaisille äänioikeuden. Kertaheitolla naiset ja työväestön miehet pääsivät sanomaan sanansa valtion asioiden hoitoon! Ainakin Anni oli täysin valmis ottamaan kansalaisoikeuden käyttöönsä!

Tämäkin pieni kurkistusikkuna Pöljälle näyttää, kuinka sanomalehdet, rautatie ja yhdistystoiminta sitoivat  seudun ajan rientoihin lähes Helsingin tahdissa. Lisäksi muutoksen tarve ja paine näkyi jutuissa. Pöljällä oli alettu vaatia. Eikä täällä enää suostuttu nöyrästi tottelemaan. Hallitsijat olivat menettämässä asemansa, olipa kysymyksessä Venäjän keisari tai luomakunnan kruunu, mies.

Oheisessa kuvassa on Anni Pietarinen Kuopion laulujuhlilla 1909 sisarensa Hildan kanssa. Anni vasemmalla. Kavaljeereina on Aatu ja Erkki Virtanen. Aatu ja Anni menivät aikanaan naimisiin. He muuttivat Sammattiin ja viljelivät siellä Elias Lönnrotin kotitilaa. 

Lähteenä Pöljän raittiusyhdistyksen Taimi-lehti n:ro 4 1905 (Nestori Halosen arkisto), Wirilander: Savon historia IV. Uudistuksiin heräävä Savo 1870-1918. Valokuva Liisa Poutiaisen arkisto.